Lähinnä sukupuolesta
Oon kuusitoistavuotias, Uudellamaalla asuva nuori. Mä oon aina ollut ”kiltti tyttö” ja hyvä opiskelija, mutta mulla on ollut tosi rankkaa viime vuosina. On ollut koulukiusaamista, ahdistuneisuutta sosiaalisissa tilanteissa, läheisiä ihmisiä on poistunut mun elämästäni, äskettäin diagnosoitiin keskittymisvaikeus, eikä lista pääty tähän. Välillä tuntuu, etten enää jaksa. Kaipaan jonkinlaista neuvoa tai opastusta parissa asiassa, joissa en saa tukea muualta.
Mä olen virallisesti ja biologisesti nainen ja tyttönä mua on aina kasvatettu. Tunnen kuitenkin oloni epämukavaksi, kun joku sanoo mua tytöksi. Mun nimi ei aina tunnu omalta tai sopivalta. Naiseus on ehdottomasti lakannut olemasta itsestäänselvyys. Mä en oo ihan varma milloin tämä alkoi. Mulla on ehkä aina ollut sellainen tunne, ettei kaikki oo ihan oikein. En tunne kumpaakaan sukupuolta omakseni, tai kummankin yhtä aikaa, tai sitten jotain ihan muuta. Mä en enää tiedä.
Joinain päivinä on hauskaa laittaa meikkiä ja koruja ja korkokengät, joskus haluan pukeutua miesten huppariin ja kurvit litistäviin urheilurintsikoihin, joskus taas parhaalta tuntuu pitää väljää neulepaitaa, josta ei ota selvää kummalle sukupuolelle se on tarkoitettu. Mä oon pitkään ajatellut, että toisinaan en vain jaksa panostaa ulkonäköön niin paljon. Nyt viime aikoina oon ymmärtänyt että mä nimenomaan haluan pukeutua välillä miehekkäämmin, välillä naisellisemmin ja joskus ”häivyttää” sukupuolen kokonaan pois. Eikä se rajoitu pelkkiin vaatteisiin, vaan tuntuu että myös mun tapa ajatella ja katsoa maailmaa jotenkin muuttuu näiden päivien välillä. Oon kuitenkin tosi ujo ja hiljainen eikä tämä ”sukupuolen vaihtuminen” ilmeisesti näy ulospäin. Musta myös tuntuisi paremmalta, jos mua kohdeltaisiin poikana silloin kuin haluan, tyttönä kun haluan ja jonain muuna kun niin haluan. En kuitenkaan uskalla sanoa mitään kellekään, ja tällaiset ajatukset tuntuvat jollain lailla itsekkäiltä ja ”diivailulta”.
Mulla on tosi huono itsetunto. Mä en voi lakata ajattelemasta, että mun kaikki ongelmat on keksittyjä tai johtuvat siitä että mä olen jotenkin huono ihminen. Tai että mä vaan teeskentelen ongelmaista saadakseni huomiota. Tiedän kärsiväni jonkinlaisesta ”huijarisyndrooman” tapaisesta yhden jos toisenkin asian suhteen, mutta mun on vaikea tietää milloin tunteeni ja ajatukseni itsestäni ovat järkeviä ja aiheellisia. Mä en voi uskoa olevani oikeasti joku transgender tai transvestiitti tai genderfluid tai jotain, vaan sen täytyy olla jotain huomionkipeyttä taas, tai tekosyy sääliä itseäni. Musta tuntuu, ettei mulla ole edes oikeutta olla mitään muuta kuin cis. Oon pyöritellyt näitä asioita päässäni aika pitkään, etsinyt netistä tietoa ja muiden ihmisten kertomuksia itsensä etsimisestä ja löytämisestä, mutten ole saanut siitä paljoakaan irti.
Mä joskus ala-asteella huomasin ihastuvani ennemmin tyttöihin kuin poikiin. Vaihdoin käsitykseni seksuaalisesta suuntautumisestani heterosta biksi. Muutama vuosi myöhemmin tajusin, etten välitä miehistä romanttisessa tai seksuaalisessa mielessä juuri lainkaan. Totesin olevani lesbo. Sitten ihastuin erääseen tuntemaani transpoikaan. Nykyään koen, että voin naisten lisäksi tuntea vetoa eri tavoin sukupuoltaan ilmaiseviin henkilöihin, tai ehkä toisin sanottuna joihinkin ihmisiin, jotka eivät ole cis-sukupuolisia. En tiedä onko mitään sanaa tai ytimekästä tapaa ilmaista nämä tunteet, eikä kai välttämättä ole mielekästä väkisin laittaa nimilappua kaikelle.
