Ajatuksia, kysymyksiä, ahdistusta
Hei,
Olen 21-vuotias, itseni transmieheksi luokitteleva nuori. Asia on minulle vielä melko tuore, koska heräsin tähän vasta puolisen vuotta sitten. Kuitenkin sen ymmärtäminen on helpottanut oloani ja auttanut ymmärtämään monia asioita lapsuudestani ja nuoruudestani. En siis ole aina ajatellut olevani poika, mutta ehkä myös siksi että en ennen tiennyt niinkään sen mahdollisuudesta. Olen tiennyt transihmisistä ja tavannutkin heitä, mutta ei sitä heti omalle kohdalleen ajatellut, vaikka ajatukset eivät toimineetkaan kuin normaalilla "tytöllä". En ole koskaan päässyt jakamaan ajatuksiani kunnolla, joten tästä tulee aika pitkä kirjoitus.
Lapsena leikkiessä, tahdoin aina leikkiä poikaa. Olin leikeissä joko isä, veli tai muu miespuoleinen. Tulin hyvin toimeen muiden tyttöjen kanssa, ja olen tullut aina tähän päivään asti. Olen miettinyt syytä siihen miksi minulla ei ole miespuolisia kavereita ja olen miettinyt johtuisiko se siitä että olen aina tietyllä tapaa kadehtinut heitä. Tiesin etten ole kuin he, vaikka kovasti halusinkin. Kuitenkin "tyttöporukassa" tunsin oloni 'kiintiö pojaksi'.
Vastustin paljon äitini halua pukea minut hyvin tyttömäisesti, mutta vasta yläasteella sain luvan leikata hiukset lyhyeksi ja pukeutua hieman vapaammin. Murrosiän alkaessa aloin käyttämään urheilurintaliivejä, jotta saisin piilotettua rintani ja kun kuukautiset alkoivat ajattelin vain että eihän näin minulle kuuluisi käydä. Tahdoin ostaa vaatteeni aina poikien osastolta, josta äitini ei pitänyt, koska olinhan kuitenkin tyttö. Lopulta hän kuitenkin antoi myöten, eikä välittänyt kuinka pukeuduin.
Identifioidun tuohon aikaan lesboksi, koska huomasin että miehet ei kiinnostaneet siinä mielessä kuin piti. Ihastuin ensimmäistä kertaa tyttöön kutosluokalla, mutta tajusin/hyväksyin asian vasta myöhemmin. Tulin vanhemmilleni kaapista ulos yläasteen puolissa välin ja se oli äidilleni kova paikka. Hän uskoi asian olevan ohi menevää monta vuotta, vaikka seurustelin tyttöjen kanssa. Äitini myös sanoi ennen kaapista ulos tulemistani että "älä sitten miksikään lesboksi rupea". Isäni ei asiaan paljoa kommentoinut, totesi vain että omapahan on elämäni.
Koin itseinhoa kehoani kohtaan yläasteelta alkaen. Ensin se alkoi masennuksena ja anoreksiana. Laihduin nopeasti syömättömyydelläni ja sain siihen hoitoa, kiitos ystävieni, jotka huomasivat ahdinkoni. Kuitenkaan itseinho kehoani kohtaan ei hävinnyt, vaikka sain taltutettua anorektiset ajatukseni, ahdistus omaa kehoani kohtaan jäi. Vihasin, ja vihaan edelleen lantiotani, rintojani ja jokaista piirrettä minussa, joka muistuttaa siitä etten ole sitä mitä koen olevani. Muistan myös puhuneeni joskus äitini kanssa mikä nimeni olisi ollut, jos olisin syntynyt poikana. Kun sain kuulla "nimeni", se loksahti, tuntui oikealta heti. Harjoittelin salaa huoneessani mahdollista allekirjoitustani jos se olisikin oikea nimeni.
Lukiossa löysin ihmisiä jotka olivat enemmän samalla aaltopituudella kanssani, ymmärsivät ajatuksiani ja tukivat niissä. En pahemmin puhunut kehoni erimielisyyksistä itseni kanssa, paitsi rinnoistani. Puhuin usein ystävälleni kuinka tahtoisin käydä leikkauksessa poistattamassa ne. Ajatus siitä ilahdutti minua, eikä se koskaan kadonnut. En kuitenkaan osannut yhdistää näitä ajatuksia suoranaisesti transsukupuolisuuteen, koska en siitä paljoa tiennyt.
