Syyskuu 2016

Hei!
Olen 14-vuotias cis-tyttö(kai). Noin vuosi sitten tajusin, etten ole hetero, ja siitä alkoi noin vuoden pituinen sisäinen taistelu seksuaalisuudestani. Ainakin tällä hetkellä luokittelen itseni aseksuaaliseksi ja joko bi- tai panromanttiseksi, mutta minusta tuntuu mukavalta myös kutsua itseäni yksinkertaisesti homoksi.

Vaikka minulla on vielä jonkinmoista hämmennystä seksuaalisuuteeni liittyen, olen saanut uutta ihmeteltävää: sukupuoleni. Olen biologisesti tyttö ja olen aina ajatellut itseäni tyttönä, kuten kaikki ympärilläni olevat. Pukeudun myös feminiinisesti. Olen kuitenkin tullut ajatelleekseni, haluanko ihmisten näkevän minua tyttönä. Usein, kun ihmiset ovat viitanneet minuun tyttönä (tai meidän kaveripiirissä muijana) olen tuntenut pientä(tai joskus suurempaa) epämukavuutta. Kuitenkin ajattelen itseäni usein tyttönä. Olen alkanut epäillä, että olen demityttö tai jotain sinne päin. Tuntemukseni on vaikea selittää, mutta tämä lausahdus voisi kuvailla sitä jotenkin: "Jos kysyt sukupuoltani, vastaan olevani tyttö. Mutta jos kysyt, kuka olen, sukupuoleni ei kuulu vastaukseen".

Kävin mietiskelyn keskellä uteliaisuudesta vilkaisemaan facebookin sukupuolivaihtoehtoja ja huomasin, että siellä kysytään myös mitä pronomineja käytät (kielissä, joissa niissä on eroa). Minua alkoi kiehtoa they/them pronominien käyttö. En osaa sanoa, miksi. Meinasin pyytää kavereitani käyttämään näitä pronomineja minusta, ainakin jonkun aikaa, niin voisin kokeilla, tuntuuko se luonnolliselta, mutta en uskaltanut, koska ystäväni (vaikka he puolustavat lgbtq+ oikeuksia) ovat usein ärsyyntyneitä, kun puhun siitä, kuinka ärsyttäviä hetero- ja cisnormatiivisuus ovat yms.

Toivottavasti voitte neuvoa minua. Pahoittelen sekavaa viestiä, sellainen mielenikin on tällä hetkellä.
Kiitos!
Lue vastaus
Moi olen 14v ftm ja haluaisin tietää koska hormooneija saa aloittaa. Ja miten saisin vanhemat suostumaan siihen
Lue vastaus
Hei,

Olen vajaa kolmekymppinen nuori nainen. Elämä on ollut kovaa, vaikkakin nyt 10 vuotta olen ollut vakisuhteessa ja meillä on kaksi lastakin.

Mut yritettiin raiskata kun olin 18v, 20 vuotiaana jouduin raiskauksen uhriksi ja sen jälkeen ollut lähinnä seksuaalista ahdistelua mm. työssäoppimisohjaajalta (avasi rintaliivejäni, kosketteli, puhui ja ehdotteli rivoja) ja harrastuskaverilta, joka on kosketellut ja nylkyttänyt väkisin seinää vasten...

Nykyään en enää osaa nauttia ns. normiseksistä. Kiihotun alistumisesta ja raiskausfantasiat pyörii mielessä. Välillä toivon, että seksuaalinen häirintä menisi pidemmälle. Toivon, että mua vahingoitettaisiin samalla. En tiedä johtuuko siitä, että raiskauksesta tuli silloin syyttämättäjättämispäätös, kun ei ollut näkyviä vammoja vai miksi näin on?

Luulisi, että normaalisti ihminen ahdistuu ja pakenee tilanteita, mutta mulla on päinvastoin. Miksi?

Mies on ottanut kovempia otteita käyttöön mm. sidontaa, anaaliseksiä, tukasta repimistä, läpsyttelyä jne, mutta kun tuntuu ettei mikään riitä: pitäisi jo hellästi kuristaa, panna väkisin, avokämmentä kasvoille, reikien venytystä jne....

