Kaapista ulostuleminen

Hei! Tajusin pari kuukautta sitten, että olen panseksuaali. Sitä ennen olen siis ollut panseksuaali vain tietämättä koko termistä jne. Minulla on pari ystävää, jotka kuuluvat myös seksuaalivähemmistöihin. Ja oikeastaan paras ystäväni on bi-seksuaali. Olen kertonut siskolleni ja vain parhaalle ystävälleni seksuaalisuudestani. He molemmat ovat ottaneet asian hyvin. Minua kuitenkin pelottaa kertoa vanhemmilleni (tiedän ettei ole pakko) koska he ovat äidin puoleltani hyvin uskonnollisia ja uskovat siihen, että naisen kuuluu olla miehen kanssa. Minua pelottaa heidän reaktionsa, sillä he ovat eri uskonnossa kuin minä ja panseksuaalisuus voi pelästyttää heidät. Äitini saattaisi ehkä ymmärtää seksuaalisuuttani, sillä hänellä on ollut/on homoseksuaalisia ystäviä. Olen monesti ilmaissut heille, että mielestäni nainen ja nainen voivat olla yhdessä ja että luonne ratkaisee jne. Tästä syystä minun onkin vaikea hyväksyä panseksuaalisuuttani. (Siskoni on siis myös pan) Ja aiheesta puhuminen tuntuu hyvin vaikealta. Minusta myös tuntuu, etten voi mennä esim. prideen, koska en ole kertonut seksuaalisuudestani muille. Ja vanhempani saisivat tietää jos sanoisin meneväni prideen. Tällä hetkellä oloni on siis hyvin sekava ja hämmentynyt. Mitä tehdä?
Lue vastaus
Olen 13v poika ja olen homo.
Mutta minua pelottaa että tämä onkin vain vaihe enkä olekaan homo. Jos tulisin kaapista ulos vanhemmilleni niin he tod. sanoisivat "se on vaihe se menee ohi."
Mutta kun minusta tuntuu että tämä ei ole vaihe vaan pysyvää. Olen tykännyt 10v asti pojista ja tykkään edelleen! En voisi kuvitella itseäni naisen kanssa. Ja jos mummokin kysyy "no onks sul tyttöystävää jo?" niin lemahdan tulipunaiseksi ja haluaisin silloin vain sanoa että olen homo.
Olen ajatellut tulla lähiaikoina kaapista ulos mutta minulla on tullut tallainen ajatus että en olisikaan homo ja tämä olisikin vain vaihe. En tiedä mitä tehdä.
Lue vastaus
Moi!
Oon 14 vuotias poika(:
Mulla on tullut aika paljon ihastuksia poikiin ja tyttöihin. Olen aika varma että olen Bi... Kukaan perheestäni/kavereistani ei tiedä, uskoisin kyllä että perheeni ymmärtäisi mutta en usko että kaverini ymmärtäisi.
Kaverini eivät selvästikkään ymmärrä/hyväksy LQBT:tä.
Mitä tekisin...?
Kiitos(:
Lue vastaus
Hei!

Tässä puolivälissä viittäkymmentä on alkanut aina vaan enemmän miettiä, mikä onkaan oma suuntautuminen. Pitkästi kolmattakymmentä vuotta saman miehen kanssa, neljä lasta synnyttäneenä, kasvattaneena (no ovat vielä äidin helmoissa, teinit) ja sittemmin miehestä eronneena ja sinkkuuteen kyllästyneenä tekisi mieli uuta suhdetta. Tämän ikäinen nainen ei vaan kelpaa kuin vanhoille ukoille, eikä tällä alapäällä muutenkaan pornoon tottuneita ukkoja pidetä.

Seksi miehen kanssa olisi tuttua huttua mutta ei nappaa. Katselen mielelläni hyvännäköisiä miehiä mutta niin naisiakin. Etsin netistä miestä, ei löytynyt. Nyt laitoin naisen hakuun, eipä tunnu löytyvän naistakaan. Ja jos näin vanha nainen etsii naista, olettaa vastapuoli varmasti kokemusta myös naisten välisestä seksistä. Sitä ei ole, ihan neitsyt siinä mielessä.

Tein jälleen jokusen "aivojen sukupuoli" -testin. Niiden mukaan olen mies: pisteet testistä riippumatta lujasti miehen puolella. On ollut aina, myös muinoin lukiossa psykantunnilla. Mielestäni olen kuitenkin nainen. Hämäävää! Hiuksista tykkään itselläni lyhyinä (käytännöllisyys kunniaan) mutta pukeudun tarvittaessa vaivatta mekkoon ja korkeisiinkin korkkareihin. Työkaverit taitavat pitää minua kuitenkin enemmän naisiin kallellaan olevana ja se on välillä vähän hankalaa kun kaikki työkaverit ovat naisia.

Tykkään katsoa yaoita. Olen ehta fujoshi. Fantasioidessa olen mies, joka harrastaa seksiä miehen tai naisen kanssa. Fantasioilla ei ymmärtääkseni kuitenkaan ole tekemistä seksuaali-identiteetin kanssa..?

Olenko ihan vaan perushetero pienin maustein? Vai bi? Vai mikä? Onko sillä väliä?
Lue vastaus
Olen 13v poika ja minä taidan olla homo.
Mutta minua pelottaa, että tämä onkin vain vaihe enkä olekaan homo. Jos tulisin kaapista ulos vanhemmilleni, niin he todennäköisesti sanoisivat "se on vaihe, se menee ohi."
Mutta, kun minusta tuntuu, että tämä ei ole vaihe vaan pysyvää. Olen tykännyt 10v asti pojista ja tykkään edelleen! En voisi kuvitella itseäni naisen kanssa. Ja jos mummokin kysyy "No onks sul tyttöystävää jo?" niin lemahdan tulipunaiseksi ja haluaisin silloin vain sanoa, että olen homo.
Olen ajatellut tulla lähiaikoina kaapista ulos, mutta minulla on tullut tällainen, ajatus että en olisikaan homo ja tämä olisikin vain vaihe. En tiedä mitä tehdä.
Lue vastaus
Hei. Minua on pitkään vaivannut ystävyyssuhde erään erittäin uskovaisen ystäväni kanssa (hän on uskovaisesta suvusta). Olen vasta hiljattain tajunnut, että taidankin olla bi, ja sitä kautta myös sen, että olen häneen ehkä enemmänkin ihastunut. Olemme tunteneet kouluajoista asti, ja hän on mielestäni aina erottunut joukosta hyvin positiivisena, määrätietoisena ja jotenkin puoleensa vetävänä ihmisenä. Minä en ole ollut seurustelusuhteessa omien sekavien tunteideni vuoksi, eikä hänkään tietääkseni. Joskus puhuimme seurustelusta (en vielä silloin tiennyt olevani bi), ja yllätyin kuinka negatiivinen asenne hänellä oli koko asiaan. Etenkin kun hän on yleensä asian kuin asian suhteen positiivinen.

Asia jäi jotenkin vaivaamaan mieltäni, ja olen alkanut pohtimaan, että mitä jos hän ei koekaan vetoa vastakkaiseen sukupuoleen vaan omaansa ja siksi kokee asian luotaantyöntäväksi. Tai ehkä hän on aseksuaali tms. Minun tekisi mieli ottaa asia jotenkin puheeksi hänen kanssaan, mutta en tiedä onko se ollenkaan viisasta. Hyvin todennäköisesti ystävyyssuhteemme loppuisi siihen. Ja ehkä aihe herättäisi hänessä ahdistavia ajatuksia. En halua aiheuttaa hänelle hänen maailmankuvansa pohjalta syntyvää ahdistusta tms. Minulle riittää hyvin ystävyyssuhdekin hänen kanssaan, mutta harmittaa hänen puolestaan, jos hän ajattelee että hänen täytyy elää ja pärjätä koko elämänsä yksin. Pelottaa, että hän menettää vähitellen positiivisuutensa ja elämänilonsa, koska hänellä ei ole sitä ihmistä, jolle jakaa elämän ilot ja surut.

Toisaalta en tiedä, miten hän itse näkee itsensä. Voi olla niinkin, että hän tiedostaa suuntauksensa (mikä ikinä se onkaan), ja on vain päättänyt elää ilman parisuhdetta vakaumuksensa mukaisesti. Eli voi olla että murehdin turhaan, ja kyselyni olisivatkin vain haitaksi hänelle. Tai sitten se ei ole hänelle oma valinta, mutta hän tuntee olevansa yksin asian kanssa, jolloin se voisi auttaa, että joku muukin ottaisi aiheen puheeksi.

Aihetta on vaikea lähestyä mitään kautta ilman, että se tuntuisi tungettelevalta. Miten voisin ottaa aiheen puheeksi sillä tavalla hienovaraisesti, ettei se tuntuisi suoraan henkilökohtaiselta kysymykseltä? Vai olisiko tosiaan parempi antaa asian vain olla? Millä tavoin voisin tukea ystävääni yleisesti ottaen?
Lue vastaus
Oon 12 vuotias tyttö, ja haluisin olla poika. Siis trans. Ostan aina poikien vaatteita, vaikka äiti sitä kyseenalaistaakin. Haluisin lyhyet hiukset, mutta äiti ei anna. Mitä pitäisi tehdä ja sanoa, että äiti ymmärtäisi?
Lue vastaus
Moi. Olen 25-vuotias nainen, joka ei ole ikinä virallisesti seurustellut tai ollut fyysisessä suhteessa kenenkään kanssa. Ylipäätään olen seksuaalisuuteni suhteen "myöhäisherännäinen", seurustelun aloittaminen tuntui minusta yli kaksikymppiseksi vieraalta ajatukselta. Olen kuitenkin kokenut romanttisia ihastuksen tunteita lapsuudesta lähtien, ja nyttemmin olen tuntenut myös yhä voimakkaampaa seksuaalista vetovoimaa tiettyjä ihmisiä kohtaan.

Ongelmani on se, että en koe olevani täysin hetero. Nuorempana ajattelin, että olen varmaan aseksuaali (vaikken tuota nimitystä silloin tiennytkään), koska en kokenut poikia kohtaan suurempaa kiinnostusta kuin tyttöjä kohtaan. Pitkään odotin, että tunteeni vastakkaista sukupuolta kohtaan vahvistuisivat, ja saisin "varmistuksen" heteroudestani. Ja koska en tällaista vahvistusta saanut, aloin myös odottaa "varmistusta" sille, että olen lesbo.

Minulla on ollut lapsesta asti vahva sosiaalinen heteron identiteetti: olen haaveillut häistä, joissa saisin olla morsian jne. Kuitenkin on tuntunut hankalalta ottaa konkreettista askelta seurustelun suhteen. Häiritsevintä tässä asetelmassa on se, miten itse sopisin yhtälöön kummankaan sukupuolen kanssa. Olen aina ollut keskimääräistä "poikamaisempi" tyttö kiinnostuksenkohteideni ja persoonallisuuteni puolesta, lapsena viihdyin paremmin poikien seurassa jne. Toisaalta ulkonäöllisesti saatan välillä olla hyvinkin naisellinen (tykkään laittautua, käyttää naisellisia vaatteita, minulla on pitkä tukka jne). Ajatus seurustelun aloittamisesta miehen kanssa on hankala, koska minusta tuntuu, että joudun esittämään "naisellisempaa" kuin oikeasti olen. Miehet tuntevat joskus tulevansa "petetyksi" kanssani, kun ulkonäköni ja olemukseni antaa ymmärtää, että olen "perinteinen" nainen, ja todelliselta luonteeltani olenkin jotenkin tätä määrätietoisempi ja suorempi. Monesti vetäydyn tilanteesta, ennen kuin tämä ristiriita edes tulee esille, sillä se ahdistaa minua itseäni liikaa.
Naisen kanssa seurustelussa taas ihan kaikki konkreettinen tuntuu vieraalta, koska en ole tuota mahdollisuutta nuorempana edes ajatellut. Toisaalta psyykkinen puoli tuntuisi naisen kanssa jotenkin luontevammalta; tietyssä mielessä koen olevani "perheen pää" ennemmin kuin henkisen suojelun ja tuen passiivinen vastaanottaja. Tuntuu siltä, että seurustelua kokeillessa "pettäisin" molempien sukupuolten edustajia, koska en koe itseäni täysin luontevaksi kummankaan kanssa.

Tarkoittaako tämä sitä, että olen biseksuaali? Vai olenko vasta heräämässä oleva lesbo? Ja koen olevani hetero/bi vain siksi, että olen lapsesta asti oppinut näkemään itseni heterona? Tätä olen pohtinut etenkin siitä syystä, että viime aikoina on tuntunut, että pidän miehistä vain, koska heidän isku-yrityksensä imartelevat minua, enkä ehkä tunnekaan muuta kuin pinnallisia tunteita miestä kohtaan. Entä voiko ihastus miestä ja naista kohtaan ilmetä eri tavoin? Ihastun miehessä yleensä ensin ulkonäköön ja naisessa olemukseen/persoonaan, vaikka toki molemmat puolet ovat minulle tärkeitä sekä miehissä että naisissa.
Lue vastaus
Joinain päivinä haluisin parran ja leikata rinnat pois, ja joinain päivinä laitan mekon ja meikit naamaan ja olen ihan tyytyväinen. En koe inhoa erityisemmin naiseuteeni, mutta en millään pääse eroon siitä tunteesta että haluaisin myös olla mies. En uskalla alkaa järjestämään mitään vaihdosta koska pidän molemmista sukupuolista ja entä jos haluaisinkin vaihtaa takaisin naiseksi, osahan muutoksista on peruuttamattomia. En tiedä yhtään mitä tehdä itteni kanssa, jos haluaisin olla vaan mies nii olisin vaihtanu jo vuosia sitten, mutta kun ei yhteiskunnassa vaan voi valita molempia. Ei mulla ole mitään uskallusta ruveta elämään molempien roolissa ja selitellä sitä sitten tuttaville, että miksi se pukeutuu välillä toiseen sukupuoleen. Ja kumpi sukupuoli olisi edes se johon vaihtaisin toisesta? Painan kaikki nää ajatukset vaan taka-alalle, mutta ne on silti siellä aina. Ehkä kaikkein tärkein kysymys on, enkö mie vaiha sukupuolta vaan sen takia että pelkään "menettäväni" yhteiskunnan hyväksynnän ja mahollisuuden mennä ulos naisena ilman että kukaan katsoo sen kummemmin, vai enkö mie vaan vaihda koska en teidä kumpi olisin mielummin.
Lue vastaus
Moikka! Oon 16v tyttö ja mun hyvä ystävä, saman ikäinen poika, kertoi mulle, että on homo ja on tiennyt sen jo puoli vuotta. Oon epäilly itekkin jo kauan, että hän varmaan on homo ja kerran kysyinkin häneltä, mutta hän vihastui pahasti ja on kieltänyt asian monta kertaa siitä lähtien. Nytten hän ilman minkäänlaista varoitusta ilmoitti mulle, että on tosiaan homo. Olin aika järkyttynyt enkä siinä tilanteessa sanonut mitään järkevää. Hän varmaan loukkaantui, koska en millään tavalla tukenut kun hän kertoi tämän.
Nyt ihmettelen, että miksi hän kielsi asian minulle monta kertaa, vaikka samaan aikaan kertoi toisille kavereilleen olevansa homo. En tiedä mitä voisin sanoa hänelle tähän asiaan liittyen jatkossa, kun juttelemme seuraavan kerran.

Mulla ei oo ikinä ollut mitään homoja vastaan, mutta nytten kun tajusin , että mulla on homokaveri, niin olo tuntuu jotenkin siltä, että vihaisin homoja ylikaiken, vaikka näin ei todellisuudessa ole. Kaiken lisäksi hän pelkää, että kun hänen toiset kaverit, jotka eivät ole tyttöjä saavat tietää, niin he hylkäävät hänet heti ja niin he tekevätkin.

En nyt tiedä mitä mun pitäisi hänelle sanoa, kun en aiemmin sanonut mitään järkevää. Oon muutenkin aika järkyttynyt ja kaikki tunteet on ihan sekaisin, koska olin vähän ihastunutkin siihen, mutta hän tykkääkin pojista. Hänellä on jopa ihastuskin jo.

Kiitos
Lue vastaus
Mistä ihmeestä ihminen tietää sukupuoli-identiteettinsä? En tiedä miten hyvin voin luottaa tunteisiini, jotka hieman pohdintani aikana muuttuneet. Tiedän kyllä, että ihmisiä, jolla sukupuoli identiteetti "elää", mikä Genderfluid se olikaan. Yksi vaihtoehto ei kuitenkaan tunnu hyvältä, vaan jos oikein itseäni tajuan (minulla vaikeuksia joskus tuntuu ilmaista tunteitani), väärältä. Kaksi enempi vähempi hyvältä, joskin hieman jännittävältä. Johtuu ehkä siitä, että en ole tunteistani puhunut kuin valittujen kanssa. Joskus, jos tulee aika paljastaa laajemmin asia, tietysti luonnollisesti jännittää miten lähipiiri reagoi. Olen luultavasti hakeutumassa lähiaikoina tutkimuksiin kuitenkin.
Lue vastaus
Saattaa olla vähän offtopic-kysymys, mutta haluan neuvoa. Sukupuoleni ja s-suuntautumiseni mietityttävät joka päivä, etten saa rauhaa. Haluaisin puhua tästä jollekulle, mutten tiedä kenelle. Vanhempieni kanssa olen tästä jutellut paljon, mutta se ei tunnu auttavan samalla lailla, koska saan yleensä vain samoja vastauksia. Olen käynyt aikuistumisleirin, jonka seurauksena porukkamme hitsautui tiiviiksi jengiksi, jossa voi olla oma itsensä. Mutta tuntuu hassulta avautua ihmiselle, jonka on tuntenut ~kaksi viikkoa. Puhuin tästä aiheesta eräälle ohjaajalle leirillä, ja hän auttoi minua paljon. Mutta kun tunnistin pitäväni häntä ystävänäni ja kerroin sen hänelle, hän torjui minut. En enää uskalla lähestyä häntä, koska pelkään katkaisevani vähäisetkin langat välillämme. Nettikaverilleni olen avautunut useasti, ja hän on tukenut minua. Mutta tuntuu typerältä kertoa hänelle ongelmistani. En halua kohdella häntä kuin henk.koht. psykiatria. Koulukaverini eivät ole tarpeeksi läheisiä, jotta voisin uskoutua heille. Olen puhunut koulukuraattorille, psykologille ja terveydenhoitajalle. Huomasin, että haluan puhua jollekin ihmiselle, joka tuntee minut. Sukulaisiani en uskalla lähestyä tämän asian kanssa. Voisin tietysti pohtia asiaa yksin, mutta olen havainnut, että se syö sisältä.

Pähkinänkuoressa:
En tiedä kenelle puhua.
Lue vastaus
Hei,
Olen kertonut perheelleni sukupuolettomuudestani, ja he ottivat sen aluksi neutraalisti. Mutta kun aloin suosia enemmän miesten vaatteita, äitini ei ole tykännyt asiasta. On sanonut, että ostaisin edes joskus naisten vaatteita, pukeutuisin sukupuoleni mukaisesti yms. Asia vaivaa minua, ja mietin, pystynkö vasta täysi-ikäisenä olemaan oma itseni. Haluaisin saada vinkkejä siihen, miten voin saada vanhempani edes hyväksymään hiljaa.
Lue vastaus
Hei. 15-vuotias tyttö olen ja en tiedä miten kertoisin äidille että en pojista tykkää.. Äiti on itse menneisyydessä osoittanut vahvasti mielipidettään homoja vastaan ja välit on hänen kansaan muutenkin kireät että pelkään jos nyt menen kertomaan niin äiti heittää minut mummolle asumaan. Yritin kerran kertoa sitä kautta että kerroin kuinka ihailen kuinka itsevarma tuure on ja että haluaisin olla kuin hän mutta äidin vastaus oli vain "No arvaapas mitä teillä on samanlaista? Te molemmat tykkäätte pojista" tai olen moneen kertaan kertonut hänelle kuinka mielestäni Halsey on kaunis ja ihana ja näin mutta hän vaan ei tajua. Joillekkin kavereille olen jo kertonut mutta kun asia koulussakin levisi niin kiusaamaanhan siinä ruettiin eikä sekään kokemus auta tässä ollenkaan.

Äiti on minulle todella tärkeä ja en missään tapauksessa haluaisi tuottaa hänelle pettymystä.. Mitä minun pitäisi tehdä?
Lue vastaus
Hei!
Olen 15-vuotias tyttö ja minulla on jo jonkin aikaa ollut sellainen olo, että olisinkin oikeasti poika, mutta en oikein tiedä miten asian kanssa pitäisi edetä. En ole kertonut tuntemuksistani vanhemmilleni tai sisaruksilleni, mutta olen jutellut asiasta parin kaverini kanssa, mutta asiasta on todella hankala jutella jonkun sellaisen kanssa jolla ei ole samanlaisia tuntemuksia.

Olen etsinyt tietoa transsukupuolisuudesta ja lukenut joitain artikkeleja aiheesta, mutta en ole varma olenko oikeasti trans vai onko tämä jokin ohimenevä juttu. Siitä on jo jonkin verran aikaa, kun koin ensimmäisen kerran, että en ehkä olekaan tyttö vaan poika. En silloin tiennyt mitään transsukupuolisuudesta, mutta muistaakseni en edes ollut hämmentynyt omista tuntemuksistani vaan se tuntui ihan luonnolliselta ja vasta myöhemmin olen kokenut hämmennystä, ahdistusta ja epävarmuutta asian suhteen.

Olen aina pukeutunut hieman poikamaisesti ja käytän paljon isoja paitoja ja löysiä housuja koska en halua korostaa muotojani ja olen käytännössä täysi vastakohta siskoilleni, jotka rakastavat laittautumista ja kauniita vaatteita. Olen myös huomannut käytöksessäni olevan paljon poikamaisia piirteitä.

Olen yrittänyt pikkuhiljaa muuttaa ulkonäköäni poikamaisemmaksi esim. leikkaamalla lyhyen poikatukan ja käyttämällä kauluspaitaa. Ja yleensä koen olevani poika ja näyttäväni pojalta, jos en voi nähdä itseäni peilistä. Ja aina kun ajattelen sitä miltä näytän tulevaisuudessa en pysty kuvittelemaan naista vaan mieleeni pomppaa aina kuva minusta miehenä.

Ja kun kyselin muutamalta kaveriltani ovatko he ikinä miettineet haluavansa olla poikia, minä oikeasti yllätyin, että he olivat vain joskus ajatelleet että saattaisi olla helpompaa olla poika, mutta ei muuta. Minusta se oli outoa.
Lue vastaus
Moi, olen 15-vuotias, ja synnyin tyttönä. En ole kovin varma seksuaalisuudestani tai sukupuolestani, tai ainakaan tiedä millä nimellä kutsua niitä.

Pienempänä leikin aina eläimillä, "poikien lelut" tai "tyttöjen lelut" eivät juurikaan kiinnostaneet. Hyvin usein myös leikin poikahahmona, mutta käytin myös mekkoja ja pidin prinsessoista (vaikka muistelisin että en pitänyt juurikaan "tyttömäisistä" vaatteista ollenkaan, lähinnä pidin niitä mahdollisesti vaatteessa olevan eläimen kuvan takia tai äitini pakottamana).

Leikkasin lyhyet hiukset kutosluokan alussa, enkä sen jälkeen ole pystynyt kasvattamaan niitä tai pystynyt pitämään niitä pitkinä niiden aiheuttaman ahdistuksen vuoksi. Binderiä olen halunnut pitkään, mutta en ole pystynyt sellaista hankkimaan tiettyjen syiden takia (niitä ei ilmeisesti myydä suomessa ollenkaan + ulkomailta tilatessa tarvitsisi vanhempien luvan ja apua, ja olen kaapissa lähes kaikilta tällä hetkellä, joten se ei kuulosta kovinkaan mukavalta.) Olen kuitenkin pärjännyt ilmankin, ja ilmeisesti ns. "mennyt läpi"(?) useammankin kerran. Pidän lähinnä miesten vaatteita, ja pidän niistä enemmän, mutta tykkään tyttömäisemmistäkin vaatteista. Minua ahdistaa se, että ihmiset näkevät minut naisena. Noin vuosi sitten vaatekaupan myyjä kutsui minua pojaksi vaikka en edes yrittänyt mennä läpi, enkä ole koskaan unohtanut sitä tunnetta.

En ole varma sukupuolestani. Minusta tuntuu samaan aikaan pojalta, ja samaan aikaan ei miltään. En juurikaan mieti sukupuolta, mutta jos päädyn miettimään sitä, minua ahdistaa. Lähimpien kavereideni (ulkomaalaisten nettikavereiden joille olen tullut kaapista ulos) kesken minua kutsutaan he/his, ja olen käyttänyt niitä nyt melkein vuoden. She/her ja muu tytöttely lähinnä hämmentää, pahoina päivinä ahdistaa todella paljon. En tiedä mitä mieltä olen siitä että minua kutsutaan they/them. Se ei haittaa minua ollenkaan, mutta en tiedä sopivatko ne juuri minulle.

Lähes kaikki "roolimallini" ovat aina olleet miehiä (vaikka useimmiten isääni ja paria sarjakuvapiirtäjää lukuunottamatta ovatkin olleet fiktionaalisia hahmoja), ja olen aina halunnut näyttää maskuliinisemmalta. En tykkää vartalostani, tai äänestäni, enkä todellakaan naamastani. Hyvinä päivinä saatan pitää naamastani paljonkin, mutta mielipiteeni vartalostani on korkeimmillaan "meh".

Seksuaalisuudestanikaan en tiedä yhtään. Tällä hetkellä määrittelen itseni biseksuaaliksi, mutta en ole varma. Olen seurustellut kaksi kertaa, molemmat kerrat nonbinäärisen ihmisen kanssa, toisen kanssa olen vieläkin.
En tiedä mistä sukupuolista pidän. Olen aika varma, että olen tuntenut vetoa sekä miehiin, naisiin, ja kaikkeen siltä väliltä ja ulkopuolelta, mutta en ole koskaan ihastunut. Ainoa kerta oli, kun ala-asteella oli "todella cool" jos oli ihastus, ja jos kerrottiin salaisuuksina aina muille ihastuksensa. Minä vain sanoin jonkin satunnaisen luokkalaisen pojan nimen, sillä en halunnut vaikuttaa nololta, vaikka siinä ei mitään noloa olisi ollutkaan.

En tiedä yhtään, miten ihmiset ympärilläni reagoisivat, jos tulisin kaapista ulos muuna kuin cisheterona. Nettikaverini ja kumppanini hyväksyvät. Oikeille kavereilleni en ole puhunut todella pitkään aikaan koska olen ollut masennuksen ja ahdistuksen takia paljon pois koulusta emmekä juuri pidä yhteyttä sen ulkopuolella, mutta hekin varmaan hyväksyisivät. Vanhemmistani en tiedä. Molemmat vanhempani tekevät jatkuvasti pilaa lgbt+-ihmisistä, ja ovat vasta hiljattain alkaneet hyväksyä heitä. Isäni on tosin sanonut, että hyväksyy minut millaisena ikinä olenkin, mutta minua silti pelottaa. Jos käy ilmi että olen trans, en tiedä yhtään miten he suhtautuisivat siihen. Mitä olen nähnyt, isääni ällöttää ja äitini ei ymmärrä. Toki olen monta kertaa sanonut isälleni asioita tyyliin "en halua olla tyttö" "olen poika" yms, eikä hän ole suuttunut niistä tai reagoinut valtavan negatiivisesti. Kouluni tuskin hyväksyisi minua ollenkaan, lgbt+ ihmiset ovat jatkuva naurunaihe, varsinkin poikien kesken.

