Pieni koululainen, jonka mielestä tytöt ovat rumia!
7 vuotta sitten minulle syntyi pieni tyttö, joka kulki keijun mekossa vielä pari vuotiaana. Eräänä päivänä hän tuli kotiin iskän kanssa kerhosta ja kertoi, että on leijona. Eikä koskaan enää prinsessa. Kerhossa toinen tyttö oli valittu Prinsessa Ruususeksi, vaikka oli tummatukkainen. Täti oli sanonut, että Leijona on "sellainen poikatyttö". "Mikä se poikatyttö on?"
Kerroin kyllä, että jotkut vanhemmat ihmiset sanovat autoilla leikkivää tyttöä poikatytöksi, mutta että vaikka leikkii autoilla tai kaivaa kuoppia, voi silti olla ihan tyttö olematta poika. Ja pojat voivat leikkiä nukeilla ja kotia, ja voivat silti olla poikia.
Muutama vuosi on kulunut. Leijonasta on tullut tyttöpoika. Äidille hän on kertonut, että sellaisia on, uskotko äiti. Ja äiti on kertonut, että kyllä uskoo - ja tietää.
Eilen aamulla tyttöpoika itki, että haluaa kaikki tyttöä muistuttavat asiat pois huoneestaan.
Äiti ei tiedä onko kyseessä valtava pettyminen vuosien varrella muutamaan yritykseen ystävystyä tytön kanssa; kelpaamattomuus, että pikkuveli oli rakkaampi mummalle ja paapalle, isiltä ei saa positiivista palautetta ja tutkimusmatkailu ja kuoppien kaivaminen on edelleen mukavampaa kuin meikit ja Monster High? Koulussa tyttöparia ei löytynyt ja pari poikaa otti leikkipiiriin. Toisaalta tyttöpoika rakastaa pehmoja, kiukuttelee, oikuttelee ja määräilee kuin "tytöt" ja rakastaa kynsilakkoja, mutta vain kotona, koska jos koulussa on lakkaa, pojat eivät halua leikkiä kanssaan.
Miten äiti nyt parhaiten toimisi? Olen kertonut, että vaikka tyttöpoika pukisi itsensä säkkiin, äiti rakastaa palavasti, mutta äiti ei anna pukea säkkiin, koska sattuu, kun pikkukoululainen ei kehtaa laittaa päälle uutta tai kaunista. Tosin, kauneus on katsojan silmässä: hupparit ja collarit ovat kauniita nekin pienen tyttöpojan mielestä. Äiti on sanonut, että ei itsekään voinut pienenä sietää mekkoja ja avojaloin, sortseissa meni kesät paljon paremmin!
Kerroin kyllä, että jotkut vanhemmat ihmiset sanovat autoilla leikkivää tyttöä poikatytöksi, mutta että vaikka leikkii autoilla tai kaivaa kuoppia, voi silti olla ihan tyttö olematta poika. Ja pojat voivat leikkiä nukeilla ja kotia, ja voivat silti olla poikia.
Muutama vuosi on kulunut. Leijonasta on tullut tyttöpoika. Äidille hän on kertonut, että sellaisia on, uskotko äiti. Ja äiti on kertonut, että kyllä uskoo - ja tietää.
Eilen aamulla tyttöpoika itki, että haluaa kaikki tyttöä muistuttavat asiat pois huoneestaan.
Äiti ei tiedä onko kyseessä valtava pettyminen vuosien varrella muutamaan yritykseen ystävystyä tytön kanssa; kelpaamattomuus, että pikkuveli oli rakkaampi mummalle ja paapalle, isiltä ei saa positiivista palautetta ja tutkimusmatkailu ja kuoppien kaivaminen on edelleen mukavampaa kuin meikit ja Monster High? Koulussa tyttöparia ei löytynyt ja pari poikaa otti leikkipiiriin. Toisaalta tyttöpoika rakastaa pehmoja, kiukuttelee, oikuttelee ja määräilee kuin "tytöt" ja rakastaa kynsilakkoja, mutta vain kotona, koska jos koulussa on lakkaa, pojat eivät halua leikkiä kanssaan.
Miten äiti nyt parhaiten toimisi? Olen kertonut, että vaikka tyttöpoika pukisi itsensä säkkiin, äiti rakastaa palavasti, mutta äiti ei anna pukea säkkiin, koska sattuu, kun pikkukoululainen ei kehtaa laittaa päälle uutta tai kaunista. Tosin, kauneus on katsojan silmässä: hupparit ja collarit ovat kauniita nekin pienen tyttöpojan mielestä. Äiti on sanonut, että ei itsekään voinut pienenä sietää mekkoja ja avojaloin, sortseissa meni kesät paljon paremmin!
Hei!