Lukiossa tapasin myös entisen tyttöystäväni, jonka kanssa olimme 3,5 vuotta yhdessä. En myöskään suhteen aikana tajunnut tätä ahdistusta sisälläni, vaikka usein katsoessani miehiä, koin suurta kateutta ja itseinhoa koska halusin vain näyttää samalta. Myöskään silloinen tyttöystäväni ei osannut yhdistää näitä. Vasta eromme jälkeen hän uskaltautui kysymään, olenko pohtinut mahdollisuutta että olen transmies. Ja silloin vasta sen ymmärsin.
Nyt olen alkanut olemaan sinut asian kanssa, ja olen kertonut siitä läheisimmilleni ystävilleni sekä siskolleni. Vanhemmilleni en uskalla kertoa, en vielä pitkään aikaan. Kaapista ulos tulemiseni lesbona, oli jo tarpeeksi rankkaa aikaa, niin en uskalla ajatella miten he reagoisivat tähän. Siskoni otti asian hyvin, ja on aina ollut tukenani ja olen kiitollinen siitä.
Kuitenkin itseni mieltäminen mieheksi on minulle hankalaa. Välillä en osaa puhua itsestäni miehenä, vaikka koen olevani, ja välillä en tiedä mitä pitäisi sanoa. Koen ahdistusta kun täytyy miettiä mihin vessaan mennä ja mitä sanoa kun joku kysyy. Yksi ystävistäni puhuu minusta aina miehenä, ja se tuntuu upealta ja arvostan häntä siitä paljon. Moni ystävistäni on kysellyt miten haluan että he pronomisoivat minut, mutta en tiedä mitä vastata, koska en osaa itsekkään tehdä sitä.
Olen kuitenkin ottanut selvää transklinikasta Helsingissä ja hormonihoidosta sekä leikkauksista. Omalla tavallani koen olevani valmis menemään, mutta tämä lääkärin ajanvaraus mietityttää paljon. Voinko esimerkiksi varata ajan yksyitselle lääkärille jotta saisin lähetteen transklinikalle? Soittaminen terveyskeskukseen ahdistaa, koska en tiedä mitä puhelimessa pitäisi sanoa. Muutenkin koko prosessi tuolla transklinikalla mietityttää, ja olen siitä yrittäny lukea netistä mutta tuntuu ettei kaikkiin kysymyksiin ikinä löydy vastauksia. Myös mahdollinen kielteinen diagnoosi pelottaa ja ahdistaa. Entä jos en saa tarvittavaa tukea tähän lääkäriltäni, tai mitä jos lähetteen antava lääkäri ei ole ymmärtäväinen ja tahtookin laittaa minut johonkin psykologisiin tutkimuksiin.
Lähinnä tahtoisin ehkä tietää enemmän tästä suomen sukupuolenkorjausprosessista ja sen etenemisistä. Ja kuinka tehdä tämä ensimmäinen siirto, eli saada se lähete. Onko olemassa lääkäreitä jotka ovat ehkä enemmän perillä asioista? Tai olisiko jollain suosituksia jostain tietystä lääkäristä, jolla olisi kokemusta ja ymmärrystä tälläisistä tilanteista.
Olen 21-vuotias, itseni transmieheksi luokitteleva nuori. Asia on minulle vielä melko tuore, koska heräsin tähän vasta puolisen vuotta sitten. Kuitenkin sen ymmärtäminen on helpottanut oloani ja auttanut ymmärtämään monia asioita lapsuudestani ja nuoruudestani. En siis ole aina ajatellut olevani poika, mutta ehkä myös siksi että en ennen tiennyt niinkään sen mahdollisuudesta. Olen tiennyt transihmisistä ja tavannutkin heitä, mutta ei sitä heti omalle kohdalleen ajatellut, vaikka ajatukset eivät toimineetkaan kuin normaalilla "tytöllä". En ole koskaan päässyt jakamaan ajatuksiani kunnolla, joten tästä tulee aika pitkä kirjoitus.
