Transmies
Hei! Olen 17-vuotias henkilö ja olen varma että olen transmies. Puran hiukan tunteitani jos ei haittaa koska en tosiaankaan ole kertonut tästä kellekkään. Aloin miettiä sukupuoltani kunnolla murrosiän alettua (12-13v) oletin olevani tyttö koska en tiennyt muista sukupuolista. Olin 13 vuotias kun tutustuin ystävääni joka esitteli minulle cosplayn (= manga, anime, peli, sarja, sarjakuva hahmoksi pukeutuminen) Löysimme molemmat sarjan josta pidimme ja päätimme sitten pukeutua sarjan hahmoiksi. Päätimme itse hahmot ja minä päätin valita miespuolisen hahmon (vaikka naishahmoja olikin tarjolla). Kun laitoin puvun päälle tulin jotenkin äärettömän iloiseksi. Tunsin jotenkin ylpeyttä että näytän mieheltä. Katsoin itseäni peilistä pitkään tämä asu päällä ja olin jotenkin hyvin tyytyväinen että sain näyttää pojalta. Lapsena minulla ei ollut mitään hajua että transsukupuolisia on edes olemassa, minut kasvatettiin hyvin stereotyyppiseksi tytöksi. Halusin pienestä pitäen leikata hiukset lyhyiksi mutta en saanut (olen tosissani kävin ensimmäistä kertaa kampaajalla kun olin 14 ja silloinkin sain vain lyhentää latvoja) . Aina lapsena leikeissä olin joko lyhythiuksisin tyttö tai poika mikäli sellainen rooli oli leikissä mukana.
Leikkasin hiukseni lyhyeksi ensimmäistä kertaa kun olin 15-vuotias. Olin järjettömän onnellinen. Äitini ei reagoinut hiuksiini juuri ollenkaan, hän yritti vain esittää välinpitämätöntä. Mummoni taas, joka on minulle hyvin läheinen, alkoi haukkua minua aivan järjettömästi. Yksi hänen kommenteistaan oli että "sinä olet minun tyttärentyttäreni. Minulla on jo oma poika SINÄ ET OLE POIKA!" Vaikka en vielä silloin tiennyt olevani transmies, nuo sanat pistivät kummasti ja muistin ne pitkään. Puolen vuoden päästä keskustelin mummoni kanssa autossa ja hän jälleen alkoi puhua hiuksistani. Hän alkoi kysellä että olenko lesbo tai "joku transu". Sanoin että "en". Hän vastasi siihen "hyvä" ja oli sitten loppumatkan hiljaa. Ne sanat sattuivatkin sitten oikeasti ja ihmettelin kovasti että miksi koska en minä ollut lesbo. Silloinen käsitykseni transsukupuolisesta henkklöstä oli jotain mikä oli lähellä drag queeniä.
No, täytin 16 ja äiti kielsi taas hiusten leikkuun. Aloin pukeutumaan poikamaisemmin ja lopetin mekkojen käytön kokonaan. (sitä ennenkin olin käyttänyt hameita vain ani harvoin, yleensä juhlissa). Pitkät hiukset ahdistivat minua ja muutenkin vanhempien vaate ehdotukset jotka yleensä olivat mekkoja. Silloin ystäväni selitti minulle mikä transsukupuolinen oli. Aluksi olin hämmentynyt ja ajattelin että miten sellainen on mahdollista. Vähitellen aloin kuitenkin hankkia tietoa aiheesta ja huomasin samaistuvani muihin transmiehiin. Viime vuoden kevättalvella aloin hiljalleen hyväksyä ajatusta siitä että saatan olla transmies. Täytän nyt muutaman kuukauden sisällä 18 ja olen päättänyt lähteväni korjauksiin heti syntymäpäiväni jälkeen. Olen vihdoin oppinut hyväksymään itseni ja alan olla varma tulevaisuudestani.