Mä tiedän, että jos mä annan itseni ajatella vapaasti, ihastua kehen sitten ihastunkin, käyttäytyä ja pukeutua niin kuin parhaalta tuntuu, se tekee musta ehjemmän ja vahvemman ihmisen. En kuitenkaan uskalla tehdä niin avoimesti, enkä aina edes oman pääni sisällä.
Oon ollut aina kaapissa, enkä näe sieltä mitään tietä ulos – käsitysteni muuttuminen koko ajan, se, ettei mulla ole mitään kunnollista kaiken kattavaa nimeä tunteilleni ja yleisemmin omista tunteista puhumisen vaikeus tekevät kaikesta ulostulosta mahdotonta. En näe ulostuloa itsessään mitenkään tarpeellisena eikä mulla ole mikään kiire kaapista ulos, mutta jos pysyn siellä, en voi puhua näistä murheista kenenkään kanssa enkä saada läheisimpiäni ymmärtämään millainen oikeasti olen. Se on valtava kynnys jota en uskalla ylittää.
Mä oon tavannut säännöllisesti koulupsykologia, mutta en pysty puhumaan näistä asioista hänen kanssaan. Perheellekään en oikein uskalla kertoa, tai kavereille. En kuitenkaan haluaisi olla yksin näiden tunteideni ja epävarmuuteni kanssa.
Tiivistettynä: En tiedä, mikä olen. En uskalla puhua asioistani muille. En uskalla olla oma itseni. Enkä uskalla elää.
Mä olen virallisesti ja biologisesti nainen ja tyttönä mua on aina kasvatettu. Tunnen kuitenkin oloni epämukavaksi, kun joku sanoo mua tytöksi. Mun nimi ei aina tunnu omalta tai sopivalta. Naiseus on ehdottomasti lakannut olemasta itsestäänselvyys. Mä en oo ihan varma milloin tämä alkoi. Mulla on ehkä aina ollut sellainen tunne, ettei kaikki oo ihan oikein. En tunne kumpaakaan sukupuolta omakseni, tai kummankin yhtä aikaa, tai sitten jotain ihan muuta. Mä en enää tiedä.
Joinain päivinä on hauskaa laittaa meikkiä ja koruja ja korkokengät, joskus haluan pukeutua miesten huppariin ja kurvit litistäviin urheilurintsikoihin, joskus taas parhaalta tuntuu pitää väljää neulepaitaa, josta ei ota selvää kummalle sukupuolelle se on tarkoitettu. Mä oon pitkään ajatellut, että toisinaan en vain jaksa panostaa ulkonäköön niin paljon. Nyt viime aikoina oon ymmärtänyt että mä nimenomaan haluan pukeutua välillä miehekkäämmin, välillä naisellisemmin ja joskus ”häivyttää” sukupuolen kokonaan pois. Eikä se rajoitu pelkkiin vaatteisiin, vaan tuntuu että myös mun tapa ajatella ja katsoa maailmaa jotenkin muuttuu näiden päivien välillä. Oon kuitenkin tosi ujo ja hiljainen eikä tämä ”sukupuolen vaihtuminen” ilmeisesti näy ulospäin. Musta myös tuntuisi paremmalta, jos mua kohdeltaisiin poikana silloin kuin haluan, tyttönä kun haluan ja jonain muuna kun niin haluan. En kuitenkaan uskalla sanoa mitään kellekään, ja tällaiset ajatukset tuntuvat jollain lailla itsekkäiltä ja ”diivailulta”.
Mulla on tosi huono itsetunto. Mä en voi lakata ajattelemasta, että mun kaikki ongelmat on keksittyjä tai johtuvat siitä että mä olen jotenkin huono ihminen. Tai että mä vaan teeskentelen ongelmaista saadakseni huomiota. Tiedän kärsiväni jonkinlaisesta ”huijarisyndrooman” tapaisesta yhden jos toisenkin asian suhteen, mutta mun on vaikea tietää milloin tunteeni ja ajatukseni itsestäni ovat järkeviä ja aiheellisia. Mä en voi uskoa olevani oikeasti joku transgender tai transvestiitti tai genderfluid tai jotain, vaan sen täytyy olla jotain huomionkipeyttä taas, tai tekosyy sääliä itseäni. Musta tuntuu, ettei mulla ole edes oikeutta olla mitään muuta kuin cis. Oon pyöritellyt näitä asioita päässäni aika pitkään, etsinyt netistä tietoa ja muiden ihmisten kertomuksia itsensä etsimisestä ja löytämisestä, mutten ole saanut siitä paljoakaan irti.
