Maaliskuu 2015

Olen 52 vuotias kahden lapsen isä, naimisissa. Olen kuitenkin joutunut tunnustamaan että olen aina
ehkä enemmänkin tykännyt pojista. Asia puhkesi melkein tai kokonaan kriisiksi viime syksynä
tulin vaimolleni ulos kaapista ja minulla oli joitain seksisuhteita miehiin. Kävin lääkärillä, psykologilla, minulla oli itsetuhoisia ajatuksia ja lisäksi kävimme perheneuvonnassa.

Minulla oli jonkun verran kokemuksia miehistä ennen avioliittoa mutta koska en pitänyt kaikista luulin että tämä ei ole mun juttu tai... Nyt tilanne on se että vaimo yrittää pitää perheen kasassa ja vetoaa perhearvoihin ja hyviin yhteisiin hetkiin. Minä olen vähän rauhoittunut ja olen tutustunut muutamiin homokavereihin joiden kanssa minulla ei ole suhdetta mutta postaillaan.

Sinällään enemmän tai vähemmän minulla on halua etsiä myös välillä suhteitakin mutta se on vaikeaa koska olen vuorotyössä ja urheilen erittäin paljon. Minulla ei ole paikkaa ja olen tämän ikäinen, mutta tykkään nuoremmista. Olen kyllä erittäin urheilullinen ikäisekseni.

Tuntuu myös joskus siltä että olen liian vanha homoksi. Eli minulla on oikeastaan kaksi ongelmaa, tuo vanhuuskin masentaa pahasti. Lapset mulla on 12 ja 15 v ja tosi hyvä aviovaimo, joka ei hyväksy tätä asiaa vaikka teen sen joskus väkisin. Olen käynyt Helsingissä viikonloppuisin ja ollut öitä poissa kotoa, tosin olen ilmoittanut näistä. Eli aika vaikea yhtälö Onko rekan keula se ainoa mahdollisuus?
Lue vastaus
Hei,

Olen 21-vuotias, itseni transmieheksi luokitteleva nuori. Asia on minulle vielä melko tuore, koska heräsin tähän vasta puolisen vuotta sitten. Kuitenkin sen ymmärtäminen on helpottanut oloani ja auttanut ymmärtämään monia asioita lapsuudestani ja nuoruudestani. En siis ole aina ajatellut olevani poika, mutta ehkä myös siksi että en ennen tiennyt niinkään sen mahdollisuudesta. Olen tiennyt transihmisistä ja tavannutkin heitä, mutta ei sitä heti omalle kohdalleen ajatellut, vaikka ajatukset eivät toimineetkaan kuin normaalilla "tytöllä". En ole koskaan päässyt jakamaan ajatuksiani kunnolla, joten tästä tulee aika pitkä kirjoitus.

Lapsena leikkiessä, tahdoin aina leikkiä poikaa. Olin leikeissä joko isä, veli tai muu miespuoleinen. Tulin hyvin toimeen muiden tyttöjen kanssa, ja olen tullut aina tähän päivään asti. Olen miettinyt syytä siihen miksi minulla ei ole miespuolisia kavereita ja olen miettinyt johtuisiko se siitä että olen aina tietyllä tapaa kadehtinut heitä. Tiesin etten ole kuin he, vaikka kovasti halusinkin. Kuitenkin "tyttöporukassa" tunsin oloni 'kiintiö pojaksi'.

Vastustin paljon äitini halua pukea minut hyvin tyttömäisesti, mutta vasta yläasteella sain luvan leikata hiukset lyhyeksi ja pukeutua hieman vapaammin. Murrosiän alkaessa aloin käyttämään urheilurintaliivejä, jotta saisin piilotettua rintani ja kun kuukautiset alkoivat ajattelin vain että eihän näin minulle kuuluisi käydä. Tahdoin ostaa vaatteeni aina poikien osastolta, josta äitini ei pitänyt, koska olinhan kuitenkin tyttö. Lopulta hän kuitenkin antoi myöten, eikä välittänyt kuinka pukeuduin.

Identifioidun tuohon aikaan lesboksi, koska huomasin että miehet ei kiinnostaneet siinä mielessä kuin piti. Ihastuin ensimmäistä kertaa tyttöön kutosluokalla, mutta tajusin/hyväksyin asian vasta myöhemmin. Tulin vanhemmilleni kaapista ulos yläasteen puolissa välin ja se oli äidilleni kova paikka. Hän uskoi asian olevan ohi menevää monta vuotta, vaikka seurustelin tyttöjen kanssa. Äitini myös sanoi ennen kaapista ulos tulemistani että "älä sitten miksikään lesboksi rupea". Isäni ei asiaan paljoa kommentoinut, totesi vain että omapahan on elämäni.

Koin itseinhoa kehoani kohtaan yläasteelta alkaen. Ensin se alkoi masennuksena ja anoreksiana. Laihduin nopeasti syömättömyydelläni ja sain siihen hoitoa, kiitos ystävieni, jotka huomasivat ahdinkoni. Kuitenkaan itseinho kehoani kohtaan ei hävinnyt, vaikka sain taltutettua anorektiset ajatukseni, ahdistus omaa kehoani kohtaan jäi. Vihasin, ja vihaan edelleen lantiotani, rintojani ja jokaista piirrettä minussa, joka muistuttaa siitä etten ole sitä mitä koen olevani. Muistan myös puhuneeni joskus äitini kanssa mikä nimeni olisi ollut, jos olisin syntynyt poikana. Kun sain kuulla "nimeni", se loksahti, tuntui oikealta heti. Harjoittelin salaa huoneessani mahdollista allekirjoitustani jos se olisikin oikea nimeni.

Lukiossa löysin ihmisiä jotka olivat enemmän samalla aaltopituudella kanssani, ymmärsivät ajatuksiani ja tukivat niissä. En pahemmin puhunut kehoni erimielisyyksistä itseni kanssa, paitsi rinnoistani. Puhuin usein ystävälleni kuinka tahtoisin käydä leikkauksessa poistattamassa ne. Ajatus siitä ilahdutti minua, eikä se koskaan kadonnut. En kuitenkaan osannut yhdistää näitä ajatuksia suoranaisesti transsukupuolisuuteen, koska en siitä paljoa tiennyt.

