Kesäkuu 2015

Moi, mä oon biseksuaali ja oon ollu siitä varma jo lähes vuoden. Oon tullu kaapsista ulos mun kaveriporukalle. Kaikkien mielestä asia oli okei ja olin siitä todella helpottunut. Siitä on aikaa jo muutamia kuukausia. Tuntuu, että kuitenkin mun biseksuaalisuus on jotenki sellanen "ei siitä tarvii puhua". Mä nimenomaan haluaisin, että mun seksuaalisesta suuntutumisesta puhuttaisiin. Tiiän, voisin alottaa ite keskustelun mut musta vaan tuntuu, että ketään ei kiinnosta.

Muutenki tuntuu et biseksuaalisuus on "kevyempi" juttu ku homoseksuaalisuus. Ymmärrän tollasen ajatusmallin periaatteessa, mut se vaa monesti ärsyttää ja harmittaa mua. Mulle mun seksuaalisuus on iha älyttömän iso asia ja se on osa mua
Lue vastaus
Olen 17-vuotias nuori nainen ja minulla on ongelma. Olen ihastunut (melkein jo rakastunut) yhteen naiseen, mutten tiedä, mitä hän ajattelee minusta. Olen itse lesbo ja tämä nainen on samanikäinen panseksuaali. Tutustuimme jo puoli vuotta sitten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille tarkoitetussa Qruiserissa, mutta olemme tavanneet vasta muutaman kerran. En tiedä, kuinka kertoisin hänelle tunteistani. Asiaan tuo hankaluutta kyseisen naisen vuodenikäinen poika, jonka kanssa tulen kyllä hyvin toimeen. Pelkään myös, että välimme tulehtuisi tosi pahasti ja hän ei haluaisi olla missään tekemisissä kanssani. Miten minun pitäisi toimia?
Lue vastaus
Olen (syntyessäni naiseksi määritelty) 16 vuotias ihminen. Noin puoli vuotta sitten aloin ajatella, pohtia, kyseenalaistaa sukupuoltani. Aikaisemmin en oikeastaan ole ajatellut sukupuoltani sen kummemmin, olen vain ajatellut yksinkertaisesti, että kun olen biologisesti nainen ja minut on syntyessäni määritelty naiseksi, olen nainen.

Tällä hetkellä ajatus siitä, että minulla ei ole sukupuolta ollenkaan tai että miehisyys ja naiseus sekoittuu minussa kokonaisuudeksi tuntuu hyvältä, oikealta ja koen vahvasti niin.

Minulla on suuri tarve ilmaista sukupuolettomuutta / naiseutta ja miehisyyttä minussa kokonaisuutena, jollain tavalla. Haluaisin sen näkyvän minusta. Millä tavoin sukupuoltaan/sukupuoliaan/sukupuolettomuutta voi ilmaista? Minulle tulee mieleen ainakin pukeutuminen. Mutta minä en tiedä, miten haluaisin pukeutua, millaisissa vaatteissa viihtyisin.

En ehkä (ainakaan tällä hetkellä) koe tarvetta muokata vartaloani, (minulla on melko suora vartalo, pienet rinnat).

Joskus ajattelen, mitä jos tuntemukseni (siis sukupuolettomuudesta/miehisyydestä ja naiseudesta minussa kokonaisuutena) eivät olekaan aitoja, todellisia. Toisaalta, kun ajattelen asiaa, minusta tuntuu, se että ajattelen välillä kyseisellä tavalla, kertoo vain siitä että en jostain syystä halua myöntää asiaa itselleni.

Olen miettinyt lähiviikkoina sukupuoleeni liittyviä asioita todella paljon. Joskus ajatuksia on ollut niin paljon, etten ole yksinkertaisesti pystynyt ajattelemaan mitään, enkä välttämättä illalla ole saanut nukutuksi. Olen jo jonkin aikaa kokenut epämääräisiä riittämättömyyden, tyytymättömyyden ja häpeän tunteita. Olen kokenut olevani ahdistunut ja peloissaan.

Tällä hetkellä, näin runollisesti ilmaistuna minusta tuntuu, vaikkei häkin ovi ole suljettuna, olen siellä (omasta tahdostani) mutta jos päättäisinkin uskaltaa…?

