Lokakuu 2017

Hei olen 15 vuotias naisen sukupuoleen todettu nuori ja olen hukassa sukupuoleni kanssa. Olen tiedottomasti aina ollut 'poikamainen' olen tykännyt leikkiä hiekkalaatikossa autoilla, rakentaa legoja, katsoa prätkähiiriä ja teini mutantti ninja kilpikonnia, videopeleistä ja enkä ole ollut moksiskaan, jos olen yltäpäältä liassa tai vain likainen (jos tätä voi sanoa edes 'poikamaisuudeksi'). Ala-asteella minulla oli kaveri, joka pukeutui 'poikamaisesti' ja kadehdin häntä koska vaatteet (pojille suunnattuja vaatteita), jota hän käytti, näyttivät kivoilta ja silloin taisi käväistä pieni toive vähän väliä, että näyttäisin sitten pojalta. Välillä kävi silloin mielessä, että tahtoisin lyhyen tukan, jotta näyttäisin pojalta. Ylä-asteelle tullessa päätin alkaa pukeutua poikamaisesti, sillä se näytti kivalta. Leikkautin siinä sitten itselleni polkkatukan ja sitten kasin puolivälissä irokeesin tapaisen tukan. Ja nyt haaveena on ananastukka ponnarilla. Seiskalla aloin vähän miettiä että haluaisin olla poika (en silloin tiennyt esim. transsukupuolisuudesta, muunsukupuolisuudesta jne.).

Kasilla minulle valkeni, että on olemassa muita sukupuolia kuin nainen ja mies. Aloin miettiä, että olenko minä trans mies? Ajatus siitä, että änkeisin itseni naisen laatikosta miehen laatikkoon ei houkuttanut. Nyt kun yritän ajatella, että olenko se 'nainen' ajatus ahdistaa myös sama asia 'miehenä' olemisena. Aloin ajattelemaan sukupuoltani tarkemmin vasta noin vuosi sitten ja minua alkaa ahdistaa, kun en tiedä, että 'mikä' olen. Olen etsinyt netistä tietoa ja törmäsin sitten tuossa kasin loppupuolella muunsukupuolisuuteen ja aloin miettiä että onko tämä se mihin 'kuulun'. Mutta en tunne olevani jokin muu sukupuoli kuin nainen ja mies (juu tiiän muun sukupuolisuuteen kuuluu kuin se muu sukupuoli juttu mutta en oikein saanut niistä mitemmin selvää), vaan ehkä jotain, että olisin nainen ja mies tai jotain siltä väliltä.

Olen OK rintojeni ja mitä housuistani löytyy, mutta välillä tulee olo, että kunpa voisin piilottaa rintani, jotta ihmiset luulisivat minut pojaksi. Minua ärsyttää välillä, kun porukka ympärilläni pitää minua 'tyttönä' eikä 'poikana', mutta mitä minä olen valittamaan, kun en ole asiasta puhunut heidän kanssaan. Olen kyllä vähän vihjaillut parhaille kavereille, että en olisi välttämättä se 'tyttö'. Mutta nyt kun kesäloma on ohi ja ysiluokka alkanut olen alkanut miettiä sitä, että kun tapaan jonkun uuden ihmisen niin hän saa vapaasti luulla, että olenko poika vai sitten se tyttö (tai jotain muuta). Nykyään näytän pukeutumiseni ja hiustyylini takia pojalta ja kun ihmiset luulevat, että olen poika tai viittaavat siihen että olisin poika niin se saa minut jotenkin iloiseksi.

Ala-asteella pukeuduin 'tyttömäisesti' ja olin silloin aika okei sen kanssa, mutta tuntui koko ajan, että jotain puuttuu ja nyt jos pukeutuisin 'tyttömäisesti' tai jos jokin saa minut näyttämään minut tytöltä niin se alkaa jotenkin ahdistamaan minua (esim. mekot ja hameet, minusta mekot ja hameet näyttävät hyviltä ja kivoilta mutta päälleni en niitä halua) ja haluaisin välittömästi takaisin 'poikamaisiin' vaatteisiin. En ole koskaan ollut oikein innostunut ajatuksesta meikit, mutta nykyään olen okeit niitten kanssa välillä olisi mieli 'tedän' itselleni kulmakarvat, ei sen ihmeellisempää, ehkä joskus myöhemmin saatan tehdä jotain tommoista yksinkertaista enkä mitään isoa meikki urakkaa joka aamu. Minua myös viehättäisi olla vähän lihaksikas, esim. käden hauis erottuis paremmin ja jalat olisivat lihaksikkaammat. Minua ei sinänsä häiritse se että en ole ehkä se nainen tai se mies mutta haluaisin tietää sen 'nimikkeen' jonka voin sanoa ihmisille kun kysyvät sukupuoltani tai tarviten kertoa heille, jotta he eivät luulisi minua joksikin muuksi mitä en ole
Lue vastaus
Hei!
Olen pian 15-vuotias nuori tyttö (pidän itseäni myös genderfluidina) ja n. puolitoista vuotta sitten kävin Yukiconissa (Anime-mamga-cosplay tapahtuma). Menin sinne erään parhaan ystäväni ja 10 v. siskoni kanssa. Tapahtumassa tapasin erään henkilön (syntymältään tyttö, muuten sukupuoleton, vuotta vanhempi kuin minä) ja hän tuli juttelemaan minulle siellä, kun cosplayasimme hahmoja samasta sarjasta. Annoin hänelle puhelinnumeroni, ja tapahtuman jälkeen parin viikon jälkeen hän otti minuun yhteyttä. Aluksi olin ärsyyntynyt asiasta, eikä olisi huvittanut puhua hänelle.