Lukiossa tapasin myös entisen tyttöystäväni, jonka kanssa olimme 3,5 vuotta yhdessä. En myöskään suhteen aikana tajunnut tätä ahdistusta sisälläni, vaikka usein katsoessani miehiä, koin suurta kateutta ja itseinhoa koska halusin vain näyttää samalta. Myöskään silloinen tyttöystäväni ei osannut yhdistää näitä. Vasta eromme jälkeen hän uskaltautui kysymään, olenko pohtinut mahdollisuutta että olen transmies. Ja silloin vasta sen ymmärsin.

Nyt olen alkanut olemaan sinut asian kanssa, ja olen kertonut siitä läheisimmilleni ystävilleni sekä siskolleni. Vanhemmilleni en uskalla kertoa, en vielä pitkään aikaan. Kaapista ulos tulemiseni lesbona, oli jo tarpeeksi rankkaa aikaa, niin en uskalla ajatella miten he reagoisivat tähän. Siskoni otti asian hyvin, ja on aina ollut tukenani ja olen kiitollinen siitä.

Kuitenkin itseni mieltäminen mieheksi on minulle hankalaa. Välillä en osaa puhua itsestäni miehenä, vaikka koen olevani, ja välillä en tiedä mitä pitäisi sanoa. Koen ahdistusta kun täytyy miettiä mihin vessaan mennä ja mitä sanoa kun joku kysyy. Yksi ystävistäni puhuu minusta aina miehenä, ja se tuntuu upealta ja arvostan häntä siitä paljon. Moni ystävistäni on kysellyt miten haluan että he pronomisoivat minut, mutta en tiedä mitä vastata, koska en osaa itsekkään tehdä sitä.

Olen kuitenkin ottanut selvää transklinikasta Helsingissä ja hormonihoidosta sekä leikkauksista. Omalla tavallani koen olevani valmis menemään, mutta tämä lääkärin ajanvaraus mietityttää paljon. Voinko esimerkiksi varata ajan yksyitselle lääkärille jotta saisin lähetteen transklinikalle? Soittaminen terveyskeskukseen ahdistaa, koska en tiedä mitä puhelimessa pitäisi sanoa. Muutenkin koko prosessi tuolla transklinikalla mietityttää, ja olen siitä yrittäny lukea netistä mutta tuntuu ettei kaikkiin kysymyksiin ikinä löydy vastauksia. Myös mahdollinen kielteinen diagnoosi pelottaa ja ahdistaa. Entä jos en saa tarvittavaa tukea tähän lääkäriltäni, tai mitä jos lähetteen antava lääkäri ei ole ymmärtäväinen ja tahtookin laittaa minut johonkin psykologisiin tutkimuksiin.

Lähinnä tahtoisin ehkä tietää enemmän tästä suomen sukupuolenkorjausprosessista ja sen etenemisistä. Ja kuinka tehdä tämä ensimmäinen siirto, eli saada se lähete. Onko olemassa lääkäreitä jotka ovat ehkä enemmän perillä asioista? Tai olisiko jollain suosituksia jostain tietystä lääkäristä, jolla olisi kokemusta ja ymmärrystä tälläisistä tilanteista.
Lue vastaus
Hei!

Olen 23-vuotias äiti. Olen ollut naimisissa mieheni kanssa täysi-ikäistymisestäni saakka. Kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että olen täysin nainen: nautin naisten vaatteiden käytöstä ja ehostautumisesta, ystäväni ovat naisia ja harrastukseni "naisellisia". Mitä tulee rakkaus- ja seksielämään, olen kiinnostunut miehistä ja saan (erittäin hyvinkin) nautintoa rakastelusta ja kehosta, jossa elän.
Minulla on kuitenkin eräs ongelma. Minä olen myös mies.

En tietenkään kromosomeja tarkasteltaessa, sillä olen saanut lapseni aivan perinteisellä menetelmällä ja läpikäynyt tavallisen tyttöjen puberteetin. Kuitenkin sekä henkisestä näkökulmasta että fyysisesti voidaan kai sanoa, että olen "mies". Murrosikäni alusta saakka minulla on ilmennyt fyysisiä piirteitä, kuten karvankasvua, äänenmurros ja aataminomenan kehittyminen, miestyyppinen akne ja lihasten muodostuminen, jotka ovat saaneet vartaloni kehittymään sekä naiselliseksi että miehiseksi yhtäaikaisesti. Mitään sairaalloista tilaa tähän ei ole lääkärikään onnistunut yhdistämään, vaan kehoni tuottamat hormonimäärät ovat luonnostaan tällaisessa suhteessa. Henkisellä puolella koen "mieheyteni" näkyvän muunmuassa niin, että tunnen seksuaalista vetoa myös naisiin, koen olevani lapselleni sekä maskuliininen että feminiininen roolimalli ja no... Hitto, kuinka sen sitten sanoisi? Koska tiedän olevani mies. Ja nainen.

Ongelmani on siis oikeastaan seuraava: alani on naisvaltainen, ulkoinen olemukseni pukeutuneena naisellinen, ihmisten mielikuva minusta on feminiininen, puolisoni on hetertoseksuaali ja lähes kaikki elämääni kuuluvat tekemiset jotakin "naisten tai äitien puuhaa". Haluaisin ilmentää myös mieheyttäni, mutta sellaisella tavalla, että siitä ei olisi haittaa perhe-elämälleni, ammatilliselle imagolleni tai ystävyyssuhteilleni. Haluaisin voida joskus rakastella kuten mies rakastelee, saada osakseni sellaista kohtelua kuin mies yleensä saa ja tehdä asioita, joissa saisin kokea mieheyttä ilman, että kukaan alleviivaa minun olevan 160 cm "söpö tyttö". En halua lähteä "korjaamaan" tilannetta lääketieteellisesti. Minä ja puolisoni harkitsemme edelleen sitä, haluammeko lisää lapsia. Lisäksi nautin "heteroseksistä" ja ajatus, jos sallitte kornin ilmauksen, toimivaan peliin kajoamisesta hirvittää. En usko, että lärpäke nahkaa enemmän tai vähemmän jossain päin kehoa olisi se mitä kaipaan tasapainottamaan identiteettiäni.