Pohdit vastuullisesti lapsesi sukupuoleen liittyvää minäkuvaa ja sen kehitystä. Pohdit sitä mitkä tekijät ovat vaikuttaneet siihen, että hän nimeää itsensä nyt tyttöpojaksi ja siihen että hän on nyt hiljakkoin sanonut että haluaa kaikki tyttöä muistuttavat asiat pois huoneesta. Pohdit sitä, missä määrin tähän ovat vaikuttaneet varhaiset pettymykset tyttönä olemisessa: häntä ei valittukaan aikanaan Prinsessa Ruususeksi, pikkuveli on rakkaampi mummalle, isältä ei ole tullut positiivista palautetta (mille?) ja koulussa ei löytynyt tyttöparia. Jos ymmärrän viestiäsi oikein, olet huolissasi siitä, että lapsesi määrittelee itsensä (tyttö)pojaksi liian varhain ja ohuin perustein. Oletkin todennut hänelle, että ei äitikään voinut pienenä sietää mekkoja ja silti ajatteli olevansa tyttö. Olet huomannut, että kotona hän voi olla tyttömäinen mutta koulussa haluaa kätkeä sen puolen kelvatakseen poikien kaveriksi. Mietit, miten parhaiten toimisit äitinä, toisaalta suojellen häntä hätäiseltä identiteetin määrittelyltä ja toisaalta antaen riittävästi tilaa lapsen itsemäärittelylle.
Lapsen kannalta on varmaankin ensiarvoisen tärkeää, että hän kokee tulevansa rakastetuksi sellaisena kuin mitä hän on, välillä poikamaisempana ja välillä tyttömäisempänä. Ehkäpä sen voisikin sanoittaa lupaa antaen, että äiti huomaa, että ”välillä sinä taidat viihtyä enemmän tyttöjen leikeissä täällä kotona ja koulussa taidat tykätä enemmän poikien leikeistä”. Senkin voi sanoa, että kaikissa tytöissä on myös poikaa ja pojissa tyttöä. Voisitko kertoa hänelle siitä, millaisia kokemuksia sinulla oli omassa lapsuudessa sukupuoleen liittyen, millaisia pettymyksiä olet tyttönä ehkä kokenut ja oletko ehkä ollut kateellinen pojille joskus. Keskustelujen olisi hyvä olla sillä tavalla levollisia, ettei siitä rivien välissäkään välity huolestuneisuus vaan että yhdessä rauhassa ihmetellen tutkailette mistähän kaikesta se sukupuoli kehittyy meissä. Mitä enemmän lapsesi pääsee avoimin mielin kertomaan omista pohdinnoistaan ja kokemuksistaan, sen parempi. Oletteko lukeneet yhdessä Peppi Pitkätossu -kirjoja. Niissähän on aika poikamainen tyttö. Mitä pikkukoululainen mahtaa hänestä ajatella? Mikä on kivointa siinä, että voi olla tyttö? Mikä siinä, että voi olla poika? Entä siinä, että voi olla poikamainen tyttö tai tyttömäinen poika?
Lapsi vaistoaa hyvin herkästi varsinkin kotona manipuloinnin ja ”pakkopullan” ja se synnyttää vastarinnan. Se on tervettä itsepuolustusta. Voisitteko käydä yhdessä läpi lapsesi kanssa huonetta ja tutkailla mitä tunteita, ajatuksia, kokemuksia ja muistikuvia kuhunkin esineeseen siellä liittyy. Näin autat häntä sanoittamaan tarkemmin tuntemuksiaan ja mahdollisia pettymyksiään ja samaistumisiaan. Kovin helppoa se ei ehkä lapsellesi aluksi ole. Aloittakaa siksi kaikista kivoimmista esineistä. Sitten jos hän haluaa sieltä jotain pois, niin voisitte yhdessä sopia, minne ne pannaan säilöön, niin että hän voi tarvittaessa käydä katsomassa niitä, jos tulee vaikka joskus ikävä niitä.
Lapsesi tekee omilla resursseillaan hänelle sillä hetkellä parhaiten toimivia ratkaisuja. Mitä avoimemin niistä voidaan puhua lasta nolaamatta sen parempi. Tietysti niihin ratkaisuihin, jotka ovat selvästi terveyttä uhkaavia tulee puuttua ja selvittää mitä lapsi pyrkii niillä ratkaisemaan. Avoin keskustelu lasta kunnioittaen auttaa häntä pohtimaan tilanteitaan vähitellen useammasta näkökulmasta, lisää ajattelun joustavuutta ja vähentää sen puolustuksellisuutta. Kaiken tämän perusedellytyksenä on tietysti ehdoton fyysinen ja psyykkinen lämpö ja läheisyys yhdistettynä liikkumatilan antamiseen. Tiedämme kaikki mitä siitä seuraa, jos lapsi alkaa elää vain joko rauhoittaakseen tai uhmatakseen vanhempiaan. Meidän aikuisten on siis ensin rauhoitettava itsemme läsnäololle ja uskallettava luottaa siihen silloin olemme parhaiten lapsemme tavoitettavissa.