Olen, siltikin äärimmäisen ahdistunut. En ole kertonut tunteistani kellekkään vaikka olenkin saanut siihen monia mahdollisuuksia. Minulla on äärimmäisen huono olo koko ajan ja itken nykyisin vähintään kolmesti viikossa. Tunnen itseni joksikin draamakuninkaaksi mutta en voi sille mitään, minua vain ahdistaa niin kovasti. Olen päättänyt että kerron kavereilleni lähiaikoina ja usko että he hyväksyvät minut helposti. Äitini ja isovanhempani ovat toista maata. Äitini kysyi yhtenä päivänä että olenko minä muka poika (olen puhunut äidilleni siitä kuinka haluaisin leikata rintani pois) Minä panikoin ja vastasin että "milloin minä muka niin sanoin?" Tuli taas ihan kamala olo. Siinä oli tilaisuuteni kertoa, mutta en ollut vielä valmistutunut siihen. Tiedän että äitini ja varsinkin isovanhempani alkavat inhota minua jos kerron heille. Isäni on vannonut että rakastaa minua olinpa mikä tahansa. Se ei paljoa auta koska en asu hänen luonaan. Minua ahdistaa niiin KAMALASTI kun en voi puhua tästä kellekään.
Vaikka onnistuisinkin kertomaan vanhemmilleni, seuraava ahdistava asia olisi hoidot. En tiedä minne soitan kun olen valmis hoitoihin. Kaikista eniten pelkään sitä että minua ei suostuta hoitamaan. Että reputan jonkun sukupuolikokeen ja minut potkitaan ulos. Olen positiivinen ihminen ahdistuneenakin mutta hoitojen kieltäminen TUHOAISI minut sisäisesti. Olo on jo valmiiksi niin paha. Haluan olla oma itseni. Minua inhottaa mennä jo suihkuunkin kun aina vahingossa vilkaisen itseäni peilistä ja nään kehoni. Inhoan naisellista muotoani ja eniten inhoan rintojani. En voi käyttää binderiä koska rintani ovat niin isot että mitään eroa ei näy. Pelkään älyttömästi että minua ei oteta hoitoihin ja että en saa korjata kehoani. Haluan vain olla oma itseni. Haluan olla se henkilö, se mies jonka näen sisälläni. Kuulin että jos haluaa hoitoihin pitää olla tiennyt olevansa väärää sukupuolta jo yli 2 vuotta. Itse tajusin sen vasta viime kevättalvella (koska en tiennyt transsukupuolisuudesta juuri mitään sitä ennen.) Joten olen tajunnut asian noin 1,5 vuotta sitten (varmasti sisäisesti paljon pidempään) . Tarvitsen apua. En jaksa pitää tätä ahdistusta sukupuolestani sisälläni. Miten kerron vanhemmille ja mitä jos en pääsekään hoitoihin? Mitä teen?? Anteeksi pitkä teksti. Oli pakko päästä vähän vuodattamaan. Kiitos jo etukäteen
Leikkasin hiukseni lyhyeksi ensimmäistä kertaa kun olin 15-vuotias. Olin järjettömän onnellinen. Äitini ei reagoinut hiuksiini juuri ollenkaan, hän yritti vain esittää välinpitämätöntä. Mummoni taas, joka on minulle hyvin läheinen, alkoi haukkua minua aivan järjettömästi. Yksi hänen kommenteistaan oli että "sinä olet minun tyttärentyttäreni. Minulla on jo oma poika SINÄ ET OLE POIKA!" Vaikka en vielä silloin tiennyt olevani transmies, nuo sanat pistivät kummasti ja muistin ne pitkään. Puolen vuoden päästä keskustelin mummoni kanssa autossa ja hän jälleen alkoi puhua hiuksistani. Hän alkoi kysellä että olenko lesbo tai "joku transu". Sanoin että "en". Hän vastasi siihen "hyvä" ja oli sitten loppumatkan hiljaa. Ne sanat sattuivatkin sitten oikeasti ja ihmettelin kovasti että miksi koska en minä ollut lesbo. Silloinen käsitykseni transsukupuolisesta henkklöstä oli jotain mikä oli lähellä drag queeniä.
