Avautumista jollekulle, hakemassa tukea
Niin, löysin tämän sivun erään aseksuaali-neuvonta-sivun kautta. Olen 14-vuotias, enkä koskaan ole sillälailla pitänyt kenestäkään. Naimisiinmeno ja seurustelu vaikuttavat vain luotaantyöntävältä. Tietysti olen onnellinen toisten puolesta, mutta en itse haluaisi minkäänlaiseen parisuhteeseen.
Pikkutyttönä, ykkös-kakkosluokalla, tietysti oli porukan mukana siinä "oi kun on söpö poika"-jutussa. Kuitenkin esim. päiväkodissa parhaat kaverini olivat poikia, eikä minua koskaan haitanneet "poikabakteerit" vaan istuin alakoulussa uhmalla sille tuolille, jossa poika oli istunut, näyttääkseni. En kuitenkaan ole ajatellut poikia mitenkään seurustelukumppaneina, niinkuin en tietysti tyttöjäkään.
Sain vanhempana (jotain kolme vuotta sitten?) kuulla homoista. Ei se haitannut, mutta inhotti sillä lailla kuvitella kaksi poikaa pussaamassa. Mutta kun luin, oliko se tänä vuonna, kirjan, jossa eräs lempihahmoistani paljastui homoksi, käsitykseni muuttui. Kun instagramiin loin tilin, aloin selailla eri LGTB+ profiileja ja löysin, että on niitä muitakin kuin homoja. Sieltä, tägrämin ihmemaailmasta, löysin myös Aromantikot ja Aseksuaalit.
Ne jotenkin kolahtivat, ja tunnuin kuuluvani vihdoinkin johonkin :3
Lähetin vielä instagramissa eräälle Ace-profiilille yksityisviestin, kysyäkseni voiko näin nuori olla Aro-Ace.
Sain myöntävän vastauksen. Aamulla jaksoin nousta ylös sen onnen voimalla. Piirsin vihkoon pienellä Ace-pride lippuja, ja se toi minulle hyvän olon tunteen. Joskus kun on kesäloman aikana kamala epävarmuus päälle, olen vakuuttanut mielessäni itselleni, että olen Aromantikko ja Aseksuaali.
Olen hyvin uskonnollinen, löysin valaistumisen vasta ekana yläkouluvuonna, viime vuonna. Kaikki oli silloin koulussa niin rankkaa, minua kiusasi luokan eräs poika. Huusi ilkeyksiä porukkansa kanssa. En tuntenut kuuluvani porukkaan.
Lainasin kirjastosta silloin erään Narniaa käsittelevän kirjan, joka sitten kertoikin Narnia -sarjan uskonnollisesta puolesta. Luin koko sarjan uudelleen, ja eräänä aamuna kouluun kulkiessani koin linja-autossa jonkinlaisen valaistumisen. Rupesin itkemään spontaanisti, en tiedä miksi. Ehkä onnesta.
Minulla on seinällä sänkyni yläpuolella huopataulu Aslanista. Joskus kun on oikein kovaa, rukoilen, tai ainakin yritän rukoilla, sen alapuolella. Joskus rukoilen muuten, mutta kun oikein kunnolla sattuu, niin silloin sen kuvan lähellä. Siitä on jotenkin hyötyä.
Joskus hiukan alle kymmenvuotiaana, siinä seitsemän vuoden hujakoilla, olin usein leikeissä poikahahmo. Leikin aina eläimiä, en melkein koskaan ihmistä. Ja jos leikin, niin olin lemmikin omistaja. Hyvin harvoin se eläinhahmo oli tyttö, aika usein poika ja joskus ei kumpikaan. Pienempänä oli hetkiä, jolloin halusin olla poika. Minua ei haitannut, että olin tyttö, mutten erityisesti kokenut olevanikaan tyttö.
Sitten oli pitkä hiljainen vaihe, kun kaikki sujui "normaalisti".