Juttumme kuitenkin eteni ja ystävystyimme. Puhuimme lähes päivittäin viestitellen tai puheluilla. Kysyin häneltä eräänä päivänä seksuaalisuuttaan, ja hän kertoi olevansa lesbo, ja kertoi ettei hän ikinä ole kokenut vetoa poikiin. Olin jo jonkin aikaa miettinyt, että saattaisin olla biseksuaali (n. vuosi ennen tätä). Tutustuimme yhä enemmän toisiimme ja aloin tuntea ihastuksen tunteita häntä kohtaan. Päätimmekin sitten tavata toisessa miitissä, ja siellä suutelimme ensimmäisen kerran. (Se oli ensi suudelmani.) Olin todella iloinen asiasta ja tunsin olevani hyvin rakastunut. En ollut ennen seurustellut tai ollut jonkun kanssa. Tätä ennen olin aina ihastunut poikiin, tosin vain romanttisesti. Aloimme seurustelemaan eikä vanhempani tienneet mitään. Olin liian peloissani mitä saattaisi tapahtua, enkä halunnut erota tämän kanssa. Vanhempani ovat todella epäsuvaitsevaisia eräitä ystäviäni kohtaan, joilla on esim. mielenterveysongelmia tai ovat myös seksuaalivähemmistön jäseniä.

Hän päätti sitten tulla katsomaan minua kaukaa Itä-Suomesta Uudellemaalle saakka, vain minun takiani. Olin innoissani ja valmis menemään toisen ystäväni luo yöksi, sillä tiesin etten pystyisi majoittamaan häntä kotiini, vanhempani eivät IKINÄ olisi suostuneet. Ystäväni sitten ilomielin majoitti meidät kaksi sinne. Vanhempani olivat todella epäileväisiä asian suhteen ja tiesin että he tiesivät jo jotain. Otin silti riskin ja tein sen rakkaani vuoksi. Asiat eivät menneet kuin toivoin. Vanhempani laittoivat koko ajan viestiä kotiin tulemisesta, siitä että he ovat huolissaan, yms. Se ahdisti, stressasi ja pelotti minua. Yritin kuitenkin keskittyä siihen miksi olin lähtenyt ystävälleni. Ehdin viettää 2 pv ja 1 yön hänellä rakkaani kanssa, ja pidimme paljon hauskaa, suutelimme, koskettelimme hieman ja halailimme, kunnes isäni käski minut kotiin. Tiesin että nyt he olivat tosissaan, äitini myös jopa soitti ystäväni äidille ja piti pitkän uhkaavan saarnan hänelle. Olin niin peloissani, että mitä tulisi vastaan, masennutin myös partnerini, joka sitten itki, kun kuuli että minun oli mentävä kotiin päivää aikaisemmin vanhempieni vuoksi. Se oli elämäni pysäyttävin ilta. Jäädyin ja mieleni oli kuin kadotukseen tippunut, halusin itkeä, kadota, kuolla ja vaan päästä tilanteesta pois, niin kuin sitä ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Kotona he pitivät pitkän puhuttelun seksuaalisuudesta, vääränlaisista ystävistä ja netin vaikutuksista. Paljastin itse, että olin seurustellut toisen tytön kanssa. Jouduin luovuttamaan puhelimeni, numeroni, ja jättämään rakkaani ja sekä ystäväni, joka alun perin auttoi minua majoittamaan partnerini, jotta voisimme olla yhdessä.