Pää ihan sekaisin, mikä mun on?!
Lue vastaus
En uskalla tulla vanhemmilleni kaapista ulos. Parhaalle kaverille kerroin jonkin aikaa sitten, ja sekin oli erittäin vaikeaa. Pelkään että vanhempani eivät ymmärrä minua. Tämän takia olen itkenyt monta yötä, sillä haluaisin kertoa. Joskus olen miettinyt jos vaan joskus täräytän että seurustelen tytön kanssa. Miten pitäisi kertoa?
Lue vastaus
Hei

Olen 30-vuotias mies ja pääsin naisen kanssa harrastamaan seksiä ensimmäisen kerran vasta hetki sitten. Kyseessä on siis ensimmäinen seksikokemukseni ylipäätänsä. Ongelmaksi muodostuu kiihottumisvaikeus. Minun on vaikea saada erektiota ja uskon, että se johtuu siitä, että en meinaa kiihottua kunnolla.

Minulla on myös fetissi, jota olen toteuttanut itseni kanssa "runkkaamalla" useita vuosia. Nyt pelkoni on se, että tämä fetissi on mennyt niin pitkälle, että normaalissa seksuaalisessa yhteydessä en enää kiihotu kunnolla.

Onko tähän jotakin ratkaisua, jotta pystyisin kiihottumaan paremmin ns. normaaleista asioista. Koen, että tämä tulee vaikuttamaan minun elämän laatuun todella negatiivisesti ja samalla vaikeuttaa kumppanin etsintää ja valintaa, koska käytännössä siinä pitäisi mennä fetismi edellä. Itse fetismin kanssa olen sinut.
Lue vastaus
Moikka! Olen kohta 19 v tyttö ja noin vuosi sitten tajusin olevani lesbo. Tämä vuosi on ollut elämässäni yksi vaikeimmista identiteettipohdintojen yms. takia. Itse asian hyväksymiseen meni oma aikansa (tosin välillä tulee edelleenkin hetkiä, jolloin haluaisin uskoa, että olen hetero, kuitenkin tiedän, että niin ei ole) mutta tiedän että haastavin vaihe on vielä edessäpäin. Tällä hetkellä kukaan läheiseni ei tiedä, tai niin ainakin luulen. Välillä tuntuu siltä, että kaverit olisivat aavistaneet jotain nettikäyttäytymisestä tyylistäni tai siitä että en yksinkertaisesti ole enää lähestynyt poikia/puhunut kenestäkään ja muutenkin ollut hyvin vaitonainen heidän puhuessaan seurustelusta yms. Näytän kuitenkin täysin heterolta, joten asiaa tuskin aivan helposti tajuaa. Suurimmaksi ongelmaksi kuitenkin on muodostunut äitini, joka on erittäin homofobinen. En ole asiaan ennen niin paljon kiinnittänyt huomiota, mutta nyt kuluneen vuoden aikana olen kuullut jo liian monta kertaa, kuinka hänen mielestään homot/lesbot ovat niin ällöttäviä ja jos sellaista näkyy televisiossa hän vaihtaa heti kanavaa. Kuitenkin lesbot ovat hänen mielestään vielä paaaaljon vastenmielisempiä kuin homot.

Kun olin nuorempi, äitini kyseli jatkuvasti miksei poikaystävää ja että olenko lesbo, jolloin tietysti suutuin ja kielsin asian (kun en ollut silloin edes tietoinen). Nykyään luulee minun vain olevan hyvin nirso ja joskus myös vitsailee asialla. (En ole siis ikinä seurustellut kenenkään kanssa, tapaillut kyllä muutamia poikia, muttei niistä ikinä kehittynyt mitään.) Tiedän että jos haluan elää onnellista ja normaalia elämää, minun on kerrottava jossain vaiheessa. Se vain on todella suuri kynnys.