Jussi Nissinen
Pohdit vastuullisesti lapsesi sukupuoleen liittyvää minäkuvaa ja sen kehitystä. Pohdit sitä mitkä tekijät ovat vaikuttaneet siihen, että hän nimeää itsensä nyt tyttöpojaksi ja siihen että hän on nyt hiljakkoin sanonut että haluaa kaikki tyttöä muistuttavat asiat pois huoneesta. Pohdit sitä, missä määrin tähän ovat vaikuttaneet varhaiset pettymykset tyttönä olemisessa: häntä ei valittukaan aikanaan Prinsessa Ruususeksi, pikkuveli on rakkaampi mummalle, isältä ei ole tullut positiivista palautetta (mille?) ja koulussa ei löytynyt tyttöparia. Jos ymmärrän viestiäsi oikein, olet huolissasi siitä, että lapsesi määrittelee itsensä (tyttö)pojaksi liian varhain ja ohuin perustein. Oletkin todennut hänelle, että ei äitikään voinut pienenä sietää mekkoja ja silti ajatteli olevansa tyttö. Olet huomannut, että kotona hän voi olla tyttömäinen mutta koulussa haluaa kätkeä sen puolen kelvatakseen poikien kaveriksi. Mietit, miten parhaiten toimisit äitinä, toisaalta suojellen häntä hätäiseltä identiteetin määrittelyltä ja toisaalta antaen riittävästi tilaa lapsen itsemäärittelylle.
Lapsen kannalta on varmaankin ensiarvoisen tärkeää, että hän kokee tulevansa rakastetuksi sellaisena kuin mitä hän on, välillä poikamaisempana ja välillä tyttömäisempänä. Ehkäpä sen voisikin sanoittaa lupaa antaen, että äiti huomaa, että ”välillä sinä taidat viihtyä enemmän tyttöjen leikeissä täällä kotona ja koulussa taidat tykätä enemmän poikien leikeistä”. Senkin voi sanoa, että kaikissa tytöissä on myös poikaa ja pojissa tyttöä. Voisitko kertoa hänelle siitä, millaisia kokemuksia sinulla oli omassa lapsuudessa sukupuoleen liittyen, millaisia pettymyksiä olet tyttönä ehkä kokenut ja oletko ehkä ollut kateellinen pojille joskus. Keskustelujen olisi hyvä olla sillä tavalla levollisia, ettei siitä rivien välissäkään välity huolestuneisuus vaan että yhdessä rauhassa ihmetellen tutkailette mistähän kaikesta se sukupuoli kehittyy meissä. Mitä enemmän lapsesi pääsee avoimin mielin kertomaan omista pohdinnoistaan ja kokemuksistaan, sen parempi. Oletteko lukeneet yhdessä Peppi Pitkätossu -kirjoja. Niissähän on aika poikamainen tyttö. Mitä pikkukoululainen mahtaa hänestä ajatella? Mikä on kivointa siinä, että voi olla tyttö? Mikä siinä, että voi olla poika? Entä siinä, että voi olla poikamainen tyttö tai tyttömäinen poika?
Lapsi vaistoaa hyvin herkästi varsinkin kotona manipuloinnin ja ”pakkopullan” ja se synnyttää vastarinnan. Se on tervettä itsepuolustusta. Voisitteko käydä yhdessä läpi lapsesi kanssa huonetta ja tutkailla mitä tunteita, ajatuksia, kokemuksia ja muistikuvia kuhunkin esineeseen siellä liittyy. Näin autat häntä sanoittamaan tarkemmin tuntemuksiaan ja mahdollisia pettymyksiään ja samaistumisiaan. Kovin helppoa se ei ehkä lapsellesi aluksi ole. Aloittakaa siksi kaikista kivoimmista esineistä. Sitten jos hän haluaa sieltä jotain pois, niin voisitte yhdessä sopia, minne ne pannaan säilöön, niin että hän voi tarvittaessa käydä katsomassa niitä, jos tulee vaikka joskus ikävä niitä.
Lapsesi tekee omilla resursseillaan hänelle sillä hetkellä parhaiten toimivia ratkaisuja. Mitä avoimemin niistä voidaan puhua lasta nolaamatta sen parempi. Tietysti niihin ratkaisuihin, jotka ovat selvästi terveyttä uhkaavia tulee puuttua ja selvittää mitä lapsi pyrkii niillä ratkaisemaan. Avoin keskustelu lasta kunnioittaen auttaa häntä pohtimaan tilanteitaan vähitellen useammasta näkökulmasta, lisää ajattelun joustavuutta ja vähentää sen puolustuksellisuutta. Kaiken tämän perusedellytyksenä on tietysti ehdoton fyysinen ja psyykkinen lämpö ja läheisyys yhdistettynä liikkumatilan antamiseen. Tiedämme kaikki mitä siitä seuraa, jos lapsi alkaa elää vain joko rauhoittaakseen tai uhmatakseen vanhempiaan. Meidän aikuisten on siis ensin rauhoitettava itsemme läsnäololle ja uskallettava luottaa siihen silloin olemme parhaiten lapsemme tavoitettavissa.
Jussi Nissinen