Minä ja puolisoni olemme keskustelleet aiheesta ja hän tietää totuuden sukupuolestani ja hyväksyy sen. Meillä on myös molemminpuolinen sopimus, että jos haluamme harrastaa muiden kanssa seksiä ja sovimme siitä yhdessä, asia on ok. Tavallaan haluaisin uskoa, että jos saisin naida jotakuta viehättävää naista, saisin itsevarmuutta mieheyteeni, mutta toisaalta pelkään, että vaikutus olisi ehkä enemmänkin päinvastainen. Haluaisin hoitaa homman kuin mies (rakastella naista/miestä peniksellä ja tuntea sen myös itse) ja jo tieto siitä, etten oikeasti pysty sellaiseen, aiheuttaa minulle todella turhautuneen olon. Olen kokeillut strap on -dildoa, mutta minua vaivasi, etten kyennyt itse tuntemaan fyysistä seksuaalista nautintoa sen käytöstä. Oli toki miehistä oloa lisäävä kokemus tyydyttää sillä kumppania, mutta... No, olo oli jälkeenpäin kiusallisen impotentti, koska en saanut aktista itse täyttymystä.

Asian kanssa pitkään painineena ottaisin mielelläni vastaan ulkopuolisen mielipiteen. Kuinka voisin siis ilmentää mieheyttäni turvallisesti niin, että voisin taas nauttia enemmän myös naiseudesta? Miesten vaatteiden käyttämistä olen kokeillut, mutta se oli enemmän kiusallista kuin tyydyttävää. Olen niin pieni, että minut tulkitaan jotakin muotia seuraavaksi teinitytöksi, ei varmasti mieheksi. Kasvoni ovat melko sukupuolettomat ja vartalon rakenne hoikka ja jäntevä, mutta kokoni vuoksi yleisvaikutelma on aina feminiininen.

Kiitos jo etukäteen avustanne!
Lue vastaus
Heippa.
Olen 22v naisenalku Kymenlaaksosta. En tiedä miksi luokittelisin itseni, sillä tunnen seksuaalisia tunteita naisia kohtaan, mutta romanttisia tunteita miehiä kohtaan. Olen seurustellut vain miesten kanssa, mutta seksistä en ole koskaan miesten kanssa nauttinut, orgasminkin saan vain yksin. Naisten kanssa en ole seurustellut, ja sängyssäkin olen ollut naisen kanssa melkein kymmenen vuotta sitten, mutta voisin sanoa että se oli paras seksikokemukseni tähän mennessä. Sen jälkeen olen vain suudellut naisten kanssa. Haluaisin yrittää myös parisuhdetta naisen kanssa, mutta pelottaa miten läheiset reagoisivat siihen. Äitini tietää suuntautumiseni, mutta isälleni en uskalla edes kertoa, sillä hän on muutenkin niin tiukkapipoinen kaiken suhteen.
Olisi kivaa saada jostakin vertaistukea ja/tai tutustua samassa tilanteessa oleviin ihmisiin.
Lue vastaus
Olen keski-ikäinen, perheellinen nainen, avioliitossa, lapsia. Olen lapsesta saakka nähnyt aika-ajoin unta että olenkin oikeasti mies ja unessa tuntenut mm. esimerkiksi miltä erektio tuntuu miehestä (kuulostaa omituiselta koska olen nainen, eikö totta?) Olen seksuaalisesti ollut koko elämäni ajan hyvinkin lähellä a-seksuaalisuutta, koska koen kaiken muun ajatuksiassa olevan, työasioiden ym. useinkin hankaloittavan seksin aloittamista tai siihen "keskittymistä". Olen aina, nuoresta lähtien, ihastunut hyvinkin naismaisiin miehiin, ja oma miehenikin on hyvinkin hoivaava ja "naismainen" päättämätön, ulkonäöstään ja vaatteistaan kiinnostunut heteromies.

Muutama vuosi sitten koin ehkä elämäni mullistavimman rakkaussuhteen, joka lähes päätti avioliittoni. Suhteen toinen osapuoli oli mies, ja näin jälkikäteen ajatellen hän on ja oli silloinkin homo. Kyseinen mies yritti vihjailla suhteen alussa asiasta ehkä tiedostamattaankin, mutta rakkaus- ja seksisuhteeseen päädyimme silti. Hän kuitenkin päätti suhteen yhtä-äkkiä ja palasi yhteen toisen miehen kanssa, mikä tuntui minusta äärettömän pahalta ja väärältä kokemamme jälkeen ja tuhosi käytännössä kaiken haluni olla lähelläkään miehiä. Näin öisin unia, että minut oli heitetty rautahäkissä valtamereen, ja ainoa mitä minulla oli näyttää rakastetulleni oli valtava ruma syvänmeren kala joka olin minä itse.

Tunnustin suhteen miehelleni, sovimme asian ja hän antoi anteeksi suhteen, ja elämme kuten ennenkin, paitsi että olen vieläkin enemmän lukittunut itseeni tämän jälkeen ihmisenä. Olen likipitäen käynyt läpi koko tunneskaalan homovihasta sääliin ja itsesääliin tämän suhteen jälkeen, mutta jotenkin ymmärrän että koin suhteen ihmiseen joka ei itsekään tiedä mikä on, kuten en minäkään. Sateenkaari-ihmiset ovat kiinnostaneet minua enemmän tämän jälkeen, ja loppujen lopuksi olen miettinyt, tietääkö kukaan ihminen loppujen lopuksi asiaa, kuka on ja mistä tulee?