Kysymys kuuluukin, miten voisin lähestyä asian kertomista ystävilleni sekä etenkin äidilleni? Olisiko parempi kertoa vasta sitten kun muutan esim. pois kotoa?
Lue vastaus
Moikka oon 13v poika ja olen jo noin vuoden verran miettinyt, olenko homo tai bi. Elikkäs kaikki alkoi siitä, kun näin seksiunta kaveristani, joka on poika. Silloin aloin miettiä, entä jos olenkin homo. Ennen sitä olin kiinnostunut tytöistä jo eskarissa. Sain usein erektioita, kun vain näin kauniin naisen mutta silti koin pojat jotenki komeina ja viehättävinä. Monesti pelkäsin olevani ihastunut luokkalaisiini mutta en tiedä olinko vai pelkäsinkö sitä vaan. Sitten kuitenkin, kun olin pohtinut tätä asiaa muutaman kuukauden, unohdin koko asian ja pidin itseäni heterona. Mutta nyt kun koulu alkoi taas, niin yhtäkkiä tuli ajatus, että jos olenkin homo ja pidin taas poikia viehättävinä eikä tytötkään oikein kiinnosta. Siksi pelkään jatkuvasti olevani homo. Vanhemmilleni en voi kertoa koska molemmat ovat homovastaisia ja kaverit myös. En kuitenkaan saa erektiota tai kiihotu miehistä.
Lue vastaus
Niin, löysin tämän sivun erään aseksuaali-neuvonta-sivun kautta. Olen 14-vuotias, enkä koskaan ole sillälailla pitänyt kenestäkään. Naimisiinmeno ja seurustelu vaikuttavat vain luotaantyöntävältä. Tietysti olen onnellinen toisten puolesta, mutta en itse haluaisi minkäänlaiseen parisuhteeseen.

Pikkutyttönä, ykkös-kakkosluokalla, tietysti oli porukan mukana siinä "oi kun on söpö poika"-jutussa. Kuitenkin esim. päiväkodissa parhaat kaverini olivat poikia, eikä minua koskaan haitanneet "poikabakteerit" vaan istuin alakoulussa uhmalla sille tuolille, jossa poika oli istunut, näyttääkseni. En kuitenkaan ole ajatellut poikia mitenkään seurustelukumppaneina, niinkuin en tietysti tyttöjäkään.

Sain vanhempana (jotain kolme vuotta sitten?) kuulla homoista. Ei se haitannut, mutta inhotti sillä lailla kuvitella kaksi poikaa pussaamassa. Mutta kun luin, oliko se tänä vuonna, kirjan, jossa eräs lempihahmoistani paljastui homoksi, käsitykseni muuttui. Kun instagramiin loin tilin, aloin selailla eri LGTB+ profiileja ja löysin, että on niitä muitakin kuin homoja. Sieltä, tägrämin ihmemaailmasta, löysin myös Aromantikot ja Aseksuaalit.
Ne jotenkin kolahtivat, ja tunnuin kuuluvani vihdoinkin johonkin :3

Lähetin vielä instagramissa eräälle Ace-profiilille yksityisviestin, kysyäkseni voiko näin nuori olla Aro-Ace.
Sain myöntävän vastauksen. Aamulla jaksoin nousta ylös sen onnen voimalla. Piirsin vihkoon pienellä Ace-pride lippuja, ja se toi minulle hyvän olon tunteen. Joskus kun on kesäloman aikana kamala epävarmuus päälle, olen vakuuttanut mielessäni itselleni, että olen Aromantikko ja Aseksuaali.

Olen hyvin uskonnollinen, löysin valaistumisen vasta ekana yläkouluvuonna, viime vuonna. Kaikki oli silloin koulussa niin rankkaa, minua kiusasi luokan eräs poika. Huusi ilkeyksiä porukkansa kanssa. En tuntenut kuuluvani porukkaan.

Lainasin kirjastosta silloin erään Narniaa käsittelevän kirjan, joka sitten kertoikin Narnia -sarjan uskonnollisesta puolesta. Luin koko sarjan uudelleen, ja eräänä aamuna kouluun kulkiessani koin linja-autossa jonkinlaisen valaistumisen. Rupesin itkemään spontaanisti, en tiedä miksi. Ehkä onnesta.

Minulla on seinällä sänkyni yläpuolella huopataulu Aslanista. Joskus kun on oikein kovaa, rukoilen, tai ainakin yritän rukoilla, sen alapuolella. Joskus rukoilen muuten, mutta kun oikein kunnolla sattuu, niin silloin sen kuvan lähellä. Siitä on jotenkin hyötyä.