Vuoden vaihteen jälkeen jouduin aloittamaan kaiken alusta, kävin psykiatrilla, kouluterveydenhoitajalla, ja kuraattorilla. Puhuminen auttoi jonkin verran, mutten yhäkään pysty puhumaan asiasta vanhemmilleni. Pelottaa, ahdistaa ja stressaa, että joutuisin taas kokemaan kaiken sen. Pidin sen kaiken sisälläni n. 9 kk ja nyt se on tullut takaisin. Tunnen yhä vetoa exääni, ajatus toisen kanssa olemisesta tuntuu pahalta. Tiedän ettei se olisi hyvä ajatus palata siihen takaisin, mutta olen vihainen vanhemmilleni, etteivät he edes antaneet tälle mahdollisuutta, kun eivät edes tunteneet tätä. Uskon että tilanne olisi ollut toinen, jos hän olisikin ollut poika. Surettaa ja suututtaa myös, etten ollut tarpeeksi rohkea osoittamaan mitä tunnen, ja miten asiat silloin tosiaan oli. Haluaisin palata exäni kanssa yhteen, mutten halua pettää vanhempiani ja perhettäni tai aiheuttaa itselleni ahdistusta stressiä tai pelkoa. Mitä minun pitäisi tehdä? Vanhempani ovat todella epäsuvaitsevaisia, todella skeptisiä ja suojelevaisia ja uskovat että biseksuaalisuus ei ole valittavissani, että se on vain vaihe ja että olen liian nuori sellaiselle. Olen kyllä kiitollinen siitä, että he haluavat vain minun parastani. Olen puhunut vielä asiasta parin ystäväni kanssa, mutta tekisi vain niin mieli aloittaa exäni kanssa alusta iloisissa merkein, niin, ettei vanhempani pilaisi sitä ja aiheuttaisi lisää ahdistusta ja pelkoa.
Lue vastaus
Mä tarvitsen apua, ja pian.
Mä olen 17 vuotias.. tyttö, nainen, mies.. kun tietäisinkin. Nainen mä olen biologisesti, mutta mä vihaan sitä, kuinka mua kutsutaan tytöksi. Itse kuulen sen kuin mulle sanottaisiin että "haista vittu". En ole ikinä seurustellut, luultavastikkin koska en tiedä että kenen kanssa mun pitäisi olla. Moni tuttuni on ihmetellyt, kun en nauti kuunnella (tyttö) ystävieni seksikokemuksista heidän silmin, ja tullut kysymään suoraan että olenko lesbo? Se kuulostaa taas "haista paska". Mä olen ollut jo melkein 2 vuotta masentunut tämän asian takia, ja pahimmilla hetkillä halunnut satuttaa itseäni vain turhaantumisen tunteesta. Onneksi en tehnyt sitä (vielä).
On eräs tyttö, jota olen ihaillut kauan, hän on hyvä ystäväni ja poikamainen. Muutama vuosi sitten en saanut katsettani irti hänestä, mutta en edes ajatellut romantiikkaa. Nyt ajattelen. Hän ei sitä tiedä, mutta minä tiedän että hän on hetero. Haluaisin kertoa hänelle niin paljon että en ole nainen, tai minusta ei tunnu siltä toivoen että hän ymmärtäisi ja näkisi minut uudessa valossa.
Minä pidän miehistä, mutta pidän myös tästä ihmisestä. Tekeekö se minusta homon, jos joku päivä saisin olla mies? Vai olenko bi naisena että miehenä?
Musta vaan tuntuu etten jaksa tätä rataa enää kauaa.
Lue vastaus
Hei!
Olen 20-vuotias nuori aikuinen.
Mua on mietityttänyt yksi tilanne, joka tapahtui pari viikkoa sitten kumppanini kanssa.

Kumppanini on ensimmäinen seurustelukumppanini. Ollaan oltu yhdessä vajaa vuosi.
Suhteemme on mielestäni (ja myös kumppanini mielestä) ollut tasapainoinen ja kaikinpuolin hyvä. Kumppanini on mulle tosi tärkeä ja läheinen ja olen voinut luottaa häneen tosi paljon.

Pari viikkoa sitten meillä oli riitatilanne. Tätä ennen ollaan ratkaistu erimielisyydet yms. rakentavalla keskustelulla. Mutta nyt aika yksinkertaisesta ja pienestä erimielisyydestä keskustellessa keskustelu muuttuikin huudoksi ja riidaksi ja "päättyi" siihen että kumppanini löi mua kasvoihin.
Pelästyin sitä tosi paljon ja kumppaninikin pelästyi ja pyysi heti anteeksi ja kyseli, olenko kunnossa.
Seuraavana päivänä oli poski turvonnut ja mustelmilla, sen verran kovaa hän läpsäisi.