Nyt, murrosiässä, on kuitenkin alkanut taas vaivata. Joskus, aika usein, kaikki sujuu normaalisti, mutta välillä ei niinkään. Joskus on täydellisiä itseinhon hetkiä. Vihaan rintojani. Heti kun huomasin niiden alkavan kasvaa, murrosiän alkuvaiheessa, pillahdin itkuun nähdessäni itseni peilissä. Nyt vain harmittaa, ja joskus itkettää. Esim. kun menen vessaan yöllä ja näen itseni isosta peilistä pestessäni käsiä tms. näen ne. Eivät kai mitenkään isot tai pienet, mutta minua ne haittaavat. Olen yrittänyt peittää ne, siteillä ja taittamalla kireän topin kaksinkerroin, mutta niistä tulee lähinnä turhautunut "jaaha"-olo. Olen estänyt äitiä ostamasta minulle liivejä, koska ajatuskin niistä inhottaa.
Minusta myös tuntuu, etten edes haluaisi olla ihminen. Tai ainakin toivon, että osaisin muuttua naakaksi. En välttämättä aina oikein edes halua ihmisen kehoa, koska feminiinisyys paistaa. Pienempänä oli ihan okei käyttää mekkoa. Nykyään en välttämättä pukisi sitä päälleni kuin maksusta. Vähintään viidestäkympistä. Naamiaisasussa voin pitää hametta, esim. eräs kissapuku, mutta muuten en sitä halua käyttää. Niin ikään "tyttömäiset" jutut, kuten meikkaaminen ja pojista keskusteleminen eivät kiinnosta minua lainkaan. Olen myös huomannut olevani jonkin verran allerginen meikeille ja hajusteille, silläkin on siis lusikkansa sopassa.
Olen alkanut miettiä agenderia, mutta en koe itseäni täysin sukupuolettomaksi. On OK, että minua kutsutaan tytöksi, mutta en todellakaan halua, että minua kutsutaan naiseksi. Inhottaa, kun äiti tai joku muu joskus sanoo minun olevan "kaunis nuori nainen". Sekä kaunis että nainen tuntuvat pahalle. Esim. Vaatteitani voi toki sanoa kauniiksi, muttei minua. En myöskään haluaisi minua kutsuttavan komeaksi, mutta ei siitä haittaakaan ole. Mutta "miehekäs" menee jo yli.
Onko mahdollista olla ikäänkuin demi-girl, mutta jotenkin osaksi agender? Ei mikään pokatyttö, vaan jokin agendertyttö tai jotain? /:(
Kiitos avusta! :3♡
Pikkutyttönä, ykkös-kakkosluokalla, tietysti oli porukan mukana siinä "oi kun on söpö poika"-jutussa. Kuitenkin esim. päiväkodissa parhaat kaverini olivat poikia, eikä minua koskaan haitanneet "poikabakteerit" vaan istuin alakoulussa uhmalla sille tuolille, jossa poika oli istunut, näyttääkseni. En kuitenkaan ole ajatellut poikia mitenkään seurustelukumppaneina, niinkuin en tietysti tyttöjäkään.
Sain vanhempana (jotain kolme vuotta sitten?) kuulla homoista. Ei se haitannut, mutta inhotti sillä lailla kuvitella kaksi poikaa pussaamassa. Mutta kun luin, oliko se tänä vuonna, kirjan, jossa eräs lempihahmoistani paljastui homoksi, käsitykseni muuttui. Kun instagramiin loin tilin, aloin selailla eri LGTB+ profiileja ja löysin, että on niitä muitakin kuin homoja. Sieltä, tägrämin ihmemaailmasta, löysin myös Aromantikot ja Aseksuaalit.
Ne jotenkin kolahtivat, ja tunnuin kuuluvani vihdoinkin johonkin :3
Lähetin vielä instagramissa eräälle Ace-profiilille yksityisviestin, kysyäkseni voiko näin nuori olla Aro-Ace.
Sain myöntävän vastauksen. Aamulla jaksoin nousta ylös sen onnen voimalla. Piirsin vihkoon pienellä Ace-pride lippuja, ja se toi minulle hyvän olon tunteen. Joskus kun on kesäloman aikana kamala epävarmuus päälle, olen vakuuttanut mielessäni itselleni, että olen Aromantikko ja Aseksuaali.