Joskus hiukan alle kymmenvuotiaana, siinä seitsemän vuoden hujakoilla, olin usein leikeissä poikahahmo. Leikin aina eläimiä, en melkein koskaan ihmistä. Ja jos leikin, niin olin lemmikin omistaja. Hyvin harvoin se eläinhahmo oli tyttö, aika usein poika ja joskus ei kumpikaan. Pienempänä oli hetkiä, jolloin halusin olla poika. Minua ei haitannut, että olin tyttö, mutten erityisesti kokenut olevanikaan tyttö.
Sitten oli pitkä hiljainen vaihe, kun kaikki sujui "normaalisti".

Nyt, murrosiässä, on kuitenkin alkanut taas vaivata. Joskus, aika usein, kaikki sujuu normaalisti, mutta välillä ei niinkään. Joskus on täydellisiä itseinhon hetkiä. Vihaan rintojani. Heti kun huomasin niiden alkavan kasvaa, murrosiän alkuvaiheessa, pillahdin itkuun nähdessäni itseni peilissä. Nyt vain harmittaa, ja joskus itkettää. Esim. kun menen vessaan yöllä ja näen itseni isosta peilistä pestessäni käsiä tms. näen ne. Eivät kai mitenkään isot tai pienet, mutta minua ne haittaavat. Olen yrittänyt peittää ne, siteillä ja taittamalla kireän topin kaksinkerroin, mutta niistä tulee lähinnä turhautunut "jaaha"-olo. Olen estänyt äitiä ostamasta minulle liivejä, koska ajatuskin niistä inhottaa.

Minusta myös tuntuu, etten edes haluaisi olla ihminen. Tai ainakin toivon, että osaisin muuttua naakaksi. En välttämättä aina oikein edes halua ihmisen kehoa, koska feminiinisyys paistaa. Pienempänä oli ihan okei käyttää mekkoa. Nykyään en välttämättä pukisi sitä päälleni kuin maksusta. Vähintään viidestäkympistä. Naamiaisasussa voin pitää hametta, esim. eräs kissapuku, mutta muuten en sitä halua käyttää. Niin ikään "tyttömäiset" jutut, kuten meikkaaminen ja pojista keskusteleminen eivät kiinnosta minua lainkaan. Olen myös huomannut olevani jonkin verran allerginen meikeille ja hajusteille, silläkin on siis lusikkansa sopassa.

Olen alkanut miettiä agenderia, mutta en koe itseäni täysin sukupuolettomaksi. On OK, että minua kutsutaan tytöksi, mutta en todellakaan halua, että minua kutsutaan naiseksi. Inhottaa, kun äiti tai joku muu joskus sanoo minun olevan "kaunis nuori nainen". Sekä kaunis että nainen tuntuvat pahalle. Esim. Vaatteitani voi toki sanoa kauniiksi, muttei minua. En myöskään haluaisi minua kutsuttavan komeaksi, mutta ei siitä haittaakaan ole. Mutta "miehekäs" menee jo yli.

Onko mahdollista olla ikäänkuin demi-girl, mutta jotenkin osaksi agender? Ei mikään pokatyttö, vaan jokin agendertyttö tai jotain? /:(

Kiitos avusta! :3♡
Lue vastaus
Hei,

olen 40v transnainen, mutta elän miehenä ja lähes täysin kaapissa. Väärän elämän eläminen ottaa voimille. Tunnen kuitenkin olevani puun ja kuoren välissä. Miehen roolin kulissi on helppo pitää kauniina, mutta minä itse joudun jättämään elämäni elämättä, jotta ulkoinen kuva ei häiriintyisi. Jos taas tulen ulos ja alan elämään naisena, pelkään, että tulen loppuelämäni olemaan pelkkä sukupuoli, eikä ketään enää kiinnosta millainen ihminen olen.

Keski-ikään päästyäni tietoisuus elämän rajallisuudesta on konkretisoitunut. Ystävättäreni ovat vaimoja, äitejä, uranaisia ja elämän vapaimmat ja voimakkaimmat vaiheet juuri koittamassa. Myös minä haluaisin miehen, perheen ja paikan yhteiskunnassa olla oma itseni. En sitä kuitenkaan tule koskaan saamaan. Tuntuu, että vaihtoehtoni ovat vain odottaa elämäni valuvan ohitseni ilman, että saan sitä elää, tai sitten alistua halveksituksi friikiksi, joka joutuu kerjäämään olemassaolon oikeutusta ulkomaailmalta.