Ollaan harastettu sellaista seksiä, jossa olen halunnut että hän mm. lyö mua.
Mutta tämähän on toki ihan eri asia ja erilainen tilanne ja mm. lyöminen on sitä mitä haluan hänen tekevän ja se on täysin suostumuksellista.

Ei olla kovinkaan paljoa puhuttu kumppanini kanssa tästä tilanteesta ja mulla on nyt todella epävarma olo.
Kumppanini on toki edelleen mulle tärkeä, mutta tämä tilanne vähensi luottamustani häneen todella paljon.
Tuntuu etten voi enää millään tavoin luottaa häneen samalla tavalla kuin ennen.
En tiedä mitä pitäisi tehdä?
Lue vastaus
En oikein tiedä miten tämä kirjoittaminen pitäisi aloittaa, koska en oikeastaan ikinä puhu tai kerro omista asioistani muille, mutta siis, minusta tuntuu, että taidan olla masentunut. Ja olen varmaan ollut jo aika pitkään. En edes kunnolla muista millaista on olla oikeasti onnellinen tai ajatella vapaasti ilman mitään esteitä. Ja en haluaisi olla masentunut, koska se ei tunnu hyvältä. Mua ei kiinnosta enää oikeastaan tehdä mitään ja eläminen muutenkin on aika samantekevää. En usko, että kovin moni ihminen, joka on terve mieleltään, ajattelee melkein joka päivä sitä, miten kaikki olisi vaan helpompaa, jos ei tarviis olla olemassa, jos vois vaikka vaan kuolla.

Ja kyllä mää tykkään käydä koulussa ja näin, koska sillon mun ei tarvii ajatella mun omia asioita, koska pitää keskittyä kaikkeen muuhun, mutta samalla koulu on myös aika ahdistavaa, koska musta tuntuu, että voin aina aistia, mitä muut musta ajattelee, vaikka en varmaan ees oikeesti voi. Ja yleensä ne ajatukset ei ole positiivisia. Ja on myös aika surullista, että oon vasta 16 ja haluaisin juoda sen takia, että vois olla hetken onnellinen eikä tarvis ajatella enkä sen takia, että vois pitää hauskaa kavereiden kanssa. Ja koko tämän kirjotuksen pointti on se, että mää en halua olla masentunut ja mää haluan jotain apua. Kenelle mun pitäis mennä juttelemaan? Ja oikeesti tää on aika iso juttu, koska on kipeetä myöntää, että on vähän seko ja ei välttis pärjää. Ja toisaalta en ees haluais apua, koska kaikki muutokset pelottaa.
Lue vastaus
Koen tarvetta käyttää uutta, sukupuolineutraalia nimeäni, koska syntymänimi ei tunnu mukavalta, koska siitä ihmiset huomaa, mitä sukupuolta "oikeasti" olen. Ongelmani on siinä, miten voin pyytää kavereita ja tuttuja käyttämään uutta nimeäni? En tiedä miten tehdä se, koska en halua tehdä asiasta numeroa. En uskalla tehdä sitä, koska se tuntuu kiusalliselta. Vellon pahassa olossa, koska haluan ottaa uuden nimeni käyttöön mutten uskalla kertoa siitä. En halua luopua tarpeistani pelkuruuteni vuoksi.
Lue vastaus
Moro!

Miksi kaikki ihmiset eivät löydä kumppania, vaikka haluaisivat? Itse kuulun tähän kategoriaan. Olen yli 33-vuotias heteroromanttinen aseksuaali cismies. Tarkemmin voisin sanoa olevani apothiseksuaali (aseksuaali + seksin suhteen torjuva), koska seksi suorastaan pelottaa jo ajatustasolla. Olen siis toki edelleen neitsyt.

Kuulin aseksuaalisuudesta, kun olin vähän yli 20-vuotias. Aseksuaalin identiteetin löytäminen helpotti oloa huomattavasti. Kesti kuitenkin kauan, että uskaltauduin miitteihin tapaamaan toisia aseksuaaleja. Asperger-diagnoosinkin sain. Olin hieman alle 30.

Olen sittemmin käynyt miiteissä, tukiryhmissä ja sateenkaaritapahtumissa yhteensä ehkä noin 20 kertaa / vuosi. Olen joskus laittanut ilmoituksia mm. Nörttityttöjen seuranhakusivulle ja OkCupidiin. Vastauksia ei ole koskaan kuulunut. Joskus ajattelen, että kaikki ihmiset ovat ikään kuin Hollywood-julkkiksia - tällaisen "taviksen" tavoittamattomissa. Kerran olen pussannut - se tapahtui 30-vuotiaana. Mistä voisin löytää kumppanin, vai onko kannatusta enää nähdä vaivaa asian eteen?