Haluaisin kokea olevani minä.
Lue vastaus
Haluaisin.. On eräs Muusu, josta pidän.. Mutten oikeastaan tunne häntä kovin hyvin enkä tiedä tulenko tapaamaan häntä uudelleen. Hän oli vetäjänä yhdessä ryhmässä, jossa siis olin mukana. Nyt ko. ryhmä on ohi ja olemme fb-kavereita.. Ennen ryhmän loppumista sain tietää ettei hän tee parisuhteita, koska "ne ovat liian vaikeita" (en tarkkaa muista mitä hän sanoi). En tiedä haluanko tehdä asialle edes mitään, kuka voisi minunlaisesta pitää?! Vihaan kehoani, koen olevani ruma ja lihava, ugh, ja kasvoissani on aknea. Olen liian kuvottava ollakseni tuon kauniin Muusun kanssa.. Ja silti haluaisin..
Totta puhuakseni en edes tiedä mitä tässä kysyn.
Lue vastaus
Seurustelin viisi vuotta miehen kanssa. Jo tuona aikana kyseenalaistin itseäni mutta ajattelin kaiken johtuvan vain pitkän suhteen tuomasta tylsistymisestä. Parisuhteeni päättyi ja tapasin naisen. Pakko sanoa etten oo koskaa ollut nii onnellinen ku viime syksynä. Kuvittelin olevani bi ja sujut itseni kanssa. Vakuuttelin itselleni että minua et kiinnosta muiden mielipiteet tai se miten perheeni ehkä suhtautuisi asiaan. Kevään edetessä tajusin etten ollutkaan niin sujut itseni kanssa. Suhde tyttöystävääni alkoi rakoilla kun en hyväksynyt itseäni. Tuli typeriä riitoja jotka kaikki johtuivat siitä että pelkäsin. Lopulta tuli ero. Olemme olleet nyt kuukauden erillään ja minulla on häntä kamala ikävä. Tiedän että jos pystyisin olla sujut itseni kanssa voisimme ehkä yrittää uudestaan. En vain tiedä miten siihen pystyn. Eron aikana olen tehnyt typeriä asioita miesten kanssa, sillä en halunnut uskoa olevani lesbo. Kokeilut kuitenkin osoittavat vain enemmän sitä että viehätyn naisista. Olen aina ollur kaveri porukastani se joka on aina miesten kanssa ja heitä eniten viehättää. En tiedä miten kaverini tämän ottavat. En tiedä mistä saisin tukea, mistä saisin rohkeutta ja voimaa olla oma itseni. En edes tiedä miksi tänne kirjoitan. Ahdistaa niin kamalasti. Haluan ex-tyttöysräväni takaisin. Tosin en kai voi tätä itseni ulos tulemista mitenkään kiihdyttää.. Toivottavasti saan jonkin vastauksen vaikka en tiedä mitä tähän sanoa..
Lue vastaus
Olen miettinyt teille soittoa jo kuukausia, mutten ole uskaltanut, joten kokeillaampa tätä kirjoittamista. Pelkään eniten tästä ongelmastani kertoessa sitä, ettei minua oteta tosissaan. Olen ongelmani takia kohdannut fyysistä ja henkistä väkivaltaa, kärsinyt syömishäiriöstä, masennuksesta ja rampannut useilla eri lääkäreillä, psykologeilla, psykiatreilla, kuraattoreilla, ynnämuilla, jotka ovat yrittäneet etsiä minusta syytä sille, miksi olen sellainen kuin olen. Minulla on epäilty mm. skitsofreniaa, ADHD'tä, ADD'tä, asbergeria, sekä muita "vikoja", mutta yhtäkään niistä minulla ei ole todettu.
Olen häpeillyt asiaa vuosia, tarkkaan ottaen 18 vuotta. Minä täytin viime kuussa 18 vuotta, olen pähkäillyt asiaa koko elinikäni. Valvonut tuhansia öitä miettien mikä minussa on vikana.