Myös se pelottaa, että jos olen trans, en ole "tarpeeksi trans". Minulla on hyviä päivinä, joina tykkään naamastani ja joskus ehkä vartalostanikin. Ja mitä jos käykin ilmi, että en ole trans sen jälkeen kun vihdoin pääsen pois kaapista kaikille, tai olen jo aloittanut testosteronin oton? Myös testosteronin sivuvaikutukset pelottavat. Hiuksia kuulemma saattaa lähteä todella paljon, tai ne saattavat lähteä kokonaan. Hiukseni ovat olleet aina minulle todella tärkeät, ja ovat vieläkin. Uuden nimen valintakaan ei ole koskaan onnistunut, pysyvä muutos ahdistaa, ja muistakin syistä. En tiedä itsekään mitä ne ovat. Ajattelin kysyä vanhemmiltani mikä nimeni olisi jos olisin syntynyt poikana, mutta pelkään että he aavistaisivat jotain.

Pelottaa myös miten muu maailma reagoisi. Maailma on erittäin paska paikka lgbt+ ihmisille, muutamaa pientä paikkaa lukuun ottamatta. Ihmisiä tapetaan joka päivä sen takia, ja heitä halveksitaan. Netissäkin näkee todella paljon vihaa erityisesti ei-cissukupuolisia kohtaan. Pelkään että käykin ilmi että olen jotain minkä he laskevat "special snowflakeksi", ja heti kun olen onnellinen omana itsenäni, päädyn naurunalaiseksi julkisilla sivuilla.
Lue vastaus
Olen pian 20-vuotias transpoika ja homoseksuaali. Olen tuntenut olevani poikamainen aivan varhaislapsuudesta alkaen, mutta vasta murrosiässä selvittänyt tietoja sukupuolen moninaisuudesta ja tajunnut, että olen selvästi transsukupuolinen. Ennen, kun tiesin asiasta, olen aina kiinnostunut pojista.

Kaverit ovat aina olleet suvaitsevaisia ja osa ovat myös sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöstä, niin heille tulin kaapista ensimmäisenä. He arvasivat, että olen trans ja homo. Kaverit ovat tukeneet mua aivan tähän päivään asti.

Entäs perheeni? Sisarukseni arvasivat myös, että olen trans ja homo. He pitävät mua veljenään. Äitini ja isäpuoleni välttelevät asiaa, tytöttelevät ja kutsuvat mua biologisella nimelläni, mikä aiheuttaa mulle kamalan olon. En mainitse siitä melkein ollenkaan, mutta kun mainitsen joskus, he kiertävät asian ja jatkavat tytöttelyä ja biologisen nimeni käyttöä. Äitini sanoo, että on ottanut tietoa transsukupuolisuudesta, muttei silti vaikuta ymmärtävän. Kerran hän kysyi, mitä tiedän homoseksistä, niin vastasin, että paljonkin.

Isäni taas ymmärtää mua, mutta meillä on niin huonot välit, ettemme juttele oikustaan ollenkaan. Kuitenkin kun näemme joskus, niin hän kyselee kuulumisiani. Isäni kertoi kerran, että hän on pitänyt mua aina poikamaisena ja että tykkäsin lapsena enemmän pojille suunnatuista jutuista.

Olen käynyt vuosia psykologin ja toimintaterapeutin luona juttelemassa. Ennen, kun täytin 18, niin mulle suositeltiin, että hakeutuisin transpoliklinikalle. Toteutin sen vasta, kun täytin 18 ja se harmittaa, sillä käyn yhä tutkimuskäynneillä, mitkä ovat venyneet henkisen rasitukseni takia.

Haluisin saada äitini ja isäpuoleni ymmärtämään, että tytöttely ja biologisen nimen käyttö aiheuttavat mulle pahan olon. Mikään ei kuitenkaan tunnu toimivan, vaikka kuinka vääntäisi rautalangasta.
Lue vastaus
Hei.

Olen 16-vuotias lapsonen ja panseksuaali. En ole vielä ulkona kaapista, mutta olen pudotellut pieniä vihjeitä, ja tiedän että ainakin parhaat ystäväni ottamaan sen hyvin. Perheestä en tiedä alkuunkaan, miten he sen ottavat, mutta sittenhän se nähdään, kun joskus loikkaan ulos kaapistani.

Kysymykseni ei kuitenkaan liity tähän. Lapsena olen pukeutunut tyttöjen vaateisiin. Olen leikkinyt tyttöjen kanssa ja tyttöjen leluilla.

Jossain seiskaluokan alussa tajusin, että olen jotenkin erilainen, mutten tiennyt mitään termiä ja asia ahdisti. Olin silloin koulukiusattu, joten oli muutakin ajateltavaa ja pelotti muutenkin koko ajan. (Nykyään 2 vuotta myöhemmin, asia on kunnossa, vaihdoin luokkaa :D) Päätin haudata asian ja olla miettimättä sitä.

Pukeutumistyylini on punk/gootti/emo/mikälie ja ostan mielelläni miesten vaatteita, sillä en pidä naisten vaatteista. En halua näyttää naiselta. Lähiaikoina olen ostanut oikeastaan vain miesten vaatteita/vaatteita joilla ei oikeastaan ole sukupuolta. Olen kahdeksannesta luokasta asti miettinyt hiusten leikkuuta "poikatukaksi".

Nyt, yhdeksännellä luokalla huomasin usein ajattelevani, että mitä jos en olekaan tyttö. Kaivoin sen seiskaluokan oudon tuntemuksen esiin. Ajatus oli jotenkin outo ja vieras, siksi päätin googlata asioita.

Netistähän löytyikin oikein osuva nimitys. Non-binäärinen transsukupuolinen. Luin lisää ja mitä enemmän luin, sitä enemmän tunnistin itseäni. Etsin samankaltaisia ihmisiä ja luin kokemuksia. Tunnen todella olevani tällainen. Minua kuitenkin pelottaa.

Mitä jos tulen ulos kaapista ja perhe hylkää minut? Siskoni, joka on oikeastaan tärkein ihminen minulle, on uskoakseni positiivinen panseksuaalisuuteni suhteen. Perheestä en todellakaan osaa sanoa. Se pelottaa eniten. En ole tullut kaapista panseksuaalina, joten en tiedä, pitäisikö minun kertoa ensin se, ja myöhemmin sukupuoleni vai kerronko molemmat kerralla? Olen lukenut positiivisia kaapista ulos- tarinoita, mutta mitäpä jos oma tarinani jää vaille onnellista loppua?
Lue vastaus
Hei!
Olen 14-vuotias ja minut on pienestä pitäen kasvatettu erittäin vahvasti tyttönä, lähes kaikkien stereotyyppien mukaan. Silti olen kuitenkin jo joitakin vuosia miettinyt, että onko kuitenkaan se tyttö, joksi minut kasvatettiin kuitenkaan minä, kun oma keho alkoi tuntua vieraalta ja inhottavalta murrosiän muutoksista.

Kun yritin n. vuosi sitten puhua äidilleni siitä, kuinka en tuntenutkaan itseäni välttämättä tytöksi, se vaan sanoi, että se on normaalia ja kuuluu vain "tähän ikään".

Tiedän olevani transsukupuolinen, mutta en uskalla puhua vanhemmilleni, sillä minua pelottaa heidän reaktionsa. En usko että kumpikaan minua vihaisi, mutta äiti ei ehkä ottaisi sitä hyvin eikä varmasti suostuisi ottamaan minua tosissaan. Minusta tuntuu pahalta olla tässä naisellisessa vartalossa ja joka kerta kun äiti sanoo "..ja tässä on mun tyttö" tai "mun tytär" tai kutsuu minua ja pikkusiskoa "tytöiksi" tuntuu vaan ihan äärettömän pahalta, ihan kuin valehtelisin jollekin.

Vain mun kaksi kaveria tietää, eikä kumpikaan asu samassa kaupungissa. Olen jo pidempään halunnut kertoa mun läheisemmille ja parhaimmille kavereille mutta olen jänistänyt joka kerta kun kertomiseen on tullut mahdollisuus. En enää tiedä yhtään, mitä tehdä. En halua menettää mun kavereita, koska se niiden alakoulusta asti tuntema vähän omituinen tyttö onkin yhtäkkiä se omituinen poika.

Haluaisin myös hankkia binderin, mutta en tiedä, kuinka voin sellaisen ostaa ilman vanhempia, enkä uskalla kysyä edes kavereilta apua
Lue vastaus
Hei! Oon 17-vuotias tyttö. Oon aseksuaali aromanttinen. Oon kertonut tästä jo läheisille kavereille eli oon osittain kaapista ulkona. Mua ei myöskään haittais jos muutkin kaverit/kuka tahansa tietäis siitä, joten jos asia tulis jollain tapaa puheeksi, kertoisin totuuden. Mua kuitenki kuumottelee perheelle kertominen.

Äiti on tehny selväks että sille ois ihan ok jos oisin lesbo. En kuitenkaa oo enää ihan varma mitä mieltä se on aromanttisuudesta tai -seksuaalisuudesta. Äiti on aina sanonu mulle kaikkea "poikaihkutusta" (esim. "Sitte ku meet naimisiin/sulla on poikaystävä..." tai vaikka lukion ekan päivän jälkeen "no oliko söpöjä poikia"). En oo ikinä antanu mitään syytä aatella et mua kiinnostais tällaset. Oon jo vuosia sanonu näihin kommentteihin suoraan torjuvan vastauksen ja useamman kerran sanonut, että mua ei kiinnosta pojat eikä tytöt. Oon toivonu et voisin välttää kaapista tulon kokonaan tällä taktiikalla.

Ilmesesti en. Äiti jatkaa näiden kommenttien tekoa ja muu perhe seuraa vierestä. Musta on alkanu tuntua että ei kukaan ihminen, joka hyväksyy aseksuaalisuuden/aromanttisuuden voi olla näin sokea mun vastausten tarkotusperälle. Ja perhe kyllä varmaanki tietää että aseksuaalisuus ja aromanttisuus on olemassa, ne on kaikella tapaa järkeviä, älykkäitä ja hyväksyviä. Äiti se oikeastaan onki mun ainoa huolenaihe just näiden kommenttien takia.

Musta tuntuu et se kieltää ajatuksen mun suuntautumisesta, tietoisesti tai ei, tai sit se tosissaan ei hyväksy aseksuaalisuuta/aromanttisuutta ainakaan omassa tyttäressään. Oon kuitenki sen ainoa tytär ja tiiän, että se varmasti haluais nähä mun menevän naimisiin ja hankkivan perheen.

Onko mun aika nyt ihan suoraan tulla kaapista ulos äidille ja perheelle? Mä tosi mielellään välttäisin konfliktia ja en haluais tehä mitään numeroa itestäni koska mulle mun suuntautuminen on aika pieni juttu.
Lue vastaus
Hei. olen 21 v mies. Tykkään kotona pukeutua naisten vaatteisiin ja olen aika sinut asian kanssa. Mielessä kuitenkin pyörii pelko mitä jos naapurit näkee esim. ikkunasta jne. Järjellä yritän aatella, että kotoa saan pukeutua miten haluan ja mulle on ihan sama vaikka näkee mutta kuitenkin pelottaa. Tilasin netistä ihanan vaaleanpunaisen naisten paidan. Jos meen esim. se päällä keittiöön niin varmasti vastapuolen talosta näkee, en oo vielä uskaltanut. Onko teillä hyviä käytännön vinkkejä ja miten uskallan toteuttaa itseäni. Ärsyttää edes miettiä tallaista, kotona pitäisi saada tehdä mitä haluaa.
Lue vastaus
Moi! Olen 13 vuotias poika. Olen syntynyt tytön kehoon mutta koen olevani poika. Kun täytin 9 niin huomasin, että kuinka poikien hiukset ja vaatteet ovat hienoja. Sanoin silloin mun veljelle aina 9 vuotiaasta noin 11 vuotiaaksi asti, että haluan olla poika. Jos veljeni kertoi äidille, niin sanoin vaan että en halua olla poika koska pelkäsin äidin reaktiota. Nyt taas kadun, että en silloin asiaa äidille kertonut. Tuossa 12 vuotiaana kerroin äidille haluavani lyhyet hiukset mihin äiti suostui. Vaikka jossain vaiheessa äitini taas rupesi vastustamaan asiaa. Hiusten leikkuun jälkeen olin onnellinen. Mutta ongelma oli, että mulla ei ollut poikien vaatteita. Käytin tyttöjen vaatteita. Myöhemmin rupesin keräämään poikien vaatteita ja hankkiuduin eroon tyttöjen vaatteista. Ensin luulin, että olin vain ''tomboy'' mutta myöhemmin tajusin että olen trans. Päätin että en kertoisi äidilleni. No rupesin katsomaan muita lapsia youtubesta samassa tilanteessa, jotka olivat jo tulleet kaapista. Itkin kun katsoin niitä koska halusin itsekkin olla poika. Sitten päätin, että nyt mun on pakko kertoa. Lähetin äidilleni viestin kuinka olen transsukupuolinen. Äitini hyväksyi asian. Olen aina tiennyt, että äitini hyväksyisi asian koska hän on todella kiltti. Mutta pelkäsin että hän ei ottaisi asiaa tosissaan mutta toisin kävi. Ollaan käyty juttelemassa transtukipisteellä asiasta. Nyt saan olla poika ja minua kutsutaan pojaksi ja nimikin on eri.

No nyt mennään itse ongelmiin: Äitini ja veljeni ovat ainoat asiasta tietävät. Ei olla kerrottu muille. Esim. mun täti varmaan hyväksyisi koska hänkin on todella mukava. Mutta taas mun eno ja mummi ja pappa ovat taas semmoisia jotka varmaan eivät hyväksyisi asiaa niin kuinka niille voisi asian kertoa?

Sitten on ongelma, kun menen ensivuonna 7 luokalle ja äitini haluaa minut samaan kouluun kuin muut minun luokkalaiset. Itse haluan eri, koska en halua mennä nykyisten luokkalaisten kanssa samaan kouluun koska menen 7 luokalle poikana. Tulisi varmasti paljon kiusaamista ja kyselemistä. Ja eilen kun mainitsin asiasta, hän vain rupesi huutamaan asiasta, kuinka mun pitää mennä samaan kouluun heidän kanssaan ja valitti, kuinka teen asiasta niin vaikean. Miten kertoisin äidille asiasta niin että en joutuisi kouluun mihin en halua?

Sitten vielä koulu uinnit. Meillä on tulossa koulu-uinnit tässä lähipäivänä. Se ei sinänsä häiritse muuten koska olen vielä tässä koulussa tyttö. Olen vain hieman pullea... Mutta sitten kun menen yläkouluun niin siellä kun on uinnit mitä teen? Siellä olen poika ja joutuisin menemään tyttöjen tuijotettavaksi samaan pukukoppiin. Ja uimahalleissa ei uimapaitaoja saa käyttää. Äitini vain sanoo, että kyllä mä pärjään mutta asia silti pelottaa? Mitä teen.
Lue vastaus
Pitkään mietin, että olenko sujut asian kanssa ja luulin olevani, mutta enhän minä ole.
Olen tajunnut vasta äskettäin sen, että minä, ennen heterosuhteessa oleva nainen en enää koskaan tahdo elää miehen kanssa.
Asian tajuaminen oli "kova juttu". Kukaan ystävistäni, läheisistäni tai lapsistani ei vielä tiedä mitään asiasta. Jotenkin ajattelin, että juttu on ihan helppo kertoa heille, kelle sen halusin kertoa, mutta ei ole. Pää lyö ihan tyhjää... mietin mitä muut sanovat, kiusatanko lapsiani tämän vuoksi.. ja ja ja... miljoona kysymystä.
Olen siis seurustellut jo kauan naiseni kanssa, mutta salassa. Hän on ihana ja ymmärtää että edetään sen mukaan, miten minä haluan, mutta tiedän asian vaivaavan häntä.
Koittakaa saada sininen lanka viestistäni auki.
Mitä minä teen..?
Lue vastaus
Ajatukseni hämmentävät minua toisinaan. Muistan nuorempana miettineeni, etten halua olla lesbo. En muista koskaan ihastuneeni tyttöön, mutten muista nuoruudessani ihastuneeni myöskään poikaan. Koulussa oli pakko huijata tykkäävänsä jostain pojasta, koska "niin kuului tehdä". Seksuaalisia tunteita minulla ei ollut silloin, eikä ole juuri nytkään. Nuorena muistan hävenneeni sitä, että tunsin vetoa puolialastomiin naisiin, en puolialastomiin miehiin. Kuitenkin kokonaan alastomat ihmiset ovat melkein vain yököttäviä. Näin märkiä unia yleensä vain naisista, mikä tuntui hyvin väärältä. En halunnut olla lesbo.

Muutaman viime vuoden ajan olen pohtinut omaa seksuaalisuuttani ja jos minun pitäisi nyt sanoittaa seksuaalinen suuntautumiseni, sanoisin reilusti olevani biseksuaali. Tosin minusta on tyhmää kategorisoida itseäni. "Ongelmani" on kuitenkin se, että en "pysty" kokemaan seksuaalista vetoa oikeisiin ihmisiin. Katson ja kiihotun pornosta. Mieluiten katselen lesbo- tai homopornoa, heteropornossa kun miehet kohtelevat naisia niin kovakouraisesti, ettei sitä viitsi pitkään katsella. En koskaan puhu seksuaalisuudestani ystävilleni, mutta ehkä annan heidän ymmärtää, että pidän miehistä. Ystävieni puhuessa miehistä, minua ei yleensä kiinnosta ollenkaan. Näyttelen kuitenkin kiinnostunutta, koska "niin kuuluu tehdä". En myöskään pysty käsittämään, kuinka he pystyvät kokemaan toisen ihmisen kiihottavana.

Ihastun melko harvoin, mutta ihastuessani olen aina ihastunut miehiin. Ihastuminen kestää ehkä viikon tai kaksi, mutta tunne laantuu aina ja sen jälkeen tunnen itseni vain tyhmäksi, koska olen tuntenut sellaisia tunteita. En ajattele ihastuksiani seksuaalisesti, lähinnä minusta olisi ihana vaikka painautua heidän kainaloonsa ja olla heidän lähellään. Toisaalta koen, että ihastuminen/rakastuminen tapahtuu vain toisille, ei koskaan minulle. Se on lähinnä toteamus, ei niinkään säälittävä ajatus.
En ole harrastanut koskaan seksiä tai ollut muussakaan (intiimissä) suhteessa. Joskus haluaisin parisuhteen, mutta viihdyn myös yksin. Jos mietin itseäni harrastamassa seksiä jonkun kanssa, niin ajatus naisesta on yleensä kiihottavampi ja "oikeampi". Toisaalta voin fantasioida miehistä harrastamassa seksiä naisen kanssa, mutten yleensä osaa kuvitella itseäni sen naisen asemaan.

Täytän kohta kolmekymmentä ja haluaisin täyttää ne normit, mitä yhteiskunta asettaa. Tämän ikäisenä pitäisi olla jo puoliso. Teoriassa ajatus puolisosta on miellyttävä, mutta pidän myös paljon yksinolosta. Toisinaan pelkään, että joskus tuntisin oloni yksinäiseksi, jos en löydäkään puolisoa. Entä jos joskus tulee aika, jolloin yksinolo ei olekaan enää ihanaa. En tiedä mistä voisin edes löytää puolison, koska viihdyn kotona niin hyvin. Ajatus baariin menemisestä ja olemisesta humalaisten ihmisten keskellä ahdistaa minua. Joskus leikittelen ajatuksella, että menisin homobaariin ja löytäisin sieltä itselleni jonkun. En ole kuitenkaan toteuttanut tätä ajatusta, koska en oikein tykkää käydä missään. Mutta mistä voisin löytää jonkun, jos en koskaan mene mihinkään?

Näistä ajatuksista pääsen kysymyksiin, joita mietin aina välillä. Voinko kokea olevani biseksuaali, jos en kuitenkaan koe seksuaalisia tunteita? Voiko olla mahdollista, etten koskaan "löydä" seksuaalista minääni? Olenko epäonnistunut ihminen, jos en koskaan tunne seksuaalista vetoa oikeisiin ihmisiin? Pitäisikö minun joskus testata miltä tuntuu, jos kertoisin jollekin tuntevani itseni biseksuaaliksi? Olenko ainoa, joka tuntee näin ristiriitaisia ajatuksia?
Lue vastaus
Moi! Olen 14-vuotias, aseksuaalinen, panromanttinen demipoika, syntymässä todettu sukupuoli on tyttö. Rupesin kyseenalaistamaan seksuaalisuuttani vähän alle kaksi vuotta sitten, ja sukupuoli mietitytti puolen vuoden ja vuoden sitten välillä.

Olen tullut ulos jo kaapista kaikille, joille on tarvinnut; kaverit, perhe, luokkatoverit, opettajat. Kaverit on ollu tosi ihania, osa opettajista kivoja myös, osa taas ihan vähän epämukavia, luokkatoverit ihan ok osa, mutta sitten perhe... no ei ole potkittu ulos tai mitään, mutta ei ne millään viitsi uskoa että trans ihmisiä olis edes olemassa, ja jatkuvasti sitten mua tytöksi kutsutaan.

Aluksi mulla ei oikein ollut mitään ongelmia kehon kanssa, mutta pikkuhiljaa vihaan sitä enemmän ja enemmän. Reidet ja takapuoli on ihan liian isot, rintojen pitäisi hävitä olemassaolosta, hartioiden pitäisi olla leveämmät... Binderia olen yrittänyt hankkia, mutta äidin mielestä terveysriskit on ihan liian suuria, niin se nyt ei ainakaan vielä ole onnistunut. Alkaa jo harkita sen salaa hankkimista.

Sitten kanssa, kun on itselleen hankkinut miehekkäämmän nimen, se on vähän ristiriitaista. Olen sanonut, että syntymänimeä saa käyttää, ja niin ihmiset tekee, mutta sitä mukaan olen tajunnut että se saa itseni epävarmaksi ja epämukavaksi, kun ihmiset sitten sillä nimellä kutsuu. Kumminkin tykkään siitä syntymänimestä, ja tuntuu siltä, että vanhemmat vähän yrittää saada mulle syyllisen olon kun käytän mun uutta nimeä. Sitten kun mennään virallisempiin asioihin, kuten näytelmiin koe-esiintymiseen, niin tuleekin isompi dilemma, että mikä nimi siihen nyt pistetään.

Vielä yksi asia, jonka takia lähinnä tämän viestin lähetin, on sellanen mistä oon vielä enemmän tiedoton ja avuton; ääni. Olen laulaja, eli en halua riskeerata mitään ääneni kanssa, enkä muutenkaan hirveän matalaa ääntä halua. Lisäksi hirveän suuri muutos pelottaa, eli hormoonijutuista taidan kieltäytyä. Mutta silti ääni tuntuu aivan liian korkealta. Olen kuullut neuvoja siitä, että ääntä pitäisi vaan opetella madaltamaan, ja olen yrittänytkin, mutta tulokset tuntuu mulle ihan liian pieniltä ja mitättömiltä. Onko olemassa mitään muuta tapaa madaltaa ääntä? Alkaa tuntua vähän toivottomalta tämä.

Onneksi ei nyt enempää tarvitse listata ongelmia ja heikkouksia kun niistä on suurimmaksi osaksi päästy eroon. Toivottavasti voitte auttaa. Kiitos!
Lue vastaus
Olen 15v ja tunnen olevani poika, vaikka olen syntynyt tytöksi. Osa kavereistani tietää ja he tukevat minua mutta perheeni ei vielä tiedä. En uskalla puhua aikuisille tästä. En tiedä mitä pitäisi tehdä. Siskoni suuttuu, kun puhun halustani olla poika jonka takia en uskalla täysin tulla ulos kaapista transsukupuolisena. Olen epävarma sukupuolestani. Jo lapsena olen miettinyt haluani olla poika mutta olen työntänyt vain tunteeni syrjään ja yrittänyt olla kuin muut tytöt. Olen aina halunnut mieluummin pelata ja hengata muiden poikien kanssa mutta minua ei huolita mukaan poikaporukkoihin koska heille olen tyttö. Oma tytönkehoni inhottaa minua ja aina kun minut lasketaan tytöksi se ahdistaa minua. Olen biseksuaali.
Lue vastaus
Tutustuin omiin homoseksuaalisiin ajatuksiin homopornon kautta ollessani 6-7 -luokalla. Vihasin itseäni konservatiivisemman isäpuoleni takia, joka heitti vähän väliä läppää seksuaalivähemmistöjen kustannuksella ja haukkuen niihin kuuluvia ihmisiä. Aloin pikkuhiljaa miettiä, että entä jos tämä on pysyvä osa itseäni ja aloin hyväksyä olevani bi-seksuaali yläkoulun lopuilla. Kerroin tästä silloin uudesta päätelmästäni lukion 1. luokan puolessa välissä parhaalle miespuoliselle kaverilleni. Silloin kaikki sekavuus alkoi.

Hän oli aluksi tosi etäinen, aivan kuin hän olisi oppinut tuntemaan minut uudestaan. Lopulta hän hyväksyi asian ja alkoi itsekin avautumaan minulla siitä että hän mietti omaa seksuaalisuuttaan ja epäili että hänellä oli vain "vaihe" käynnissä ja kiinnostus menisi ohi. Tästä tunnustuksesta syntyi seksuaalista jännitettä välillemme ja aloimme olla erittäin läheisiä, haalailimme ja lääpimme toisiamme, kun olimme kahdestaan. Kuvittelin että hän uskaltaisi harrastaa seksiä kanssani ja miettiä vaihtoehtoa yhteisestä parisuhteesta. Omasta tunnustuksestani 4 kk eteenpäin hän alkoi seurustelemaan naisen kanssa vakavasti. Näimme silti toisiamme ja hän antoi minun tulla iholle, mutta toistellen olevansa hetero. Toivoin että hän eroaisi nopeasti, jotta voisin alkaa seurustella hänen kanssaan niin kuin olin suunnitellut, mutta sitten kun tämä oletettu kuukauden odotus muuttui yli puolen vuoden odotukseksi, yritin erkaantua tunteellisesti tästä ystävästäni. Se ei ollut helppo prosessi vaan itkin välillä hänen peräänsä. No luulin, että olin päässyt pahimman ohi noin 2 kk tauon jälkeen hänestä. Aloin näkemään häntä uudestaan kaverina, jouduin lohduttamaan häntä, kun hän erosi lopulta tyttöystävästään ja myös muutaman kerran sen jälkeen, kun hän yritti paikata sydäntään hyppäämällä aina seuraavan naisen kelkkaan mutta nekin suhteet menivät nurin. Olin taas hänen ihollaan, mutta haaveilin vain seksistä enkä parisuhteesta. No noin kuukausi löysimme toisemme sellaisissa hormoni tasoissa, että olimme riisuutumassa, mutta tämä ystäväni kieltäytyi samaan aikaan kun aloin riisumaan hänen housujaan. Tämä jatkuva tunteellinen ja fyysinen kontakti häneen on tuonut vanhoja parisuhteen haluja takaisin, mutta tiedän, että nämä haaveet eivät ole mahdollisia, sillä tämä toinen puoliskoni on joko hetero, joka ei viitsi häätää minua pois ennen kuin olen edennyt liian pitkälle, tai on niin syvällä kaapissa, ettei sieltä aio ikinä tulla ulos. Kärsin nyt tätä samaa paskaa mitä vuosi sitten.