Pitääkö minun alkaa näytellä ihan toista ihmistä, jotta joku voisi rakastua minuun? Olen mielestäni rehellinen ihminen enkä halua elää mitään kulissielämää. Tuntuu, että en kelpaa sellaisena kuin olen. Seksikokemuksia en oleta toki ikinä saavani, koska jo käsi kädessä kävely jonkun kanssa tuntuu niin kaukaiselta ajatukselta.

Monesti tuntuu tosi pahalta, kun monille muille kumppani löytyy melkein sormia napsauttamalla. Erityisen pahalta tuntuu, jos ihmisiä tai eläimiä huonosti kohteleva ihminen löytää kumppanin. Eikö rakkaus perustukaan siihen, että ollaan yhdessä turvallisen ja hauskan ihmisen kanssa?
Lue vastaus
Hei ! Olen 13 vuotias tyttö ja epäilen olevani bi. En ole varma biseksuaalisuudestani koska en ole ollut kertaakaan kunnolla ihastunut tyttöön. Tällä hetkellä olen ihastunut poikaan mutta haluaisin joskus seurustella tytön kanssa. Minulla on naispuolinen paras kaveri ja luulin jo olevani ihastumassa häneen mutta loppuen lopuksi niin ei käynyt. Koen kuitenkin pitäväni tytöistä, vaikka en ole tyttöön ikinä ollut ihastunut. Tiedän että minulla on paljon aikaa selvittää asia mutta tuntuu että pääni räjähtää koska pohdin tätä niin paljon. Jos nyt ajatellaan, että olisin bi, niin tiedän, että siskoni hyväksyisi minut täysin. Mutta isäni on toinen asia. hän on osoittanut jonkun asteista homofobiaa ja joka kerta, kun asia tulee esille, minun tekee mieli huutaa, että olen bi. Ei myöskään ole ikinä tuntunut hyvältä tulla luokitelluksi heteroksi. Äitini myös hyväksyisi seksuaalisuuteni. Minun tekisi nytkin jo mieli kertoa siskolleni koska hän on aina ollut tukenani mutta en uskalla. Myöskin aina kun äiti sanoo välillä vitsillä, että onkos koulussa kivoja poikia mieleen tulee heti että no miksei myös tyttöjä?
Lue vastaus
Hei. Kirjoitin samalla nimimerkillä viime huhtikuussa omista turhautumisen tunteistani monen moisista asioista. Tulin viime toukokuussa kaapista ulos perheelleni ja muutamalle kaverilleni. Se meni ihan hyvin, mutta en tullut avautumaan siitä.

Niin kuin kerroin aiemmassa tekstissäni, olin hieman hämmentynyt "seksuaalisesta tyylistäni" ja en tiennyt minkälainen ihminen olen "lgbt-kulttuurissa". No tiedän ainakin nyt minkälainen en ole. En koe olevani osa sitä yhteisöä minkä jäseneksi olen nyt julkisesti tullut. Näytän ja käyttäydyn aivan samalla tavalla kuin ennen ulos tuloa: normaalin heteromiehen tavalla. Pidän viskistä, rockista, hyvistä trillereistä ja videopeleistä enkä ole prinsessa tai bimbo persoona niin kuin muutamat paikalliset homot ja biit joita olen tavannut ovat. Olen viehättynyt mukaviin miehisen oloisiin miehiin (ei kuitenkaan äärimmäisyyksiin kuten harrikat, puskaparrat, kovistelu, bear jäbiä), jotka osaavat välillä heittäytyä tiputtamatta aivojaan matkan varrelle. Totta puhuen en tunne oloani yhtään onnellisemmaksi tai paremmaksi kaapista ulos tulemisesta huolimatta.

Tämän vuoksi minun on ollut vaikeaa päästä sateenkaari porukoihin mukaan ja toimintaan, osaksi sen takia että olen heteron oloinen ja osaksi omasta tahdostani koska en pidä järjestetyn lgbt toiminnan ilmapiiristä. (http://mustaorkidea.blogspot.fi/2016/06/gay-pride-ja-pervot.html?m=1) Olen lähestulkoon samaa mieltä esim. tämän artikkelin kanssa.

Tunnen olevani yksin ja eristäytynyt, vaikka näin erästä miestä vielä muutama kuukausi sitten. En koe enkä osin haluakkaan olla osana tätä kulttuuria. Silti samaan aikaan haluaisin ystävän, jonka kanssa voisin puhua tallaisista asioista ja haluaisin välillä jopa juhlistaa omaa seksuaalisuuttani. Se on vain niin hankalaa.