Sanotaan kuitenkin, että transsukupuolisen on hoitojen jälkeen mahdollista, jopa helppoa, elää tasapainoista ja vapaata elämää. Mistä tämä vapaa elämä löytyy yhteiskunnassa, jossa jokainen koulukiusaaja ja fundamentalisti saa itse päättää, tunnustaako transsukupuolisen ihmisarvon, vai leimaako sairaaksi hulluksi, joka pitäisi lukita laitokseen? Miten voin elää arvokasta elämää omana itsenäni, jos joudun jokaiselta ventovieraalta kerjäämään oikeutta olla, kuka olen?
Lue vastaus
Heippa! Olen viime aikoina pohtinut omaa seksuaalista suuntautumistani. Ikää minulla on kohta 20-vuotias nainen ja tuntuu, että en vieläkään tiedä kuka olen ja mitä haluan. Nuorena ihastukseni olivat aina poikia, koskaan ei mitään vakavampaa ole kuitenkaan kehittynyt. Joka kerta kun olemme edenneet tutustumisvaiheen ohi, minulla iskee tietynlainen kiinnostuksen lopahtaminen ja pakokauhu. Koskaan suudelmia pidemmälle en ole edennyt ja aina on tuntunut siltä, että seksi miehen kanssa ei minua kiinnosta. Minulla on paljon kavereita jotka seurustelevat saman sukupuolen kanssa, minusta tuntuu, että kaikki kuitenkin olettavat, että minä tulen miehen kanssa seurustelemaan ja tämä on yksi asia mikä minussa ärsyttää. Viime aikoina minussa on herännyt juuri ihastuksen tunteita nimenomaan naisia kohtaan. Minua kuitenkin pelottaa ajatus siitä, jos näytän tunteeni naista kohtaan niin mitä muut siitä ajattelee ja kun en itsekkään varmaksi tiedä pystyisinkö naisen kanssa seurustelemaan. Tällä hetkellä tämä kuitenkin houkuttelee minua, koska naisten olemus ja luonne ylipäätään tuntuu minusta oikeammalta kuin miesten.

Toisaalta minua huoletuttaa se, kun tosiaan olen neitsyt ja minulla jauhaa ajatus että seksiä en miehen kanssa halua. Olen miettinyt että enhän minä voi tietää varmaksi mitä haluan jos en esim seksiä ole kokenut, joten pitäisikö? Tiedän että en pysty kenenkään puolitutun kanssa sitä tekemään mutta jos ajatusmaailmani on tämä miten voisin jonkun luotettavan miehen löytää jos en edes ole varma haluanko seksiä hänen kanssaan harrastaa. Koska tällä hetkellä kiinnostukseni naisissa on, en tiedä pitäisikö minun rohkeasti kuunnella tunteitani ja katsoa johtaisiko se johonkin, tähän liittyy kuitenkin pelko siitä, että mitä jos en pysty ja loukkaan esim sitä naispuolista henkilöä. En tiedä pystyykö kukaan minua millään tavalla auttamaan, on tunteet ja pää vaan niin pyörällä.
Lue vastaus
Olen lähellä kuuttakymppiä oleva mies. Koen tällä hetkellä kiinnostusta biseksuaaliseen suhteeseen ja myös miehen läheisyyteen. Haluaisin tietää, löytyykö tähän teemaan liittyen mitään keskustelu- tai vertaistyhmiä.
Tunnen olevani poikamiehenä melko yksin ongelmani kanssa. Ystävilleni en oikein uskalla avautua.
Lue vastaus
Hei!
Olen kolmekymppinen avioliitossa elävä kotiäiti. Minua on vaivannut pitkään omat ajatukseni perinteisestä avioliitosta, miten minä en ehkä kykenekään olemaan kelvollinen vaimo. Koen olevani polyamoristi, tai polyseksuaali tai jokin vastaava.. On vaikea löytää tästä tietoa netistä suomeksi, suomi24 ei ainakaan ole hyvä linkki siihen.. Mutta sen kautta löysin kuitenkin tämän sivuston, tämä vaikuttaa tarpeelliselta ja hyvältä palvelulta, kiitos teille työstänne. :)