Olenko todellakin niin sokea että en huomaa feikkisuhteen ja oikean ihmissuhteen eroa? Voinko olla oikeasti sisäisesti mies, ja vieläpä homo (ymmärrän jotenkin homokulttuuria enemmän kuin kukaan tuntemani hetero, ja mielestäni monet homojen slangi-ilmaisut, symboliikka ym. ovat myös lähellä autististen/skitsofreenisten ihmisten symboliikkaa, joiksi olen myös itseäni epäillyt). Ulospäin olen hyvinkin perinteinen, korkeasti koulutettu, hyvin ansaitseva, yhteiskunnan tukipylväs - olenko sittenkin vain "luovempi" kuin muut koska kukaan ei ole koskaan kertonut vastaavaa tai en ole löytänyt vastaavaa tarinaa mistään? Uskonnollinen en ole, vaikkakin olen jopa lukenut uskontotarinoita ym. näiden ajatuskuvioiden innoittamana, ja kunnioitan ihmisten vakaumuksia sekä uskon että uskonnon avulla ihmiset voivat hyvinkin kanavoida suhdettaan aineettomaan.

Onko näin, että homot oikeasti tuntevat oman sisäisen "minänsä" meitä heteroja (joksi itseni seksuaalisesti ehdottomasti koen) paremmin, ja onko omani todellakin niin syvällä jossakin etten tunnista edes sitä kuka olen? Ulkoisesti olen ihan tyytyväinen naisen olemukseeni, ja en missään tapauksessa koe olevani lesbo tai edes biseksuaali. Naiset lähestyvät minua paljonkin romanttisessa mielessä mutta en tunne oloani kotoisaksi tai mukavaksi, pikemminkin välttelen henkilöitä ja yritän saada heidän kanssaan aikaan kaverikontaktia, leikkien että en huomaa lähestymisyrityksiä. Onko vastaavia kokemuksia kenelläkään koko maailmassa? Miksi näen unta että olen mies, vaikka olen periaatteessa ihan tyytyväinen naisen osaani tässä maailmassa?
Lue vastaus
Olen siis homo ja haluaisin panna miesystävän kanssa molemmat ei ole harrastanut seksiä koskaan kenenkään muun kanssa ja jos mies ystävä laukee sisääni voiko koskaan enää joku toinen mies laueta sisääni että vaarana on sukupuolitauti :(
Lue vastaus
Olen 17-vuotias poika ja olen ollut kiinnostunut muista pojista siitä asti kun olin kuudennella luokalla. Ihastukset olivat samanikäisiä kuin minä, kunnes lukion aloitettua huomasin, että lukiossa ei enää ollut juurikaan kiinnostavan näköisiä poikia, vaan kiinnostavan näköiset jäivät yläasteelle. Aikuiset miehetkään eivät kiinnosta. Olen tällä hetkellä ihastunut erääseen 14-vuotiaaseen poikaan ja mietin onko minussa jotain vikana.
Lue vastaus
Olen 19 vuotias tyttö länsi-Suomesta. Identifioin itseni panseksuaaliksi ja olen hyvin ylpeä tästä osasta identiteettiäni. Olen tullut ulos ystävilleni ja kaikki ovat olleet oletuksen mukaan erittäin hyväksyväisiä. Tulin puolisen vuotta sitten ulos myös vanhemmilleni ja isäni reaktio ei ollut kovin mieltä ylentävä. Hän kyllä sanoi tukevansa minua ja että olen tarpeeksi vanha tekemään itsenäisiä päätöksiä, mutta minulle jäi sellainen mielikuva, että hän ajattelee panseksuaalisuuteni olevan vain jonkinlainen "tapa erottautua massasta ja kapinoida".

En pelkää tulla kaapista ulos uusille tuttavuuksille puolitutuille sillä en yksinkertaisesti jaksa välittää heidän mielipiteistään, sillä he eivät vaikuta elämääni ellen anna heidän vaikuttaa. Vanhemmat ja muu suku kuitenkin on ja pysyy ja heidän suhtautumisensa vaikuttaa minun itsetuntoon halusinpa sitten tai en. Isäni reaktion jälkeen en oikein haluaisi tulla ulos muulle suvulleni (sukuni on hyvin läheinen keskenään, melkein kuin valtava perhe). Olen ihastunut yhteen tyttöön ja tiedän hänen olevan myös ihastunut minuun. En kuitenkaan uskalla aloittaa suhdetta hänen kanssaan sillä se tarkottaisi myös, että tulisin ulos muulle suvulleni enkä millään haluaisi kokea enää samankaltaista reaktiota kuin isäni reaktio. Tiedän, että moni sukulaiseni suhtautuisi seksuaaliseen suuntautumiseeni negatiivisesti, sillä monet heistä on melko konservatiivisia.

En kuitenkaan haluaisi antaa muiden, olivat sitten sukulaisia tai ei, vaikuttaa siihen miten ja kenen kanssa vietän elämäni, mutta juuri nyt minusta tuntuu siltä, että ei oikein muutakaan vaihtoehtoa olisi. Olisiko mitään neuvoja tähän tilanteeseen? Kiitos etukäteen avusta.
Lue vastaus
Olen pian 50-v nainen, kolmen lapsen äiti. Nuorin asuu enää kotona, heidän isästään erosin kymmenen vuotta sitten. Tapasin viisi vuotta sitten erään miehen, joka osoittautui transvestiitiksi. Ok, ehdottoman ok minulle. Mutta huomasin järkytyksekseni tykkääväni naisellisesta miehestä...lisäosineen päivineen ja varsinkin niistä. Ihminen siellä sisällä on kuitenkin sama riippumatta siitä, onko päällä pieruverkkarit vai pitsimekko!? En usko olevani lesbo, miehistäkään en välitä. Siis osaatteko sanoa kuka tai mikä olen? Löytyykö kohtalotovereita ja vertaistukea, juttuseuraa ym?
Lue vastaus
Olen 19 vuotias nuori nainen. Olen hyvin uskovaisesta perheestä ja olen itsekin sellainen (ainakin vielä). Perheessämme ei ole ikinä ollut kuitenkaan ihan äärimäisen tiukkaa tai mitenkään liian ahdasmielistä. Osa sisaruksistani on jättänyt uskon, mutta välit ovat silti samat ja yhtä rakkaat. Äitini on aika suvaitsevainen ja no, siskotkin sillain hyväksyy homot varmaan, mut isä ja veljet on aika tiukkoja mielipiteessään homoja vastaan, vaikka ei ne sitä huutelekaan jatkuvasti. Olen itse, ainakin luulemani mukaan, hyvin kiltti uskovainen ja vähän ujo tyttö maineeltani. Semmonen, että kukaan ei varmaan ikinä uskois mitä käyn läpi mun pään sisällä.