Tiedän, että teidän on vaikeaa vastata tallaisiin viesteihin. En odotakaan vastauksen tulevan vain taivaasta minulle, halusin vain kertoa miltä minusta tuntuu.
Lue vastaus
Moi
Olen 16 vuotias ja syntynyt tytöksi. Olen miettinyt sukupuoltani jonkin aikaa ja olen löytänyt myös ehkä itselleni sopivan terminkin, genderfluid. Eli siis välillä koen olevani tyttö, välillä poika, välillä molempia ja joskus en kumpaakaan. Olen kertonut tästä parhaille ystävilleni ja he ottivat asian ihan hyvin. Kerroin myös vanhemmilleni ja hekin vaikuttivat suhtautuvan ihan hyvin mutta eivät selvästikään ymmärrä, että olen asian kanssa tosissani. Olen monesti sanonut, että minua ei saa määritellä esim. kutsumalla tytöksi mutta mikään ei muutu. Jos pyydän lopettamaan tytöttelyä, he muuttuvat ärtyneiksi ja valittavat siitä, että asian ei pitäisi häiritä minua, koska olen biologisesti tyttö.

Minua ahdistaa myös aika paljon kehoni. Joinain päivinä inhon tissejäni ja teen kaikkeni, että saan ne piiloon. Mutta minulla on myös päiviä, jolloin ne ovat mielestäni aivan liian pienet ja käytän silloin rintaliivejä, joissa on todella isot push upit. En muutenkaan koskaan osaa tuntea oloani hyväksi omassa kehossa eikä asialle oikein voi tehdä mitään, sillä esim. sukupuolileikkaus ei olisi hyvä idea.

Koska vartaloni ahdistaa minua niin paljon yritän edes pukeutua siten, mikä tuntuu minusta hyvältä. Se ei aina kuitenkaan onnistu, sillä äidilläni on jokin tarve puuttua pukeutumiseeni. Itse ainakin ajattelen, että ikäiseni saisi huolehtia omasta ulkonäöstään ilman äidin inhottavia kommentteja. Joskus haluan laittaa napapaidan tai paidan joka vähän korostaa rintojani ja äitini alkaa heti kutsumaan minua huomion hakijaksi. Hän ei kutsu minua ihan huoraksi kuitenkaan mutta siitä tulee silti todella kamala olo. Naisellisempina päivinäni haluan korostaan naisellisuuttani ja siitä tulee minulle silloin hyvä olo mutta en kuitenkaan halua äitini häpeävän minua. Poikamaisemmat vaatteeni eivät myöskään kelpaa aina äidilleni. Joihinkin tilaisuuksiin hänen mielestään tyttöjen kuuluu laittaa mekko eikä silloin kuulemma ole mitään väliä, vaikka minulla olisi jätkämäinen olo.

Minulla on naisen nimi ja hiukan häiritsee minua. Haluaisin jonkun sukupuolineutraalin nimen, josta ei heti tietäisi olenko nainen tai mies. Se vaan on vähän hankalaa, kun Suomessa ei sellaisia nimiä olen kovin paljon tai en tiedä onko ollenkaan.

Eniten minua mietityttää se, että voinko olla sellainen kuin olen vai pitäisikö minun vaan luovuttaa ja olla tavallinen tyttö. Se kuulostaa todella inhottavalta ajatukselta mutta äitini voisi ainakin olla tyytyväinen.
Lue vastaus
Hei, oon 19-vuotias tyttö. Oon ollut ihastunut tyttöihin ja poikiin, seurustellut vaan poikien kanssa. Nyt oon alkanut kiinnostumaan tytöistä enemmän mutta mua pelottaa se, miten mun ystävät ja perhe ottaisi asian jos kertoisin olevani bi. Yksi ystäväni kysyi, olenko naisiin päin, kun näki tinderprofiilissani sateenkaaren. En uskaltanut sanoa totuutta vaan kielsin asian. Olin ulkona yhden tytön kanssa ja minusta tuntui kuin kaikki olisivat katsoneet meitä, vaikka todellisuudessa niin ei käynyt. Miten osaan olla rennompi itseni suhteen ja hyväksyä sen mitä olen ja kertoa läheisilleni?
Lue vastaus
Moi! Olen kokenut jo aika kauan olevani poika. Ihan ensiksi en tiennyt edes mitä se tarkoittaa. Nyt tiedän. Olen tytön vartalossa, se on hyvä minulle. Mutta silti koen olevani poika. Haluaisin lyhyet hiukset, ja sanoin siitä äidilleni ensimmäisen kerran viime keväällä. Äiti vain sanoi, että en kuitenkaan pitäisi niistä, ja että saisin päättää hiuksistani vasta 16-vuotiaana. Olen nyt 12v. Tuntuu pahalta, että äitini määrää sen kuka olen.
Olen nyt ystäväni pakottamana mennyt puhumaan kouluni kuraattorille, kerran. Huomenna tapaan kuraattorin taas. Ajattelin kertoa hänelle tuntemuksistani. Jos vaikka hän auttaisi jotenkin.
Nyt kuitenkin kaipaan neuvoa, voisiko äitini ymmärtää tilanteeni jotenkin? Jos kertoisin että olen poika, äiti varmaan vaan nauraisi ja sanoisi, että se on vain ohimenevä juttu, tai että keneltä olen kuullut ystävistäni, että voisi olla muutakin kuin syntymässä kerrottua sukupuolta. Vanhempani eivät ole kovin avoimia erilaisuudelle. (homoille, lesboille jne. Tummaihoisille, trans-ihmisille). Onko 12-vuotias oikeasti liian nuori tietääkseen tämmöisen asian?
Lue vastaus
Moi,