Olen hyvin uskonnollinen, löysin valaistumisen vasta ekana yläkouluvuonna, viime vuonna. Kaikki oli silloin koulussa niin rankkaa, minua kiusasi luokan eräs poika. Huusi ilkeyksiä porukkansa kanssa. En tuntenut kuuluvani porukkaan.
Lainasin kirjastosta silloin erään Narniaa käsittelevän kirjan, joka sitten kertoikin Narnia -sarjan uskonnollisesta puolesta. Luin koko sarjan uudelleen, ja eräänä aamuna kouluun kulkiessani koin linja-autossa jonkinlaisen valaistumisen. Rupesin itkemään spontaanisti, en tiedä miksi. Ehkä onnesta.
Minulla on seinällä sänkyni yläpuolella huopataulu Aslanista. Joskus kun on oikein kovaa, rukoilen, tai ainakin yritän rukoilla, sen alapuolella. Joskus rukoilen muuten, mutta kun oikein kunnolla sattuu, niin silloin sen kuvan lähellä. Siitä on jotenkin hyötyä.
Joskus hiukan alle kymmenvuotiaana, siinä seitsemän vuoden hujakoilla, olin usein leikeissä poikahahmo. Leikin aina eläimiä, en melkein koskaan ihmistä. Ja jos leikin, niin olin lemmikin omistaja. Hyvin harvoin se eläinhahmo oli tyttö, aika usein poika ja joskus ei kumpikaan. Pienempänä oli hetkiä, jolloin halusin olla poika. Minua ei haitannut, että olin tyttö, mutten erityisesti kokenut olevanikaan tyttö.
Sitten oli pitkä hiljainen vaihe, kun kaikki sujui "normaalisti".
Nyt, murrosiässä, on kuitenkin alkanut taas vaivata. Joskus, aika usein, kaikki sujuu normaalisti, mutta välillä ei niinkään. Joskus on täydellisiä itseinhon hetkiä. Vihaan rintojani. Heti kun huomasin niiden alkavan kasvaa, murrosiän alkuvaiheessa, pillahdin itkuun nähdessäni itseni peilissä. Nyt vain harmittaa, ja joskus itkettää. Esim. kun menen vessaan yöllä ja näen itseni isosta peilistä pestessäni käsiä tms. näen ne. Eivät kai mitenkään isot tai pienet, mutta minua ne haittaavat. Olen yrittänyt peittää ne, siteillä ja taittamalla kireän topin kaksinkerroin, mutta niistä tulee lähinnä turhautunut "jaaha"-olo. Olen estänyt äitiä ostamasta minulle liivejä, koska ajatuskin niistä inhottaa.
Minusta myös tuntuu, etten edes haluaisi olla ihminen. Tai ainakin toivon, että osaisin muuttua naakaksi. En välttämättä aina oikein edes halua ihmisen kehoa, koska feminiinisyys paistaa. Pienempänä oli ihan okei käyttää mekkoa. Nykyään en välttämättä pukisi sitä päälleni kuin maksusta. Vähintään viidestäkympistä. Naamiaisasussa voin pitää hametta, esim. eräs kissapuku, mutta muuten en sitä halua käyttää. Niin ikään "tyttömäiset" jutut, kuten meikkaaminen ja pojista keskusteleminen eivät kiinnosta minua lainkaan. Olen myös huomannut olevani jonkin verran allerginen meikeille ja hajusteille, silläkin on siis lusikkansa sopassa.
Olen alkanut miettiä agenderia, mutta en koe itseäni täysin sukupuolettomaksi. On OK, että minua kutsutaan tytöksi, mutta en todellakaan halua, että minua kutsutaan naiseksi. Inhottaa, kun äiti tai joku muu joskus sanoo minun olevan "kaunis nuori nainen". Sekä kaunis että nainen tuntuvat pahalle. Esim. Vaatteitani voi toki sanoa kauniiksi, muttei minua. En myöskään haluaisi minua kutsuttavan komeaksi, mutta ei siitä haittaakaan ole. Mutta "miehekäs" menee jo yli.