Tämä kaikki paska on tosin vahvistanut mielipidettäni siitä, että minun pitäisi tulla julkisesti ulos, etten matele joskus yhtä syvälle kaappiin, kuin tämä minun mahdollinen homo tai bi ystäväni. Sovin itseni kanssa heti itseni hyväksymisen jälkeen, etten tuli ulos julkisesti, mutta näitä ajatuksia on tullut yhä useammin mieleen viimeisen 2 kk aikana. Tiedän että muut ystäväni tulisivat hyväksymään minut, mutta tämä konservatiivisempi isäpuoli minua huolettaa, kun asun vielä hänen luonaan. Olen vielä lukiossa ja taloudellisesti riippuvainen hänestä. En halua, että minulla on turvaton olo kotonani, joten epäröin ulos tulemista. Lisäksi, jos päätän tulla ulos kaapista, niin se tulee vaikuttamaan minun koko loppuelämääni enkä voisi ottaa myöhemmin tunnusta takaisin, jos alan katua sitä. Tämän päälle en ole 100% biseksuaalisuudestani kun viimeisen 1,5 vuoden aikana mies fantasiat ynnä muut ovat hallinneet eroottisista mieltäni, mutta olen seurustellut menneisyydessä onnellisesti useamman naisen kanssa. En ole varma edes omasta seksuaalisuuden "tyylistäni". Tosin en usko, että voisin ikänä ollakaan varma, se tekee ulos tulemisesta vielä pelottavampaa. Uskon että minun pitäisi tehdä se mutta olen epävarma ja 17-vuotias päälakeni on harmaantumisen partaalla.
Lue vastaus
Hei! Olen 13-vuotias, poika joka on bi. En oikein tiedä miten tulisin kaapista ulos ja miten vanhempani/kaverini käyttäytyisivät. Perheessäni "heitetään läppää" yleensä bi ja homoista. Ja tuntuu että samoin tekee kaverini. Joten pelkään, että jos kerron kavereilleni minä menetän kaverini ja perhe ei oikein tykkäisi. Olen miettinyt paljon itsetuhoisia juttuja, vaikken haluisi. En ole saanut melkein yhtään unta viimeiseen kuukauteen ja se on vaikuttanut koulutyöhöni erittäin suuresti. Öisin vaan mietin mitä tulee tapahtumaan ja mietin silloinkin itsetuhoisia juttuja. Tiedän ettei se ole tervettä ja teen pienestä asiasta elämässäni suuren jutun, mutta tuntuu että olen hukassa. Enkä ole varma kenen kanssa haluaisin puhua mutta täällä minua ei tunnisteta. Kiitos(:
Lue vastaus
Olen 31- vuotias nainen. Erosin viime kesänä miehestäni ja nyt olen 3 lapsen yksinhuoltaja. Olen varmasti jo teini ikäisestä tuntenut vetoa tietynlaisiin naisiin, yleensä myöhemmin oppien heidän olevan lesboja. Kyllä monet miehetkin minua viehättävät, mutta yleisesti minusta naiset ovat huomattavasti kiihottavampia.... Ja näitä olen miettinyt yli kymmenen vuotta, myöskin oli yksi iso syy eroon ex- mieheni kanssa. Mutta eihän minulla Ole koskaan ollut mitään kenenkään naisen kanssa, en tiedä mistä haaveilen vai haaveilenko edes? Olenko muuten vain kiinnostunut? Ja onko sillä edes loppujen lopuksi väliä? Ja olisiko ylipäänsä väärin lähteä etsimään omaa seksuaalisuuttani nyt kun olen jo äiti ja lapseni tottuneet ns. Normaaliin äiti-isä perheeseen ja sittemmin ero perheeseen...?
Lue vastaus
Olen 13v. tyttö, joka täyttää 14. Löysin feminismin, kun aloin käyttää nettiä enemmän, noin 11-vuotiaana. Feminismin mukana tulivat uudet seksuaalisuudet, sukupuolet ja politiikan osat. Kiinnostuin etenkin aseksuaalisuudesta ja aromanttisuudesta, kun tunsin itseni kategorioihin sopivaksi.

Minulla ei ole ollut ihastuksia omasta mielestäni. Ensimmäinen platoninen ihastukseni syttyi 5-luokalla, tosin luulin sitä romanttiseksi. Luulen, että se johtui joukkoon kuulumisen halusta. Olin kiinnostunut tästä pojasta kovin, hänellä oli pari samaa kiinnostuksenkohdetta kuin minulla, ja oli aina kovin kiltti minulle. Ajattelin häntä usein, ja luokassa halusin saada hänen huomionsa.

Nyt kun sitä enemmän ajattelen, en kuitenkaan halunnut romanttiseen parisuhteeseen tämän kanssa, halusin vain ystävystyä. Silti epäilen asiaa välillä.

Tänä päivänä minulla on ollut noin vuoden ajan platoninen ihastus tyttöön, tosin se on intensiivisempi ja pidempi kuin ensimmäinen. Hänelläkin on monia samoja kiinnostuksenkohteita kuin minulla. Emme ole enää samoilla luokilla, joten näen häntä vain pari kertaa viikossa. Mutta aina kun näen, mahaani kutittaa. Etsin häntä joskus koulun ruokalassa, ja haluaisin kovasti tutustua häneen paremmin. En mielestäni kuitenkaan halua tämän kanssa romanttista suhdetta.

En ole kuitenkaan varma aromanttisuudestani tai -seksuaalisuudestani, näin nuori kun olen. Joskus mietin, voisinko olla biromanttinen tai -seksuaali, mutta että enkö vain halua hyväksyä asiaa, kun aroaseksuaalin lokeron olen jo niin hyvin omaksunut, ja se tuntuu parhaalta. Epäilen kyllä, että olisin ainakin aromanttinen.

Seksikin tuntuu vastenmieliseltä, tosin se voi johtua iästäni. Sinään seksi lisääntymiskeinona tai mielihyvän hankkimisena ei tunnu ällöttävältä, mutta ei se kiinnostakaan. Kuinka vastenmieliseltä seksi tuntuu, riippuu.

Romantiikka ei itseänikään kiinnosta. Kun kuulen että ystävilläni on taas uusi ihastus, pyöräytän silmiäni. Sinään romantiikkaan perustuvat leffat tai sarjat eivät tunnu houkuttelevilta. Osaan arvostaa romanttisia suhteita, mutta en näe itseäni sellaisessa, en nyt tai myöhemmin elämässä, eikä se tunnu oikealta, ei läheskään yhtä hyvältä kuin syvän ystävyyssuhteen ajatteleminen. Romanttisen suhteen sijaan näen itseni vanhenemassa lemmikin tai parhaan ystäväni kanssa, platonisella tavalla.

Pitäisikö minun kertoa kavereilleni, vai odottaa, jos tämä onkin vain vaihe?
Lue vastaus
Hei!
Olen 15 vuotias tyttö ja tunnen olevani lesbo. Minulla on tällä hetkellä tyttöystävä, josta tietävät läheiset ja vanhempani. Ongelmani tässä on, että tyttöystäväni vanhemmat ovat järkyttyneitä suhteestamme ja se loukkaa, sekä harmittaa heitä hyvin paljon. Tämä on saanut tyttöystäväni epäröimään suhdettamme vähän, koska vanhempansa ovat niin rikki asiasta. Kun tyttöystäväni kertoi asiasta, vanhemmilleen vakuutti hän kuitenkin, ettei asia muka vaikuttaisi suhteeseemme mitenkään, mutta nyt se on vaikuttamassa ja erittäin paljon. En missään nimessä haluaisi menettää tyttöystävääni varsinkaan, kun olimme ensin parhaita kavereita, jotka rakastuivat. Olen ollut monessa suhteessa pojan kanssa ennenkin eikä tytöt kiinnostaneet aiemmin kuin nytten ja tunnen jopa olevani syvästi rakastunut häneen ja samoin hän minuun. Aina kun yritän puhua tästä ongelmasta mikä meillä on hänen vanhempiensa ja meidän välillä, hän sulkee minut ulos asiasta. Ja on alkanut peittelemään tunteitaan minuun. Vähän kuitenkin hän aina välillä puhuu yhteisestä tulevaisuudestamme, kun toisinaan tiputtaa minut maan pintaan ja sanoo että seurustelusuhteemme voisi olla loppumassa. Mikä neuvoksi, kun en halua menettää häntä, mutta hänen vanhempansa ovat asiansa tiellä ja tyttöystäväni luulee, että minusta eroaminen helpottaisi välejään vanhempiinsa?
Lue vastaus
Hei, oon 14-vuotias joka identifioi itsensä transmieheksi. Mutta mä aina ajattelen, etten voi olla transmies koska must ei oo aina tuntunu siltä et oon syntyny väärään kehoon. Nää tuntemukset alko joskus 7-luokan alussa. Melkein kaikki aina kertoo netissä et ne on aina tienny olevansa jotai muuta ku se sukupuoli mihin he ovat syntyneet. Mua ahistaa. Iskä sanoo et ei pahalla mut se on vaa vaihe. Tuntuu pahalta. Tuntuu et kukaan ei ota mua tosissaan. En uskalla sanoo iskälle et kutsuis mua sillä nimellä millä oon itestäni ajatellu. En tiiä sen kantaa transihmisiin. Mutta kun mä tunnen dysforiaa omaa kehoani kohtaan. Haluun vaa itkeä. Vihaan itteeni. Vihaan kehoani. Haluisin vaa joskus ottaa sakset ja leikata rintani pois. Toki mulla on binderi, mut se ei poista sitä faktaa et mul on tissit. Mua pelottaa. En tiiä ees et saanko hormoonit täysikäsenä. Mua pelottaa se idea et joutuisin elää tässä kehossa lopun ikääni.
Lue vastaus
Hei! Olen pohtinut jo jonkin aikaa kaapista ulos tulemista (olen siis bi nainen) vanhemmilleni, mutta minulla on vahva epäilys, etteivät he hyväksy suuntautumistani. Olen seurustellut kerran tytön kanssa, mutta suhteen salailu tuotti liikaa ahdistusta ja itsekin oli vasta tullut juuri sinuiksi oman suuntautumiseni kanssa. Olen surullinen, koska eroon vaikutti vahvasti pelko vanhempieni suhtautumisesta, joten haluaisin kertoa heille asiasta, mutta en tiedä kuinka sen tekisin. Välit vanhempieni kanssa ovat vaakalaudalla, jos kerron asiasta, mutta en toisaalta haluaisi enää piilotella osaa itsestäni.
Lue vastaus
Olen 15-vuotias tyttö. Vuoden 2016 alkusyksystä tajusin olevani biseksuaali. Tulin kaapista ensin kolmelle suomalaiselle kaverilleni ja vähän ajan päästä parhaalle kaverilleni tekstarin kautta. Julkaisin myös twitterissä seksuaalisesta suuntautumisestani kertovan tekstin. Laitoin tekstistä näyttökaappauksen yksityiselle instagram-tililleni, jota seuraavat lähinnä vain jotkut kaverit ja muutama luokkalaiseni, ja lähetin kuvaan linkin noin viiden läheisimmän kaverin whatsapp-ryhmään. Olen siis tullut kaapista vain osittain, mutta tähän mennessä jokainen seksuaalisesta suuntautumisestani tietoinen on hyväksynyt minut biseksuaalina. Minulla itsellänikään ei ole ongelmaa seksuaalisuuteni kanssa, olen itseasiassa ylpeä siitä ja täten hyväksyn itseni sellaisena kuin olen.

Ensimmäinen ongelmani kuitenkin on siinä, etten uskalla tulla kaapista perheelleni. Äitini, pikkuveljeni ja isäpuoleni vitsailevat usein esimerkiksi homojen kustannuksella. Etenkin äitini vanhemmat ovat hyvin vanhanaikaisia, tyytyväisiä Donald Trumpin voittoon ja rasistisia. He vastustavat homoseksuaalisuutta vahvasti. Uskon, että isäni ja äitipuoleni hyväksyisivät seksuaalisuuteni, mutta kaapista tulo pelottaa silti paljon.

Toiseksi haluaisin vaikuttaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemaan ja puolustaa lgbt-yhteisöä esimerkiksi taistelemalla heteronormatiivisuutta, koulujen ajatusta vain kahdesta sukupuolesta ("tytöt sinne, pojat tänne"), ennakkoluuloja, yms. vastaan. En kuitenkaan tiedä tähän sopivaa keinoa. Olen yrittänyt etsiä internetistä, mutten keksi mitään järkevää tapaa. Olisiko mahdollista saada vinkkejä tähän liittyen?

Minulla on kolmaskin ongelma. Muutamia kuukausia sitten tapasin sosiaalisen median kautta erään minua puolisen vuotta nuoremman miamilaistytön. Muutama viikko sitten hän pyysi minua tyttöystäväkseen ja vastasin myöntävästi. juttelemme pääsääntöisesti joka päivä ja tulemme erittäin hyvin toimeen. Pidän hänestä todella paljon, ja tiedän hänenkin pitävän minusta. Olemme sopineet puhuvamme videopuhelun heti, kun saamme järjestettyä molemmille sopivan ajankohdan, jollainen varmasti löytyy jo ensi viikolla. Äitini on kuitenkin hyvin skeptinen internetkavereista. (Olen ollut erään norjalaistytön hyvä ystävä jo kolme vuotta ja vaikka eräs läheinen ystäväni kävi jo vuosi sitten tapaamassa tätä yhteistä internetkaveriamme, ei äiti ole vieläkään hyväksynyt sitä, että tiedän tämän tytön olevan oikeasti se, joka sanookin olevansa. Hän on kuitenkin tulossa huhtikuussa suomeen tapaamaan minua ja ystävääni.) Minulla on siis jo kaksi syytä olla kertomatta tyttöystävästäni: seksuaalinen suuntautumiseni ja se, että hän asuu yli viiden tuhannen kilometrin päässä. Mitä minun siis pitäisi tehdä?
Lue vastaus
Hei, olen 13 vuotias "tyttö":( mutta koen olevani poika. Olen taistellut tätä asiaa vastaan jo 4-5 vuotta. Olin pienempänä prinsessa mutta jo ennen murrosikää olen alkanut tuntemaan vierautta tyttömäistä kehoani kohtaan, ja se on vain pahentunut tässä murrosiän aikana. Olen yrittänyt hyväksyä itseni sellaisena, kuin olen, mutta se ei vain yksinkertaisesti enää onnistu. En pysty hyväksymään kehoani, ja sitä että olen tyttö. Olen ollut aina erilainen kuin muut, koska olen ujo ja minulla on valikoivaa puhumattomuutta. Minua on myös syrjitty erilaisuuteni vuoksi koko kouluelämäni ajan. Pienempänäkin olin lähes aina leikeissä pojan roolissa, ja minusta se tuntui oikealta. Minulla on ollut myös tyttökaveri ja hänenkin seurassaan olin enemmän pojan roolissa.
En ole mitenkään tyttöyttä/naisellisuutta vastaan, mutta jotenkin se, että minua on kasvatettu naiseksi, on minua kohtaan väärin. Siksi minua jotenkin ällöttää naisellisuus, vaikka kuitenkin arvostan sitä omalla tavallaan.
Itken lähes joka päivä yksin vain sitä että olen väärässä kehossa. En ole onnellinen.

Koulussa liikunnassa en mennyt uintiin mukaan ollenkaan. Jotenkin tuntuu siltä, että en vain kuulu liikunnassa tyttöjen joukkoon.

Kun koulussa nyt yläasteella pidettiin ne itsenäisyydenpäivän tanssijaiset vai mikä se nyt ikinä onkaan, niin panikoin siitä etukäteen aivan kauheasti. Yritin kysellä mitä tyttöjen täytyy panna päälleen, ja vastaukseksi sain, että tyttöjen on pakko panna mekko. Enkä sitten tietenkään laittanut mekkoa, koska se tuntuisi todella ahdistavalta. Itsenäisyyspäivän tanssiaisissa olin sitten meidän luokan ainut "tyttö" jolla ei ollut mekkoa. Oikeastaan taisin olla koko koulun ainut. Muutama oli, jolla oli jotain hameen kaltaista, mutta minulla oli poikamainen paita ja mustat farkut. Minua ahdisti, kun kaikki tuijottivat minua, kun tanssin jonkun pojan kanssa. Olisin mieluummin halunnut tanssia tytön kanssa. Seuraavana päivänä kaikki tuijottivat minua koulussa ja olisin vain halunnut itkeä ja paeta, mutta en voinut. Minun oli pakko vain nielaista suru.

En oikeasti enää tiedä, mitä merkitystä minulla on, kun en ole onnellinen. Minulla on tyttömäinen nimi, mutta se tuntuu oikealta, enkä ehkä ikinä tahtoisi muuttaa sitä. Käytän myös poikamaisia vaatteita ja minulla on lyhyt tukka (ei polkkatukkaa vaan sellainen lyhyt poikamainen). Olen ihastunut poikiin sillä tavalla, että tahtoisin itsekin olla sellainen, mutta jos menisin naimisiin, menisin varmaan tytön kanssa.

Vanhempani ovat tietoisia siitä, että olen mieluummin poika, ja he hyväksyvät minut sellaisena kuin olen. He ovat hyvin ymmärtäväisiä, ja tukevat minua, mutta jotkut sukulaiseni ja luokkakaverit vain eivät tunnu ymmärtävän, että kaikki saavat olla erilaisia ihmisiä. Loukkaannun siitä, jos esimerkiksi luokkalaiseni puhuvat väärin siitä tai kun he ajattelevat, että se olisi muka jotenkin outoa tai hassua, että joku tyttö haluaa olla poika tai jotain vastaavaa.

Haluaisin kuitenkin löytää jonkun toisenkin ihmisen vanhempieni lisäksi, joka ymmärtää tällaisia asioita, joka ymmärtäisi minua. Arvostan ihmisiä, jotka uskaltavat olla omanlaisiaan. Minulla ei ole ollenkaan ystäviä ja olen syrjitty, enkä enää tiedä mitä tehdä ja mitä merkitystä minulla on. En osaa hyväksyä itseäni. Olen mieluummin poika.

Anteeksi todella pitkästä tekstistä ja kiitos vastauksesta etukäteen.
Lue vastaus
Hei, olen pian 28-vuotias nainen ja muutaman viime vuoden aikana seksuaali-identiteettini on ollut melkoisessa myllerryksessä, enkä oikein tiedä enää, mitä ja ketä uskoa tai mitkä ajatukseni ja kokemukseni ovat "totta".

Yläasteiässä huomasin, että minua eivät pojat ja seurustelu kiinnostaneet lainkaan ja että se teki minusta jonkinlaisen kummajaisen. Tutkin asiaa ja löysin tietoa aseksuaalisuudesta, mikä tuntui silloin sopivan kuin nenä päähän. Seksi, pussailu, seurustelu ja kaikki siihen liittyvä tuntui täysin irrelevantilta minulle. En pitänyt asiasta mitään meteliä tai edes kertonut siitä kenellekään erästä ystävää lukuun ottamatta, koska kiinnostuksen puute seurusteluun ei ollut missään vaiheessa ongelma. Kotopuolessakin taidettiin vain huokaista helpotuksesta, kun istuin pahimmat teinivuodet kotona lukemassa, enkä riekkunut baareissa tai kuolannut poikien perään. En tästä syystä itsekään ajatellut asiaa tarkemmin ja pidinkin itseäni vuosikaudet aseksuaalina, mutta "käytännössä heterona".

Lukion jälkeen muutin opintojen perässä isommalle paikkakunnalle ja tutustuin uusiin ihmisiin. Lyhyestä virsi kaunis, vuosien kuluessa huomasin ihastuneeni naispuoliseen opiskelutoveriini, josta oli myös tullut hyvä ystäväni. Tai ainakin luulen ihastuneeni - en edelleenkään tullut edes ajatelleeksi mitään sohvalla vierekkäin istumista intiimimpää kanssakäymistä hänen kanssaan, mutta pidin häntä äärimmäisen kauniina, halusin viettää hänen kanssaan kaiken aikani ja pelkkä puhelinsoittokin häneltä aiheutti perhosia vatsassa ja teki minut suunnattoman onnelliseksi. En kuitenkaan koskaan kertonut hänelle tunteistani, koska en itsekään ollut varma, mitä tunsin. Kun hän sitten aloitti seurustelun erään toisen kanssa, yllätyin jopa itsekin, kuinka paljon se minuun sattui ja tajusin, että hän ei ollutkaan viehättynyt häneen "vain" ystävänä, vaan olisin mieluusti jakanut elämäni hänen kanssaan.

Siitä on nyt useampi vuosi ja vaikka olen päässyt ihastuksestani yli, tuntuu kuin sen jälkeen kaikki minussa olisi hiljalleen alkanut muuttua. Yritin olla ylianalysoimatta ihastustani, koska siihen ei liittynyt mitään seksuaalista ja sepitin itselleni olevani yhä "käytännössä hetero", mutta sain silti huomata kiinnittäväni enenevässä määrin huomiota viehättäviin naisiin, eikä ajatus seksistä tuntunut mahdottomalta, kun tulin ajatelleeksi, että partneri voisikin olla toinen nainen miehen sijaan, joskaan en edelleenkään kokenut seksiä mitenkään tarpeelliseksi. Tämä tajuaminen syöksi minut jokseenkin myrskyisään identiteettikriisiin, minkä päätteeksi päädyin myöntämään itselleni, etten taidakaan olla edes pikkuisen hetero. Terminä lesbo alkoi kuulostaa osuvammalta.

Olen keskustellut asiasta seksuaalivähemmistöihin kuuluvien ystävieni kanssa ja heidän seurassaan minun on ikään kuin helppo tuntea itseni lesboksi. Heidän kokemuksensa ovat samankaltaisia kuin minulla, he eivät kyseenalaista termejä, joita itsestäni käytän ja he vaikuttavat vain ilahtuneilta siitä, että olen löytänyt tämän puolen itsestäni. Yksin jäädessäni minua kalvaa kuitenkin edelleen epäilys, josta en uskalla tai voi puhua kenellekään. Entä jos olenkin käsittänyt jotain väärin itsessäni? Mitä jos en ollutkaan ihastunut opiskelutoveriini - enhän halunnut seksiä - ja vain tulkitsin tunteitani väärin, ja kaikki siitä seurannut mieltyneisyys naiskauneuteen onkin vain jonkinlaisen itsesuggestion tuotos? Se, että tämä tajuaminen tulee tässä iässä, eikä esim. teininä, kun useimmat painivat näiden asioiden kanssa, ei myöskään auta asiaa. En uskalla luottaa ajatuksiini, koska tuntuu jotenkin hupsulta painia näiden asioiden kanssa, kun on jo aikuinen ja minun pitäisi olla jo jotenkin "valmis".

Osa lähipiiristäni myös sekoittaa ajatuksiani lisää. Eräs perheenjäseneni sanoi minulle, että ei usko minun olevan lesbo, koska vietän niin paljon aikaa "sellaisten" seurassa, että todennäköisesti vain kuvittelen itsekin olevani heistä yksi. Toinen sukulainen taas kommentoi, että minun ei ole tarpeellista tulla kaapista, koska en seurustele ja - suora lainaus - "kukaties tulet vielä muuttamaan mieltäsi". En ole edes uskaltanut kertoa kaikille perheenjäsenilleni seksuaalisuudestani, koska pelkään sen aiheuttavan repiviä ristiriitoja jo valmiiksi riitelyyn taipuvaisessa perheessäni. Töissä (meillä on pieni ja avoin työyhteisö) minua taas kiusoitellaan siitä, etten ymmärrä mieskomeuden päälle ja vaikka olen kertonut, ettei seksi kiinnosta minua ja työtoverini väittävät tietävänsä, mitä aseksuaalisuus on, he eivät tunnu ottavan minua vakavasti, koska seksi ei ole minusta iljettävää tai vastenmielistä. Tällaiset pienet ja isot kommentit päivästä ja viikosta toiseen tekevät minut epävarmaksi - ehkä en vaikuta tarpeeksi aseksuaalilta/lesbolta, koska en todellisuudessa olekaan sellainen? Tai ehkä minun pitäisi todistaa seksuaalinen suuntautumiseni jotenkin? Toisaalta en kuitenkaan jaksa jatkuvasti selitellä ja todistella itseäni, koska olen itsekin epävarma, enkä halua avautua kaikista seksuaalisuuteni kommervenkeistä ihan kenelle tahansa. Ja miten ylipäätään todistaisin olevani sekä viehättynyt naisiin, että aseksuaali? Kuka minua uskoisi, kun en itsekään ihan ymmärrä, miten tällainen kombo oikein toimii? Olenkin ottanut tavaksi selvitä näistä tilanteista palaamalla takaisin ajatukseen itestäni "käytännössä heterona" koska tosiaan, en ole koskaan seurustellut tai ollut minkäänlaisessa intiimissä suhteessa yhtään kehenkään, joten minulla ei ole varsinaisia todisteita homoseksuaalisuudestani. Mutta mitä enemmän olen tullut sinuiksi homoseksuaalisten taipumusteni kanssa, sitä rasittavammalta teeskentely tuntuu ja joskus lipsahdan roolistani, mikä luo hämmennystä kanssaihmisissä. Minusta tuntuu myös, että jatkuva seilaaminen roolista toiseen etäännyttää minut muista ihmisistä, koska he aistivat, etten ole aito.

Koen olevani jotenkin hukassa, tai vähintään eläväni kahdessa todellisuudessa. Luottoystävieni seurassa tunnen itseni vapaaksi olemaan juuri niin homo ja juuri sellaisella tavalla kuin hyvältä tuntuu, mutta muualla en ole oikein mitään, en aseksuaali, en lesbo, en hetero. Epäilen identiteettiäni, koska se ei ole pysyvä ja pelkään, että homoseksuaalisuutenikin on vain joku alitajuinen rooli muiden joukossa, olkoonkin, että niinä hetkinä, joina voin olla avoimesti naisiin viehättynyt aseksuaali, koen itseni eheäksi ja kokonaiseksi. En tiedä, mitä voisin tehdä, että elämääni tulisi selkeyttä ja identiteettiini pysyvyyttä. Muutin hiljattain uudelle paikkakunnalle työn perässä ja luotettavimmat ystäväni asuvat nyt 2-3 tunnin ajomatkan päässä, ja nykyinen kotipaikkakuntani on niin pieni, ettei täällä ole esimerkiksi Setan paikallistoimintaa. Lisäksi yleisilmapiiri on melko konservatiivinen. Koen itseni eksyneeksi, yksinäiseksi ja eristetyksi.
Lue vastaus
Olen 38 vuotias mies ja mulla on ollut suhteita sekä naisten että miesten kanssa. Mua on aina suuresti häirinnyt se, kun en aidosti oikein tiedä mitä haluan. Olin 5 vuotta naimisissakin naisen kanssa ja suhde kariutui siihen, etten ollut kiinnostunut seksistä ja haaveilin miesseurasta. Sama kuvio toistunut muissakin naissuhteissani. Miesten kanssa mulla ei ole ollut kuin lyhyitä suhteita, jotka perustuneet aika lailla vaan seksiin.