Mä joskus ala-asteella huomasin ihastuvani ennemmin tyttöihin kuin poikiin. Vaihdoin käsitykseni seksuaalisesta suuntautumisestani heterosta biksi. Muutama vuosi myöhemmin tajusin, etten välitä miehistä romanttisessa tai seksuaalisessa mielessä juuri lainkaan. Totesin olevani lesbo. Sitten ihastuin erääseen tuntemaani transpoikaan. Nykyään koen, että voin naisten lisäksi tuntea vetoa eri tavoin sukupuoltaan ilmaiseviin henkilöihin, tai ehkä toisin sanottuna joihinkin ihmisiin, jotka eivät ole cis-sukupuolisia. En tiedä onko mitään sanaa tai ytimekästä tapaa ilmaista nämä tunteet, eikä kai välttämättä ole mielekästä väkisin laittaa nimilappua kaikelle.
Mä tiedän, että jos mä annan itseni ajatella vapaasti, ihastua kehen sitten ihastunkin, käyttäytyä ja pukeutua niin kuin parhaalta tuntuu, se tekee musta ehjemmän ja vahvemman ihmisen. En kuitenkaan uskalla tehdä niin avoimesti, enkä aina edes oman pääni sisällä.
Oon ollut aina kaapissa, enkä näe sieltä mitään tietä ulos – käsitysteni muuttuminen koko ajan, se, ettei mulla ole mitään kunnollista kaiken kattavaa nimeä tunteilleni ja yleisemmin omista tunteista puhumisen vaikeus tekevät kaikesta ulostulosta mahdotonta. En näe ulostuloa itsessään mitenkään tarpeellisena eikä mulla ole mikään kiire kaapista ulos, mutta jos pysyn siellä, en voi puhua näistä murheista kenenkään kanssa enkä saada läheisimpiäni ymmärtämään millainen oikeasti olen. Se on valtava kynnys jota en uskalla ylittää.
Mä oon tavannut säännöllisesti koulupsykologia, mutta en pysty puhumaan näistä asioista hänen kanssaan. Perheellekään en oikein uskalla kertoa, tai kavereille. En kuitenkaan haluaisi olla yksin näiden tunteideni ja epävarmuuteni kanssa.
Tiivistettynä: En tiedä, mikä olen. En uskalla puhua asioistani muille. En uskalla olla oma itseni. Enkä uskalla elää.
Hei
Kiitos viestistäsi, jossa oli paljon tärkeitä asioita. Anteeksi että vasta nyt saat siihen vastaukseni.
Keskeinen pohdinta viestissäsi liittyy kokemuksiisi omasta sukupuolestasi ja huoleesi siitä miten voisit ilmaista sitä nykyistä vapautuneemmin. Välillä haluat tuoda esille sinusta löytyvää naisellisuuttasi, välillä taas viihdyt paremmin kun voit olla olemukseltasi miehekäs ja välillä taas haluat häivyttää sukupuolijaon taustalle. Toivoisit että voisit tehdä sen avoimesti ja että ympäristösi osaisi ottaa sinut aina sellaisena kuin millaiseksi itsesi koet. Toisaalta välillä taas ajattelet että sinulla ei ole oikeutta olla muuta kuin cis.
En näe mitään vääränlaista itsekkyyttä siinä että haluat ilmentää itsessäsi olevia eri puolia, vaan – niin kuin itsekin toteat – ajattelen, että se voisi auttaa sinua tulemaan ehjemmäksi ja vahvemmaksi ihmiseksi. Meistä ei tule ehjää sillä tavoin että yrittäisimme karsia tai peittää jotain itsestämme vaan pikemminkin tuomalla esiin eri puoliamme ja uskaltautumalla vuorovaikutukseen ympäristömme kanssa. Sukupuolen ilmaisun kohdalla se ei ole kuitenkaan aina helppoa. Jyrkkä jako miehiin ja naisiin yksinkertaistaa elämän monimuotoisuutta ja monikerroksisuutta. Opitut kulttuuriset sukupuolitetut normit tuovat toisaalta monille turvaa ja mahdollisuuden samaistua johonkin mutta monille ne muodostuvat ahdistavaksi pakkopaidaksi. Moni ihminen tunnistaa itsessään sekä miestä että naista ja jotain sen väliltä mutta ei uskalla tuoda sitä riittävästi esille pelätessään ympäristön ihmetteleviä tai torjuvia reaktioita.