Onko mahdollista olla ikäänkuin demi-girl, mutta jotenkin osaksi agender? Ei mikään pokatyttö, vaan jokin agendertyttö tai jotain? /:(
Kiitos avusta! :3♡
Hei
Huomaan että olet hyvin herkkä ihminen ja monella tapaa etsit omaa identiteettiäsi ja olemustasi ihmisen (ja eläintenkin) joukossa. Olet löytänyt itsellesi määritelmän aromanttinen aseksuaali ja pohdit myös mahdollista agenderia, vaikka et koe itseäsi täysin sukupuolettomaksi. Näillä määritelmät jotenkin rauhoittavat sinua, joskin koet rintasi vastenmieliseksi.
Olet siinä iässä jolloin sekä seksuaalisuus että sukupuolimäärittely tulevat välillä hyvin voimakkaina määrittelyinä vastaan, vaikka itselle ne ovat vielä melko vieraita päälle tunkevia asioita. Sinun ei todellakaan tarvitse ajatella itseäsi naisena ja sinulla on täysi oikeus määritellä itsesi aromanttiseksi aseksuaaliksi, eli sinun ei todellakaan tarvitse olla romanttisesti tai eroottisesti kiinnostunut sen paremmin pojista kuin tytöistäkään. Se mistä oikeastaan haluan silti varoittaa, on että mihinkään itsemäärittelyyn ei kannata täysin sulkeutua, vaan on hyvä pitää ovet, ikkunat, silmät, korvat ja sydän auki. Sinua varmasti turhauttaa toistuvasti kuulemasi/lukemasi väite, että nuoruus on valtavaa muutosten aikaa. Mutta minkä sille voi: Aivot kehittyvät huimaa vauhtia, hormonitoiminta vaikuttaa tunteisiin, halusi tai ei, ja kroppa muuttuu täysin omilla ehdoillaan, niin että mieli ei pysy mukana. Silloin erilaiset itselle annetut määrittelyt auttavat tunnistamaan itseä muutosten virrassa. Osa noista määrittelyistä jää elämään pidemmäksikin aikaa, osa koko elämän ajaksi, ja osa antaa jossain vaiheessa tilaa jollekin uudelle määrittelylle.
Elämän ihme onkin siinä, että emme ole koskaan valmiita vaan tavallaan synnymme elämämme aikana yhä uudelleen, niin että uudessa on mukana aina jotain vanhaa ja tuttua ja sen rinnalle esiin nousee uutta tuoreutta, joka muuttaa kuvaa. Kun ajattelen itseäni 14-vuotiaana ja mitä silloin ajattelin itsestäni ja vertaan siihen sitä, miten koen nyt itseni, niin siinä on jotain tuttua, mutta monien murrosten (joista osa on ollut kipeitä ja osa ihania) kautta huomaan löytäneeni itsestäni muitten ihmisten avulla ihmisen, joka on entistäkin uteliaampi sen suhteen mitä kaikkea vielä löydän itsestäni ja olen tullut koko ajan vain uteliaammaksi tämän ihanan (ja ihmisten osalta liian väkivaltaisen) maailman suhteen.
Voisitko sanoa siskollesi ja sille toiselle parhaalle kaverillesi vaikkapa näin: ”Tällä hetkellä koen itseni aromanttiseksi aseksuaaliksi ja jossain määrin myös agenderiksi ja toivon että se on sinulle ok.” Sitten selität mitä tarkoitat noilla sanoilla. Voit sitten lisätä että ”Nuo sanat kuvaavat nyt minua aika hyvin ja se on minulle OK. Voi olla, että joskus tilanne muuttuu ja jos niin käy, niin kerron siitä sitten sinulle.” Toinen tapa voisi olla: ”Pojat tai tytöt eivät nyt todellakaan kiinnosta ja inhoon rintojani ja naiseksi tuleminen tuntuu kauheelta.” Aika monella voi olla samanlaisia tuntemuksia.