Okei, eli siis, olen ehkä noin 4 vuotta mietiskellyt, että oonko kiinnostunu pojista, tytöistä vai molemmista, vai mistä ja mitä ihmettä... En tosiaan tiedä ja se vaivaa mua. Tai, välillä se ei haittaa ja ajattelen vaan, että ihan sama, mut välillä koko asia ahdistaa. Varsinkin, jos jotkut puhuu homoista/lesboista.

Olen aina ollut kiinnostunut pojista. On ollut ihastuksia ja on tällä hetkelläkin. Mutta amiksessa mun luokalla oli eräs tyttö. Viimesellä luokalla myönsin (vihdoin) itelleni, että olin jollain tavalla ihastunut siihen tyttöön. Hän oli todella mukava ja hauska, ihan "tavallinen" seurusteleva heterotyttö. En ole kehenkään muuhun tyttöön sillein ihastunut. En edes ikinä sillä tavalla kattele tyttöjä koskaan, mutta poikia kattelen.

No, mutta nyt oon monta kertaa huomannu kiinnittäväni huomiota sellasiin tyttöihin, jotka pukeutuu hyvin poikamaisesti. Tai melkeenpä näyttää pojilta, eli onko ne sit transsukupuolisia tai jotain? No mut joka tapauksessa, esim. instagramissa näin kuvan pojasta, mutta se paljastukin tytöksi ja mielenkiintoni heräs huomattavasti enemmän. Tai just ihan sama missä nään jonkun poikatytön ni mielenkiinto herää heti.

Eli siis olen huomannut ihastuvani poikatyttöihin, tai mikskä heitä nyt sanoisi, ja sit myös edelleen olen pojista kiinnostunut. Tai lähinnä yhteen poikaan olen todella pitkään ollut ihastunut, mikä aiheuttaa sen, että muut pojat ei niin jaksa kiinnostaa täysillä. Joskus saattaa myös ihan naisellisetkin tytöt herättää tunteita, mutta ehkä vähän harvemmin.

Olen itse aika naisellinen, mutta oikeastaan olen aika poikamainenkin toisaalta. En tiedä, mut jotenkin on aina ollu sellanen tunne, että ihan sama kuka se "joku" ikinä joskus onkin, niin sen täytyy olla jotenkin vahvempi kuin minä ite. Että olen aika vanhanaikanen siinä ajattelussa, että "se joku tulee sillä valkealla ratsullaan pelastamaan". Välillä nään, että se joku on mies, mutta välillä taas se on miehekäs nainen.

En ole ikinä ollut siis parisuhteessa tai sanotaanko helpommin niin, että kokemukset jää viestittelyn ja juttelun tasolle muutaman pojan kanssa, ja nekin tapahtui yläaste aikoina. Sen jälkeen ei ole tapahtunut mitään sillä rintamalla, paitsi ykspuolista ihastumista, koska olen tosiaan aika ujo varsinkin miespuolisia henkilöitä kohtaan. Ja naisihastuksia en todellakaan ole lähestynyt kuin kaverimielellä, ja jos en ole "joutunut" tutustumaan heihin niin en ole lähestynyt mitenkään.

Olen myös fantasioinut niin miehistä kuin naisista, en osaa sanoa kumpi kiihottaa enemmän. Nyt tällä hetkellä enemmän ehkä miehet ja jostain kumman syystä homot. Mutta toisaalta myös naiset kiihottaa. Tosi sekavaa.

Jos en olisi uskovainen, tai "uskovainen", ja olisin jostain perheestä missä olis yks haile mikä on, niin saattasin olla ihan sinut itteni kans ja en välttämättä edes luokittelis itteni mihinkään lokeroon ja ihastuisin ihmisiin ihmisinä, enkä kattois sukupuolta. Mutta kun tilanne on se, että en vain yksin kertaisesti voi tai pysty edes juttelemaan tästä asiasta kenellekkään, kun en tunne ketään jolle vois jutella ilman, että se järkyttyis. Haluaisin kieltää uskon ja kattoa mitä elämä tuo tullessaan, naisen vaiko miehen, mutta toisaalta haluaisin olla yhä uskomassa ja löytää jonkun miehen jostain.

Pahinta tässä on se, että mää en tiedä itekkään mistään mitään. Tai sen mää tiedän, että jos mää kiellän uskon tai varsinkin, jos tulisin kaapista ulos, todella moni järkyttyis ja pettyisi, ja mahollisesti menettäisin monta rakasta ystävää ja menisi moneen ihmiseen välit poikki, ainakin joksikin aikaa, joihinkin ehkä ikuisesti. Eli ennemmin olen sinkku vaikka koko loppu elämän.

Todennäköseti tulen olemaan aina hetero ja ehkä myös uskovainen. Mutta pelkään sitä, että jos löydän jonkun ihanan miehen joskus, niin mitä jos se ei onnistukaan, mitä jos se ei riitäkkään mulle miehenä..? Mun unelma ois se, että menisin miehen kanssa naimisiin ja saataisiin lapsia, mutta mitä jos sydän sanookin siihen yhtäkkiä ei, tai mitä jos en olekaan sillein onnellinen.