Kerrot että olet joutunut koulussa kiusaamisen kohteeksi, koet ahdistusta sosiaalisissa tilanteissa, olet menettänyt läheisiä ihmisiä elämästäsi ja sinulla on ollut keskittymisvaikeuksia. Ilmeisesti näihin liittyen olet käynyt tapaamassa koulupsykologia, mikä on hyvä asia. Hänelle et ole pystynyt puhumaan omaan sukupuoleen liittyvistä pohdinnoistasi. Et ole puhunut niistä myöskään vanhemmille etkä kavereillesi. On hyvin ymmärrettävää, että tällä vaikenemisella olet halunnut suojautua torjunnoilta ja väärinymmärryksiltä. Toisaalta se on entisestään lisännyt yksinäisyyttäsi ja elämä on alkanut tuntua pelottavalta.
Millaisia reaktioita pelkäät eniten esimerkiksi koulupsykologin kohdalla. Pelkäätkö että hän mitätöisi sinun omaan sukupuolikokemuksesi ja sen ilmaisuun liittyvät tuntemuksesi ja toiveesi. Tai että hän niiden perusteella näkisi sinut jotenkin häiriintyneeksi. Voisiko kuitenkin olla niin että hän onkin vilpittömän kiinnostunut kuulemaan lisää sukupuoleen liittyvistä tuntemuksistasi, kokemuksistasi ja toiveistasi, niin että sinä kokisit kerrankin tulleesi kuulluksi sellaisena millaiseksi itsesi koet? Usein me kätkemme alimmaiseksi itsellemme tärkeimmät asiat, ettei kukaan tulisi sorkkimaan niitä väkivaltaisesti. Se on ymmärrettävää. Mutta niillekin asioille me tarvitsemme ainakin joitakin ”silminnäkijöitä ja kuulijoita” jota hyväksyvät meidät sellaisena kuin olemme. Monesti pelätään että psykologit arvostelisivat ihmisiä sen perusteella mitä he ovat. Se ei ole heidän tehtävänsä. Psykologin tehtävä on auttaa asiakkaitaan tutustumaan entistä täyteläisimmin itseensä ja löytämään omia voimavarojaan ja valintojaan elämässä. Siksi uskallan rohkaista sinua ottamaan viestissäsi esiin nostamasi asiat hänen kanssaan. Voit tehdä sen vaikka niin, että näytät oman viestisi ja minun vastaukseni hänelle. Sitten voisitte vaikka yhdessä miettiä minkälaisen viestin lähettäisitte minulle.
Me kaikki tarvitsemme turvallisia peilejä, toisia luotettavia ihmisiä, joiden seurassa voimme olla keskeneräisiä (kaikki olemme sitä). Siihen riittää ihan muutamakin turvallinen ihminen. Silloin opimme paremmin tuntemaan itseämme, tarpeitamme, ihanteitamme ja rohkenemme tehdä valintoja jotka vievät meitä elämässä eteenpäin. Näen niin että sinä tarvitset juuri näitä turvallisia peilejä, ja nyt tehtävänäsi on tunnistaa läheltäsi niitä. Silloin sinun ei tarvitse löytää itsellesi yhtä sukupuolileimaa vaan voit antaa itsellesi aikaa ja erilaisia kontakteja joissa identiteettisi vähitellen kehkeytyy.
Voit jatkaa tätä keskustelua myös minun tai Tommin (toinen meidän päivystäjistä) kanssa puhelimitse maanantaisin ja torstaisin klo 19 – 21 numerossa 044 300 2355.
Jussi Nissinen
Kiitos viestistäsi, jossa oli paljon tärkeitä asioita. Anteeksi että vasta nyt saat siihen vastaukseni.
Keskeinen pohdinta viestissäsi liittyy kokemuksiisi omasta sukupuolestasi ja huoleesi siitä miten voisit ilmaista sitä nykyistä vapautuneemmin. Välillä haluat tuoda esille sinusta löytyvää naisellisuuttasi, välillä taas viihdyt paremmin kun voit olla olemukseltasi miehekäs ja välillä taas haluat häivyttää sukupuolijaon taustalle. Toivoisit että voisit tehdä sen avoimesti ja että ympäristösi osaisi ottaa sinut aina sellaisena kuin millaiseksi itsesi koet. Toisaalta välillä taas ajattelet että sinulla ei ole oikeutta olla muuta kuin cis.