Hyviä keskusteluja parhaiden kavereittesi kanssa!
Jussi Nissinen
Huomaan että olet hyvin herkkä ihminen ja monella tapaa etsit omaa identiteettiäsi ja olemustasi ihmisen (ja eläintenkin) joukossa. Olet löytänyt itsellesi määritelmän aromanttinen aseksuaali ja pohdit myös mahdollista agenderia, vaikka et koe itseäsi täysin sukupuolettomaksi. Näillä määritelmät jotenkin rauhoittavat sinua, joskin koet rintasi vastenmieliseksi.
Olet siinä iässä jolloin sekä seksuaalisuus että sukupuolimäärittely tulevat välillä hyvin voimakkaina määrittelyinä vastaan, vaikka itselle ne ovat vielä melko vieraita päälle tunkevia asioita. Sinun ei todellakaan tarvitse ajatella itseäsi naisena ja sinulla on täysi oikeus määritellä itsesi aromanttiseksi aseksuaaliksi, eli sinun ei todellakaan tarvitse olla romanttisesti tai eroottisesti kiinnostunut sen paremmin pojista kuin tytöistäkään. Se mistä oikeastaan haluan silti varoittaa, on että mihinkään itsemäärittelyyn ei kannata täysin sulkeutua, vaan on hyvä pitää ovet, ikkunat, silmät, korvat ja sydän auki. Sinua varmasti turhauttaa toistuvasti kuulemasi/lukemasi väite, että nuoruus on valtavaa muutosten aikaa. Mutta minkä sille voi: Aivot kehittyvät huimaa vauhtia, hormonitoiminta vaikuttaa tunteisiin, halusi tai ei, ja kroppa muuttuu täysin omilla ehdoillaan, niin että mieli ei pysy mukana. Silloin erilaiset itselle annetut määrittelyt auttavat tunnistamaan itseä muutosten virrassa. Osa noista määrittelyistä jää elämään pidemmäksikin aikaa, osa koko elämän ajaksi, ja osa antaa jossain vaiheessa tilaa jollekin uudelle määrittelylle.
Elämän ihme onkin siinä, että emme ole koskaan valmiita vaan tavallaan synnymme elämämme aikana yhä uudelleen, niin että uudessa on mukana aina jotain vanhaa ja tuttua ja sen rinnalle esiin nousee uutta tuoreutta, joka muuttaa kuvaa. Kun ajattelen itseäni 14-vuotiaana ja mitä silloin ajattelin itsestäni ja vertaan siihen sitä, miten koen nyt itseni, niin siinä on jotain tuttua, mutta monien murrosten (joista osa on ollut kipeitä ja osa ihania) kautta huomaan löytäneeni itsestäni muitten ihmisten avulla ihmisen, joka on entistäkin uteliaampi sen suhteen mitä kaikkea vielä löydän itsestäni ja olen tullut koko ajan vain uteliaammaksi tämän ihanan (ja ihmisten osalta liian väkivaltaisen) maailman suhteen.
Voisitko sanoa siskollesi ja sille toiselle parhaalle kaverillesi vaikkapa näin: ”Tällä hetkellä koen itseni aromanttiseksi aseksuaaliksi ja jossain määrin myös agenderiksi ja toivon että se on sinulle ok.” Sitten selität mitä tarkoitat noilla sanoilla. Voit sitten lisätä että ”Nuo sanat kuvaavat nyt minua aika hyvin ja se on minulle OK. Voi olla, että joskus tilanne muuttuu ja jos niin käy, niin kerron siitä sitten sinulle.” Toinen tapa voisi olla: ”Pojat tai tytöt eivät nyt todellakaan kiinnosta ja inhoon rintojani ja naiseksi tuleminen tuntuu kauheelta.” Aika monella voi olla samanlaisia tuntemuksia.
Hyviä keskusteluja parhaiden kavereittesi kanssa!
Jussi Nissinen