Olen viime aikoina ollut jossain merkittävässä tienhaarassa sillain, että ajatukset ovat suuntautuneet vain miehiin siitä syystä, että heidän kanssaan mulla on tunne tasa-arvosta ja samanlaisuudesta ja koen oloni turvalliseksi miesten kanssa. Naiset tuntuvat minusta pelottavilta ja hämmentäviltä ja jotenkin kovilta. En kuitenkaan koe, että mitenkään inhoaisin naisia, ja mulla onkin vahva tunne, että mun pitäisi olla vaan naisten kanssa koska sillain olen normaali. Vanhempani ovat vaikuttaneet siihen paljon koska isäni on todella homofobinen. Vasta muutama kuukausi sitten kerroin heille miessuhteistani ja he ottivat sen yllättävän hyvin.

En ole sinut homouden kanssa ja yritän vaan toistaa samaa hommaa, vaikka niin monta kertaa todennut, että sillä seksuaalisella alueella naisen kanssa koen vaan aika lailla ahdistusta. Kun en tavallaan voi koskaan saada varmuutta, että jospa kuitenkin kyse olisi jostain suorituspaineista tai huonosta itsetunnosta. Mutta se tunne on jotenkin niin merkityksellinen, että miesten kanssa mua ei niin ahdista ja on turvallisempi olo.
Lue vastaus
Hei!

Olen 18-vuotias tyttö, ja olen ehkä bi. En oikeastaan halua määritellä suuntautumistani, sillä se aiheuttaa ikävän fiiliksen mulle itselleni ja mikään termi ei jotenkin tunnu oikealta kuvaamaan mun tuntemuksia.

Olen kuitenkin aina ihastunut myös tyttöihin. Muistan jo hyvin pienenä tykänneeni fiktiivisistä naispuolisista hahmoista ja esim. tytöistä jotka oli samassa eskarissa jne. Jostain syystä en kuitenkaan ole koskaan oikein tajunnut olevani jotain muuta kuin hetero. Vasta yläasteella aloin tosissani miettimään mahdollisuutta olla esim. biseksuaali, mutta mua ahdisti asian ajatteleminen ja koin oloni niin syylliseksi, huonoksi ja erilaiseksi, etten kestänyt ajatella asiaa syvemmin. Jossain alitajunnassa ne kysymykset kai pyöri ja ajattelin asiaa paljon, varsinkin kun mulla oli muutama ihastus yläasteen aikana jotka kohdistui naisiin. Sitä kautta asiaa ajatteli suht paljon, mutten koskaan oikein sisäistänyt kunnolla, että olen ehkä oikeasti bi.

Asia sitten säilyi jossain syvällä mielen perällä ja olin n. 1-2 vuotta käytännössä ihastumatta kertaakaan tyttöihin. Pieniä ohimeneviä tuntemuksia lukuunottamatta, mutta en jaksanut ajatella niitä paljonkaan. Ylipäätään ajattelin siihen aikaan (ja ehkä jollain tapaa vieläkin?) että heterotkin voivat joskus ihastua naisiin ja tää on vain sitä. Että olen oikeasti hetero eikä mun tarvitse huolehtia asiasta. Ajattelin että tää on vain ohimenevää. En ns. hyväksynyt bisseyttä identiteetikseni.

Olin 16, kun ihastuin sen verran palavasti yhden kaverini siskoon, että en enää voinut piiloutua tunteiltani. Aloin miettimään asioita tosissani ja alkoi tuntumaan, että olenkin bi. Alussa se ei ahdistanut puoliksikaan niin paljon kuin nykyään. Mulla oli siinä lyhyen ajan sisällä vielä toinenkin voimakas ihastus tyttöön, joka oli mun koulukaveri. Tai ennemminkin hyvänpäiväntuttu. Siinä vaiheessa bi-identiteetti alkoi muotoutua, mutta ei mua ahdistanut vielä silloin niin paljon.

Nyt oon siis n. 2 vuoden ajan "käsittänyt itseni biseksuaalina" (ja välillä panseksuaalina), ja asia vaan ahdistaa. En pysty hyväksymään itseäni. Enkä ymmärrä, minkä takia en pysty. Joskus itken tän asian takia, kun tuntuu että vihaan itseäni niin paljon. Ahdistaa olla jopa tyttöjen pukkarissa, vaikka koulussa, koska joudun pakostakin näkemään kun muut tytöt vaihtaa vaatteita ja joudun katsomaan maahan välillä ettei muut luulisi että tuijotan heitä. Pukkareissa aina tuntuu että oon maailman ainoa tyttö joka tuntee vetoa tyttöjä kohtaan, ja että kaikkia muita ällöttäis jos ne tietäisi, miten mä ajattelen niistä. Tietysti kunnioitan muita ihmisiä enkä tuijota, mutten voi omille tunteilleni ja ajatuksilleni mitään. Ja jos vaikka mun joku tyttöpuolinen ihastus sattuu olemaan samassa pukkarissa, niin tulee todella hermostunut olo, kun pitää yrittää olla niin kuin ei välittäisi yhtään siitä, että näkee ihastuksensa puolialastomana.

Ylipäätään esim. koulussa oleminen on ahdistavaa joskus, kun tuntuu, että kaikki muut näkee musta ulkoisen olemuksen takia että tykkään tytöistä. Oon siis aika maskuliininen ja sekin ahdistaa mua. Unohdun joskus tuijottamaan ihastuksiani liian pitkään ja silloin hävettää ja ällöttää oma itseni, koska uskon että muut sitten ajattelee että "hyi miks toi tuijottaa". En tarkoita mitään pahaa kellekään ja vihaan itseäni oman suuntautumiseni takia, mutta en tiedä voinko muuttaa tunteitani. Tuskin, ja pääsisin varmaan helpommalla jos en edes yritä muuttaa sitä mitä todella olen. Mutta ongelma onkin siinä, että en usko olevani edes pohjimmiltani tällainen. Tiedän ehkä sisimmässäni että olen bi tai jotain vastaavaa, mutta haluan kieltää asian ja siksi en pysty uskomaan että tämä oikeasti on näin, ja ajattelen jatkuvasti että olen varmaan hetero, että nää tunteet on vaan jotain sellasta mitä kaikki heterotytötkin tuntee. En jaksa enää, mua ahdistaa niin paljon.

Lisäyksenä vielä että mulla on itsetunnon kanssa ongelmia muutenkin, varsinkin liittyen seksuaalisuuteen ja kärsin kai jonkinlaisesta seksuaalisesta vastenmielisyydestä (en tiedä syytä siihenkään). Olen käynyt muutamia kertoja psykoterapiassakin, mutta en pysty ottamaan tätä aihetta esille ammattiauttajan kanssa keskustellessa. Muutaman kerran oon puhunut siitä ammattilaisen kanssa, mutta mulla hoitosuhteet ja ammattiauttajat on vaihdellut niin useasti etten pysty joka kerta miljoonalle uudelle ammatti-ihmiselle avautumaan asiasta.

Perheelleni olen vielä kaapissa, tosin ne ehkä arvaa tän asian, kun oon ollut pridessakin monena vuonna jne. Tosin äidille oon selittänyt vain poikapuolisista ihastuksistani, en koskaan muistaakseni yhdestäkään tytöstä, joten voi hyvin olla että siksi se ajattelee mut ihan vaan heterona. En kyllä uskalla varmaan koskaan ulos kaapista ja suoraan sanottuna tässä tilanteessa en varmaan haluakaan. Tiedän, että mulla on oikeus olla kaapissa, jos tahdon, mutta tuntuu siltä että valehtelen kaikille ja se harmittaa. Lisäksi olen varma siitä, että mun läheiset varmaan vihais mua jos ne tietäis totuuden musta. Luultavasti tää on turhaa pelkoa, mutta se pelko vaan on tosi suuri.

Miten pystyisin hyväksymään itseni? Onko siihen ees mitään helppoa ja nopeeta keinoa? Tuntuu, että oon ihan pihalla itsestäni enkä tunne itseäni edes. Ärsyttää, että mun pitää olla niin vaikea tapaus, etten osaa vain hyväksyä itseäni.

Pahoittelut pitkästä viestistä ja kiitos vastauksesta jo etukäteen :)
Lue vastaus
Hei. Olen 16 vuotias transmies/poika, joka juuri äskettäin tuli ulos kaapista äidilleen. Äiti otti asian positiivisesti ja sanoi tukevansa minua, mutta silti painotti sitä kuinka olen murrosikäinen ja saatan katua mahdollista muutosta myöhemmin. Kerroin äidilleni kuinka olen tuntenut olevani poika jo useamman vuoden ja kuinka pienenäkin olin leikeissä aika usein prinssi enkä prinsessa. Haluaisin päästä asioissa eteenpäin, koska kroppani ahdistaa minua todella paljon enkä tiedä voinko odottaa kovin kauaa. Kuinka saisin äitini ymmärtämään ja vakuuttumaan siitä, että tiedän kuka olen ja että tämä ei ole vain osa murrosiän identiteettikriisiä?
Lue vastaus
Olen tiennyt ihan pienestä, että olen trans. Olen nyt 14v ja olen aina pitänyt poikien/miesten vaatteita ja mulla on lyhyet hiukset mutta en uskalla varsinaisesti tulla ulos koska en sit tiiä et mitä vanhemmat tekis kun ne ei ole mitään kauheen suvaitsevaisia ja mitä koulussa kävis ja sillee. Oon tosi epävarma mun pituudesta koska oon 150cm ja en enää kasva ja en tykkää mun rinnan alueesta yhtää.

Päätin joku aika sitten, että meen amikseen artesaani puualalle. Äitiä ainakaa ei haitannut mutta en tiiä mitä sitten teen kun haluun vaihtaa nimen, saaha testosteronia yms. Mulla on yks kaveri joka tietää kaikesta ja aikoo auttaa mua mutta en sit tiiäiti. Mitä teen?
Lue vastaus
Olen nuori, pian 13v "tyttö" joka on epävarma seksuaalisesta suuntautumisestaan ja sukupuolestaan. Olen ollut ihastunut sekä tyttöihin että poikiin, ja tunnen olevani bi, mutta en ole varma.

En uskalla kertoa näistä asioista vanhemmilleni, he kyllä ovat monien asioiden suhteen ymmärtäväisiä, esimerkiksi vaatemakuni (en pidä esimerkiksi mekoista paljoa, saatan joihinkin yksityistilaisuuksiin laittaa sellaisen, mutta minusta tuntuu hiukan ahdistavalta käyttää mekkoa tai hametta. Tässä asiassa vaikeus onkin se, että esimerkiksi itsenäisyyspäivän tansseihin mennessäni (kaksi vuotta sitten) tunsin oloni koko ajan ahdistavaksi mekossa julkisella paikalla. Minun kuitenkin oletetaan käyttävän mekkoa tällaisissa tilaisuuksissa, koska olen "tyttö". Vanhempani myös tukivat minua, kun kerroin tahtovani lyhyemmät hiukset (en ole vielä leikkauttanut, mutta äitini auttaa minua miettimään minulle sopivaa hiustyyliä).

Myös aina kun olen ollut mukana jossakin roolipelissä tai leikissä mukana, hahmoni on ollut useimmiten poika. Pienempänä vietin myös enemmän aikaa poikien kanssa, ja olin enemmän kiinnostunut samoista asioista kuin he. En ole ikinä pitänyt nukeilla leikkimisestä. Perheessäni on minun lisäkseni ainoastaan poikia, ja vietänkin heidän kanssaan paljon aikaa (vaikka eivät kaikki minulle biologista sukua olekaan). Tykkään rakennella legoja, sekä luen enimmäkseen "pojille suunnattuja" kirjoja. Nykyään olen kuitenkin alkanut tekemään enemmän samoja juttuja kuin muut ikäiseni tytöt. Monet kuitenkin sanovat minua oudoksi (lähimpien kavereiden suusta tiedän sen olevan kehu, mutta muiden sanomana se kuulostaa ikävältä). En kuitenkaan tosiaan pidä itseäni poikana enkä tyttönä, enkä myöskään muunsukupuolisena. Jos kuitenkin johonkin lomakkeeseen pitää valita, olen enemmän tyttö kuin poika.

Vanhemmistani vielä, jos esimerkiksi televisiossa tulee jotakin homouteen liittyvää, vanhempani alkavat usein vitsailla aiheesta, joka tuntuu minusta loukkaavalta (sekä itseni, että muutaman ystäväni puolesta). Yleensä he myös käyttävät mieluummin esimerkiksi sanoja "lepakko" tai "homppeli", kuin lesbo ja homo. Tämä ei tunnu minusta kivalta, mutta en uskalla sanoa heille että olen hyvin epävarma seksuaalisesta suuntautumisestani, sillä pelkään heidän reaktiotaan.

Myöskään ystävilleni en ole uskaltanut kertoa, sillä osa heistä käyttää sanaa homo haukkumasanana, tai vitsailee aiheesta. Tämä on mielestäni erittäin loukkaavaa, ja olen siitä heille sanonutkin, mutta he eivät näytä ymmärtävän. Osa kyllä on ihan suvaitsevaisia, mutta en ole varma miten he suhtautuisivat jos kertoisin. Kouluni missä olen, on nimittäin erittäin jälkeenjäänyt, esimerkiksi jos luokka pitää jakaa puoliksi niin se on aina että "tytöt ja pojat". Menen silloin tyttöjen puolelle, mutta en varsinaisesti tunnu kuuluvan kumpaankaan. Liikuntakin on jaettu että "tytöt ja pojat" erikseen, ja opettajamme välillä puhuu että:
"Otetaan sitten välillä näitä vähän tyttömäisempiä kysymyksiä ettei koko ajan puhuta urheilusta"
Tai
"Pojat saavat halutessaan mennä pelaamaan jalkapalloa nyt, mitä te tytöt tahdotte tehdä?"
Tämä on mielestäni ahdistavaa, ja toivon että mennessäni ylä-asteelle, uusi kouluni olisi edistyksellisempi tällaisten asioiden suhteen.

En siis uskalla tulla kaapista osittain myös kouluni takia. Vaihdan joka tapauksessa koulua asuinkaupunkiini nyt kun menen yläkouluun, mutta osittain tahtoisin jatkaa samassa paikassa, sillä kaikki irl kaverini ovat siellä. En ole kovin hyvä luomaan ihmiskontakteja, ja minua pelottaa etten yläkoulussa saa ketään luotettavaa ystävää, jolle voisin kertoa asioistani.

Asian kertomista kavereille nyt vaikeuttaa entisestään se, että olen ollut jo pidemmän aikaa ihastunut erääseen parhaista kavereistani. Hän on suvaitsevainen kaikenlaisia ihmisiä kohtaan, ja olemme erittäin läheisiä. Halailemme usein, vietämme paljon aikaa yhdessä (yleensä kuitenkin niin että siinä on eräs toinenkin hyvä ystäväni mukana), ja ymmärrämme pelkästään katsomalla toisiamme silmiin, mitä toinen ajattelee. Olemme myös tanssineet yhdessä hitaita (lähinnä varmaan kuitenkin vain ystävyysmielessä), mutta minulle se merkkasi paljon. En kuitenkaan tahdo menettää ystävyyttämme, joten en siksi uskalla kertoa hänellekkään.

Tässä miettimiäni kysymyksiä:
Mikä minä oikein olen sukupuoleltani, vai olenko mikään?
Miten voin kertoa perheelleni ja ystävilleni sukupuolestani ja bi-seksuaalisuudestani?
Pitääkö/kannattaako minun edes kertoa heille?
Miten pääsen eroon ahdistuksen tunteesta näissä asioissa, vai pääsenkö mitenkään?
Kannattaako minun puhua jollekin muulle tästä asiasta? (Minulla on eräs luotettava ja ystävällinen nettikaveri joka on lesbo, ja pari vuotta minua vanhempi. Kannattaako hänelle puhua?)

Kiitos jo etukäteen ja anteeksi sekava viesti!
Lue vastaus
Olen 22 v tyttö/nainen asun vielä kotona, olen viimeisen reilun vuoden aikana miettinyt, olenko bi. Vielä silloin kun opiskelin (2015 kevät talvella) ihastuin ensimmäistä kertaa tyttöön/naiseen koulussa, ja tajusin sen vasta siinä vaiheessa, kun näin tämän tytön jonkun pojan kanssa. Olin samaan aikaan ihastunut myös yhteen poikaan. Jostain syystä säikähdin aika paljon sitä, että menin ihastumaan tyttöön. En tiedä miksi.

Aloin ihastua samanaikaisesti sekä poikiin että tyttöihin. Pahinta oli, etten uskaltanut kertoa kenellekään, enkä tiennyt mitä tehdä. Yritin tosi kauan uskotella itselleni, että tämä on joku vaihe, joka menee ohi mutta tilanne on yhä sama, kun kevät talvella 2015, ihastun sekä poikiin että tyttöihin.

Haluaisin kertoa tästä läheisille/ vanhemmille, mutten uskalla. Olen yrittänyt kertoa jo monesti mutta tuntuu ettei rohkeus riitä, vaikka sitä on kerätty jo aika kauan aikaa. Minua ahdistaa pitää tällaista "salaisuutta" itselläni, tosin olen uskaltautunut kertomaan parille hyvälle kaverille. He onneksi suhtautuivat hyvin, todella hyvin.

En vaan tiedä milloin ja miten voisin kertoa. Läheiseni ovat melko hyväksyväisiä enkä ole kuullut heidän puhuvan ilkeään sävyyn sateenkaarikansasta. Silti pelkään, että jos kerron, jotain pahaa tapahtuu ja he eivät hyväksy. Mitä ihmettä minun pitäisi tehdä??
Lue vastaus
Hei! Olen 17-vuotias tyttö ja asun äidin, isän ja siskoni kanssa. Meillä oli ihan tavalliset perhesuhteet, kunnes tulin kaapista 2016 kesällä.

Olen homoseksuaali ja minulla on ollut tyttöystävä jo yli puolen vuoden. Viime kesänä tiesin, että pian on kerrottava vanhemmilleni seksuaalisuudestani ja tyttöystäväni, mutta en ollut siihen vielä itse henkisesti valmis. Äitini oli aiemmin sanonut, että hyväksyy tytöt tyttöjen kanssa ja pojat poikien. Tyttöystäväni tuli viikonlopuksi meille ja viikonlopun jälkeen äiti tuli huoneeseeni ja kysyi että mikä tämä homo juttu nyt oikein on, hän oli todella vihainen. Aluksi ihmettelin, että mistä äiti tiesi suhteestani tyttöystävääni, mutta sitten tajusin omistavani kaksi fritsua kaulassani viikonlopun jälkeen. Äiti suuttui ja puhui päiviä siitä, miten olen valinnut väärän tien ja että hänen on vaikea hyväksyä tätä asiaa. Äiti ja isä riitelivät iltaisin tästä asiasta koska isänikin on rasisti homoja kohtaan. Äiti väitti, että he kyllä pitävät tyttöystäväni mutta ei vain pysty hyväksymään suhdettamme. Seuraavan kerran kun tyttöystäväni tuli meille kylään, ei kumpikaan vanhemmista hänelle moikannut. Pikkuhiljaa äiti ei enää puhunut asiasta ja siitä tuli jonkinlainen tabu. Isän kanssa en ole puhunut ollenkaan asiasta koska emme ole niin läheisiä. Väitin äidilleni olevani biseksuaali koska luulen hänen hyväksyvänsä sen paremmin. Vanhempani myös kritisoivat pukeutumistyyliäni (olen poikamainen), enkä uskalla kertoa olevani genderfluid.

Alkoi ajat, kun tunsin alakuloisuutta ja tunteen ettei minua hyväksyvä kotona. Ahdisti olla paikassa, jossa kaikki kamala oli tapahtunut. Aloin viiltelemään itseäni käsivarteen ja itkin joka yö. Tätä on jatkunut nyt yli kolme kuukautta. Tilanne ei tunnu etenevän ja en uskalla hakea apua esim. koulukuraattorilta koska pelkään että sieltä soitetaan kotiin (olenhan alaikäinen). En ole siis mahdollisesta masennuksestani kertonut vanhemmilleni koska luulen etteivät he hyväksyisi sitäkään.

Minua myös ahdistaa, jos tyttöystäväni pitää ottaa puheeksi vanhemmilleni. Asumme eri kaupungeissa, joten minun on aina ilmoitettava, jos lähden tyttöystävälleni tai toisin päin. Äidin äänensävy aina muuttuu kun esim. lähtöni tyttöystävälleni otetaan puheeksi ja se ahdistaa minua paljon.

Olen hyvin väsynyt koska tein koko kesän rankkaa työtä ja käyn lukiota. Tuntuu etten saa koskaan levätä ja en jaksa enää henkisesti arjessa. Koulunkäyntini menee huonommin ja itken edelleen joka yö ja välillä saatan satuttaa itseäni, koska nuo asiat eivät mene mielestäni pois. En tiedä mitä pitäisi tehdä
Lue vastaus
Hei! Olen 19- vuotias nainen. Ensirakkauteni oli nainen, jonka kanssa seurustelin muutaman kuukauden. Olen sen jälkeen hävennyt asiaa kovin ja selitellyt itselleni asiaa laittaen sen iän piikkiin, sen piikkiin, että hän näytti vähän mieheltä, ja sen, että yli puolet heteronaisista ovat joskus tunteneet vetoa naiseen.

Olen seurustellut kaksi kertaa, molempina kertoina miehen kanssa. Ensin vuoden ja sitten kaksi vuotta. Seurustelun aikana en koskaan vaivannut päätä näillä ajatuksilla, mutta syksyllä tulleen eroni jälkeen, aloin ihmettelemään miten en surrut eroa, vaan ainoastaan hänen menetystä ystävänä. Puhuin tästä sedälleni, joka pitkästi perustellen kertoi, että on aina olettanut mun olevan tyttöihin päin. Olen syksystä lähtien ahdistunut kovin asiasta. En tiedä enään ollenkaan, kuka olen tai mitä haluan. En anna itselleni mahdollisuutta ajatella, sillä tahdon naimisiin miehen kanssa ja tahdon lapsia. Ainakin haluaisin haluta. Katson lesbo- ja heteropornoa mutta pääasiassa lesbopornoa.

En tiedä voisinko naisen kanssa seurustella, en ole kokenut, mutta tahtoisin ainakin yhden illan juttua edes kokeilla. En kuitenkaan kykene prosessoimaan tätä tai alkaa analysoimaan itseäni sillä yritän psyykata itseni heterona olemiseen ja pysymiseen, en tahdo, en suostu myöntämään jos olen jotain muuta. Onko heterona normaalia tuntea tällaisia tuntemuksia?

Käytökseni vahvistuu kun oon kännissä, ihan kun en edes näkis niitä miehiä ollenkaan, katon vaan naisia ja oon sillee "wow ompas toi kaunis" ja sit jos nään esimerkiks pariskunnan pussaamassa niin ajattelen siitä miehestä vaan että ompas toi onnekas kun on saanut tollasen naisen. Vain näin päin. Sitten krapulassa oon taas ihan sekasin ajatuksistani ja ahdistun ja oon kieltäväinen näitä tunteita kohtaan.

Samoiten viime aikoina olen poissulkenut kaikki naisystäväni elämästäni, sillä olen ahdistanut ajatuksestakin että jos alan heidän läsnä ollessa tuntemaan vetoa tai ihastusta. Olen muutenkin koko elämäni pääasiassa viettänyt omaten vain miespuolisia ystäviä.
Lue vastaus
En tiedä mitä tähän pitäisi kirjoittaa. Tuntuu vaan tosi pahalta.

No tuotanoin... Puberteetin kynnyksellä alkoi pojat kiinnostaa. Kulutin valtavasti voimavaroja peittääkseni 'homouteni'. Tätä jatkui lukion loppuun asti. Sitten muutin uuteen kaupunkiin yksin asumaan. Sain tilaa ajatuksilleni ja uusia näkökulmia tilanteeseen. Myönsin itselleni olevani homo.

Harrastin ekaa kertaa ikinä seksiä miehen kanssa. Minuun ei sattunut, olin euforiassa. Mieleni laukkasi villisti. Olin vapaa oma itseni.

Myöhemmin olen ollut muiden miesten kanssa. Suhteet ovat olleet lyhytikäisiä. Olin kuitenkin varma homoudestani.

Sitten naisfantasiat alkoivat eksyä päähäni. Ensin yksittäisinä kuvina ja ajatuksina, myöhemmin haaveiluna. Järkytyin. Minähän olen homo!

Alkuhuuman jälkeen olen hylännyt btm roolin. Pidän sitä epämukavana ja vastenmielisenä ajatuksena. Olen silti ollut vain miesten kanssa.

Tämän hetkinen 'säätö' on jatkunut yli puoli vuotta. Siis miehen kanssa. Seksi on alkanut tuntua tylsältä. En alunperinkään ollut kovin romanttisessa suhteessa, mutta tuntuu kuin mitään tunteita ei enää olisi.

Jokin aika sitten aloin katsomaan hetero- ja lesbopornoa. Erityisesti naisten rinnat kiihottivat, ja hiukset. Genitaalit niin naisilla kuin miehillä ovat epäkiinnostavan näköiset.

Nyt olen alkanut miettiä, josko identiteettini olisi kuitenkin bi. Olen huomannut, että miehiin liittyvät ajatukset ovat olleet lähinnä seksifantasioita. Ja romantiikassa olen kokenut karvaita pettymyksiä. Löydän mieleni sopukoista haaveita lapsista naisen kanssa. Olen hämilläni.

Olen viimeisen parin vuoden ajan ollut avoimempi muutamalle läheiselleni ja he ovat sanoneet, että olen aina vaikuttanutkin homolta. Pidän itseäni kuitenkin melko maskuliinisena ja olen saanut kuulla kehujakin tästä partreneiltani. Tämä minun ilmeinen homouteni yllätti ja vähän loukkasi.

Nyt kun olen löytänyt itsestäni bi-puolen, tuntuu kuin ihmiset luulisivat minun valehtelevan, keksivän sepustuksia, joilla pääsisin 'takaisin' heteron rooliin. Minut tyrmätään täysin jos ilmoitan kiinnostuneeni myös vastakkaisesta sukupuolesta. Koen tämän kovin nöyryyttäväksi. Välillä kiellän itseltäni bipuoleni - minähän olen homo, kaikki sen tietää. Ja yhä uudestaan naiset hiipivät mieleeni.

Olen epätoivon partaalla tilanteessani. En tiedä kuka olen tai mitä haluan. Kaikki muut sen sijaan tuntuvat sen tietävän ja ovat valmiina tyrkyttämään apuaan, siis sillä ehdolla että olen homo ja tulossa kaapista. Bi en voi olla. Yritän vain valehdella itselleni, että pitäisin naisista.