Lapsena leikkiessä, tahdoin aina leikkiä poikaa. Olin leikeissä joko isä, veli tai muu miespuoleinen. Tulin hyvin toimeen muiden tyttöjen kanssa, ja olen tullut aina tähän päivään asti. Olen miettinyt syytä siihen miksi minulla ei ole miespuolisia kavereita ja olen miettinyt johtuisiko se siitä että olen aina tietyllä tapaa kadehtinut heitä. Tiesin etten ole kuin he, vaikka kovasti halusinkin. Kuitenkin "tyttöporukassa" tunsin oloni 'kiintiö pojaksi'.
Vastustin paljon äitini halua pukea minut hyvin tyttömäisesti, mutta vasta yläasteella sain luvan leikata hiukset lyhyeksi ja pukeutua hieman vapaammin. Murrosiän alkaessa aloin käyttämään urheilurintaliivejä, jotta saisin piilotettua rintani ja kun kuukautiset alkoivat ajattelin vain että eihän näin minulle kuuluisi käydä. Tahdoin ostaa vaatteeni aina poikien osastolta, josta äitini ei pitänyt, koska olinhan kuitenkin tyttö. Lopulta hän kuitenkin antoi myöten, eikä välittänyt kuinka pukeuduin.
Identifioidun tuohon aikaan lesboksi, koska huomasin että miehet ei kiinnostaneet siinä mielessä kuin piti. Ihastuin ensimmäistä kertaa tyttöön kutosluokalla, mutta tajusin/hyväksyin asian vasta myöhemmin. Tulin vanhemmilleni kaapista ulos yläasteen puolissa välin ja se oli äidilleni kova paikka. Hän uskoi asian olevan ohi menevää monta vuotta, vaikka seurustelin tyttöjen kanssa. Äitini myös sanoi ennen kaapista ulos tulemistani että "älä sitten miksikään lesboksi rupea". Isäni ei asiaan paljoa kommentoinut, totesi vain että omapahan on elämäni.
Koin itseinhoa kehoani kohtaan yläasteelta alkaen. Ensin se alkoi masennuksena ja anoreksiana. Laihduin nopeasti syömättömyydelläni ja sain siihen hoitoa, kiitos ystävieni, jotka huomasivat ahdinkoni. Kuitenkaan itseinho kehoani kohtaan ei hävinnyt, vaikka sain taltutettua anorektiset ajatukseni, ahdistus omaa kehoani kohtaan jäi. Vihasin, ja vihaan edelleen lantiotani, rintojani ja jokaista piirrettä minussa, joka muistuttaa siitä etten ole sitä mitä koen olevani. Muistan myös puhuneeni joskus äitini kanssa mikä nimeni olisi ollut, jos olisin syntynyt poikana. Kun sain kuulla "nimeni", se loksahti, tuntui oikealta heti. Harjoittelin salaa huoneessani mahdollista allekirjoitustani jos se olisikin oikea nimeni.
Lukiossa löysin ihmisiä jotka olivat enemmän samalla aaltopituudella kanssani, ymmärsivät ajatuksiani ja tukivat niissä. En pahemmin puhunut kehoni erimielisyyksistä itseni kanssa, paitsi rinnoistani. Puhuin usein ystävälleni kuinka tahtoisin käydä leikkauksessa poistattamassa ne. Ajatus siitä ilahdutti minua, eikä se koskaan kadonnut. En kuitenkaan osannut yhdistää näitä ajatuksia suoranaisesti transsukupuolisuuteen, koska en siitä paljoa tiennyt.
Lukiossa tapasin myös entisen tyttöystäväni, jonka kanssa olimme 3,5 vuotta yhdessä. En myöskään suhteen aikana tajunnut tätä ahdistusta sisälläni, vaikka usein katsoessani miehiä, koin suurta kateutta ja itseinhoa koska halusin vain näyttää samalta. Myöskään silloinen tyttöystäväni ei osannut yhdistää näitä. Vasta eromme jälkeen hän uskaltautui kysymään, olenko pohtinut mahdollisuutta että olen transmies. Ja silloin vasta sen ymmärsin.