No, täytin 16 ja äiti kielsi taas hiusten leikkuun. Aloin pukeutumaan poikamaisemmin ja lopetin mekkojen käytön kokonaan. (sitä ennenkin olin käyttänyt hameita vain ani harvoin, yleensä juhlissa). Pitkät hiukset ahdistivat minua ja muutenkin vanhempien vaate ehdotukset jotka yleensä olivat mekkoja. Silloin ystäväni selitti minulle mikä transsukupuolinen oli. Aluksi olin hämmentynyt ja ajattelin että miten sellainen on mahdollista. Vähitellen aloin kuitenkin hankkia tietoa aiheesta ja huomasin samaistuvani muihin transmiehiin. Viime vuoden kevättalvella aloin hiljalleen hyväksyä ajatusta siitä että saatan olla transmies. Täytän nyt muutaman kuukauden sisällä 18 ja olen päättänyt lähteväni korjauksiin heti syntymäpäiväni jälkeen. Olen vihdoin oppinut hyväksymään itseni ja alan olla varma tulevaisuudestani.
Olen, siltikin äärimmäisen ahdistunut. En ole kertonut tunteistani kellekkään vaikka olenkin saanut siihen monia mahdollisuuksia. Minulla on äärimmäisen huono olo koko ajan ja itken nykyisin vähintään kolmesti viikossa. Tunnen itseni joksikin draamakuninkaaksi mutta en voi sille mitään, minua vain ahdistaa niin kovasti. Olen päättänyt että kerron kavereilleni lähiaikoina ja usko että he hyväksyvät minut helposti. Äitini ja isovanhempani ovat toista maata. Äitini kysyi yhtenä päivänä että olenko minä muka poika (olen puhunut äidilleni siitä kuinka haluaisin leikata rintani pois) Minä panikoin ja vastasin että "milloin minä muka niin sanoin?" Tuli taas ihan kamala olo. Siinä oli tilaisuuteni kertoa, mutta en ollut vielä valmistutunut siihen. Tiedän että äitini ja varsinkin isovanhempani alkavat inhota minua jos kerron heille. Isäni on vannonut että rakastaa minua olinpa mikä tahansa. Se ei paljoa auta koska en asu hänen luonaan. Minua ahdistaa niiin KAMALASTI kun en voi puhua tästä kellekään.
Vaikka onnistuisinkin kertomaan vanhemmilleni, seuraava ahdistava asia olisi hoidot. En tiedä minne soitan kun olen valmis hoitoihin. Kaikista eniten pelkään sitä että minua ei suostuta hoitamaan. Että reputan jonkun sukupuolikokeen ja minut potkitaan ulos. Olen positiivinen ihminen ahdistuneenakin mutta hoitojen kieltäminen TUHOAISI minut sisäisesti. Olo on jo valmiiksi niin paha. Haluan olla oma itseni. Minua inhottaa mennä jo suihkuunkin kun aina vahingossa vilkaisen itseäni peilistä ja nään kehoni. Inhoan naisellista muotoani ja eniten inhoan rintojani. En voi käyttää binderiä koska rintani ovat niin isot että mitään eroa ei näy. Pelkään älyttömästi että minua ei oteta hoitoihin ja että en saa korjata kehoani. Haluan vain olla oma itseni. Haluan olla se henkilö, se mies jonka näen sisälläni. Kuulin että jos haluaa hoitoihin pitää olla tiennyt olevansa väärää sukupuolta jo yli 2 vuotta. Itse tajusin sen vasta viime kevättalvella (koska en tiennyt transsukupuolisuudesta juuri mitään sitä ennen.) Joten olen tajunnut asian noin 1,5 vuotta sitten (varmasti sisäisesti paljon pidempään) . Tarvitsen apua. En jaksa pitää tätä ahdistusta sukupuolestani sisälläni. Miten kerron vanhemmille ja mitä jos en pääsekään hoitoihin? Mitä teen?? Anteeksi pitkä teksti. Oli pakko päästä vähän vuodattamaan. Kiitos jo etukäteen
Hei
Olet pidemmän aikaa yksin kamppaillut oman sukupuolikokemuksesi kanssa. Kun olet halunnut tuoda esiin poikamaisuuttasi, olet saanut siihen kylmän ja torjuvan vastaanoton. Se on saanut sinut varovaiseksi puhumaan vakavista pohdinnoistasi esimerkiksi äitisi kanssa. Tilanne on ajautunut siihen että sinulla on sisälläsi paljon sellaista jonka haluaisit tulla näkyväksi ja muiden tunnustamaksi, mutta et pääse jakamaan sitä. Pohdinnoissasi mietit että sukupuolen korjausleikkaus mahdollisimman pian ratkaisee tämän ristiriidan. Siinä suhteessa joudun hieman rauhoittamaan sinua sen suhteen että sukupuolen korjausprosessi on pidempiaikainen kehollinen, psyykkinen ja sosiaalinen prosessi, joka ei ratkea pelkällä leikkaushoidolla.