Kysynkin: mitä voin tehdä? Mistä tiedän mihin lokeroon kuulun? Voinko ikinä olla parisuhteessa naisen kanssa ilman lähipiirini supinaa selän takana.
Lue vastaus
Hei. Olen 17 vuotias tyttö ja tiedän kuuluvani seksuaalivähemmistöihin. En tiedä vielä olenko täysin vain naisiin suuntautunut vai molempiin sukupuoliin. Molemmat vetävät minua puoleensa ja herättävät ajoittain eriaikoihin enemmän tunteita. Asia pelottaa ja ahdistaa minua suunnattomasti. Minulle tulee aina välillä aikoja jolloin haluasin vain itkeä ja hypätä ikkunasta ja välillä aikoja jolloin olen täysin okei itseni kanssa. En tunne ketään sukupuoli vähemmistöä tai edes jonka perheessä olisi sellaista. En ole kertonut kenellekkään miltä minusta tuntuu ja enkä ole varmasti valmis kertomaankaan pitkään aikaan. En tiedä miten edetä asian kanssa, mutta johonkin päin olisi pian pakko mennä ennenkuin romahdan. Luulin loman jossain kaukana kotoota auttavan, mutta kotiin paluu tuntukin vielä enemmän ahdistavalle. Tunnen myös olevani hyvin yksinäinen, joka ei paranna asiaa.
Lue vastaus
Hei

Olen 23-vuotias muunsukupuolinen Lahdesta ja minulla on sellainen olo kuin olisin hyvin yksin tämän asian kanssa. Olen tullut ulos kaapista äidilleni, siskolleni ja entiselle opettajalleni. Loppu suvulle ei missään nimessä saa kertoa, koska he oletettavasti tekevät perheestäni pahempia mustia lampaita kuin jo olemme.

En kuitenkaan tunne että voin puhua näistä asioista kotonakaan. Tuntuu kuin kiusaisin äitiä aina kun puhun näistä asioista, enkä kehtaa vaatia että hän ei kutsuisi minua mimmiksi, tytöksi etc. Yritin olla kovana asiasta aluksi, mutta hermostutin äitini sillä, niin luovutin. Nyt se kaduttaa, koska se häiritsee. Siskolleni sanoin vain etten ole tyttö enkä poika, koska äidin mukaan hänkään ei ymmärrä. Tähän vielä se, että tahtoisin eroon rinnoistani, mutta en uskalla tehdä päätöksiä äidin ja suomen lain säädännön takia. Bindaus ei tunnu enää oikein auttavan asiaa...

Anteeksi että tämä on niin jaaritteleva viesti, mutta lopullinen kysymys on kait se, että pitäisikö minun yrittää puhua tästä lisää vai ei?

Kiitos!
Lue vastaus
Moro, olen 14-vuotias, enkä ole oikein varma sukupuolestani. Biologinen ja juridinen sukupuoleni on tyttö, mutta minusta tuntuu kummalliselta, kun minusta puhutaan "tyttönä" "neitinä" tai "naisena". Minulla on lyhyet hiukset ja olen aina käyttänyt miesten vaatteita, jos olen saanut valita. Haluaisin binderin, mutta en juurikaan tarvitse sitä, eikä Suomessa ei oikein myydä bindereitä enkä ole uskaltanut kertoa vanhemmilleni tästä mitään. En tykkää vartalostani tai naamastani, enkä ole uskaltanut mennä esim. uimaan vartaloni takia, lähinnä sen takia että minun pitäisi pitää "naisten uimapukua", ja ihmiset ajattelisivat minua tyttönä. En tykkää puhumisestakaan, koska vaikka ääneni on melko matala, sen kuullessa ajattelee ensimmäisenä että "Jaha, tuo on tyttö".

Molemmat vanhempani ovat melko homo- ja transfobisisia, mutta isäni on sanonut että hyväksyy minut vaikka olisin mitä, mutta pelkään silti heidän reaktioitaan.

Enkä ole varma, olenko trans, vai onko tämä vain joku epämääräinen vaihe jolle nauran kymmenen vuoden päästä. Minua pelottaa, että jos esim. aloitan testosteroonin oton tai poistatan rintani, ja sitten joku päivä heräänkin että "ei helvetti, kadun kaikkea"
Lue vastaus
Hei, olen syntynyt tyttönä, mutta tunnen oloni pojaksi. En ole kumminkaan varma olenko poika. Silti minua ahdistaa ja inhottaa tanssia "tyttönä" (opettaja on valinnut parit) ja parini on siis cispoika. En ole ennen käynyt katsomassa itsenäisyyspäivän tanssijaisia, eikä kukaan koulussani tiedä että koen olevani enemmän poika kuin tyttö. Minulla on siis lyhyet hiukset (ei polkkatukka, vaan aivan lyhyet). Kyselin luokkatovereiltani tietävätkö he kuinka tanssijaisiin täytyy pukeutua. Kuulemma "tyttöjen" täytyy pukea mekko. En tahdo pukea mekkoa. Koko tanssijaiset vaikuttavat inhottavilta, mutta eniten minua huolestuttaa tämä sukupuolijuttu. Vanhempani eivät siis tiedä myöskään siitä, että koen olevani enemmän poika kuin tyttö.
Lue vastaus
Hei! Olen 14-vuotias, aseksuaalinen, panromanttinen demipoika, jonka syntymässä todettu, biologinen ja juridinen sukupuoli on tyttö. Siitä ei ole kauaa, kun kyseenalaistin seksuaalisuuttani, ja sukupuoli selvisi vain vähän aikaa sitten.

Kuten odotettavissa, minulla on pientä epämukavuutta kehoni yms. kanssa. Välillä haluaisin eroon rinnoistani, feminiiniset muotoni häiritsevät ja haluan epätoivoisesti matalamman äänen. Genitaaleillani minulla ei oikeastaan ole minkäänlaista ongelmaa.

En kuitenkaan halua tehdä mitään pysyvää päätöstä. Välillä, mielestäni on ihan kivaa omistaa rinnat. En tavallaan uskalla ottaa testosteronia, koska olen laulaja, enkä halua ottaa pienintäkään riskiä - ja on itseasiassa näyttelijänä hauskaa näytellä muuta kuin omaa sukupuolta (vaikka haluaisin vaihteeksi miesroolin).

Olen yrittänyt madaltaa ääntäni luonnollisesti, vain opettelemalla puhumaan hieman matalammalta - se tosin tuntuu vaikealta ja hitaalta prosessilta, joka ei vaikuta ääneeni niin paljon kuin haluaisin. Rintojen bindaus on myös pieni ongelma. Olen koulussa aina välillä käyttänyt paidan ja alustopin välissä pitänyt venyvää vyötä, mutta se ei tee isoa muutosta, tuntuu epämukavalta, eikä pysy aina paikallaan. Haluaisin oikean binderin, mutta niitä myydään vain netissä, ja niiden tilaaminen ja samalla kaapissa pysyminen on vaikea tehtävä. Sen lisäksi ne ovat melko kalliita, enkä osaa netistä tilatessa olla varma siitä, että ovatko ne sopivat.

Minua myös, ärsyttää se, että minun on vaikeampi mennä läpi miehestä, koska pidän mielelläni hameita ja mekkoja.

Ja, kuten äsken viittasin, olen vielä kaapissa. Ainakin joillekin. Monille, mutta monille olen myös tullut ulos. Olen kertonut kaveriporukallemme, hieman epäsuoraan muille luokkalaisillemme (saattaa olla outoa, että kerroin heille, sillä he eivät ole millään tavalla läheisiä minulle, enemmän vatsakohta, mutta sillä ei ole paljon merkitystä), olen pistänyt somessa sukupuolekseni "en tiedä", vaihtoehtoiseksi nimekseni miesnimeni ja he-pronominit käytettäväksi minusta (koska kukaan ei kuitenkaan katso facessa tietoja, heh), ja lisäksi olen kertonut yhdelle opettajistamme (yksi oppilaiden suosikeista, luotettava, terveystiedon opettaja). En ole kuitenkaan kertonut perheelleni mitään. He tietävät, että olen sateenkaarinuori, sillä olen käynyt heidän tietäessä pridessa ja monissa sateenkaarinuorten tapaamisissa, mutta he eivät tiedä muuta. Paitsi isoveljeni, joka on vähän hankalampi juttu.

Minulla on tumblr, jossa olen puhunut siitä kuinka hämmentynyt olen ollut sukupuolestani. En ollut ollenkaan huomannut, että veljeni on yksi seuraajistani. Veljeni on myös nähnyt yhden priviledgebingon, jonka täytin - siinä olin pistänyt kysymysmerkin siihen, että olisin mies, ja pistin siihen myös, etten ole cis. Olen vältellyt aihetta veljeni kanssa, ja tuntuu siltä, että hankin on.

Tiedän, että perheeni kannustaa LGBTQIA+ ihmisiä, vaikkakin joskus sanovat tietämättään loukkaavia kommentteja. En kuitenkaan uskalla tulla kaapista. Ennen ajattelin, etten kertoisi sukupuolestani koskaan, mutta nyt olen huomannut, etten voi pysyä ikuisesti kaapissa. En tiedä yhtään miten tai milloin kertoisin. En haluaisi tehdä siitä suurta asiaa, mutta se kuitenkin on, kun minut on kasvatettu sanomalla jatkuvasti minun olevan tyttö, nuori nainen, prinsessa yms. ja yhtäkkiä sanon, etten ole.

En tiedä yhtään mitä tehdä ja se hirvittää.

Kiitos avusta.
Lue vastaus
Hei!

Olen 24 vuotias homoseksuaali nainen ja n kaksi vuotta sitten tulin puhelimitse kaapista äidilleni.. kotonani on aina ollut hyvinkin suvaitsevainen ilmapiiri ja olen kerran jopa kuullut äitini toteavan, ettei hänelle olisi väliä jos joku lapsista olisi lesbo, mikä silloin teini-iässä tuntui helpottavalta, vaikka oman seksuaalisen suuntautumisen pohdinta olikin vielä vaiheessa. Esimerkiksi koulussa tai työelämässä asia on myös ollut täysin ok ja olenkin tullut kaapista ulos jo melkein kaikkialla enkä ole kohdannut mitään selkeää syrjintää aiheen tiimoilta.

Kuitenkin äitini reaktio puhelimessa yllätti minut yhtä paljon kuin kaapista ulos tulemiseni hänet.. itkuisesti soperrettujen melkoisen asiattomien kysymysten ja kiellon kertoa kenellekään jälkeen olen kuullut äitini asian käsittelystä väliraportteja lähinnä sisaruksiltani, joiden mukaan käsittely on ollut ilmeisesti raskas ja itkuinen. Viime kesänä sain myös hämmentävän puhelinsoiton, jossa ensin äiti käski minua kertomaan suuntautumisestani sukulaisille, minkä jälkeen kielsi kertomasta, minkä jälkeen ilmoitti että kaveriporukkani on lesboksi muuttumisen jälkeen muuttunut ihan kauheaksi (whaat?) ja minun pitäisi pitää sosiaalinen mediani yksityisenä (en somessa ole kokenut tarpeelliseksi toitottaa seksuaalista suuntautumistani, mutta jotain häiritsevää siellä sitten ilmeisesti oli). Tämän jälkeen tuli onneksi seuraavana päivänä vähän katuvaisempi soitto, missä toteamus että minun pitäisi ymmärtää asian olevan hänelle vaikea edusti ilmeisesti anteeksipyyntöä.

Joka tapauksessa näiden episodien välissä yhtään kenenkään seksuaalinen suuntautuminen on täysin tabu aihe perheessämme, itsekään en halua millään tavalla viitata mihinkään oman elämäni ihmissuhteisiin, etten vaan saa aikaan mitään kohtausta. Olen aika huono puolustamaan omaa kantaani ja konfliktitilanteissa (esim. liian henkilökohtaiset tai syyllistävät kysymykset) menen yleensä aika jäihin ja mielellään vetäydyn. Rauhallisesti ja hyvässä ilmapiirissä voisin asiasta keskustella.

Alun perin ajattelin, että ajan myötä asia helpottaa, nyt olen viime aikoina pohtinut, että onko mitään mitä voisin tehdä auttaakseni äitiäni saamaan tälle jutulle vähän normaalimmat mittasuhteet, vai pitääkö tällaista salailua ja aiheen välttelyä jatkaa ikuisuuksiin... Tuntuu että hän kuvittelee minun elävän jotain mystistä undergroundlesboelämää, kun oikeastihan näin sinkkuna seksuaalinen suuntautumiseni ei näy arjessani pahemmin ollenkaan. Äitini ei käy töissä, hänellä ei ilmeisesti ole oikein ystäviä kenen kanssa kehtaisi asiasta puhua, saatikka sukulaisten kanssa, kenen kanssa hän olisi läheisempi. Paitsi pikkusisarusteni, jotka ovat kyllä ihailtavasti jaksaneet kuunnella, mutta minusta on jotenkin ikävää että minun elämäni melko henkilökohtainen asia on tällä tavalla muiden hartailla puitavana ja selvitettävänä.

Harmittaa myös, kun arvelin että kaapista tulon jälkeen voisin olla vapaammin eikä olisi oloa, että salailen jotain, mutta tilanne on oikeastaan jo melkeinpä päinvastainen kun joudun asiasta kuitenkin vaikenemaan. Ehkä oli virhe tulla kaapista, kun meidän perheessä ei romanttiset ihmissuhdeasiat muutenkaan ole mikään luonnollinen keskustelunaihe.. Osaatteko neuvoa miten saisin tilanteen korjattua?
Lue vastaus
Hei!
Olen 15v "tyttö". Olen "tyttö" ja se ei tunnu oikealta mutta välillä tunnen itseni maskuliiniseksi mutta sekään ei tunnu oikealta... Olen kokeillut muunsukupuolisuutta mutta sekään ei tunnu oikealta... Enkä edes tiedä miten pukeutua kun kaikki tuntuu väärältä...olen leikannut hiukseni lyhyeksi koska se tuntui oikealta ja olen tykännyt mutta välillä kaipaan pitkiä hiuksia... En voi suodattaa maskuliinisuutta ja rintoja samaan pakettiin... Sekään ei tunnu oikealta... Ja pelkään muiden katseita ja sanomisia jos pukeudun poikamaisesti jota haluaisin kovasti...en myöskään pidä kehostani varsinkin rinnoistani mutta en niistä haluaisi luopuakaan... Mutta ne ei vain tunnu oikealta...pelkään myös sitä että jos pukeudun poikamaisesti en saisi poikaystävää... Pidän kyllä tytöistäkin eli voisin seurustella tytönkin kanssa mutta en haluaisi olla se "maskuliinisempi/jätkä" siinä suhteessa... Minua kiusataan tämän takia ja se ei auta asiaa yhtään vaan ahdistaa mennä ulos/kouluun varsinkin jos olen pukeutunut vähänkään maskuliinisemmin... En tiedä mitä teen
Lue vastaus
Olen yläastetta käyvä nuori, fyysisesti nainen, joka pohtii sukupuoli-identiteettiään. Noin puoli vuotta sitten tutustuin kunnolla siihen, mitä transsukupuolisuus tarkoittaa. Tämän jälkeen olen miettinyt paljon sitä, mitä itse olen.

Haluaisin olla poika, mutta en uskalla sanoa olevani. Tunnen aina riittämättömyyttä siitä, etten ole tarpeeksi poika. Se saa mielialani alas. Kun taas ihmiset luulevat minua pojaksi, tuntuu hyvältä. Hiustyylini on poikamainen, ja ostan vaatteenikin yleensä poikien osastolta.

Äidilleni olen asiaa vihjaillut sanomalla, että haluaisin olla poika, ja etten pidä kehostani. Erityisesti rinnat saavat epämukavuuden tunteen. Peilin edessä peitän usein levenevän kohdan lantiostani nähdäkseni, miltä pojan lantio voisi itselläni näyttää.

Miten saisin tutkittua itseäni? Millä saan selville mitä sukupuolta oikeasti olen? Olen kyllä tietoinen muunsukupuolisista, mutta haluaisin selvästi edustaa jotakin. Onko siis keinoja, joilla voisin auttaa itseäni ymmärtämään? Kiitos jo etukäteen!
Lue vastaus
Olen 16-vuotias lukion 1. luokkaa käyvä tyttö. Keväällä multa kysyttiin, olenko lesbo. Siinä sitten vähän hätäännyin ja sanoin, että en ole. Sitä ennen kuitenkin olin ajatellut olevani bi, mutta olin kieltänyt sen itseltäni, koska minulle on kotona aina kerrottu, että homoseksuaalisuus on syntiä, eikä vanhemmat tule ikinä sitä hyväksymään. Sen jälkeen aloin miettimään, että olenko oikeasti bi, vai enkö vain halua aiheuttaa niin suurta järkytystä läheisilleni, kun joskus kerron heille. Suurin osa läheisistäni on siis todella uskonnollisia. Noin vuosi sitten olin vähän ihastunut yhteen poikaan, mutta en olisi todellakaan halunnut olla sille muuta ku kaveri. Olen miettinyt kertovani lähiaikoina parille kaverille ja olen yrittänytkin, mutta sanat ei vaan ole tulleet suusta. Mietin vaan, että voinko oikeasti tietää olevani lesbo, jos en ole ikinä edes kunnolla ihastunut tyttöön? Ja mitä sanon kavereille, jos ne alkaa kysyyn, että miten voin esim. tietää olevani lesbo?
Lue vastaus
Hei.
Olen 15-vuotias tyttö, joka on alkanut kyseenalaistamaan omaa seksuaalisuuttaan.

Olen tiennyt aseksuaalisuudesta jonkin aikaa, mutta en ole ajatellut sitä sen enempää. Nyt olen kuitenkin huomannut, että vaikka minulla on ollut pieniä ihastuksia ja vaikka olen kaivannut jotain 'säätöä', seksi tai suutelu ei houkuta. En ällöty ajatuksesta mutta en myöskään halua sitä. Luin aseksuaalisuuden määritelmää, ja se tuntui sopivan minuun.

Silti en tiedä, voinko sanoa olevani aseksuaali vai enkö 'ole vielä valmis'?
Lue vastaus
Hei,
olen (lähes) 17-vuotias teinityttö, joka haluaisi esittää pari hämmentynyttä kysymystä.
Noin kuukausi sitten löysin aseksuaalisuuden määritelmän. Sen luettuani jokin lukko sisälläni oli avautunut loksahtaen ja hyvänolon tunne oli täyttänyt minut. Minusta tuntui, että olin oppinut ymmärtämään itseäni taas hieman paremmin, sillä löysin selityksen sanoittamatta jääneelle huolelle, jota olin tuntenut jo pitkään.

Ennen "valaistumistani" olin häpeissäni siitä, että ystäväni rönsyilevät puheet seksistä kammottavat ja hieman ahdistavat minua. Lisäksi yritin korjata itseäni yrittämällä totuttautua seksiä sisältävien tekstien lukemiseen. Vasta pari päivää sitten ymmärsin, että minun ei tarvitse muuttua, ei ainakaan sillä tasolla. On aika ironista, että samaan aikaan ajattelin rakastavani itseäni sellaisena kuin olen, kun tosiasiassa yritin korjata itseäni ajatellen, että minussa oli jotakin pielessä.

13-vuotiaana puheet seksistä terveystiedon tunnilla ällöttivät, mutta ajattelin, että se muuttuisi. Ajattelin, että jossain vaiheessa alkaisin haluamaan seksiä tai tuntemaan seksuaalista vetovoimaa. Mutta minä en kirjoittaisi tätä tekstiä tällä hetkellä, jos se olisi tapahtunut.

Seksin harrastaminen ei houkuttele millään tavalla ja on se minulle jopa pelottava ajatus, sillä jos sitä sattuisin joskus harrastamaan, haluaisin sen olevan ainoastaan "sen oikean" kanssa. Tämä yksi-seksikumppani-koko-elämän-aikana-utopia juontuu muun muassa minun uskonnollisesta vakaumuksestani ja siitä, että minä en yksinkertaisesti halua antaa itseäni niin syvällä tasolla monelle ihmiselle. Pelkään myös, että jos ottaisin pelottavan askeleen ja luopuisin neitsyydestäni, menettäisin sen henkilölle, joka ei ymmärtäisi kuinka vakava asia seksi on minulle.

Koin yksipuolista rakkautta erästä poikaa kohtaan muutaman vuoden ajan, joten tiedän olevani heteroromanttinen aseksuaali. Tunteeni päättyivät häntä kohtaan pari vuotta sitten ja minä en yhdessäkään vaiheessa toivonut häneltä enempää kuin vastausta tunteisiini. Sen jälkeen en ole tuntenut edes lyhyttä ihastusta. Ikäluokkani pojat ovat minulle vain joukko poikia, ja en ole tuntenut minkäänlaista vetovoimaa heihin enkä tyttöihinkään. Se on mielestäni sääli, sillä pidin ihastuneena olemisen tunteesta. Oikeastaan tunnen vahvaa kaipuutta romanttiseen seurustelusuhteeseen ja haluaisin sellaisen, kun tunnen ihastusta/rakkautta uudelleen joskus tukevaisuudessa.

Mennäänpä sitten kysymyksiin. Mitä seksuaalinen vetovoima oikeastaan on? (Ymmärrän kyllä määritelmän, mutta en tiedä olenko tuntenut sitä vai en.) Ja onko minulla oikeus sanoa olevani aseksuaali samalla kun saatan olla vain erittäin epäkypsä tapaus? (Itse ainakin tunnen vahvasti olevani aseksuaali, mutta välillä epäilen itseäni.) Ja jo ennen kuin olin ymmärtänyt olevani aseksuaali, olin päättänyt odottavani neitsyyteni menettämistä avioliittoon asti. Voinko minä siis olla aseksuaali, vaikka samaan aikaan minulla on myös vakaumuksellisia syitä olla harrastamatta seksiä? Ja miten voin tarvittaessa selittää olevani oikeasti aseksuaali ja etten käytä aseksuaalisuutta vain tekosyynä "pihdata"?

Äitini mielestä olen liian nuori miettimään näitä asioita, mutta haluan itse jonkinlaisen varmuuden asiasta. En halua viettää seuraavia 8 vuotta pohtien voinko mieltää itseäni aseksuaalina, samalla kun aivoni vielä kasvavat.

Rakastan itseäni sellaisena kuin olen ja kuukausi sitten opin rakastamaan itseäni hieman vahvemmin aseksuaalisuuden käsitteen löydettyäni. Tietenkin välillä huolestuttaa, löytyykö ketään, joka hyväksyisi sekä aseksuaalisuuteni että uskoni ja jopa jakaisi sen kanssani. Luotan kuitenkin, että kaikki menee hyvin. Enää en nimittäin yritä "korjata" itseäni.
Kiitos antamastanne ajasta.
Lue vastaus
Olen nainen 17v ja olen jo pari vuotta tiennyt, että pidän naisista, miehet eivät kiinnosta ollenkaan, joten olen lesbo. Olen täysin sinut sen kanssa ja kaikki on hyvin. Pukeudun miestenvaatteisiin ja minulla on lyhyet hiukset, koska ne tuntuvat minulta itseltäni. Mutta nyt olen vähän aika sitten alkanut miettiä kehoani...
Luulin, että se on vain ohi menevää, mutta se on jäänyt kalvamaan. En tunne olevani nainen, mutta en mieskään eli en halua miehen kehoa.

Minua ahdistaa kutsua itseäni naiseksi tai sanoa jollekin olevani nainen. Myös terveyslomakkeiden täydennys ahdistaa tai mikä vaan lomake johon pitää kertoa sukupuoli. Ahdistaa myös naisten pukuhuone. Ei se, että siellä on muitakin vaan oma kehoni ahdistaa... En tiedä mikä olen, jos en tunne olevani nainen tai mies ja kehoni vaivaa minua. Kehossani minua vaivaa eniten rintani.

Haluan poistaa rintani, jotta tuntisin itseni paremmaksi, että silloin "en ole nainen, mutta en mieskään"-tyylillä.
Minkä ikäisenä voi poistaa rinnat ja paljonko se maksaisi? Minkälainen prosessi se on? Onko kuukautisten lopettaminen mahdollista? Jos on miten?

En ole kertonut vanhemmilleni tai sisaruksilleni. He eivät tiedä, että olen lesbo tai tästä keho asiasta mitään.
Uskon, että vanhempani hyväksyisivät minut lesbona, mutta olen epävarma hyväksyvätkö he minut jonain muuna kuin naisena tai miehenä. Sisarukseni pelottavat minua eniten. He ovat puhuneet minun kuullen negatiivisesti seksuaalivähemmistöstä, kuinka transsukupuoliset ovat ällöttäviä ja että homot ja lesbot eivät saa tulla heidän lähelleen ja kaikkea tämmöistä. Tuntuu että he eivät hyväksy muita kuin heteroita ja "normaaleja" ihmisiä. Sävy jolla he puhuvat tuo heti ahdistuneen tunteen. Olen heidän kanssaan myös paljon tekemisissä. Jos kerron heille, niin pelkään, että se rikkoo välimme pysyvästi.

Ainoastaan lähimmille ystävilleni olen kertonut ja he ovat hyväksyneet minut ja auttaneet ja tukeneet minua, mistä olen helpottunut ja kiitollinen. He ovat tukipilarini. Miten voin kertoa vanhemmilleni ja sisaruksilleni näistä asioista? En tiedä miksi kutsua itseäni tai mikä olen... Toivon että kertoisitte vastaukset kysymyksiini ja siihen että mikä/kuka olen. Ja mitä minun kannattaa tehdä. Haluaisin kutsua itseäni joksikin.

KIITOS!
Lue vastaus
Moi! Olen kohta 16 vuotias tyttö. Olen pienestä asti tiennyt että tykkään sekä tytöistä että pojista. Minun vanhempani eivät hyväksy minun seksuaalisuuttani ollenkaan, he uhkaavat heittää minut ulos kotoa tämän takia. Mitä minun pitäisi tehdä?
Lue vastaus
Hei!
Olen 14-vuotias cis-tyttö(kai). Noin vuosi sitten tajusin, etten ole hetero, ja siitä alkoi noin vuoden pituinen sisäinen taistelu seksuaalisuudestani. Ainakin tällä hetkellä luokittelen itseni aseksuaaliseksi ja joko bi- tai panromanttiseksi, mutta minusta tuntuu mukavalta myös kutsua itseäni yksinkertaisesti homoksi.

Vaikka minulla on vielä jonkinmoista hämmennystä seksuaalisuuteeni liittyen, olen saanut uutta ihmeteltävää: sukupuoleni. Olen biologisesti tyttö ja olen aina ajatellut itseäni tyttönä, kuten kaikki ympärilläni olevat. Pukeudun myös feminiinisesti. Olen kuitenkin tullut ajatelleekseni, haluanko ihmisten näkevän minua tyttönä. Usein, kun ihmiset ovat viitanneet minuun tyttönä (tai meidän kaveripiirissä muijana) olen tuntenut pientä(tai joskus suurempaa) epämukavuutta. Kuitenkin ajattelen itseäni usein tyttönä. Olen alkanut epäillä, että olen demityttö tai jotain sinne päin. Tuntemukseni on vaikea selittää, mutta tämä lausahdus voisi kuvailla sitä jotenkin: "Jos kysyt sukupuoltani, vastaan olevani tyttö. Mutta jos kysyt, kuka olen, sukupuoleni ei kuulu vastaukseen".

Kävin mietiskelyn keskellä uteliaisuudesta vilkaisemaan facebookin sukupuolivaihtoehtoja ja huomasin, että siellä kysytään myös mitä pronomineja käytät (kielissä, joissa niissä on eroa). Minua alkoi kiehtoa they/them pronominien käyttö. En osaa sanoa, miksi. Meinasin pyytää kavereitani käyttämään näitä pronomineja minusta, ainakin jonkun aikaa, niin voisin kokeilla, tuntuuko se luonnolliselta, mutta en uskaltanut, koska ystäväni (vaikka he puolustavat lgbtq+ oikeuksia) ovat usein ärsyyntyneitä, kun puhun siitä, kuinka ärsyttäviä hetero- ja cisnormatiivisuus ovat yms.