Sitten näin Ylen Silminnäkijä -ohjelman ja tajusin etten olekkaan ainut. Jakson nimi on Ei mies, ei nainen ja se kertoo kolmannesta sukupuolesta. Asia oli minulle täysin uusi, sillä en ole koskaan oikein osannut etsiä asiasta tietoa ja peruskoulun terveystiedossa asiasta ei mainittu sanallakaan.
Nähkääs, minusta on aina tuntunut etten ole kokonaan psyykkeeltäni nainen, eikä ruumiini pitäisi olla vain naisen. Tämä on todella vaikeata selittää, mutta yksinkertaistettuna koen, että olen 2/3 nainen ja 1/3 mies. Henkisesti niin olenkin, mutta ruumiillisesti en, ja se on suurin ongelmani.
Minusta esimerkiksi tuntuu, ettei ääneni ole omani, tai kehoni kokonainen. Yksinkertaisesti ääneni kuulostaa liian korkealta ja kimeältä omakseni, myös ruumiini tuntuu liian hennolta ja naiselliselta. Olen aina ollut salaa kiinnostunut myös niin sanotuista poikien jutuista ja viimein tarpeeksi rohkaistuttuani uskalsin hakea logistiikka-alalle opiskelijaksi, nyt olen opiskellut sitä vuoden. Olen aina ollut tytöksi aika rasavilli ja aikamoinen rääväsuu, joka on jonkun verran karsinut ystäväehdokkaita. Moni varmaan pelästyy kun en aina naisellisesta ulkokuorestani huolimatta käyttäydykkään niinkuin "tyttöjen kuuluisi".

Asioiden purkaminen sanoiksi ja eritoten kirjoittaminen on minulle vaikeaa, kuitenkin haluaisin kuulla, olenko sittenkään niin tavaton ja harvinainen "luonnonoikku" kun olen luullut. Olisi ihana tietää mikä minä oikeastaan olen, ja saada siihen helpotusta, sillä tällä hetkellä minusta tuntuu, etten ole edes minä. Olisi myöskin ihanaa tavata ihmisiä, jotka ovat kohdanneet saman ongelman kuin minä. Ennenkaikkea olisi ihana tavata ihminen, joka ei tahallisesti ymmärtäisi minua väärin, nauraisi tai haukkuisi erikoisuudentavoittelijaksi tai puhuisi "teini-iän myllerryksistä", haluaisin vain että joku kuuntelisi, auttaisi ja ennenkaikkea välittäisi ja ottaisi minut tosissaan.
Lue vastaus
Hei! Olen juuri 18 vuotta täyttänyt nuori transnainen ja olen käynyt TAYS:n nuorisopsykiatrian osastolla diagnosointitutkimuksissa jo melkein vuoden, joten diagnoosi (jos kaikki menee, kuten ajattelen) on melko lähellä. Arviolta elokuussa. Olen itse sinut asian kanssa ja monet ystävistäni tukevat minua - sekä arkisen elämän ystävät että nettitutut.

Suurin ongelmani on kuitenkin vanhempani. Heistä kumpikaan ei vaikuta hyväksyvän päätöstäni tulla naiseksi. Erityisesti huolestuneeksi tulin viestikeskustelusta, jonka kävin äidin kanssa tänään mennessäni kotiin jo kuudennelta käynniltäni. Hänen kysyessä, tunnenko itseni edelleen tytöksi, vastasin luonnollisesti kyllä, jonka jälkeen hän kysyi, pärjäänkö minä, jos välimme katkeavat. En tiedä, onko tämän tarkoitus olla jokin shokeeraava uhkaus, joka saa minut pohtimaan asiaani vielä kerran vai onko hän oikeasti hylkäämässä minut. Isäni reaktiosta en tiedä, mutta samankaltaisen suhtautumisen huomioon ottaen epäilen, että riski on myös sillä suunnalla.

Vanhempieni erottua ja äitini muutettua pois kotiseudulta aloitettuani lukion olen asunut isäni luona. Aloitan syksyllä ylioppilaskirjoitukset ja tavoitteenani olisi tulla keväällä 2016 ylioppilaaksi. Tässä on kuitenkin pieni pulma: Vanhempieni tulojen takia en voi saada tukia ennen kuin täytän 20. Jos välit vanhempiini katkeavat, en kyllä voi elää heidän luonaan, mutta en myöskään muuttaa omilleni rahapulmien takia. Mietinkin siis, että onko mitenkään mahdollista saada vanhempani jotenkin ymmärtämään tilanteeni ja ehkä hyväksymään se. He ovat itsekin käyneet jokusen kerran käyntieni yhteydessä TAYS:lla jutustelemassa, mutta he eivät kykene tästä huolimatta ymmärtämään. Missä tahansa muussa tilanteessa minua ei välien katkeaminen haittaisi (vaikkakin surettaisi), mutta tässä tilanteessa olen valitettavan lähellä tuuliajoa.
Lue vastaus