Mutta omaan asiaani. Minun on vaikea elää avioliitossa polyna. Mieheni on avoin asioille, mutta ei ymmärrä. Olen selittänyt miehelleni, että minun on vaikea kuvitella, että me, siis VAIN ME, olemme loppuelämämme yhdessä. Että kun laitoin sormuksen sormeeni, yhtäkkiä minun omistusoikeus siirtyikin miehelleni. Ettei kukaan muu koskaan missään ikinä saisi minua rakastaa, enkä minä ketään muuta kuin miestäni. Että avioliitossa ei olisikaan kyse rakkaudesta, vaan toisen omistamisesta. Tämä ajatus tuntuu minusta ahdistavalta. Rakastan miestäni, minulla ei ole tällä hetkellä muita miehiä, enkä haluakaan, enkä ehdikään, meillä on neljä lasta! Mutta jossain vaiheessa elämää, miksei? Ei se olisi pois minun rakkaudestani miestäni kohtaan. Näin siis minä ajattelen. Ajatuksissani minä olen mieheni kanssa avioliitossa hautaan saakka, mutta siihen kuvioon mahtuu myös muita. Sallin tämän myös miehelleni, en koe mustasukkaisuutta, en ole koskaan ollut mustasukkainen.

Mieheni koki asian aluksi siten, etten rakasta häntä tarpeeksi. Yritin selittää asiaa auki hänelle, mutta se on vaikeaa, kun ei ihan itsekään ole päässyt perille, mitä haluan. Selitin asian niin, ettei minun rakkauteni ole sellainen "pala", mikä pienenee, kun annan sitä ihmisille pois. Selitin asian lasten kautta, meillä on monta lasta ja kaikkia niitä me rakastamme, eikä se rakkauden määrä pienene sitä mukaa, kun lapsia syntyy (eli ihan kuin viimeiselle lapselle jäisi vähemmän rakkautta kuin muille ja rakkaus voisi loppua jossain vaiheessa). Koska mieheni on kokeilunhaluinen ja sinänsä avoin seksuaalisesti monille asioille, hän aloitti kanssani avoimen suhteen. Se tosin tarkoitti sitä, että hän hankki yhdenillanjutun itselleen. Tämä oli kyllä minulle ihan fine. Mutta sitten mieheni päättikin, että nyt tämä "kokeilu" lopetetaan. Minulla ei ollut mitään juttuja, ajattelin, että jos mies kuin tottuisi ajatukseen, niin ehkä sitten joskus minullakin voisi olla jotain suhteita, tai meillä yhdessä.

Nyt mies on sitä mieltä, että olemme vain me kahdestaan, emmekä ole asiasta puhuneet sen koommin. Minua asia kuitenkin ahdistaa jollain tasolla. Koen sellaista painostavaa tunnetta rinnassani, kun alan ajattelemaan näitä asioita, koko loppuelämä kahdestaan. Yritän olla ajattelematta, mutta ne tulevat väkisin mieleeni.

Minulla on romanttisia ajatuksia joihinkin miehiin, mutta en halua pettää miestäni, koen sen olevan väärin. En halua myöskään erota, koska rakastan miestäni ja meillä on perhe. En myöskään halua aloittaa rinnakkaissuhdetta nyt, koska meillä on lapsia. Ymmärrän täysin tämän asian, lapseni haluavat normaalin perheen. Enkä ole ajatellutkaan, että nyt mitään touhuisinkaan. Sitten kun lapset ovat isoja ja elävät omaa elämäänsä, silloin minä voisin aloittaa oman elämäni sellaisena kuin itse haluan. Jotenkin näin ajattelen. Tavallaan suljen osan itsestäni johonkin piiloon, ja odotan aikaa kun saan päästää sen ulos. Sitten kuitenkin mietin, että onko tämä ihan reilua minua itseäni kohtaan? Kuinka voisin helpottaa oloani? Mistä saisin jotain keskusteluapua tai vertaistukea tällaiseen ongelmaan?
Lue vastaus