Toivottavasti voitte neuvoa minua. Pahoittelen sekavaa viestiä, sellainen mielenikin on tällä hetkellä.
Kiitos!
Lue vastaus
En uskalla tulla vanhemmilleni kaapista ulos. Parhaalle kaverille kerroin jonkin aikaa sitten, ja sekin oli erittäin vaikeaa. Pelkään että vanhempani eivät ymmärrä minua. Tämän takia olen itkenyt monta yötä, sillä haluaisin kertoa. Joskus olen miettinyt jos vaan joskus täräytän että seurustelen tytön kanssa. Miten pitäisi kertoa?
Lue vastaus
Moikka! Olen kohta 19 v tyttö ja noin vuosi sitten tajusin olevani lesbo. Tämä vuosi on ollut elämässäni yksi vaikeimmista identiteettipohdintojen yms. takia. Itse asian hyväksymiseen meni oma aikansa (tosin välillä tulee edelleenkin hetkiä, jolloin haluaisin uskoa, että olen hetero, kuitenkin tiedän, että niin ei ole) mutta tiedän että haastavin vaihe on vielä edessäpäin. Tällä hetkellä kukaan läheiseni ei tiedä, tai niin ainakin luulen. Välillä tuntuu siltä, että kaverit olisivat aavistaneet jotain nettikäyttäytymisestä tyylistäni tai siitä että en yksinkertaisesti ole enää lähestynyt poikia/puhunut kenestäkään ja muutenkin ollut hyvin vaitonainen heidän puhuessaan seurustelusta yms. Näytän kuitenkin täysin heterolta, joten asiaa tuskin aivan helposti tajuaa. Suurimmaksi ongelmaksi kuitenkin on muodostunut äitini, joka on erittäin homofobinen. En ole asiaan ennen niin paljon kiinnittänyt huomiota, mutta nyt kuluneen vuoden aikana olen kuullut jo liian monta kertaa, kuinka hänen mielestään homot/lesbot ovat niin ällöttäviä ja jos sellaista näkyy televisiossa hän vaihtaa heti kanavaa. Kuitenkin lesbot ovat hänen mielestään vielä paaaaljon vastenmielisempiä kuin homot.

Kun olin nuorempi, äitini kyseli jatkuvasti miksei poikaystävää ja että olenko lesbo, jolloin tietysti suutuin ja kielsin asian (kun en ollut silloin edes tietoinen). Nykyään luulee minun vain olevan hyvin nirso ja joskus myös vitsailee asialla. (En ole siis ikinä seurustellut kenenkään kanssa, tapaillut kyllä muutamia poikia, muttei niistä ikinä kehittynyt mitään.) Tiedän että jos haluan elää onnellista ja normaalia elämää, minun on kerrottava jossain vaiheessa. Se vain on todella suuri kynnys.

Kysymys kuuluukin, miten voisin lähestyä asian kertomista ystävilleni sekä etenkin äidilleni? Olisiko parempi kertoa vasta sitten kun muutan esim. pois kotoa?
Lue vastaus
Niin, löysin tämän sivun erään aseksuaali-neuvonta-sivun kautta. Olen 14-vuotias, enkä koskaan ole sillälailla pitänyt kenestäkään. Naimisiinmeno ja seurustelu vaikuttavat vain luotaantyöntävältä. Tietysti olen onnellinen toisten puolesta, mutta en itse haluaisi minkäänlaiseen parisuhteeseen.

Pikkutyttönä, ykkös-kakkosluokalla, tietysti oli porukan mukana siinä "oi kun on söpö poika"-jutussa. Kuitenkin esim. päiväkodissa parhaat kaverini olivat poikia, eikä minua koskaan haitanneet "poikabakteerit" vaan istuin alakoulussa uhmalla sille tuolille, jossa poika oli istunut, näyttääkseni. En kuitenkaan ole ajatellut poikia mitenkään seurustelukumppaneina, niinkuin en tietysti tyttöjäkään.

Sain vanhempana (jotain kolme vuotta sitten?) kuulla homoista. Ei se haitannut, mutta inhotti sillä lailla kuvitella kaksi poikaa pussaamassa. Mutta kun luin, oliko se tänä vuonna, kirjan, jossa eräs lempihahmoistani paljastui homoksi, käsitykseni muuttui. Kun instagramiin loin tilin, aloin selailla eri LGTB+ profiileja ja löysin, että on niitä muitakin kuin homoja. Sieltä, tägrämin ihmemaailmasta, löysin myös Aromantikot ja Aseksuaalit.
Ne jotenkin kolahtivat, ja tunnuin kuuluvani vihdoinkin johonkin :3

Lähetin vielä instagramissa eräälle Ace-profiilille yksityisviestin, kysyäkseni voiko näin nuori olla Aro-Ace.
Sain myöntävän vastauksen. Aamulla jaksoin nousta ylös sen onnen voimalla. Piirsin vihkoon pienellä Ace-pride lippuja, ja se toi minulle hyvän olon tunteen. Joskus kun on kesäloman aikana kamala epävarmuus päälle, olen vakuuttanut mielessäni itselleni, että olen Aromantikko ja Aseksuaali.

Olen hyvin uskonnollinen, löysin valaistumisen vasta ekana yläkouluvuonna, viime vuonna. Kaikki oli silloin koulussa niin rankkaa, minua kiusasi luokan eräs poika. Huusi ilkeyksiä porukkansa kanssa. En tuntenut kuuluvani porukkaan.

Lainasin kirjastosta silloin erään Narniaa käsittelevän kirjan, joka sitten kertoikin Narnia -sarjan uskonnollisesta puolesta. Luin koko sarjan uudelleen, ja eräänä aamuna kouluun kulkiessani koin linja-autossa jonkinlaisen valaistumisen. Rupesin itkemään spontaanisti, en tiedä miksi. Ehkä onnesta.

Minulla on seinällä sänkyni yläpuolella huopataulu Aslanista. Joskus kun on oikein kovaa, rukoilen, tai ainakin yritän rukoilla, sen alapuolella. Joskus rukoilen muuten, mutta kun oikein kunnolla sattuu, niin silloin sen kuvan lähellä. Siitä on jotenkin hyötyä.

Joskus hiukan alle kymmenvuotiaana, siinä seitsemän vuoden hujakoilla, olin usein leikeissä poikahahmo. Leikin aina eläimiä, en melkein koskaan ihmistä. Ja jos leikin, niin olin lemmikin omistaja. Hyvin harvoin se eläinhahmo oli tyttö, aika usein poika ja joskus ei kumpikaan. Pienempänä oli hetkiä, jolloin halusin olla poika. Minua ei haitannut, että olin tyttö, mutten erityisesti kokenut olevanikaan tyttö.
Sitten oli pitkä hiljainen vaihe, kun kaikki sujui "normaalisti".

Nyt, murrosiässä, on kuitenkin alkanut taas vaivata. Joskus, aika usein, kaikki sujuu normaalisti, mutta välillä ei niinkään. Joskus on täydellisiä itseinhon hetkiä. Vihaan rintojani. Heti kun huomasin niiden alkavan kasvaa, murrosiän alkuvaiheessa, pillahdin itkuun nähdessäni itseni peilissä. Nyt vain harmittaa, ja joskus itkettää. Esim. kun menen vessaan yöllä ja näen itseni isosta peilistä pestessäni käsiä tms. näen ne. Eivät kai mitenkään isot tai pienet, mutta minua ne haittaavat. Olen yrittänyt peittää ne, siteillä ja taittamalla kireän topin kaksinkerroin, mutta niistä tulee lähinnä turhautunut "jaaha"-olo. Olen estänyt äitiä ostamasta minulle liivejä, koska ajatuskin niistä inhottaa.

Minusta myös tuntuu, etten edes haluaisi olla ihminen. Tai ainakin toivon, että osaisin muuttua naakaksi. En välttämättä aina oikein edes halua ihmisen kehoa, koska feminiinisyys paistaa. Pienempänä oli ihan okei käyttää mekkoa. Nykyään en välttämättä pukisi sitä päälleni kuin maksusta. Vähintään viidestäkympistä. Naamiaisasussa voin pitää hametta, esim. eräs kissapuku, mutta muuten en sitä halua käyttää. Niin ikään "tyttömäiset" jutut, kuten meikkaaminen ja pojista keskusteleminen eivät kiinnosta minua lainkaan. Olen myös huomannut olevani jonkin verran allerginen meikeille ja hajusteille, silläkin on siis lusikkansa sopassa.

Olen alkanut miettiä agenderia, mutta en koe itseäni täysin sukupuolettomaksi. On OK, että minua kutsutaan tytöksi, mutta en todellakaan halua, että minua kutsutaan naiseksi. Inhottaa, kun äiti tai joku muu joskus sanoo minun olevan "kaunis nuori nainen". Sekä kaunis että nainen tuntuvat pahalle. Esim. Vaatteitani voi toki sanoa kauniiksi, muttei minua. En myöskään haluaisi minua kutsuttavan komeaksi, mutta ei siitä haittaakaan ole. Mutta "miehekäs" menee jo yli.

Onko mahdollista olla ikäänkuin demi-girl, mutta jotenkin osaksi agender? Ei mikään pokatyttö, vaan jokin agendertyttö tai jotain? /:(

Kiitos avusta! :3♡
Lue vastaus
Hei,

olen 40v transnainen, mutta elän miehenä ja lähes täysin kaapissa. Väärän elämän eläminen ottaa voimille. Tunnen kuitenkin olevani puun ja kuoren välissä. Miehen roolin kulissi on helppo pitää kauniina, mutta minä itse joudun jättämään elämäni elämättä, jotta ulkoinen kuva ei häiriintyisi. Jos taas tulen ulos ja alan elämään naisena, pelkään, että tulen loppuelämäni olemaan pelkkä sukupuoli, eikä ketään enää kiinnosta millainen ihminen olen.

Keski-ikään päästyäni tietoisuus elämän rajallisuudesta on konkretisoitunut. Ystävättäreni ovat vaimoja, äitejä, uranaisia ja elämän vapaimmat ja voimakkaimmat vaiheet juuri koittamassa. Myös minä haluaisin miehen, perheen ja paikan yhteiskunnassa olla oma itseni. En sitä kuitenkaan tule koskaan saamaan. Tuntuu, että vaihtoehtoni ovat vain odottaa elämäni valuvan ohitseni ilman, että saan sitä elää, tai sitten alistua halveksituksi friikiksi, joka joutuu kerjäämään olemassaolon oikeutusta ulkomaailmalta.

Sanotaan kuitenkin, että transsukupuolisen on hoitojen jälkeen mahdollista, jopa helppoa, elää tasapainoista ja vapaata elämää. Mistä tämä vapaa elämä löytyy yhteiskunnassa, jossa jokainen koulukiusaaja ja fundamentalisti saa itse päättää, tunnustaako transsukupuolisen ihmisarvon, vai leimaako sairaaksi hulluksi, joka pitäisi lukita laitokseen? Miten voin elää arvokasta elämää omana itsenäni, jos joudun jokaiselta ventovieraalta kerjäämään oikeutta olla, kuka olen?
Lue vastaus
Heippa! Olen viime aikoina pohtinut omaa seksuaalista suuntautumistani. Ikää minulla on kohta 20-vuotias nainen ja tuntuu, että en vieläkään tiedä kuka olen ja mitä haluan. Nuorena ihastukseni olivat aina poikia, koskaan ei mitään vakavampaa ole kuitenkaan kehittynyt. Joka kerta kun olemme edenneet tutustumisvaiheen ohi, minulla iskee tietynlainen kiinnostuksen lopahtaminen ja pakokauhu. Koskaan suudelmia pidemmälle en ole edennyt ja aina on tuntunut siltä, että seksi miehen kanssa ei minua kiinnosta. Minulla on paljon kavereita jotka seurustelevat saman sukupuolen kanssa, minusta tuntuu, että kaikki kuitenkin olettavat, että minä tulen miehen kanssa seurustelemaan ja tämä on yksi asia mikä minussa ärsyttää. Viime aikoina minussa on herännyt juuri ihastuksen tunteita nimenomaan naisia kohtaan. Minua kuitenkin pelottaa ajatus siitä, jos näytän tunteeni naista kohtaan niin mitä muut siitä ajattelee ja kun en itsekkään varmaksi tiedä pystyisinkö naisen kanssa seurustelemaan. Tällä hetkellä tämä kuitenkin houkuttelee minua, koska naisten olemus ja luonne ylipäätään tuntuu minusta oikeammalta kuin miesten.

Toisaalta minua huoletuttaa se, kun tosiaan olen neitsyt ja minulla jauhaa ajatus että seksiä en miehen kanssa halua. Olen miettinyt että enhän minä voi tietää varmaksi mitä haluan jos en esim seksiä ole kokenut, joten pitäisikö? Tiedän että en pysty kenenkään puolitutun kanssa sitä tekemään mutta jos ajatusmaailmani on tämä miten voisin jonkun luotettavan miehen löytää jos en edes ole varma haluanko seksiä hänen kanssaan harrastaa. Koska tällä hetkellä kiinnostukseni naisissa on, en tiedä pitäisikö minun rohkeasti kuunnella tunteitani ja katsoa johtaisiko se johonkin, tähän liittyy kuitenkin pelko siitä, että mitä jos en pysty ja loukkaan esim sitä naispuolista henkilöä. En tiedä pystyykö kukaan minua millään tavalla auttamaan, on tunteet ja pää vaan niin pyörällä.
Lue vastaus
Terve! olen 13 v bi transpoika ja olen jo tullut kaapista. Mulla ei ole kavereita joille puhua, mutta mulla on 15 -vuotias transpoika "veli", joka kutsuu mua Viljamiksi koska niin pyysin. Hän asuu kuitenkin kaukana minusta. Perhe on nyt kuitenkin ongelma. He sanovat, että jos kerran olen poika niin mun pitää tehdä poikien hommia ja lopettaa kaikki akkamaiset jutut. Se loukkaa aika paljon, sillä eihän vaatteilla, tekemisillä ja väreillä ole sukupuolta. En saa mistään lähipiiristä tukea tai apua. Vanhempani tarvitsevat jonkun kelle puhua näistä ja neuvoja, miten toimia trans sukupuolisen kanssa. Tunnen itseni hyvänä sellaisena kuin olen mutta en halua, että vanhempani häpeävät minua.
Lue vastaus
Moikka, oon 13-vuotias tyttö. Oon viime aikoina miettiny aika paljon mun seksuaalista suuntautumista. Oon ollu ihastunu molempiin sukupuoliin. Luen mielelläni seurustelutarinoita, ja pidän jokaisesta yhdistelmästä (lesbopari, homopari, heteropari) kunhan on kirjoitettu hyvin. Mun oman ikäluokan pojat ei kiinnosta, enkä tällä hetkellä oo mitenkään erityisen ihastunut yksittäiseen tyttöönkään. Ilta-Sanomissa oli kuvasarja alastomasta naisesta uimassa, ja oon katsellut niitä kuvia jo pari kertaa, koska saan niistä sellasen mukavan tunteen.

Mua pelottaa lähinnä se, että mulla ei oo ketään jolle puhua sillee ei-anonyyminä. Mun isä on aika vähäpuheinen, joten en oikeen koe luontevaks jutella hirveesti sille, vaikka se varmasti ottais sen hyvin. Mulla ei oikeen oo kavereita, en uskalla puhuu terkkarille tms., mun opettajat on kivoja mutta en haluu sotkea tätä opiskeluun, koska mua nolottais nähä sitä opettajaa jos kertosin.

Mun äiti on pahin. En nyt kerro kaikkee siitä, koska tää teksti venyis liikaa, mutta se siis puhuu olettaen, että meen varakkaan miehen kanssa naimisiin, otan sen nimen, hankin muutaman lapsen ja jään mahdollisesti kotiäidiksi. Mun äiti haukkuu mua aikalailla kaikesta, jossa oon sitä parempi, kuten arvosanat. Ja se tosiaan puhuu alentavasti kaikista, jotka ei oo sellasia "perusheteroita".

Mutta siis, voisinkohan määritellä itteni biseksuaaliks ja miten voisin puhuu jollekin tästä? Kiitos jo etukäteen ♡
Lue vastaus
Miksi eräät poliittiset tahot ja muut toimijat, sekä yksityishenkilöt, saavat tasa-arvoon pyrkivässä yhteiskunnassa toimia ja kampanjoida seksuaalivähemmistöjä vastaan ilman, että tällaisesta toiminnasta seuraa rangaistusta? Eikö seksuaalivähemmistöjen vastainen toiminta ja kampanjointi ole kiihottamista kansanryhmää vastaan? Vastaavasti edelleen poliittisissa piireissä ym. käydään keskustelua asioista, joiden tulisi olla valmiiksi pureskeltuja ja itsestään selviä.

Homoseksuaalina haluan muistuttaa siitä, että homoseksuaaliseksi synnytään, homofobiseksi kasvatetaan ja homofobiseksi kasvattamiselle on tultava loppu. Edelleen tämä ei lopu niin kauan, kun eräät toimijat saavat levittää homo- ja muiden seksuaalivähemmistöjen vastaista kampanjaa.

Olen itse perheestä, jossa on pyritty kasvattamaan lapsista homofobisia. Tässä vanhempani ovat sisarteni kohdalla onnistuneet. Kärsin tästä suunnattoman paljon. En voisi kuvitellakaan kertovani perheelleni seurustelevani pojan kanssa.

Tässä tuli nyt asiaa jonkin verran. Halusin vain välillä kirjoittaa, mitä viime aikoina on liikkunut mielessä.
Lue vastaus
Olen aina ollut ujo tyttöjen seurassa, vaikka olen itsekin tyttö. Pojat kyllä pitävät minusta, mutten heistä ole oikeasti erityisemmin kiinnostunut. En ikinä ole oikeastaan kikattanut heidän seurassaan, mikä tekee vaikutuksen monesti. Ja se on välillä ahdistavaa. Olen aina ollut kiinnostunut tytöistä, koska ne ovat aina olleet söpöjä. Pojille pitäisi tehdä selväksi, että he eivät minua erityisesti kiinnosta, koska en halua olla "femme fatale", vaan pelkkä femme, jos sitäkään. Tarvitsen apua ja voimia, että pääsen pimeästä ja ahdistavasta kaapista valoisaan huoneeseen.
Lue vastaus
Moi oon tosi nuori 13-14-vuotias tyttö ja olen tuntenut jo melkein kuusi vuotta, että olen syntynyt väärään sukupuoleen.
Kun katson peiliin en tunnista heijastusta minuksi. Vaan se on ventovieras. Minua ahdistaa tämän takia tosi paljon ja mieli on maassa. Minusta tuntuu, että olen sairas. Olen yrittänyt sopeutua olemaan tyttö, mutta se on niin rasittavaa. Aina jos piirrän jotain henkilöä, henkilö on poika. Aina jos pelaan jotain ja saa valita onko tyttö vai poika, olen poika. Myös pienenä tämä on tullut esiin. Esim. jos on leikitty me ollaan -leikkiä, hahmoni on ollut aina poika. Haluaisin kertoa vanhemmilleni, mutta pelkään että he eivät ymmärrä.
Mitä minä teen? Mitä pitäisi sanoa heille?
Lue vastaus
Hei, olen jo pitkän aikaa ajatellut tällaista asiaa: Tulin noin. 4 kk sitten kaapista ulos trans-poikana (female to male), ja kerroin siitä äidilleni. Äiti sanoo, että hyväksyy, mutta hän ei ymmärrä. Hän ei osaa nähdä eroa transpojan ja tomboyn/poikamaisen tytön välillä. Isäni taas kuuli asiasta äidiltä, joka esitti asian "ohimenevänä" ja "vaiheena". Olisin kuitenkin halukas tulevaisuudessa keskustelemaan sukupuolen korjauksesta yms. En saa siihen vanhemmiltani minkään näköistä tukea ennen kuin olen täysi-ikäinen, koska isäni sanoi, että jos haluan korjata sukupuoleni (hän esitti asian "sukupuolenvaihdokseni, joka sai minut ärsyyntymään) minun on oltava 18 -vuotias, koska hän ei suostu allekirjoittamaan mitään...

Olen yrittänyt puhua koko perheelleni (äiti, isä, veli) mutta he eivät huomioi minua, he eivät huomioi, etten halua minua kutsuttavan sen enempää "tytöksi" kuin "prinsessaksikaan". He pitävät minua vain poikamaisena tyttönä. Miten ikinä aikuisena he voisivat koskaan nähdä minua heidän poikanaan, kun eivät nytkään suostu edes ajattelemaan asiaa. Jos hormonihoitojen ja nimen vaihdoksen sun muun jälkeenkin he kutsuvat minua syntymänimelläni, niin mistä se kertoisi? Eivätkö he tosiaan arvosta yhtään? Tiedän että asian sulattelu ja käsittely vie aikaa, mutta olettaisin asian odottamalla menevän eteenpäin, mutta eipä mene. Mitä heille pitäisi sanoa?
Lue vastaus
Heippa!

Olen homo.

Olen tullut kaapista isoveljilleni, joillekkin serkuille ja kavereille jo jonkin aikaa sitten. He ovat ottaneet hyvin tämän asian, monet ovat jopa ilahtuneet ja jotkin ovat menneet sekaisin, mutta ovat rauhoittuneet ajan myötä. Toisella isoveljelläni meni kauemmin sopeutua asiaan. Hänen mielestään homouden saa pois hakkaamalla, mutta asia on muuttunut nyt vuoden varrella. Onhan siitä vielä vähän vaikea puhua.
Isäni on sanonut, joskus kun olin nuorempi, että homous on sairaus. Pappa on ajalta jolloin se oli sairaus. Äidin mielestä se DNA virhe. Kuulostaa hauskalta. Niinhän se mielestäni onkin ja monen muunkin.

4. luokkaan asti pidin homoutta sairautena ja tyhmänä asiana. 4. luokalla aloin miettimään, että en itse voisi olla sellainen. Alkoi olemaan kumminkin sellaisia tuntemuksia, että minulla ei ole tuntemuksia naisiin päin.. Muutama vuosi pyörähti ja 8. luokalla sanoin huvikseni muutamalle kaverille, että olen Bi, koska en ollut varma, että onko minulla naisiin päin mitään tunteita enää. No tämä tuli testattua ja ei ole.
Sitten mietin, että olenko oikeasti homo. Kyllä olen.

En ole pystynyt muuttamaan itseäni heteroksi vuosien varrella vaikka kuinka olen yrittänyt. Sitten vierähti taas muutama vuosi ja en ollut tullut kaapista vaikka joku ''randomi'' olisi kysynyt, että olenko homo. Päällepäin se kyllä näkyi. Jotkuthan ei tietenkään nähneet... :D

Amiksessa aloin vain sanoa, että olen homo. Se tuntui jo jotenkin normaalilta. Jotkut jotka kysyi, että olenko homo niin vastasin, että kyllä. Se oli omasta mielestä vähän häkellyttävää, mutta helpottavaa. Oudolla tavalla sain alkaa olemaan oma itseni. Olen ollut miehien kanssa ja pidän sitä täysin normaalina asiana.
Olisin hetero, jos voisin, mutta nykyään 20-vuotiaana olen jo hyväksynyt sen mitä olen ja olen tyytyväinen itseeni.

Eli tulin kaapista vanhemmilleni ja papalleni samaan aikaan. Kerron, miten tässä kävi. Oli juhannusaatto, kun tuli kaapista. Olimme juuri tulleet juhannus kesäteatterista. Vanhempani ja Pappani istui keittiönpöydän ääressä. Naispuolinen kaverini laittoi minulle vitsillä irstaita viestejä. Pappani näki sitten ne viestit, kun katsoimme videota yhdessä puhelimestani. Sitten yhtäkkiä pappani kysyi, että, miksi en ota tätä naispuolista kaveria naisekseni, että hän on hyvin koulutettu ja todella kaunis. Vastasin, että en minä nyt häntä halua. Sitten pappani kysyi; ''näin vakavissaan, oletko homo?'' Sitten alkoi minulla syke nousta ja paniikki alkoi tuntua pahalta. Vastasin, että kyllä. Pappani vastasi, että se on synnynnäinen sairaus. Sitten minulle tuli vähän sellainen ''mindfuck'' olo. Tässä kohtaa isoveljeni tulivat keittiöön myös, kun kuulivat puheet. No, mutta en vastannut tähän mitään. Sitten äitini lisäsi, että X ja Y kromosomit ovat menneet vain sekaisin. Tästäkin olin sillein, että mitähän vittua... Olin sen verran häkeltynyt, että en vastannut tähänkään. Meillä oli tässä vaiheessa kiire lähteä juhannuspippaloihin. Vanhempani ja pappa halasivat minua ennen kuin lähdin pippaloihin. Sanat jäivät puolitiehen häkellyksen takia. Kello yhden aikaan yöllä alkoi tulla äidiltäni viestejä. Laitan viesteistä kopiot tähän

Äiti:
Oli tosi hyvä, että kerroit tänään meille ja papalle. Olit tosi rohkea siinä.

Minä:
Kiitos että otitte asian hyvin. Oon miettiny tosi kauan kertoa mutta on tuntunu, että en oo ollu valmis. Tuli nyt puheeksi, niin päätin, että ei enään jaksa. Kiitos tosi paljon. ❤️

Äiti:
Äiti ja isä rakastaa sua aina riipumatta mistään muista asioista. Iskä on vielä vähän järkyttynyt, tiiäthän sää sen, mutta me molemmat ollaan aina tiedetty se, eikä se asia miksikään meitä muuta. Iskä sanoo tossa, että pikku Vili on aina meidän pikku Vili. En löydä tästä puhelimesta sydän merkkiä. Itkeehän se ja mää kyllä kans, mutta siitä syystä, että oon niin onnellinen ja iskä on kans että pystyit kertomaan sen. Sen takia itkin melkein siinä tilanteessakin mutta tosiaan sen takia vaan että rohkenit kertoa.

Minä:
Juu. Me ollaan puhuttu isoveljien ja isoveljen avovaimon kanssa että tottakai on järkyttävää. Se on elämää. Enkä oo voinu sille itse mitään, mutta tärkeintä että oon tyytyväinen itteeni. Ja tottakai siinä on prosessoitavaa. Kiitos tosi paljon että te ymmärrätte ❤️

Äiti: Iskä haluaa sitte halata sua kun tuut kotiin.

Kiitos, jos tekin lukijat ymmärrätte.

Terveisin

Vili.
Lue vastaus
Tuttavistani yhä useampi julistaa olevansa muunsukupuolinen, kaikki näistä kertovat perusteeksi etteivät 100% koe olevansa miehiä/naisia tai etteivät halua normien määrittelevän heitä. Itse olen kehoahdistusta kokeva transihminen, ja minun on todella vaikea ymmärtää tai hyväksyä näiden ihmisten identiteettejä tai kaapistatuloja. Monet heistä ovat olleet "ylpeitä" binäärisukupuolen edustajia, äänekkäitä sateenkaarivaikuttajia jopa. En voi olla ajattelematta, että tiukat normit "tekevät" ihmisistä muunsukupuolisia, kun eivät ymmärrä ettei niiden "tarvitse" määritellä ketään. Samalla minusta tuntuu jotenkin siltä, että omaan tilaani tunkeudutaan, tai että minut niputetaan ryhmään, johon en kuulu (~ tai että nämä ihmiset niputtavat itsensä samaan kategoriaan minun kanssani). Miten voisin olla vähemmän ihmisparsa, yrittää ymmärtää ja olla ahdistumatta kyseisenlaisista kaapistatuloista?
Lue vastaus
Moi olen 45v perheellinen mies. Olen aina nuoresta asti tykännyt pukeutua salaa naisten vaatteisiin. Se on tuottanut suurta nautintoa ja kiihottanutkin. Kuitenkin olen halunnut pitää kaiken salassa ja kapissa. Vaimoni on kyllä joskus epäillyt minua, kun on huomannut, kun vaatteisiin on koskettu. Olen aina myös fantasioinut miestenvälisestä erotiikasta ja se tunne on kasvanut vuosi vuodelta. Muutamia btm-kokemuksia on ja olen nauttinut niistä. Nyt on ajatus Toppina olemisestakin tuntunut hyväksyttävältä.