Nyt olen alkanut olemaan sinut asian kanssa, ja olen kertonut siitä läheisimmilleni ystävilleni sekä siskolleni. Vanhemmilleni en uskalla kertoa, en vielä pitkään aikaan. Kaapista ulos tulemiseni lesbona, oli jo tarpeeksi rankkaa aikaa, niin en uskalla ajatella miten he reagoisivat tähän. Siskoni otti asian hyvin, ja on aina ollut tukenani ja olen kiitollinen siitä.
Kuitenkin itseni mieltäminen mieheksi on minulle hankalaa. Välillä en osaa puhua itsestäni miehenä, vaikka koen olevani, ja välillä en tiedä mitä pitäisi sanoa. Koen ahdistusta kun täytyy miettiä mihin vessaan mennä ja mitä sanoa kun joku kysyy. Yksi ystävistäni puhuu minusta aina miehenä, ja se tuntuu upealta ja arvostan häntä siitä paljon. Moni ystävistäni on kysellyt miten haluan että he pronomisoivat minut, mutta en tiedä mitä vastata, koska en osaa itsekkään tehdä sitä.
Olen kuitenkin ottanut selvää transklinikasta Helsingissä ja hormonihoidosta sekä leikkauksista. Omalla tavallani koen olevani valmis menemään, mutta tämä lääkärin ajanvaraus mietityttää paljon. Voinko esimerkiksi varata ajan yksyitselle lääkärille jotta saisin lähetteen transklinikalle? Soittaminen terveyskeskukseen ahdistaa, koska en tiedä mitä puhelimessa pitäisi sanoa. Muutenkin koko prosessi tuolla transklinikalla mietityttää, ja olen siitä yrittäny lukea netistä mutta tuntuu ettei kaikkiin kysymyksiin ikinä löydy vastauksia. Myös mahdollinen kielteinen diagnoosi pelottaa ja ahdistaa. Entä jos en saa tarvittavaa tukea tähän lääkäriltäni, tai mitä jos lähetteen antava lääkäri ei ole ymmärtäväinen ja tahtookin laittaa minut johonkin psykologisiin tutkimuksiin.
Lähinnä tahtoisin ehkä tietää enemmän tästä suomen sukupuolenkorjausprosessista ja sen etenemisistä. Ja kuinka tehdä tämä ensimmäinen siirto, eli saada se lähete. Onko olemassa lääkäreitä jotka ovat ehkä enemmän perillä asioista? Tai olisiko jollain suosituksia jostain tietystä lääkäristä, jolla olisi kokemusta ja ymmärrystä tälläisistä tilanteista.
Hei Pansy
Se mitä kerrot viestissäsi on hyvin koskettavaa. Takanasi on hyvin raskaita vuosia ja nyt näyttää siltä että olet löytämässä enemmän rauhaa suhteessa itseesi. Mielessäsi on edelleen merkittäviä kysymyksiä: miten voit hakeutua turvallisesti sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin ja miten ottaa asia aikanaan puheeksi omien vanhempien kanssa. Onneksi olet voinut puhua prosessistasi siskollesi ja ystäville, jotka ovat suhtautuneet tilanteeseesi ymmärtävästi ja ovat tukenasi.
Oman identiteetin rakentuminen ja ymmärtäminen ovat monen asian yhteen sovittumista ja se tapahtuu vuorovaikutuksessa ympäristön ihmisten kanssa. Sukupuoli ymmärretään kulttuurissamme edelleen hyvin kaksijakoisesti mies/nainen ja siinä koettu sisäinen ristiriita jää helposti yksilöiden kannettavaksi. Ihmiseltä vaaditaan hyvin paljon että hän pystyy kyseenalaistamaan hänelle annetun sukupuolimääritelmän. Kerrot että vaikka koet itsesi mieheksi, niin itsesi mieltäminen mieheksi on sinulle hankalaa. Välillä et osaa puhua itsestäsi miehenä ja välillä et tiedä mitä pitäisi sanoa. Koet ahdistusta kun täytyy miettiä mihin vessaan mennä ja mitä sanoa kun joku kysyy. Nämä ovat hyvin ymmärrettäviä hämmennyksen aiheita. Tällainen hämmennys liittyy siihen että sosiaalinen identiteetti rakentuu vähitellen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Tähän asti olet elänyt naisena joka ei viihdy omassa kehossaan. Nyt olet mahdollisesti aloittamassa elämää miehenä ja siihen liittyvä sosiaalinen identiteetti kasvaa vähitellen. Siinä sinä tarvitset muita ihmisiä, joille voit ilmentää omia tuntemuksiasi, tunteitasi ja ajatuksiasi jolloin saat siihen peilausta. Jos prosessi etenee siihen että voit aloittaa hormonihoidon, saat siitä merkittävää sisäistä tukea miehenä olemiseen.