olen 18-vuotias poika, ja olen hiljattain itse hyväksynyt, monen vuoden ”sisäisen taistelun” jälkeen oman homouteni. Pitkään ajattelin kieltäväni seksuaalisuuteni loppuelämäni ajaksi, mutta onneksi tajusin, että sille polulle lähteminen olisi luultavasti elämäni suurin virhe.

Tällä hetkellä kuitenkin tunnen polkevani tyhjää asian käsittelyn suhteen, ja että kaapista ulostulo olisi luultavasti ainoa tie ulos umpikujasta. Se on kuitenkin asia, jota pelkään suunnattomasti, ehkä osittain sen takia, että asuinympäristöni kuuluu luultavasti koko Suomen ahdasmielisimpiin, ja siksi, että pelkään ystävieni, sukulaisteni jne. reaktiota. Asiaa kun en ole tuonut esille ikinä missään muodossa, ja lienen suhteellisen ”keskiverto”, massasta poikkeamaton jätkä, niin olemukseni kuin kiinnostuksien kohteideni puolesta. En ole myöskään juuri koskaan puhunut syvällisesti minua painavista asioista tai tunteistani perheenjäsenieni kanssa, ja ystävienikin kanssa puheenaiheet ovat lähinnä pinnallisia, joten jo aiheen mainitseminen tuntuu melko haastavalta.

Turhauttavaksi ja masentavaksi asian tekee se, että tunnen valtavaa halua tulla ulos kaapista, sillä seksuaalisuuteni jatkuva salailu ja peittely kuormittaa minua valtavasti. Haluaisin löytää jonkun, jonka kanssa jakaa elämän ilot ja surut, nauraa, itkeä, rakastaa. Mutta aina kun saan jostain lisäpuhtia kaapista ulos tulemiseen, tuntuu että pelot kasvavat samassa suhteessa yhä suuremmiksi - vaikka elänkin raskasta ja rakkaudellisesti yksinäistä ”kaksoiselämää”, on siitä tullut jo jollain tavalla tuttua ja turvallista. Elämä kaapin oven toisella puolella sen sijaan olisi hyppy lähes tuntemattomaan, ennustamattomissa olevaan maailmaan, jossa elämä voisi toisaalta olla mahtavaa tai toisaalta maanpäällistä helvettiä. Saisinko enää elää rauhassa tavallista, entistä elämääni, kun minut on leimattu homoksi ja minuun rinnastettu kaikki siihen liittyvät stereotypiat.

Jos/kun saan itseni vihdoin kaapista ulos, mietityttää myös se, miten on edes mahdollista löytää seuraa vakavassa tarkoituksessa, kun suurin osa homojen seuranhakuilmoituksista tuntuu olevan seksuaalisuutensa kanssa täysin ristiriidassa olevilta henkilöiltä, jotka eivät edes halua tai kykene sitoutua vaan pelkkää seksiä.

Olen kuitenkin kaikesta huolimatta ikuinen optimisti. Joka ilta mietin, että jossain on varmasti joku, joka rakastaa minua ja tuntee samalla tavalla kuin minä tunnen. Joskus kuitenkin vaan suorastaan itkettää, kun miettii kuinka kaukaiselta ajatus siitä, että saisi avoimesti olla se, kuka olen, ja olla yhdessä jonkun kanssa, jota rakastaa, jonka kanssa jakaa elämäänsä ja läheisyyttä, vielä tuntuu.