Vaikeaa on tehdä salaa, jotenkin pettää koko perhettä ja se vaivaa minua ja psyykettä.
Seksi vaimon kanssa ei ole koskaan sujunut oikein hyvin. Olen liian herkkä ja hellä hänelle.
En tiedä mitä teen? Tuntuu että elämä menee hukkaan ym.
Lue vastaus
Olen 55-vuotias mies ja asunut avo-/avioliitossa saman naisen kanssa yli 30 vuotta. Meillä on kaksi lasta, joista toinen jo aikuinen ja toinenkin melkein. Olen teini-iästä asti tiennyt olevani homo, mutta jotenkin vain elämä lähti menemään näin. Vaimoni on tiennyt seksuaalisesta suuntautumisestani alusta asti. Välillä on ollut vaikeita aikoja ja ero on ollut lähellä, mutta vasta nyt olemme oikeasti eroamassa. Vuosikaudet halusin vain seksiä miesten kanssa eikä varsinaisia syvempiä ihastumisia ollut kuin pari kappaletta.

Tänä keväänä minulle tapahtui kuitenkin totaalinen rakastuminen toiseen mieheen. Aloin huomata kiinnostuvani 25 vuotta nuoremmasta melko uudesta työkaveristani vähitellen. Lopulta tämä johti siihen, että ajattelin vain häntä päivin öin. En ollut ikinä aiemmin tavannut miestä, joka miellyttäisi minua niin täydellisesti joka suhteessa. Olin melko varma siitä, että hänellä ei ole parisuhdetta ja ajattelin, että on mahdollisuuksien rajoissa, että hänkin olisi kiinnostunut miehistä. Lopulta tulin siihen tulokseen, että minun on pakko kertoa asiasta hänelle, koska muuten en ikinä pääse siitä yli. Eräänä iltapäivänä töistä lähdettyä onnistuin tarjoamaan hänelle kyydin ja kerroin autossa, että pidän hänestä joka suhteessa. Hän otti sen juuri niin hyvin kuin ajattelinkin, koska hän on niin hieno ihminen. Valitettavasti hän ei kuitenkaan tuntenut minua kohtaan samoin, vaikka antoi ymmärtää, että hänellä on ollut homoseksuaalisia kokemuksia.

Luulin, että asian selvittäminen auttaisi minua eteenpäin, mutta tuskasta tulikin aivan sietämätöntä. Minuun iski epätoivo siitä, että en enää koskaan voi tuntea mitään näin voimakasta ketään kohtaan ja että tämä oli viimeinen tilaisuuteni kokea syvällinen rakkaussuhde miehen kanssa. Kerroin rakastumisesta vaimolleni ja sen tuloksena päätimme erota, koska tämä oli hänellekin liikaa. Tapahtumasta on nyt n. kuukausi ja näihin päiviin asti olen elätellyt toivoa siitä, että työkaverini kuitenkin muuttaisi mielensä. Nyt on uskoni kuitenkin lopullisesti alkanut hiipua, mutta rakastumisen tunne ei hellitä. On vaikeata nähdä häntä päivittäin, mutta vielä vaikeampia ovat viikonloput, kun tiedän, että en näe häntä.

Olen nyt laittanut eri paikkoihin kontakti-ilmoituksia, joissa haen miestä tositarkoituksella, mutta en ole kovin toiveikas. Halusin vain kertoa tämän tarinan, vaikka eihän tähän auta kuin aika tai se, että työkaverini mahdollisesti on lähdössä muualle, jolloin en enää häntä näkisi. Sekin ajatus tosin tuntuu pahalta, vaikka pidemmän päälle se ehkä olisi paras ratkaisu. Olen jotenkin pohjattoman surullinen siitä, että haluaisin saada rakastaa ja tulla rakastetuksi, mutta en jaksa uskoa siihen, että se koskaan toteutuisi. Tuntuu siltä, että tämä oli viimeinen mahdollisuus eikä minulla ole enää oikein mitään motivaatiota elämään. Samassa yhteydessä tulin myös kaapista ulos melko monille ja ajoittain tuntuu siltä, että en mitenkään selviä tästä täydellisestä elämän ja tunteiden myllerryksestä.
Lue vastaus
Olen kohta 23 täyttävä mies joka kuitenkin tuntee olevansa nainen. Tässä on monta vuotta mietitty, tuskailtu ja ahdistuttu tämän asian takia, että nyt on aika alkaa tehdä asialle jotain... mutta en tiedä mitä. Mitkä ovat ensimmäiset askeleet, kun alkaa sukupuoltaan muuttamaan? Samoiten minua huolettaa sukulaiset jotka ovat kaikkea "lieveilmiöitä" vastaan. Miten heille olisi viisainta tästä asiasta kertoa.
Lue vastaus
Moi olen 13 vuotias tyttö ja olen lesbo ja mun pitäisi kertoa mun kamuille ja perheelle mutta en tiedä miten. Viimeksi kun yritin kertoa mutsi sano, että ei 13 vuotiaan muka tiedä. Sen jälkeen se on sanonut, että homot ja lesbot on vaan joku muoti-ilmiö. Oon yrittänyt kertoa sen ehkä miljoonaa kertaa mutta ei ne Urpot tajuu sitä ja jos sanon faijalle niin se varmaan vetäisi hirveet pultit.
Joten mitä pitäs tehä ? ?
Lue vastaus
Olen kolmen lapsen äiti. Heidän isänsä kanssa olin kaksikymmentä vuotta yhdessä. Vuosi sitten uskaltauduin tulemaan kaapista eräälle silloiselle kaverilleni: olen homoseksuaali transmies. Eihän se hyvin mennyt, en jaksa mennä yksityiskohtiin, enkä itseasiassa niitä tiedäkään, mutta kuten sanottua, hän on nyt entinen kaverini.

Meni yli puoli vuotta, kun uskaltauduin vihdoin sanomaan saman aviomiehelleni. Hän kiitti luottamuksesta, sanoi olevansa aina mun tukenani, mitä ikinä tekisinkään, mutta että koska ei itse ole homo, ei koe voivansa jatkaa yhteiseloa minun kanssani. Erosimme siis.

Nyt asun yksin. Minulla ei ole enää parasta kaveria, mulla ei ole enää aviomiestä, jolle itkeä huoliani. Niille yhden käden sormilla laskettaville kavereilleni en uskalla avautua. Kaksi edellistä kertaa olivat niin tuhoisia. En tiedä kuinka selviäisin, jos menettäisin heidätkin. Sukulaiset eivät tiedä, he eivät taida ymmärtää miksi erosimme. Tuntuu että kaikki pitävät minua syyllisenä. Tunnen itseni erittäin huonoksi ihmiseksi.

Nyt olen sitten tilanteessa, jossa tavallaan olen ulkona, tavallaan en, koska en ole kertonut kaikille. En myöskään oikein tiedä mitä mä haluan. Binderiä olen kokeillut, en pidä siitä kuinka kuuma se on. Pelottaa silti masektomia. Huomaan etten oikein enää jaksa huolehtia itsestäni. En usko rehellisesti voivani koskaan saada ihmissuhdetta, joka perustuisi totuudelle. Minut on hylätty kahdesti sen takia mitä olen. En jaksa uskoa, ettei niin tapahtuisi vastakin. Rehellisesti, ellei minulla olisi lapsia, harkitsisin päivieni päättämistä. En vain oikein näe mitään mieltä tässä, olen lähinnä vaivaksi muille, ja paheksunnan kohde, jätinhän mieheni "ilman mitään syytä".

En osaa kuvitella tulevaisuuttani. En oikein näe edes viikkoa eteenpäin. Hävettää tännekin kirjoittaminen. En käsitä mitä mun pitäisi tehdä.
Lue vastaus
Olen pian seurustellut vuoden poikaystäväni kanssa, nyt on selvinnyt pikkuhiljaa enemmän hänen taustastaan. Jo pian, kun tutustuimme, tiesin että hänelle on tehty korjausleikkauksia, (rinnat poistettu, alapäätä korjattu) ajattelin silloin vain, että hänellä on vaan joku hormoninen häiriö, eikä se minua ole koskaan haitannut. Suhteemme toimii hyvin, rakastan kultaani todella paljon, ja olen oppinut häneltä paljon. Nyt olen ihmetellyt, poikaystäväni äiti puhui synnytyksestään, kun joutui keisarinleikkaukseen, kutsui hän lastaan tyttäreksi. Hän vaimeni nopeasti aiheesta. Poikakaverini oli puhunut, että hänet tunnistettiin aluksi tytöksi, joten en asiaa kummemmin pohtinut. Olin olettanut tässä kuukausien ajan, että häntä kuitenkin kasvatettiin poikana. Mutta nyt on selvinnyt paljon muutakin. Löysin vanhan valokuva albumin, jossa oli poikaystävästäni kuva, ihmettelin miksi hän näyttää niin tyttömäiseltä. Olen vaan miettinyt, että mitä poikaystäväni jättää minulle kertomatta? Onko hän kuitenkin ollut aikaisemmin tyttö? Se ei siis haittaa minua mitenkään, en ole tämän takia suhteesta mitenkään lähtemässä, mutta tuntuu pahalta, ettei minulle olla kerrottu koko totuutta. Poikaystäväni kun esim. puhu siitä miten tyttömäinen olo hänellä on, niin on vaan monesti tehnyt mieli sanoa "varmaan sinulla on kun olet tyttö joskus ollutkin" en oikein tiedä miten voisin avata tätä aihetta hänen kanssa enempi. Haluaisin niin paljon tietää mikä hän on ollut ja miten hänestä on tullut hän. Rakastan miestäni yli kaiken enkä ole koskaan häntä jättämässä. Haluan vain tietää rakkaani tarinan.
Lue vastaus
Hei! Olen 19 ja koen olevani transsukupuolinen. Olen hautonut asiaa lähes 5 vuotta, mutta vasta reilun vuoden olen ollut varma asiasta. En ole kuitenkaan koskaan kertonut asiasta kenellekään.

Masennuin n. 12-vuotiaana, kun murrosikäni alkoi kunnolla. Tavallaan olen tiennyt jollain tasolla siitä lähtien, mutta silloin ajattelin vain, etten pidä kehostani koska olen lihava (olin kuitenkin reilusti alle 40kg). Myöhemmin aloin "leikitellä" ajatuksella, että olisinkin oikeasti poika enkä tyttö, mutten moneen vuoteen kuitenkaan tehnyt asialle mitään.

Nyt kuitenkin jostain syystä päädyin siihen, etten enää voi "valehdella" itselleni. En ollut aiemmin kokenut transsukupuolisuuden "oireita" kovin vahvasti, joten siksikin olin helposti epäillyt itseäni. Nyt kuitenkin olen havahtunut siihen, miten "väärältä" kaikki tuntuu. En esimerkiksi ollut kokenut varsinaista dysforiaa ennen kuin vasta viime kuukausina, mutta nyt ahdistun todella helposti pienistäkin asioista.

Tunnen olevani tällä hetkellä hukassa. Olen tullut liian pitkälle mennäkseni takaisin, mutta tuntuu siltä, etten voi jäädä tähänkään tai teen jotain peruuttamatonta. Pelkkä ajatus siitä, että kertoisin perheelleni saattaa aiheuttaa ahdistuskohtauksen, eikä minulla ole muita kenelle voisin harkita kertovani. Tunnen olevani asian kanssa todella yksin enkä tiedä mitä tehdä.
Lue vastaus
Hei!
Olen 14-vuotias lesbo ja haluaisin kysyä, kuinka voin tulla vanhemmilleni kaapista ulos!!
Minulla on vuotta nuorempi tyttöystävä ja haluaisin esitellä tämän ensiviikolla vanhemmilleni, mutta pelkään että vanhempani ajaisivat minut pois kotoa tai vastaavaa, vaikka molemmat sanovat että hyväksyvät minut minkälaisena tahansa.
Lue vastaus
Ei nyt varsinaisesti liity seksuaaliseen suuntautumiseen, mutta sain alkuvuodesta kondylooma diagnoosin. Nuori mies, jota silloin tapailin, pisti poikki lähes saman tien. Sanoi kyllä, ettei tauti ollut syynä ja että oli kiitollinen, että olin rehellinen, kun kerroin mutta yhtäkkinen suhteen päätös pisti mietityttämään. Nyt kun olen tavannut uuden ihanan miehen en uskalla heittäytyä juttuun ennen kuin olen saanut kerrottua diagnoosistani. En voisi kuvitellakaan meneväni hänen kanssaan sänkyyn kertomatta mutta pelottaa, tulenko taas torjutuksi, vaikka tähän asti lämpimät tunteet ovat olleet molemminpuolisia. Jos tulen nytkin torjutuksi, uskallanko enää lähteä mihinkään juttuun mukaan? Elänkö loppuelämäni yksin koska kukaan ei halua tautista...
Lue vastaus
Hei. Olen reilu kolmekymppinen mies. Tällä hetkellä elän parisuhteessa naisen kanssa ja meillä on pari pientä lasta. Minua on ruvennut askarruttamaan menneisyyteni ja nykyinen bi-puoleni. Minulla oli parikymppisenä useita irtosuhteita miesten kanssa, mutta nyt olen yrittänyt luopua miesten välisestä kontaktista. Tänä päivänä olen kuitenkin sellaisessa työssä ja elämäntilanteessa, ettei nämä suhteet saisi tulla esille missään tapauksessa. Miten kuuluu varautua tilanteeseen, että jossain vaiheessa kaikki tekemäni paljastuu? Pelkään tilannetta, että joku vanha partneri ottaa yhteyttä ja kertoo koko totuuden. Hirvein tilanne on kiristys tai vanhojen valokuvien esille kaivaminen. En halua kertoa puolisolleni, mutta mietityttää miten ottaa tilanne hallintaan, jos kaapin ovet avataan. Olen muutaman kerran eksynyt parisuhteemme aikana sänkyyn miehen kanssa. En ole ylpeä itsestäni, mutta joku palo sisälläni vetää samaan sukupuoleen. Seksi on tärkeä osa parisuhdetta, mutta tunnen nauttivani siitä enemmän miesten kesken. Rakastan perhettäni yli kaiken enkä halua luopua siitä.
Lue vastaus
Olen 14-vuotias.... tyttö, tai tytön kehoon olen ainakin syntynyt. Haluaisin kuitenkin olla poika. Minulla on lyhyet hiukset, käytän meikkiä, mutta vain saadakseni kasvoni näyttämään maskuliinisemmilta, ja käytän poikamaisia vaatteita. Mielestäni miehen lihaksikkaampi keho on kaunis, ja haluan sellaisen itsellenikin. Vihaan kehoani erittäin, ERITTÄIN paljon, olen mielestäni ruma ja lihava.
Olen aina ajatellut olevani biseksuaali, mutta ajattelen olevani kiinnostunut miehistä vain siinä tapauksessa, että itsekin olisin mies. Mikä sellaisen seksuaalisuuden virallinen nimi on? Vihaan tätä kehoa niin paljon, että se on aiheuttanut masentuneisuutta, itsetuhoisuutta ja viikon olon suljetulla osastolla. En kuitenkaan uskalla puhua asiasta vanhemmilleni, johtuen kai siitä, etten muutenkaan hirveästi ajatuksistani heille puhu.

Haluaisin todella paljon olla poika! Rakastan sitä, jos joku sanoo että näytän ihan pojalta. Mutta sitten taas jos joku muistuttaa minua siitä että olen vangittu tytön kehoon, alkaa ahdistaa. Mitä pitäisi tehdä? Kiitos jos osaatte auttaa!
Lue vastaus
Hei,

Olen 17–vuotias homo. Olen jo jonkin aikaa miettinyt, miten alaikäisenä pystyisin tapaamaan homoja tarkoituksessa, että jossain vaiheessa voisimme alkaa seurustella. En siis kysy, mistä löydän seksiseuraa (näitä viestejä on aivan liikaa keskustelupalstoilla) vaan miten nuoret homot voivat löytää seurustelukumppanin.

Olen miettinyt pääni puhki sitä, missä voi tavata näitä henkilöitä. Yhteiskunnallinen olettamus on se, että jokainen on hetero, ellei hän toisin kerro, joten jokaisen hyvännäköisen ja mukavalta vaikuttavan miehen kanssa ei voi (tai voisi, mutta en viitsi) mennä jutustelemaan. Mietin ylipäätään, onko samankaltaisia "ongelmia" yleisesti nuorissa homoissa vai olenko jossain kuplassa, missä en huomaa nuorten homojen parisuhteita? Minulle on tullut sellaisen käsitys, että lesbot saisivat jo alaikäisinä helpommin muodostettua parisuhteita toisten naisten kanssa/se olisi hyväksytympää. Olenko tämän ajatuksen kanssa aivan metsässä?

Kontekstina lisättäköön se, että olen tullut kaapista vanhemmilleni ja parhaimmille ystävilleni. Mahdollinen "julkinen ulostulo" (esim postaus facebookiin) on minulle yhdentekevää enkä pidä sitä tärkeänä – mahdollisesti parisuhteen myötä tälläinenkin voisi tapahtua... :)

Kiitos vastauksestanne! :)
Lue vastaus
Hei. (Olen siis tyttö) Olen lähiaikoina huomannut olevani ihastunut parhaaseen kaveriini(hänkin tyttö). Aluksi olin tosi hämilläni, mutta nyt ihan ok sen kanssa. Pojat kyllä kiinnostavat, mutta tytötkin ovat alkaneet tuntua puoleensavetäviltä. Ajattelen usein että miksi minä näen tytöt eri tavalla? Nykyään ajattelen asioita kuten onpas siinä kaunis, tai tekee mieli suudella... Olen jopa saanut itseni monseti kiinni tuijottelemasta jonkun random tytön rintoja :P
Se on hieman hämmentävää koska pojat ovat aivan yhtä houkuttavia.
Olisin siis ihan ok, jos olisin bi, ja äitinikin on kertonut minulle että hän on aina tukenani, vaikka olisin mitä.
Mitä pitäisi tehdä? Onko tämä vain murrosiän vaikutuksia, ja ohimenevää, vai mitä....
Lue vastaus
Hei! Oon 17 vuotias tyttö, mulla on pitkään ollu fiilis et haluaisin olla poika. Mua ahistaa tää et oon väärässä kehossa missä en haluaisi olla.

Ylä-asteella mulla oli ulkonäköpaineita ku en ollu yhtä hoikka kuin muut tytöt. Lopetin viiltelyn kun löysin tän poikamaisen tyylin (poikamaiset vaatteet, lyhyet hiukset jne.). Oon jonkin verran saanut palautetta tästä tyylistä mutta en oo välittäny, tää poikamainen tyyli on auttanu mua hyväksymään itseni sellaisena ku oon.

Oon kiinnostunu pojista, mutta... Nyt pari päivää oon miettiny et tykkään myös tytöistäkin. Tää on niin hämmentävää ku en oo ikinä ajatellu tällaisia asioita.

Oon kertonu parille kaverille, etsivä nuorisotyöntekijälle ja seurakunnan nuorisotyönohjaajalle tästä.
Lue vastaus
Hei!
Olen 58-vuotias transvestiitti. Puolisoni tietää asian ja hyväksyy sen. Samoin ystävät Setan piirissä tietävät, toki oikea henkilöllisyyteni pysyy piilossa siellä. Kukaan muu ei tiedä ja ongelmana onkin, miten tulla ulos kaapista siten, etten menetä kasvojani ja mainettani taloyhtiössämme ja monissa muissa paikoissa, joissa olen mukana. Haluan olla nainen enemmän kuin mitä nyt pystyn.
Lue vastaus
Koen, että itse olen transgender naisesta agenderiin. Olen puhunut mun terapeutilleni sukupuolenkorjausleikkauksesta ja kaikesta siitä ja sinänsä mä oon matkalla kohti sitä ihmistä, joka mun kuuluukin olla. Perhe tietää, kaverit tietää, koulu tietää, oon kaapista ulkona 100%, mutta silti oon yhtä epävarma ja pelokas kuin mitä olin koko elämäni ennen kuin tulin kaapista. Tavallaan kaikki ulkopuoliset asiat on hoidossa, mutta psyykkinen ja sosiaalinen puoli on ihan paskana.

Tuntuu siltä, että mua ei koskaan tulla pitämään normaalina ihmisenä. Transgenderin leima tulee aina leijumaan mun yllä, ja vaikka tiedän että meitä on monta, niin silti omassa elämässä ja tuttavapiirissä olen yksi ainoista queer ihmisistä. Olen kaiken aikaa masentunut, yksinäinen ja pelokas, ja kaikki kohtelee mua kuin jotain avaruusoliota. Mun koulussa on tasan yks toinen kaapista ulkona oleva queer/trans ihminen. Siinä se.

Kuinka tuntea itsensä normaaliksi yhteiskunnassa ja kuinka käsitellä sitä, miten muut minua kohtelee trans ihmisenä? Mistä kaikkialta voin löytää tukea, ja mitä mun pitää tehdä itteni kanssa, että selviän hengissä tästä elämästä?
Lue vastaus
Hei, olen 18-vuotias tyttö, ja vuosi sitten tajusin olevani bi-seksuaali. Tällä hetkellä naiset kiinnostavat enemmän kuin miehet. Kavereille seksuaalinen suuntautumiseni on ok, mutta vanhemmat eivät hyväksy homoja tai bi-seksuaaleja. Miten heille voisi asiasta kertoa? Minulla on pientä säätöä yhden tytön kanssa, mutta vanhemmat kyselevät jatkuvasti milloin poikaystävä tuodaan näytille ja kettuilevat siitä että oon varmaan lesbo kun ei poikia näy. Heidän asenteensa on todella negatiivinen seksuaalivähemmistöjä kohtaan...
Lue vastaus
Olen jo vanhempi nainen, lapseni maailmalle kasvattanut, avioliittoakin takana vuosikymmeniä. En vaan koskaan ole ollut liitossani seksuaalisesti tyydyttynyt, nyttemmin ei seksiä ole juuri nimeksikään. Itsetyydytystä sormin joskus harrastan. Olen vuosia haaveillut toisista naisista, kuvitellut millaista seksi olisi toisen naisen kanssa. Masturboidessanikin fantasioita naisista. Tuttavapiirissä ei ole lesboja, ainakaan tiettävästi. En ole myöskään aikaisemmin avautunut millään palstalla enkä kenellekään. Mistä saisin keskustelualue, vaikkapa vaan näin netissä. Olen niin hukassa seksuaalisuuteen kanssa. Vielä mainitsee, että avioliiton ulkopuolella olen ollut seksisuhteissa joidenkin miesten kanssa enkä ns. orgasmia ole kokenut.
Lue vastaus
Hei! olen 19-vuotias muunsukupuolinen henkilö, ja mietin miten kertoa siskolleni sukupuolestani. Kaverini ja psykiatrini tietävät ja käyttävät minusta haluamaani nimeä ja termejä, olen myös kertonut äidilleni, ja hänen rektionsa oli enimmäkseen positiivinen, muttei hän käytä minusta uutta nimeäni ja kutsuu yhä syntymässä määritellyn sukupuolen mukaan, mikä on masentavaa.
Haluaisin kertoa siskolleni (16v) toivossa että kun kaikki perheenjäsenet tietävät, äitikin alkaisi kutsumaan oikealla nimellä, mutta en tiedä kuinka ottaa asiaa puheeksi tai miten toimia, jos siskoni reaktio on negatiivinen. Vinkkejä?
Lue vastaus
Hei!

Olen kohta vuoden ajan pohtinut omaa sukupuoltani, ja olen alkanut tulla siihen tulokseen, että saatan olla muunsukupuolinen. Minulle on valjennut, että monet ahdistuksen, masennuksen ja riittämättömyyden tunteeni ovat juontuneet mm. siitä, etten koe olevani nainen enkä mieskään, vaikken tosin aikaisemmin kyennyt paikallistamaan tai sanallistamaan näitä tuntemuksia. Koen tällä hetkellä kuitenkin paljon epäilystä siitä, olenko ”tarpeeksi” muunsukupuolinen kertoakseni siitä muille, esimerkiksi perheelleni, huolimatta vahvoista kuulumattomuuden tuntemuksistani miehen tai naisen sukupuoleen; huolimatta siitä, että alan aina itkemään kun vain kuvittelenkin kertovani asiasta vanhemmilleni.

Pelkään sukupuolen kokemukseni takia ihmisten ajattelevan, että minussa on jotain vikana, että minulla on psykologinen ongelma. Pelkään myös sitä, että he ovat oikeassa, vaikka näköjään eräät historialliset ja jopa biologiset seikat osoittavatkin, että mies/nainen-jako ei ole niin pätevä ja universaali mitä yleisesti ajatellaan. Mietin jatkuvasti silti sitä, pystyisinkö välttämään kertomisen muille ja elää silti tyydyttävää elämää. Vaikka muunsukupuolisuuden hoksaaminen on tuonut minulle jonkin verran helpotusta, tunnen silti olevani jotenkin jumissa. Neuvoja?
Lue vastaus
Olen kohta 14-vuotias tytöksi syntynyt poika(?). Haluaisin tulla ystävilleni ja vanhemmille kaapista transsukupuolisena ja haluaisin tulla kutsutuksi poikana. Kaksi hyvää ystävääni tietävät asiasta ja tukevat minua mutta silti en uskalla puhua asiasta. Haluaisin kovasti pukeutua poikamaisemmin, vaikka pukeudun paljon poikien vaatteisiin ja minulla on lyhyet hiukset. Haluaisin saada boxereita ja binderin mutta en uskalla puhua asiasta vanhemmilleni. Äitini tietää, että olen kiinnostunut tytöistä, mutta pelkään tulla taas kaapista, vaikka se meni viimeksi hyvin. Pelkään eniten kuitenkin, että isäpuoleni ei ota asiaa hyvin koska meidän välit on muutenkin huonot. Haluaisin myös tietää, onko Kaakkois-Suomessa minkälaisia mahdollisuuksia sukupuoli-ja seksuaaliterapiaan. Haluaisin asian pian pois alta koska olen erittäin itsetuhoinen ja tunnen paljon vihaa itseäni kohtaan.
Lue vastaus
Moi! Oon 19-v. tyttö joka on jo vuoden ajan ollut epävarma seksuaalisuudestaan, eikä uskalla tehdä asialle mitään. Koko suku on homofobinen, joten minullekin opetettiin jo ihan pienenä, että kaikki muu paitsi heterona oleminen on väärin. Onneksi sain tietää asioista lisää ja hyväksyin seksuaalivähemmistöt yläasteella.