Täytettyäsi 18 vuotta sinulla on todellakin mahdollisuus hakeutua sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin joko Tampereen tai Helsingin yliopistolliseen keskussairaalaan. Ohjeet tutkimuksiin hakeutumisesta saat Transtukipisteen sivuilta: transtukipiste.fi. Tutkimuksia kannattaa hyödyntää osana itsetutkiskelua. Kyseessä ei ole selviytymiskoe jostakin sukupuolitestistä vaan tarkoitus on yhdessä psykologien ja lääkäreiden kanssa tutustua siihen mitä sinä olet ja mihin suuntaan sinä olet kehittymässä.
Sukupuolen korjausprosessin psyykkinen ja sosiaalinen puoli tästä eteenpäin pitää sisällään sen että löydät ihmisiä, joiden kanssa voit keskustella asiasta avoimesti niin että sinua kuunnellaan aidosti ja vähättelemättä. Nyt on kyse sinusta ja sinun tuntemuksistasi eikä siitä millaista lasta vanhempasi tai isovanhempasi ovat toivoneet. Sinä tarvitset kontakteja joissa voit olla oma itsesi. Löytyykö lähipiiristäsi ihmisiä, joihin luotat ja joille voisit kertoa sinulle kaikkein tärkeimmistä asioista? Ellet löydä niin harkitse vakavasti hakeutumista jonkin terapeutin vastaanotolle. Jo muutamakin keskustelu voisi auttaa eteenpäin. Viestistäsi ei ilmene paikkakuntaa missä asut. Jos saisimme sen tietää, niin voisimme tarkistaa löytyykö lähistöltä terapeuttia, joka on sinut sukupuolen moninaisuuden kanssa. Voin suositella sinulle myös Sinuiksi –palvelun chatteja. Tukinetissä on Transihmisten ja sukupuoltaan pohtivien keskusteluja klo 18:00 – 19:30 seuraavina päivinä: 25.5., 29.6., 27.7., 31.8., 28.9., 26.10., 30.11., 28.12. Liveryhmiin osallistuminen on helppoa. Voit kirjautua Tukinetiin omalla anonyymillä käyttäjätunnuksella, kun olet täyttänyt lyhyen rekisteröitymislomakkeen. Saat käyttäjätunnuksen heti käyttöösi lähetettyäsi lomakkeen osoitteessa https://www.tukinet.net/rekisteroityminen.tmpl.
Mietit vanhemmille kertomista. Se onkin jossain vaiheessa välttämätöntä. Kyse onkin siitä miten sen parhaiten tekisi. Yksi tapa on kirjoittaa kirje jommallekummalle vanhemmista tai heille yhdessä. Siinä voisit kertoa siitä miten vakava asia sinulle on ja että kyse ei ole siitä että haluaisit tuottaa heille mielipahaa. Ennen kuin kerrot asiasta vanhemmillesi, olisi hyvä että joku muu luotettava ihminen tietää asiasta. Jos vanhempasi reaktio on hyvin kielteinen niin voit saada häneltä tukea ja ymmärrystä. On hyvä varautua siihen että vanhemmille asia on aluksi outo ja pelottava ja he tarvitsevat aikaa omien tunteittensa läpikäymiseen ja uuden tiedon omaksumiseen. Vanhemmille löytyy tietoa mm. transtukipisteen sivuilta.