Anteeksi ylipitkästä kysymyksestä, joka ei taida edes näyttää kysymykseltä, mutta oli mahtavaa ja helpottavaa saada kertoa tuntemuksistaan ja ongelmistaan edes jollekin. :)
Lue vastaus
Moi oon 13 vuotias tyttö ja mulla on pari ongelmaa. Uskon olevani bi mutta en ole aivan varma. Ihastun yleensä poikiin mutta koen pitäväni myös tytöistä. Kunnollista tyttö ihastusta minulla ei ole kuitenkaan ollut vaikka koen pitäväni myös tytöistä.
En ole ikinä tuntenut että haluaisin kuulua hetero "lokeroon". Haluaisin kertoa äidilleni tai siskolleni monimutkaisista tuntemuksistani mutta tuntuu että se ei olisi sopivaa koska en ole varma olenko bi.
Isäni on sitten toinen asia koska jos olen bi pelkään että hän ei hyväksy minua. Hän on osoittanut että homous ei ole ok hänen mielestään. Siskoni taas olisi ensimmäinen henkilö jolle kertoisin koska olemme hyvin läheisiä. Lähiaikoina olen myös miettinyt sukupuoltani. En haluasi luultavasti lokeroida itseäni kumpaankaan sukupuoleen. Isäni on myös osoittanut että trans sukupuolisuus yms. Ei ole hänen mielestään ok.

PS.
Ja lisään vielä että minulla on nyt alkava ihastus naispuoliseen ystävääni.
Lue vastaus
Mä olen 17 vuotias, ja biologisesti syntynyt naiseksi, ainakin omistan d kupin tissit ja kuukautiset liian usein, joten se on kai aika selvää, että naiseksi minut lasketaan.

Mulla on yksi kaveri, kenen kanssa puhun paljon kaikesta ja hyvin rehellisesti, ja olemme puhuneet siitä, kuinka nykyisin lapsia ei saa sanoa tytöiksi tai pojiksi ja antaa heidän kasvaa sellaisina kuin itse haluavat ja muuta roskaa. Olemme yhtä mieltä, että niin kauan kun sinulla on miehen/naisen värkit, niin se sinä olet.
En tarkoita tätä ilkeästi, mutta näin uskon... vai uskoin… sepä se, en tiiä enää. Olen ollut kerran elämässäni umpirakastunut tyttöön, melkein 3 vuotta, ja olen vasta päässyt siitä yli, mutta oonkohan vaan. Kun ihastuminen oli suurimmillaan, mietin että olen rakastunut ihmiseen, en sukupuoleen. Tämä tyttö oli vieläpä hyvin poikamainen ja se kiehtoi minua.

Täytän pian 18, ja olen enemmän hukassa kuin ikinä.
En ole ikinä katsonut ns. oikeaa paria (eli vaikkapa kavereitani suhteessa tai sellaisia jotka ovat minun näköetäisyydelläni ja tiedän oikeiksi pareiksi), että he olisivat hyvä pari tai että "tuota minä haluan". Tämän kokemuksen olen kokenut vain kerran pari elämäni viimeisen vuoden aikana, eikä yksikään heistä ole oikea pari, he ovat fiktiivisiä hahmoja, jotka ovat miehiä ja homoseksuaaleja. Heitä katson ihailevasti... sitä minä haluan.

Jos näkisit minut kaupungilla, et varmaan katsoisi toistamiseen, olen ihan hyvän näköinen, mutten ihmeellinen, näytän normaalilta teini pojalta. Jos katsoisit hiukan tarkemmin huomaisit, että paitani on kireä siitä missä tissit kasvaa ja että kasvonpiiteeni ovat kovinkin naiselliset, vaikkei mikään muu minussa naisellista olekkaan.
Joten, olen siis nainen, joka ei haluaisi muuttaa itseään, mutta ei voi kuvitellakkaan elää lopun elämää siten, että minut nähdään ja että minua kohdellaan naisena. Unelmaelämääni olisi olla homo mies, mutta olen nainen, ja jos pidän miehistä, olisin vain hetero ja hauskin osuus tässä on se, että en halua olla hetero. Haluan olla homo, koska siltä minusta tuntuu, mutta haluan poikaystävän, mutta satun olemaan nainen. Ja saatan yhä olla ihastunut oikeaan naiseen. En ole ikinä tuntenut olevani näin hukassa identiteettini kanssa, enkä halua puhua kenellekkään avoimesti tästä vaan kärpertyä peiton alle ja odottaa, että joku tulee ja kertoo mikä minun pitäisi olla… koska mä en enää tiiä? Osaisko kukaan sanoo mitään mun sekaisin olevasta elämästä?
Lue vastaus