Vaikea pukea jotenkin sanoiksi. Miten voin ikinä selvittää tätä asiaa, jos ei ikinä ole mahollista olla kenenkään naisen kanssa tai edes jutella tästä asiasta jollekin sellaselle naiselle. Ehkä jos pääsisin naisen kanssa kokemaan jotain niin se saattaa ollakin jotain mitä en haluakaan ja paljastuu vain pään sisäisiksi fantasioiksi. Mut mitä jos se taas onkin jotain mitä mää loppujen lopuksi haluan.

En tiedä miks tänne tulin kirjottamaan, mutta jotenkin ehkä piti vaan saada purettua ajatuksia johonkin. En tiiä mitä vastaatte, vastaatteko mitään edes, mut lähetän tän kuitenkin kun kerran näin pitkän stoorin kirjotin ja tuntuis tyhmältä sit vaan poistaa se... En tiedä mihin edes haluan vastauksen, ehkä siihen, et miten ihmeessä päätä saa edes vähän selville tästä asiasta? Jotenkin aivan sekavaa. Nyt tekis mieli taas heittää tää homma jonnekin jorpakoon ja ajatella, että hetero olen ja piste.
Kiitos, jos joku ikinä tätä loppuun asti jaksoi lukea! :D Toivottavasti ei ollut liian sekavasti kirjotettu...
Lue vastaus
Hei!

Olen 55v. mies! Olen nuorena kokenut kaverini kanssa anaali yhdynnän, useammankin kerran. Se oli ilmeisesti jonkinlaista kokeilua, mutta toi tyydytyksen, kun ei ollut tyttöjäkään saatavilla. Meillä ei ollut silloin käytössä liukuvoiteita, eikä kondomeja. Pelkällä syljellä liukastimme peniksemme.
Olen sen jälkeen harvakseltaan harrastanut anaali masturbaatiota, (vaimoni poissa ollessa) alkuun omatekosilla dildoilla ja vihanneksilla ja makkaralenkillä. Olen käyttänyt aina kondomia niiden päällä ja jotain rasvaa liukuvoiteena.
Nyt olen kuitenkin hankkinut imukuppi tekopeniksiä ja anaali tapin, sekä liukuvoidetta. Suurin tekopenis on läpimitaltaan n.5,5cm. Aloitan aina pienellä tekopeniksellä ja siirryn siitä suurempaan fiiliksen mukaan.
Olen lukenut paljon kauhujuttuja kuinka anaali löystyy käytettäessä isoja tekopeniksiä ja voi vahingoittaa peräsuoltaan ja pahimmissa tapauksissa peräsuoli luiskahtaa ulos. Minulla ei ole tarkoitus siirtyä nykyistä 5.5 cm (läpimitta) tekopenistä suurempiin. Kysyisin vielä kuinka pitkälle tekopeniksen voi työntää turvallisesti?
Voinko jatkaa "harrastustani" levollisin mielin vai onko syytä lopettaa?
Lue vastaus
Moi,

aloin juuri seurustella transpojan kanssa. Hän on tosi ihana ja kaikkea. Se ei oo tämän pointti, mutta kuitenkin. Hän kysyi että onko mulla jotain sukupuolineutraalia sanaa sille, miksi haluun olla kutsuttu kun puhutaan seurustelukumppaneista. En siis koe olevani tyttö tai poika. Niin onko teillä jotain söpöjä tai ylipäätään sukupuolineutraaleja termejä seurustelukumppanille?
Lue vastaus
Hei,

Olen 18-vuotias tyttö ja ongelmani ovat niin sekalaisia, etten tiedä tuleeko tästä viestistä lainkaan selkeä. Pakko kuitenkin purkaa ahdistusta jotenkin.

Ensimmäinen ja oleellisin asia: olen hukassa seksuaalisuuteni kanssa. Määrittelen itseni tällä hetkellä bi-seksuaaliksi, vaikka miehet eivät juurikaan kiinnosta. Huomaan kyllä usein hyvännäköisiä miehiä, ehkä jopa enemmän kuin naisia, mutten osaa kuvitella itseäni suhteeseen miehen kanssa. Minulla on vain yksi seksikokemus (seurustellut en ole koskaan) ja se oli humalassa minulle entuudestaan tuntemattoman miehen kanssa. Varsinkin jälkikäteen ajateltuna mielikuvat ovat vain vastenmielisiä. Toisaalta en edes pitänyt miestä viehättävänä ja suostuin seksiin ystäväni yllyttämänä (en kuitenkaan syyllistä häntä, sillä myös hän oli hyvin humalassa ja kummankin arviointikyky oli huono. Jos jotakuta pitäisi syyttää, niin sitten miestä, joka oli minua jonkin verran vanhempi ja selvin päin)

Olen yrittänyt ajatella, että ei minun tarvitsekaan määritellä suuntautumistani. Se ei kuitenkaan tunnu auttavan, vaan sitten minua ahdistaa, koska en osaa sanoa mikä olen. Ainoa, joka tietää että en ole hetero on paras ystäväni, jolle uskalsin avautua vasta viime syksynä. Hän on homo (vaikkakin myös piti itseään ensin bi:nä), joten tiesin, että hän ei tuomitse. Hän onkin ainoa, jonka seurassa voin olla oma itseni. Hän myös kertoi jo arvelleensakin jotain siihen suuntaan. Vanhempani ovat ongelma, sillä en vain millään saa kerrottua heille. Osasyy tähän on juuri se, etten tiedä mikä sanoisin olevani. Ahdistaa, kun äitini puhuu tulevista poikaystävistä jne. Tiedän, ettei äidilläni ole mitään homoseksuaaleja vastaan, mutta isäni suhtautumisesta minulla ei ole hajuakaan. Ei hän ainakaan kovaäänisesti heitä ole tuomitsemassakaan, joten tuskinpa hänkään minua suuntautumiseni takia vihaisi.