Asiantunteva taho, josta voit saada tukea itsellesi jo nyt ja vanhemmillesi siinä vaiheessa kun päätät kertoa heille omasta prosessistasi, on Transtukipiste. Siellä on ohjattua vertaistukitoimintaa sekä transihmisille että heidän läheisilleen, ks. http://transtukipiste.fi/transtukipisteen-ryhmat/. Transtukipisteen sivuilta löytyy myös yksityiskohtaista tietoa siitä, miten voi hakeutua sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin ja mistä niissä on kyse, ks: http://transtukipiste.fi/sukupuolen-korjaus-suomessa/. Pohdit mistä löytää turvallinen lääkäri, joka ei ensimmäisenä ole ohjaamassa psykiatrin vastaanotolle. Yksi turvalliseksi koettu paikka on ollut Väestöliiton lääkärien vastaanotto, ks: http://www.vaestoliitto.fi/seksuaalisuus/palvelut/laakareiden-vastaanotot/.
Sukupuoli-identiteetin tutkimus, joka tehdään joko HYKS:issä tai TAY:ssä voi tuntua pelottavalta prosessilta. Sinua pelottaa mahdollinen kielteinen diagnoosi. Se on ymmärrettävää kun olet vasta hiljakkoin ruvennut nimeämään itseäsi mieheksi ja siihen liittyy vielä omaa epävarmuutta. Sukupuoli-identiteetin tutkimusta ei kannata kuitenkaan ajatella vain joko/tai –tilanteena ja -tuomiona, vaan myös yhtenä mahdollisuutena selvitellä itselleen, mistä omissa tuntemuksissa ja kokemuksissa on kyse.
Nyt on tärkeää että et jää yksin omine tuntemuksinesi. Jos asut pääkaupunkiseudulla niin Helsingissä toimiva Poikien talo on Transtukipisteen ohella turvallinen paikka nuorille (alle 29 v) transmiehille ja henkilöille jotka haluavat tutustua itsessään olevaan poikaan/mieheen. Siellä on transpojille/miehille myös omaa pienryhmätoimintaa, johon osallistuminen ei edellytä diagnoosia tai hoitojen aloittamista. Jos haluat lisätietoa Poikien talon toiminnasta niin voit soittaa Tommi P. Pesoselle p. 040 779 9582 tai laittaa hänelle sähköpostia osoitteeseen tommi.p.pesonen@poikientalo.fi. Voit myös soittaa Sinuiksi puhelinpäivystykseemme maanantaisin ja torstaisin klo 19 – 21 p. 044 300 2355 saadaksesi pohdinta-apua mieltäsi askaroittaviin kysymyksiin.
Jussi Nissinen
Se mitä kerrot viestissäsi on hyvin koskettavaa. Takanasi on hyvin raskaita vuosia ja nyt näyttää siltä että olet löytämässä enemmän rauhaa suhteessa itseesi. Mielessäsi on edelleen merkittäviä kysymyksiä: miten voit hakeutua turvallisesti sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin ja miten ottaa asia aikanaan puheeksi omien vanhempien kanssa. Onneksi olet voinut puhua prosessistasi siskollesi ja ystäville, jotka ovat suhtautuneet tilanteeseesi ymmärtävästi ja ovat tukenasi.