En näe mitään vääränlaista itsekkyyttä siinä että haluat ilmentää itsessäsi olevia eri puolia, vaan – niin kuin itsekin toteat – ajattelen, että se voisi auttaa sinua tulemaan ehjemmäksi ja vahvemmaksi ihmiseksi. Meistä ei tule ehjää sillä tavoin että yrittäisimme karsia tai peittää jotain itsestämme vaan pikemminkin tuomalla esiin eri puoliamme ja uskaltautumalla vuorovaikutukseen ympäristömme kanssa. Sukupuolen ilmaisun kohdalla se ei ole kuitenkaan aina helppoa. Jyrkkä jako miehiin ja naisiin yksinkertaistaa elämän monimuotoisuutta ja monikerroksisuutta. Opitut kulttuuriset sukupuolitetut normit tuovat toisaalta monille turvaa ja mahdollisuuden samaistua johonkin mutta monille ne muodostuvat ahdistavaksi pakkopaidaksi. Moni ihminen tunnistaa itsessään sekä miestä että naista ja jotain sen väliltä mutta ei uskalla tuoda sitä riittävästi esille pelätessään ympäristön ihmetteleviä tai torjuvia reaktioita.
Kerrot että olet joutunut koulussa kiusaamisen kohteeksi, koet ahdistusta sosiaalisissa tilanteissa, olet menettänyt läheisiä ihmisiä elämästäsi ja sinulla on ollut keskittymisvaikeuksia. Ilmeisesti näihin liittyen olet käynyt tapaamassa koulupsykologia, mikä on hyvä asia. Hänelle et ole pystynyt puhumaan omaan sukupuoleen liittyvistä pohdinnoistasi. Et ole puhunut niistä myöskään vanhemmille etkä kavereillesi. On hyvin ymmärrettävää, että tällä vaikenemisella olet halunnut suojautua torjunnoilta ja väärinymmärryksiltä. Toisaalta se on entisestään lisännyt yksinäisyyttäsi ja elämä on alkanut tuntua pelottavalta.
Millaisia reaktioita pelkäät eniten esimerkiksi koulupsykologin kohdalla. Pelkäätkö että hän mitätöisi sinun omaan sukupuolikokemuksesi ja sen ilmaisuun liittyvät tuntemuksesi ja toiveesi. Tai että hän niiden perusteella näkisi sinut jotenkin häiriintyneeksi. Voisiko kuitenkin olla niin että hän onkin vilpittömän kiinnostunut kuulemaan lisää sukupuoleen liittyvistä tuntemuksistasi, kokemuksistasi ja toiveistasi, niin että sinä kokisit kerrankin tulleesi kuulluksi sellaisena millaiseksi itsesi koet? Usein me kätkemme alimmaiseksi itsellemme tärkeimmät asiat, ettei kukaan tulisi sorkkimaan niitä väkivaltaisesti. Se on ymmärrettävää. Mutta niillekin asioille me tarvitsemme ainakin joitakin ”silminnäkijöitä ja kuulijoita” jota hyväksyvät meidät sellaisena kuin olemme. Monesti pelätään että psykologit arvostelisivat ihmisiä sen perusteella mitä he ovat. Se ei ole heidän tehtävänsä. Psykologin tehtävä on auttaa asiakkaitaan tutustumaan entistä täyteläisimmin itseensä ja löytämään omia voimavarojaan ja valintojaan elämässä. Siksi uskallan rohkaista sinua ottamaan viestissäsi esiin nostamasi asiat hänen kanssaan. Voit tehdä sen vaikka niin, että näytät oman viestisi ja minun vastaukseni hänelle. Sitten voisitte vaikka yhdessä miettiä minkälaisen viestin lähettäisitte minulle.
Me kaikki tarvitsemme turvallisia peilejä, toisia luotettavia ihmisiä, joiden seurassa voimme olla keskeneräisiä (kaikki olemme sitä). Siihen riittää ihan muutamakin turvallinen ihminen. Silloin opimme paremmin tuntemaan itseämme, tarpeitamme, ihanteitamme ja rohkenemme tehdä valintoja jotka vievät meitä elämässä eteenpäin. Näen niin että sinä tarvitset juuri näitä turvallisia peilejä, ja nyt tehtävänäsi on tunnistaa läheltäsi niitä. Silloin sinun ei tarvitse löytää itsellesi yhtä sukupuolileimaa vaan voit antaa itsellesi aikaa ja erilaisia kontakteja joissa identiteettisi vähitellen kehkeytyy.
Voit jatkaa tätä keskustelua myös minun tai Tommin (toinen meidän päivystäjistä) kanssa puhelimitse maanantaisin ja torstaisin klo 19 – 21 numerossa 044 300 2355.
Jussi Nissinen