Haluaisin seurustella, naisen kanssa, mutta tuntuu, ettei sekään tule ikinä tapahtumaan. Sitä kautta olisi myös helpompi tulla kaapista vanhemmille, kun voisi kertoa tyttöystävästä. Olen Qruiserissa, mutta olen sosiaalisesti niin onneton, ettei netissä(kään) juttelu oikein sovi minulle. Olen myös käynyt samaisen (ainoan) ystäväni kanssa homobaarissa, mutta sielläkään en uskaltanut ottaa minkäänlaista kontaktia naisiin ja päädyinkin sitten juttelemaan ystävääni iskevien miesten kanssa. Toisaalta olin myös niin humalassa, etten olisi luultavasti kyennytkään juuri syvällisempään keskusteluun. Tähän liittyen myös alkoholinkäyttöni ahdistaa minua, sillä nykyään tulee juotua mielestäni turhan usein. Juon, koska ahdistaa ja masentaa (en edes aina tiedä mikä) ja sitten taas ahdistun vielä juomisestakin, joten noidankehä on valmis.
Lue vastaus
Moi, olen 15-vuotias tyttö ja muutama päivä sitten paljastin äidilleni olevani bi-seksuaali. Vaikka en periaatteessa olisi halunnut kertoa sitä ihan vielä kerroin sen kuitenkin, koska muuten asia olisi ahdistanut minua liikaa. Kerroin siis äidilleni ja aloin itkemään (jännitys purkautui niin) Äiti suhtautui asiaan yllättävän neutraalisti. Hän sanoi asian olevan okei ja ettei tarvitse olla ahdistunut.

Oon tässä odotellut, että äiti ottaisi asian uudestaan puheeksi tai edes kyselisi jotain, mutta tuntuu, että hän ei enää edes muista koko juttua. Minua mietityttää, että ottiko hän asian ihan tosissaan tai uskoiko äiti minua? Pitäisikö mun ottaa asia varvovasti puheeksi? Siitä olen aivan varma, että hän hyväksyy mut koska äidillä on muutamia ystäviä jotka ovat homoseksuaaleja joten miksei hän hyväksyisi omaa tytärtään.
Lue vastaus
Moi,

olen 16-vuotias nuori. Syntymässä minut luokiteltiin tytöksi, mutta nyt lähivuosina olen kyseenalaistanut sitä paljon. Minua ahdistaa, kun joku kutsuu minua tytöksi ja useimmiten syntymänimi ei tunnu omalta. Jo muutamia vuosia olen pukeutunut "poikien" vaatteisiin. Koitan piilottaa rintani käyttämällä urheiluliivejä, koska se tosiasia, että olen naisen kehossa saa minut ahdistumaan.

Mua ei ole oikeastaan kasvatettu tytöksi, vaan olen saanut vapaan kasvatuksen ja on ollut se prinsessavaihe. Mutta kuitenkin jo n. 6-vuotiaana aloin kotileikeissä olla isoveli ja kouluun mennessä kinusin, että saisin leikata hiukset sellaisiksi, kuin pojilla oli. Ala-asteella tunsin aina, että poikien kanssa oli kivointa olla ja tunsin kuuluvani joukkoon. Yläasteelle siirtyessä sain luvan leikata hiukset ja toteuttaa enemmän itseäni.

Sukupuoli-identiteetin puuttuminen on vaivannut jo aika kauan (sen lisäksi on ollut kiusaamista ja masennusta, jotka ovat pahentaneet asiaa.) ja haluaisin saada varmuutta. Sen tiedän, että tyttö en ole. Näen itseni homoseksuaalisessa suhteessa miehen kanssa ja heterosuhteessa naisen kanssa, mutta kuitenkin ajatus siitä, että minulla olisi miehen sukupuolielimet hämmentää minua. Olen muutaman kuukauden kuvannut itseäni termillä demiboy, mutta ei sekään tunnu enää oikealta. Haluaisin jotain varmuutta tai edes vihiä johonkin suuntaan, koska tämä ahdistaa ihan tosi paljon.
Lue vastaus
Hei! Ihanaa, että löysin tällaisen neuvontasivuston. Olen 18-vuotias tyttö ja koen olevani lesbo. Joskus nuorempana pidin myös joistain pojista, mutta tunteeni eivät koskaan olleet yhtä vahvoja kuin tyttöjä kohtaan. Fantasioin aina pelkästään naisista, katselen heitä kadulla, ja haluaisin näyttää hyvältä heidän silmissään. Haluaisin kovasti seurustella tytön kanssa, kaipaan läheisyyttä ja seksiä, välillä tuskastuttavan paljon. Olen kuitenkin kaikessa täysin kokematon, eikä mahdollisuuksiakaan ole ollut..... Joskus pelkäsin, että en oikeasti olekaan lesbo, vaan tämä fantasiointi on seurausta siitä, että en tunne myöskään miehiä tai miehen kehoa, ja tunteet on helpompaa kohdistaa omaan sukupuoleeni. Eikö tämä kuitenkin kuulosta lesboudelta? En vihaa miehiä, mutta he ovat seksuaalisessa ja romanttisessa mielessä tylsiä, vaikka osa onkin esteettisesti hyvännäköisiä. Haluankin olla lesbo, sillä naiset ovat niin ihania.....

Suurin ongelmani on paras ystäväni, jolla on vahva kristillinen usko. Hän sanoo, ettei vihaa homoseksuaaleja ihmisinä, vaan vihaa heidän harrastamaansa syntiä, mutta myös se tuntuu pahalta. Hän vihaa asiaa, joka on todella suuri osa minua. En meinannut kestää juttuja, joita hän jakoi somessa avioliittoäänestyksen aikoihin. Kaiken lisäksi olin vuosikaudet ihastunut, suorastaan rakastunut häneen, noin 12-17 -vuotiaana. Tunnustin tunteeni 14-vuotiaana, ja vasta tämän jälkeen ystäväni "homoviha" alkoi. Yläasteella hän oli sen kanssa paljon aggressiivisempi, mutta nyt hieman rauhoittunut. Hänellä on jopa muitakin ei-heterokavereita. Hän on valittanut minulle, kuinka ihmiset eivät hyväksy hänen mielipiteitään, ja häntä kiusataan ja syrjitään niiden takia. Jotkut ovat tainneet pistää välitkin poikki. En tiedä, mitä sanoa tällaiseen. En ole enää rakastunut, mutta pidän hänen seurastaan, enkä halua hylätä häntä. Kuitenkin nykyään hänen ajattelemisensa ahdistaa, ja tunnen jopa vihaa. Hän uskoo olevansa oikeassa kaikessa mitä sanoo, ja on muutenkin hiukan ylimielinen. Kannattaako jatkaa ystävyyttä joka ahdistaa näin paljon? Pelkään, että joskus räjähdän hänelle ja huudan kaikki ajatukseni ulos. Toisaalta ystävyydessämme on paljon hyviä puolia, ja jos katkaisisin sen, menettäisin varmaan koko lapsuuden kaveriporukkani.