Oman identiteetin rakentuminen ja ymmärtäminen ovat monen asian yhteen sovittumista ja se tapahtuu vuorovaikutuksessa ympäristön ihmisten kanssa. Sukupuoli ymmärretään kulttuurissamme edelleen hyvin kaksijakoisesti mies/nainen ja siinä koettu sisäinen ristiriita jää helposti yksilöiden kannettavaksi. Ihmiseltä vaaditaan hyvin paljon että hän pystyy kyseenalaistamaan hänelle annetun sukupuolimääritelmän. Kerrot että vaikka koet itsesi mieheksi, niin itsesi mieltäminen mieheksi on sinulle hankalaa. Välillä et osaa puhua itsestäsi miehenä ja välillä et tiedä mitä pitäisi sanoa. Koet ahdistusta kun täytyy miettiä mihin vessaan mennä ja mitä sanoa kun joku kysyy. Nämä ovat hyvin ymmärrettäviä hämmennyksen aiheita. Tällainen hämmennys liittyy siihen että sosiaalinen identiteetti rakentuu vähitellen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Tähän asti olet elänyt naisena joka ei viihdy omassa kehossaan. Nyt olet mahdollisesti aloittamassa elämää miehenä ja siihen liittyvä sosiaalinen identiteetti kasvaa vähitellen. Siinä sinä tarvitset muita ihmisiä, joille voit ilmentää omia tuntemuksiasi, tunteitasi ja ajatuksiasi jolloin saat siihen peilausta. Jos prosessi etenee siihen että voit aloittaa hormonihoidon, saat siitä merkittävää sisäistä tukea miehenä olemiseen.
Asiantunteva taho, josta voit saada tukea itsellesi jo nyt ja vanhemmillesi siinä vaiheessa kun päätät kertoa heille omasta prosessistasi, on Transtukipiste. Siellä on ohjattua vertaistukitoimintaa sekä transihmisille että heidän läheisilleen, ks. http://transtukipiste.fi/transtukipisteen-ryhmat/. Transtukipisteen sivuilta löytyy myös yksityiskohtaista tietoa siitä, miten voi hakeutua sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin ja mistä niissä on kyse, ks: http://transtukipiste.fi/sukupuolen-korjaus-suomessa/. Pohdit mistä löytää turvallinen lääkäri, joka ei ensimmäisenä ole ohjaamassa psykiatrin vastaanotolle. Yksi turvalliseksi koettu paikka on ollut Väestöliiton lääkärien vastaanotto, ks: http://www.vaestoliitto.fi/seksuaalisuus/palvelut/laakareiden-vastaanotot/.
Sukupuoli-identiteetin tutkimus, joka tehdään joko HYKS:issä tai TAY:ssä voi tuntua pelottavalta prosessilta. Sinua pelottaa mahdollinen kielteinen diagnoosi. Se on ymmärrettävää kun olet vasta hiljakkoin ruvennut nimeämään itseäsi mieheksi ja siihen liittyy vielä omaa epävarmuutta. Sukupuoli-identiteetin tutkimusta ei kannata kuitenkaan ajatella vain joko/tai –tilanteena ja -tuomiona, vaan myös yhtenä mahdollisuutena selvitellä itselleen, mistä omissa tuntemuksissa ja kokemuksissa on kyse.
Nyt on tärkeää että et jää yksin omine tuntemuksinesi. Jos asut pääkaupunkiseudulla niin Helsingissä toimiva Poikien talo on Transtukipisteen ohella turvallinen paikka nuorille (alle 29 v) transmiehille ja henkilöille jotka haluavat tutustua itsessään olevaan poikaan/mieheen. Siellä on transpojille/miehille myös omaa pienryhmätoimintaa, johon osallistuminen ei edellytä diagnoosia tai hoitojen aloittamista. Jos haluat lisätietoa Poikien talon toiminnasta niin voit soittaa Tommi P. Pesoselle p. 040 779 9582 tai laittaa hänelle sähköpostia osoitteeseen tommi.p.pesonen@poikientalo.fi. Voit myös soittaa Sinuiksi puhelinpäivystykseemme maanantaisin ja torstaisin klo 19 – 21 p. 044 300 2355 saadaksesi pohdinta-apua mieltäsi askaroittaviin kysymyksiin.
Jussi Nissinen