Jussi Nissinen
Olet pidemmän aikaa yksin kamppaillut oman sukupuolikokemuksesi kanssa. Kun olet halunnut tuoda esiin poikamaisuuttasi, olet saanut siihen kylmän ja torjuvan vastaanoton. Se on saanut sinut varovaiseksi puhumaan vakavista pohdinnoistasi esimerkiksi äitisi kanssa. Tilanne on ajautunut siihen että sinulla on sisälläsi paljon sellaista jonka haluaisit tulla näkyväksi ja muiden tunnustamaksi, mutta et pääse jakamaan sitä. Pohdinnoissasi mietit että sukupuolen korjausleikkaus mahdollisimman pian ratkaisee tämän ristiriidan. Siinä suhteessa joudun hieman rauhoittamaan sinua sen suhteen että sukupuolen korjausprosessi on pidempiaikainen kehollinen, psyykkinen ja sosiaalinen prosessi, joka ei ratkea pelkällä leikkaushoidolla.
Täytettyäsi 18 vuotta sinulla on todellakin mahdollisuus hakeutua sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin joko Tampereen tai Helsingin yliopistolliseen keskussairaalaan. Ohjeet tutkimuksiin hakeutumisesta saat Transtukipisteen sivuilta: transtukipiste.fi. Tutkimuksia kannattaa hyödyntää osana itsetutkiskelua. Kyseessä ei ole selviytymiskoe jostakin sukupuolitestistä vaan tarkoitus on yhdessä psykologien ja lääkäreiden kanssa tutustua siihen mitä sinä olet ja mihin suuntaan sinä olet kehittymässä.
Sukupuolen korjausprosessin psyykkinen ja sosiaalinen puoli tästä eteenpäin pitää sisällään sen että löydät ihmisiä, joiden kanssa voit keskustella asiasta avoimesti niin että sinua kuunnellaan aidosti ja vähättelemättä. Nyt on kyse sinusta ja sinun tuntemuksistasi eikä siitä millaista lasta vanhempasi tai isovanhempasi ovat toivoneet. Sinä tarvitset kontakteja joissa voit olla oma itsesi. Löytyykö lähipiiristäsi ihmisiä, joihin luotat ja joille voisit kertoa sinulle kaikkein tärkeimmistä asioista? Ellet löydä niin harkitse vakavasti hakeutumista jonkin terapeutin vastaanotolle. Jo muutamakin keskustelu voisi auttaa eteenpäin. Viestistäsi ei ilmene paikkakuntaa missä asut. Jos saisimme sen tietää, niin voisimme tarkistaa löytyykö lähistöltä terapeuttia, joka on sinut sukupuolen moninaisuuden kanssa. Voin suositella sinulle myös Sinuiksi –palvelun chatteja. Tukinetissä on Transihmisten ja sukupuoltaan pohtivien keskusteluja klo 18:00 – 19:30 seuraavina päivinä: 25.5., 29.6., 27.7., 31.8., 28.9., 26.10., 30.11., 28.12. Liveryhmiin osallistuminen on helppoa. Voit kirjautua Tukinetiin omalla anonyymillä käyttäjätunnuksella, kun olet täyttänyt lyhyen rekisteröitymislomakkeen. Saat käyttäjätunnuksen heti käyttöösi lähetettyäsi lomakkeen osoitteessa https://www.tukinet.net/rekisteroityminen.tmpl.
Mietit vanhemmille kertomista. Se onkin jossain vaiheessa välttämätöntä. Kyse onkin siitä miten sen parhaiten tekisi. Yksi tapa on kirjoittaa kirje jommallekummalle vanhemmista tai heille yhdessä. Siinä voisit kertoa siitä miten vakava asia sinulle on ja että kyse ei ole siitä että haluaisit tuottaa heille mielipahaa. Ennen kuin kerrot asiasta vanhemmillesi, olisi hyvä että joku muu luotettava ihminen tietää asiasta. Jos vanhempasi reaktio on hyvin kielteinen niin voit saada häneltä tukea ja ymmärrystä. On hyvä varautua siihen että vanhemmille asia on aluksi outo ja pelottava ja he tarvitsevat aikaa omien tunteittensa läpikäymiseen ja uuden tiedon omaksumiseen. Vanhemmille löytyy tietoa mm. transtukipisteen sivuilta.
Jussi Nissinen