Asun hyvin pienellä paikkakunnalla, mutta käyn lukiota isommalla. Tiedän koulusta monta ei-heteroa, mutta itse olen ainakin osittain kaapissa. Vanhemmille olen kertonut, ja muutamalle muulle kaverille kertonut jotain. Jotenkin epämääräisesti pelkään muita lesboja, ja koen alemmuuden tunteita. Välttelen heidän katseitaan, ja hermostun heidän seurassaan, vaikka muuten itsetuntoni on ihan hyvä. Tuntuu, että täytyisi olla erityisen itsevarma ja upea tyttö saadakseen tyttöystävän. En ole erityisen kaunis, ja olen aivan kokematon. Kun olen ihastunut, en uskalla ottaa mitään kontaktia ihastuksen kohteeseen. Olen hakemassa opiskelemaan Helsinkiin ja erääseen toiseen isoon kaupunkiin, ja toivon että voisin aloittaa "uuden elämän" siellä. Miten voisin rohkeasti ilmaista suuntautumiseni alusta asti, ja tutustua muihin ei-heterotyttöihin? Toisaalta, haluasin olla jo nyt rehellinen kaikille kavereilleni. Kaikki tätä yhtä lukuunottamatta ovat suvaitsevaisia, joten varmaan vain panikoin turhasta.
Lue vastaus
Olen 28-vuotias "nainen", heittomerkit siksi, että en oikeastaan koe moista nimitystä kovin kuvaavaksi. En ole vain yhtä sukupuolta, vaan oikeastaan tykkään "vaihtaa" sukupuolta fiiliksen mukaan. Joinain päivinä äijä, joinain päivinä nainen. Se näkyy pukeutumisessa, meikkaamisessa tai sen puutteessa ja kävelytyylissä. Tai oikeastaan en ole ollut kauhean rohkea tuon äijäpuolen toteuttamisessa muutoin kuin iltalenkillä pimeän aikaan. Huomasin joskus lähteväni aina innoissani lenkille, kun sain siitä tekosyyn pukeutua äijämäisiin vaatteisiin ja talsia miehekkäästi syrjäisempiäkin lenkkipolkuja pitkin ilman pelkoa häirityksi tulemisesta. Ja olen todellakin läpimenevä.

Olen jollain tavalla tiennyt aina, etten ihan kuulu joukkoon. Ihan kuin en sopisi tähän maailmaan, vaan olisin aina jotenkin vääränlainen. Olen miesmäinen myös luonteeltani. Tai tällaisen käsityksen olen saanut. En ole kuitenkaan niin mies, että haluaisin korjata sukupuoleni, vaan haluaisin toteuttaa molempia puolia itsessäni arkielämässä ja tulla hyväksytyksi tällaisena ja kohdelluksi sen sukupuolen edustajana, jota kulloinkin ilmennän.

Tai siitä sukupuolen korjaamisesta kai sen verran lisää, että ehkä haluaisin korjata osia itsestäni, mutta en tiedä, onko siihen mitään realistisia mahdollisuuksia, jos ei ole diagnosoitu transsukupuolinen. En kuitenkaan halua jäädä kummankaan sukupuolen vangiksi. Olen ihan tyytyväinen siihen, että minulla on rinnat, esimerkiksi. Mutta en ole tyytyväinen siihen, mitä tuolla jalkojen välissä on. Muistan toivoneeni päiväkoti-ikäisenä jo, että jonain päivänä minulle kasvaisi pippeli, mutta en ole koskaan toivonut muuttuvani kokonaan pojaksi.

Tää kuulostaa varmaan tosi oudolta... ja juuri sen takia en ole saanut ajatuksiani järjestykseen, kun en ole löytänyt mistään tähän sopivaa nimitystä tai kuullut samankaltaista tarinaa. Pelkään, että olen ihan älytön. Että muka voisin saada miehiset sukuelimet ja pitää kehon muuten naiselle ominaisena, että voisin toteuttaa tätä sukupuolen kaksinaisuutta tosielämässä ja vielä tulla hyväksytyksi sellaisena. Olen paininut tämän asian kanssa kauan ja yrittänyt työntää sen pois mielestäni, mutta se palaa aina uudestaan pintaan.

Olen myös biseksuaali, mikä on aiheuttanut jonkun verran hämmennystä itsessäni tämän sukupuoliasian suhteen. Tuntuu, että se, kuinka paljon olen kiinnostunut naisista ja miehistä vaihtelee päivän mukaan, mutta ei seuraa kuitenkaan sitä, kumpaa sukupuolta itse koen kulloinkin olevani. Yleensä tunnen itseni melko lailla biseksuaaliksi, mutta välillä tunteet menee niin sekaviksi, että en oikein itsekään tiedä, mitä olen (kuulostaako järkevältä, jos nainen sanoo, että tuntee olevansa homomies??)

Haluan siis lähinnä tietää, onko tällaisille tuntemuksille jotain nimeä ja voinko saada apua tähän asiaan jotenkin. Lähinnä mietityttää tuo omana itsenä eläminen arjessa ja fyysisen kropan korjauttaminen osittain, ilman transsukupuolisuusdiagnoosia.
Lue vastaus