Vuosi sitten tajusin jotenkin olevani bi. Se tuntui oikealta ja hyväksyin seksuaalisuuteni, mutta en ole uskaltanut tulla kenellekään ulos kaapista, koska pelkään muiden reaktioita, vaikka tiedänkin että ystäväni hyväksyisivät minut.

Mutta nyt olen alkanut miettiä seksuaalisuuttani. Minulla ei ole mitään kokemusta, joten voinko vielä määritellä itseäni miksikään? Sen lisäksi, olen pohtinut paljon ihastuksiani ja mieltymyksiäni. Minulla on ollut pari ihastusta ja ne kaikki ovat olleet poikia kohtaan. Haluaisin olla pojan kanssa joskus suhteessa. Mutta seksi poikien kanssa ei tunnu kiinnostavan samalla tavalla kuin tyttöjen kanssa. Muistan, kuinka jo ensimmäisissä seksuaalisissa fantasioissani pidin paljon enemmän kahden naisen välisestä seksistä kuin miehen ja naisen. Se on aina tuntunut huomattavasti kiihottavammalta. Olen katsonut myös pornoa, ja lesboporno on huomattavasti parempaa kuin heteroporno.

En ole varma olenko hetero vai bi. Pitääkö minun odottaa, että saan jotain kokemusta ja miettiä sitten mikä tuntuu oikealta? Tämä asia on ahdistanut minua jo pitkään, varsinkin kun asuu vanhempien luona ja tietää että jos olen bi ja he saavat joskus tietää, he varmaan heittävät minut ulos eivätkä varmaan halua nähdä minua enää ikinä. Apua?
Lue vastaus
Olen siis 16-vuotias pian 17 - vuotias tyttö. Eli en siis tosiaankaan ole varma olenko bi, lesbo vai hetero. Minulla on ollut kaksi suhdetta pojan kanssa jotka kumpikin päättyivät omasta aloitteestani sillä yhtäkkiä kesken suhteen en vain pitänytkään tästä pojasta, tämä hämmensi minua niin paljon että muserruin. Nyt olen ollut jonkin aikaa yksin ja tässä eräänä päivänä ajattelin että voisin huvinvuoksi käydä YouTubessa katsomassa minkälaisia tyttöpareja siellä on.. Ja kun näin kahden tytön suutelevan toisiaan, tunsin oudon lämpimän fiiliksen ja että voisin itsekin seurustella tytön kanssa. Kuitenkin pelkään hyväksyä itseäni lesbona tai bi:nä. Koen sen jotenkin vääräksi aloittaa seurustelu tytön kanssa... Olen tuntenut samoja tunteita joskus muulloinkin, siis että tytöt olisivatkin kiinnostavampia. Onko vaihe vain ohimenevä vai miten pitäisi toimia?
Lue vastaus
Aloitin opiskelun yliopistossa viime syksynä ja eräässä tapahtumassa tutustuin ihanaan tyttöön. Olin pitkään vältellyt ihastumista, koska siten olin saanut itselleni selitettyä, miksen vielä seurustellut tai miksen uskaltanut tehdä mitään asialle. Ihastuin kuitenkin kerta kerralta enemmän tähän tyttöön.

Lopulta sain itseni rohkaistumaan jopa sen verran, että aloitin juttelun tytön kanssa facebookin välityksellä (aiemmin olimme jutelleet muutaman kerran). Parin viikon juttelun jälkeen tyttö pyysi minua kahville. Sen jälkeen olemme säännöllisesti nähneet, kahvilla, elokuvissa, minun luonani, hänen luonaan - välillä hänen ja välillä minun aloitteestani.

Minulle selvisi pian, että hänkin on kiinnostunut tytöistä ja ensi kertaa elämässäni ajattelin, että minulla voisi olla mahdollisuus. Meillä on aina hauskaa yhdessä ja tuntuu kuin aika vain vilahtaisi ohi. En voi olla haaveilematta, vaikka kovasti yritän. Aina välillä ole varma, että hänkin on kiinnostunut ja sitten taas sätin itseäni ja luulen ylitulkinneeni kaiken.

Hän on meistä se kokeneempi, jolla on yksi parisuhde takanaan ja muutama vuosi enemmän ikää, joten tavallaan elättelen toivoa, että hän tekisi jonkinlaisen aloitteen. Itse tuntuu, että vaikka olen jo parikymppinen, olen täysin pihalla, enkä edes tiedä miten tulkita mitään. En ole koskaan seurustellut tai edes pitänyt ketään kädestä romanttisessa mielessä ja jotenkin kokemattomuuteni tuntuu häiritsevän kovasti itseäni.

Miten voisin lähestyä asiaa, kun en tiedä haluaisiko hänkin jotain enemmän vai pitääkö hän minua vain yhtenä ystävistään?
Lue vastaus
Mä olen miettinyt jonkun aikaa jo, kuka mä olen. Mähän synnyin ikävä kyllä pojaksi, ja nyt omassa päässä on pikkuhiljaa alkanut asiat selviään. Kohta vuosi (?) sitten olen alkanut meikkaamaan enemmän, pukeutumaan naisellisemmin ja yleensä mua luullaankin tytöksi. Mua ahdistaa mun vartalo, karvat ja se että mulla ei ole rintoja ja kunnollista lantiota & vyötäröä.

Mutta en ole uskaltanut kertoa kenellekään tuntemuksistani. Uskon että kaikki ottaisi tosi hyvin ja tällee, mutta en vaan uskalla. En tiedä kenelle uskaltaisin kertoa ensimmäisenä, koska mua pelottaa super paljon, että jos ne hylkääki mut..

En tiedä mitään, mua ahdistaa mennä koulussa liikuntatunnille, vessaan ja kaikkialle mihin pitää mennä tiettyyn sukupuolelle suunnattuun paikkaan. Pidän itseäni tyttönä enemmän kuin poikana, mutta en uskalla mennä esim. naisten veskiin, minkä takia yleensä vältän käymistä julkisissa wc-tiloissa ja tämmöisissä.

Olen aika yksin tämän asian kanssa, en ole kertonut kellekään ja tämä on eka kerta, kun kirjotankaan mihinkään, toivon saavani jonkinlaista apua ja mielenrauhaa :/
Lue vastaus
Ensinnäkin kerron pientä kontekstia. Olen aina puolustanut vähemmistöjä, varsinkin seksuaalisuus- ja sukupuoliasioissa. Kun menin yläkouluun, minusta ja yhdestä luokkatoveristani(tyttö) tuli parhaat kaverit. Aluksi minulle tuli pieniä 'hupsuja' ajatuksia, kuten 'Mitä jos nyt ottaisin hänen kädestä kiinni?', 'Mitä jos nyt pistäisin käsivarteni hänen ympärille?' ja 'Mitä jos nyt ottaisin häntä vyötäisistä?'. Pikkuhiljaa huomasin, että ajatuksista tuli haluja. Tunteista tuli suurempia, vaikuttavimpia ja riskeeraavia. Ne kasvoivat ja laajenivat ja aina kun katsoin häntä, minulle tuli miellyttävä, mutta samalla kahlittu olo. Kerran en kestänyt enempään ja kerroin yhdelle kaverilleni. Olo helpottui, mutta noin viikon jälkeen tunteet palasivat ja pahentuivat entistä enemmän. Aloin tosissani unelmoida suhteesta tämän ystävän kanssa ja kosketuksen vastustaminen oli mahdotonta. Lopulta kerroin ihastuksen kohteelle. Ajat olivat olleet hankalia, joten aloin jopa itkemään, mutta hän otti asian rauhassa vastaan. Me olemme vieläkin ystäviä, mutta valitettavasti enempää meistä ei voi koskaan tulla. Hänelle kertomisen jälkeen ei ole ollut niin paljon ongelmia tämän kanssa, mutta jos ajattelen sitä, alan taas tärisemään ja tuntemaan lämpöä sisällä.

Olen nyt hyväksynyt itseni lesbona. Kaverini tietävät ja olen facebookissa pistänyt tietoihini olevani kiinnostunut naisista, mutta perheeni ei tiedä. Kuitenkin tiedän, että he hyväksyvät minut ja olen päättänyt, että esittelen heille tyttöystäväni normaalisti, kun sellaisen saan. Ei tarvitse käskeä heitä istumaan ja selittää että tykkään tytöistä. Mutta aina välillä epäröin seksuaalisuuttani. Joskus mietin, että olinko väärässä ja että olen hetero, vai olenko ehkä bi, vai mahdollisesti aseksuaali. Minua saa epäröimään joskus se, että ajattelen joidenkin miesten olevan söpöjä tai komeita jne. mutta en kuitenkaan tunne haluavani suhteeseen kenenkään miehen kanssa. Aseksuaalia olen miettinyt, koska minua ei seksi kiinnosta ollenkaan. Se on hyvin mahdollista, että se on vain ikäni takia, mutta silti epäröin. Kiihotun kyllä 'melko useinkin' mutta itse seksi ei kiinnosta, ei miesten eikä naisten kanssa.

Olen melko varma olevani lesbo, mutta eihän ne ongelmat siihen lopu, ei ne koskaan. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni kauhistellut sitä, että olen yksin ystävänpäivänä. Haluaisin suhteeseen suuresti, mutta silti tunnen olevani liian nuori siihen. Mutta no, jos siihen haluan ja osaan pitää huolta itsestäni, kai minä ihan hyvin pystyisin, mutta en tiedä miten löytäisin ketään. Uskoakseni olen liian nuori nettideittailuun ja varsinkin baariin menemiseen. Olen miettinyt, että voisin mennä Setan nuorten sateenkaarikahvilaan, mutta ajat eivät sovi minulle. En voi kysyä apua keneltäkään tutulta, koska tunnen vain muutamaa homoa/lesboa/mitätahansa enkä ole tavannut heitä vuosiin (ja he ovat myös paljon minua vanhempia miehiä).

Toivottavasti voisitte auttaa minua jossain. Viestistä tuli aika pitkä... No enempää en osaa sanoa. Kiitos etukäteen.
Lue vastaus
Olen 14v tyttö ja en tiedä kuka olen tai mikä olen. Olen jo jonkin aikaa miettinyt, kuka olen, ja joskus tuntuu, että olen transsukupuolinen. Haluaisin kovasti olla poika koska miesten lihaksikas vartalo on niin kaunis ja haluaisin semmoisen itsekin, haluaisin kesäisinkin olla ilman paitaa niin kuin pojat.

Pidän myös jotenkuten naisen vartalostani, mutta se ei tunnu oikealta. Enkä uskalla puhua tästä kenellekään, koska kerroin parhaalle kaverilleni olevani tälläinen kuin olen ja hän lopetti kaveruutemme siihen. Pelkään sitä mitä muut ajattelevat. Pidän pojista ja yhdestä meidän koulun pojasta, mutta en halua menettää mahdollisuuttani olla hänen kanssaan yhdessä. Koska haluaisin olla niin kovasti poika, että itken joskus öisin ja joskus vihaan kehoani.

Olen ajatellut sukupuolen vaihtoa, mutta sekin pelottaa. Ensin pitäisi kertoa vanhemmille ja en halua saada huonoja välejä vanhempiini. Olen ajatellut kertoa kavereilleni, mutta en ole uskaltanut, kun en ole ihan varma mikä olen. Käytän hyvin paljon poikien vaatteita ja minua kiusataan siitä mutta en välitä kovinkaan paljoa mitä he minulle sanovat. Pidän kyllä myös mekoista ja hameista. Ja pitkistä hiuksistani. Ja naisellisuudestani. Mutta haluaisin olla niin kovasti poika, että se sattuu. En tiedä mitä teen.
Lue vastaus
Olen 18-vuotias cis-mies.
Kiinnostun cis-naisista enkä ole koskaan potenut vetoa miehiä kohtaan. En sulje pois vaihtoehtoa, ettenkö voisi kiinnostua transnaisesta - näin ei vain ole ikinä käynyt. En ole koskaan kiihottunut miesten takia tai potenut romanttistakaan vetoa, eli näillä spekseillä minun pitäisi siis olla hetero.

Äskettäin kiinnostuin seksuaalisesti eräästä henkilöstä, jonka olin tuntenut jo pidemmän aikaa. Meillä oli lyhyehkö friends with benefits tyyppinen suhde. Tämän suhteen aikana sain kuulla, että hän määrittelee itsensä muunsukupuoliseksi. Kiinnostukseni ei kuitenkaan hälvennyt häntä kohtaan vaan harrastimme seksiä tämän jälkeenkin. Nyt olen alkanut miettiä, että eikö tämä tekisi minusta pan-seksuaalin? Oikeastaan, se että tämän suhteen jälkeenkin kutsuisin itseäni heteroksi, voisi jopa olla loukkaavaa tätä henkilöä kohtaan. Minä tietysti hyväksyn hänen sukupuolensa jne.

En kuitenkaan koe, että pan-seksuaali olisi minulle oikea termi, koska aktiivinen seksuaalisuuteni kohdistuu niin voimakkaasti vain cis-naisiin. Miten minun tulisi sitten itseni määritellä? Heteropreferatiivinen panseksuaali? Koen edelleen hetero-termin mukavaksi ja itselleni sopivaksi, en vaan tiedä, kuinka uskottavaa minulta olisi käyttää kys. termiä, koska muunsukupuoliseen kiinnostuminen ei selkeästi näyttäisi olevan minulle ongelma.

Kiitos jo valmiiksi avustanne!
Lue vastaus
Hei! Olen 18-vuotias tyttö ja hiljattain olen alkanut tajuta, että olen kiinnostunut naisista. Tämän asian tajuaminen on tuottanut paljon ahdistusta mutta myös selkiyttänyt joitain asioita. En ole täysin varma olenko bi vai lesbo. En haluaisi lokeroida itseäni mihinkään mutta kuitenkin ahdistaa epätietoisuus. Minulla on ainoastaan kokemusta vastakkaisen sukupuolen kanssa "säätämisestä" ja kerran olen seurustellut hyvin lyhyen aikaa. ... Jossain vaiheessa mietin, onko minussa jotain vikaa, kun tunteet/ajatusmaailmat eivät jotenkin ikinä ole kohdanneet poikien kanssa. Olen siis tuntenut vetoa myös miehiin mutta en nyt kuitenkaan vähään aikaan monien pettymyksien jälkeen.

Hiljattain olen tutustunut netissä erääseen saman ikäiseen tyttöön. Viestitellään päivittäin ja tiedän että hän on suuntautunut vain naisiin ja täysin sinut asian kanssa, toisin kuin minä. Olen jotenkin hyvin ahdistunut ja pelkään eniten ystävien ja muiden läheisten reaktiota, jos kerron. Pelkään myös, että menettäisin ystäväni tämän vuoksi. Tiedän että he eivät ikinä olisi arvanneetkaan minusta tällaista. En tiedä mitä teen, olen täysin yksin asian kanssa.
Lue vastaus
Olin koko teini-ikänä ihastunut samaa sukupuolta olevaan ystävääni. Eikä näin parikymppisenäkään ihastuminen vastakkaiseen sukupuoleen ole ottanut tuulta alleen.

Ainoa ihminen, joka tiesi seksuaalisesta suuntautumisestani, pakko-outtasi minut seurassa, jossa iso osa kuului seksuaalivähemmistöön. Jostain syystä jouduin heti vähätellyksi, minua pidettiin korkeintaan biseksuaalina, jos sitäkään. En tuntenut heistä ketään ennestään. Kokemus oli luonnollisesti hyvin traumaattinen, eikä todellakaan kiinnosta mennä mukaan paikkakunnan Setan toimintaan, varsinkin kun siihen kuuluu niitä ihmisiä, jotka vähättelivät minulle jo ennestään kipeää ja arkaa asiaa. Lisäksi tunnun olevan konservatiivisempi kuin mitä julkisuudessa esiintyvät seksuaalivähemmistöihin kuuluvat. Mieluummin olen yksin ja syvällä kaapissa kuin seurassa, jossa minulla ei ole oikeutta olla minä.

Olen viime viikot seurannut keskustelua mediassa siitä, saako ihmisen pakko-outata, varsinkin silloin, jos hän ei ole samaa mieltä esim. avioliittolaista. Suurin osa tuntuu olevan sitä mieltä, että saa.

Nyt mietin sitä, että tekeekö vähemmistöön kuuluminen todella ihmisestä lampaan? Onko vain yksi mielipide oikeutettu? Näin kaapissa olevana tuntuu todella kurjalta, että minua pidetään huonompana siksi, etten huonojen kokemusteni takia uskalla julkisesti olla sitä mitä olen. Puheet pakko-outtauksen oikeudenmukaisuudesta eivät kannusta kertomaan totuutta itsestäni.

Onko tosiaan niin, että on olemassa vain yksi oikea tapa kuulua seksuaalivähemmistöön? Olen lesbo, en lammas!
Lue vastaus
Hei,

Olen 17-vuotias poika. Haluaisin kovasti tulla ulos kaapista ja kertoa homoudestani! Yhdelle parhaimmista kavereistani olen jo kertonut, mutta en osaa arvioida, kuka olisi seuraava kuulija – haluan saada muutaman kerran kertoa muille ennen kuin kerron perheelleni tai suvulleni. Vai kannattaisiko minun kertoa heti perheelleni?

Vanhempani ovat suvaitsevaisia ja varmasti hyväksyisivät minut sellaisena kuin olen, mutta äitini suku on lähes täysin avoimen rasistinen. En ole keksinyt järkevää tapaa tuoda asiaa julki suvulleni niin, että vanhempani eivät saisi kuulla asiasta sen enempää – en toki itsekkään aio sen enempää asiaa ruotia sukuni kanssa, jos heille se tuottaa ongelmia, mutta en haluaisi moisen asian takia rikkoa suhteita sukuuni.

Lisäksi kaveripiirini luultavasti myös hyväksyisi minut sellaisena kuin olen, mutta jatkuva homoläpän heitto ei ole tehnyt asiasta kovinkaan yksinkertaista...

Mikä olisi järkevin tapa edetä asioiden tiimoilla?
Lue vastaus
Olen 24-vuotias nainen ja jo pitkään identifioitunut biksi. En ole kuitenkaan liiemmin tuonut suhtautumistani esille. Olen aiemmin ollut sitä mieltä, että pyrin suhteisiin vain miesten kanssa, koska niin on helpompi; tämä kuulostanee setalaisten korvaan rajoittuneelta ja niin se onkin, mutta omassa tuttavapiirissäni päätös on mielestäni ymmärrettävä. Olen kyllä kysyttäessä vastannut aina rehellisesti ja muutaman läheisen kanssa saanut purkaa tuntojani enemmän.

Viime aikoina olo on ollut levoton ja masentunut ja olen alkanut kyseenalaistaa sekä omia ajattelumalleja sekä suuntautumistani. En ole ollut ikinä vakavassa parisuhteessa, vähemmän vakavia on ollut muutama. Nämä suhteet ovat olleet varsin epätyydyttäviä. Seksi ei ole tuntunut erityisen hyvältä, vaan olen saanut nautintoa lähinnä haluttavana olemisesta ja alistumisesta. En tiedä olinko yhdestäkään näistä miehistä todella kiinnostunut vai oliko kyse jostakin ihan muusta, halusta olla parisuhteessa koska muutkin tai halusta olla haluttava. Ylipäänsä kiinnostun ihmisistä seksuaalisessa mielessä äärimmäisen harvoin - ja jos olen rehellinen, niin kyllä ne ovat useimmiten naisia. Olen miettinyt aseksuaalisuuttakin, kai siinäkin on jonkinlaisia asteita? Seksin ajatus abstraktilla tasolla ja eroottisissa tarinoissa kiihottaa, mutta en pysty kiihottumaan kenenkään todellisen ihmisen ajattelusta, enkä koskaan ole saanut orgasmia.

Huomaan myös ajattelevani, että ehkä minä vain tarvitsen parisuhdetta vähemmän kuin ihmiset yleensä. Ehkä en tarvitse parisuhdetta? En tiedä. Minun on ollut vaikea ymmärtää ihmisten ahdistumista sinkkudesta, minullahan on laaja ystäväpiiri. Tiedän ahdistuvani lähinnä sen vuoksi, että mitä vanhemmat ja ystävät ajattelevat, kun en ole ikinä seurustellut. Säälivätkö ne, jos olenkin yksin? Minä olen usein ajatellut, että hyvät ystävät ja ystävien lapset riittäisivät minulle, jos vain voisin olla varma, että heillä on minulle aikaa, kun olemme vanhempia ja muilla on perheet... onko tällaiselle sanaa, tarvitseeko sille olla? Pelkään kyllä yksin jäämistä, ja heikkoina hetkinä olen vakuuttunut, että hommaan heterosuhteen ja lapsia vain välttääkseni sen.

Huomaat, että ajatukseni ovat sekavia. En osaa tunnistaa, onko kyse siitä, että olenkin lesbo (tai ainakin enemmän sinnepäin) vai onko vain niin, etten ylipäätään oikein kiinnostu ihmisistä samalla lailla kuin muut.

Mieleni tekisi tavata muita bi-naisia ja lesboja ja tunnustella, että ovatko omat kokemukseni ja ajatukseni heidän kanssaan samanlaisia. Myös aseksuaalisuudesta olisi hyvä saada puhua jonkun kanssa, tunnustella että sopisiko se minuun. Olen harkinnut, että etsisin satenkaariväkeä ihan Helsingin yöelämästä, mutta tämä on lopulta niin pieni kaupunki. En välittäisi avata pohdintaani koko tuttavapiirilleni ennen kuin tiedän itse enemmän.
Lue vastaus
Epäilen olevani lesbo, ajatus seksistä miehen kanssa inhottaa ja olen ihastunut tyttöön. En ole vielä tullut kaapista ulos, mutta haluaisin kertoa siitä parille harkitulle henkilölle, joista toinen on paras kaverini.

Olen ihastunut parhaaseen kaveriini, joka on hetero. Yhtenä päivänä keskustelu päätyi lesboihin. Kaverini rupesivat puhumaan kuinka hirveää olisi, jos joku kaveri olisi lesbo. Ihastukseni kohde sanoi, ettei ikinä voisi tykätä tytöstä sillä tavalla. Ja muut sanoivat, etteivät voisi olla henkilön kanssa koska heillä on pelko ihastumisesta. Mainitsin sitten siinä jotain, että minua ei haittaisi, vaikka ystäväni olisi lesbo ja heti kaikki syyllistivät. Haluaisin kertoa tästä jollekin mutta en uskalla koska juorut leviäisivät heti näin pienellä paikkakunnalla. Epäilen että kaverini alkavat kohta jo epäillä jotain. En haluaisi olla yksin tämän asian kanssa mutta menettäisin kaikki ystäväni siinä samassa. Enkä halua vielä kertoa vanhemmillekaan.

Olen ihan pulassa mitä mun pitäisi tehdä?
Lue vastaus
Hei! Olen pian 20-vuotias tyttö. Olen seurustellut kahden eri pojan kanssa, toinen suhde kesti vain puoli vuotta, mutta toinen oli kolme vuotta pitkä ja erittäin syvä. Erosta on nyt puolisen vuotta, ja alan olla päässyt siitä yli.
Olen samassa harrastustiimissä erään itseäni kaksi vuotta nuoremman tytön kanssa. Vuosi sitten välimme lähenivät, meistä tuli hyvät ystävykset, ja aloimme viettää aikaa myös treenien ulkopuolella. Harrastukseemme kuuluu matkustelua, joten olemme viettäneet paljon aikaa myös ulkomailla. Emme ole juuri puhuneet seurustelusta, hän tietää, että olen seurustellut poikien kanssa. Hän on joskus ohimennen vitsaillut tulevaisuudestaan ”sitten mun pitää hankkia kunnon kaappi poikaystävä”. Hänen ystävissään on paljon eri seksuaalivähemmistöjen edustajia, ja hän on usein osallistunut prideen.

Olen palavasti ihastunut tähän tyttöön. Olen aika sekaisin, tunnetta on jatkunut jo yli kaksi kuukautta. En pysty nukkumaan, kun mietin hänen kosketustaan, kasvojaan, ääntään... Haluaisin vain pitää häntä sylissäni, turvassa ja suudella häntä ja saada hänet onnelliseksi. Koen häntä kohtaan myös seksuaalisia tunteita.

Ongelmani on, että en uskalla edetä, mutta en myöskään kestä tätä epätietoisuutta. Pelkään menettäväni ystävyyden, sitä paitsi yhteisen harrastuksen vuoksi vietämme paljon aikaa yhdessä enkä halua kiusaannuttaa välejämme. Olemme molemmat kovin sosiaalisia ja ulospäinsuuntautuneita, joten halailemme ja koskemme paljon. Tyttö on myös muutaman kerran kaveriporukasta kotiin lähtiessä vetänyt minut kädestä mukaansa ja olemme sitten vielä jutelleet kahdestaan ja olen saattanut hänet kotiinsa. En saa selvää olenko hänelle vain hyvä kaveri, vai jotain enemmän. Olen yrittänyt kosketuksilla ja katseilla viestittää hänelle tunteistani, en uskalla edetä enempää, etten säikäytä häntä. Olen pattitilanteessa. Miten saisin selville hänen ajatuksiaan?
Lue vastaus
Olen havahtunut siihen, että en ole hetero vaan BI, koska haluaisin sänkyyn naisen kanssa, vaikka olen naimisissa miehen kanssa. Olen miettinyt, että miten muut BI ihmiset, jotka ovat naimisissa, selviävät tilanteesta? Onko tyypillistä, että toinen puoli kiinnostuksesta vain työnnetään taka-alalle, vai toteutetaanko sitä puolta, esim. katselemalla pornoelokuvia, vai käymällä vieraissa vai miten?
Kun olen nyt itse tämän kiinnostukseni naisiin vihdoin itselleni myöntänyt, niin ajatus siitä, että jatkan avioliittoani, mutta en ikinä pääse kokeilemaan seksiä naisen kanssa tuntuu tosi pahalta ja väärältä. Miten voisin ikinä olla täysin onnellinen, jos en tätä puolta saa toteuttaa? Onko teillä tietoa, miten yleensä BI:n suhteissa/avioliitoissa toimitaan?
Lue vastaus
Hei olen Pohjois-Suomesta päin oleva 20 vuotias nainen. Olen alkanut miettimään olenko bi tai lesbo. Täällä päin ei ole paljonkaan lesboja tai biseksuaaleja, joten minua vähän niin kuin pelottaa tulla ulos jos olen. Olen ollut useasti ihastunut ja rakastunutkin yhteen mieheen. Mutta parisuhteessa en ole ollut. Niin tyhmältä kuin kuulostaakin, katsoin miehen ja naisen alaston kuvaa ja naisen kuva sai minut ns. enemmän käyntiin. Kun mietin lapsuuttani, minulla oli enemmän poikapuoleisia kavereita ja leikin heidän kanssaan. Olinkin enemmän poikamainen kuin tyttömäinen. Voiko tuollaista sitten edes verrata en tiedä. Halusin joltain apua tähän pohtimiseen ja vähän vertaistukea.
Lue vastaus
Olen poika joka käyttää sukkahousuja.
Käytän niitä päivittäin. Haluaisin mennä ulos sukkahousuihin hameeseen ja ballerinoihin pukeutuneena mutta en uskalla. Pelkään että joku varsinkin naispuolinen näkee minulla sukkahousut jalassa ja mietin että miten suhtautuu minuun kun näkee sukkahousut minulla. Mitä pitäisi tehdä ?
Lue vastaus
Moi!
Olen 15 –vuotias ja biseksuaali, mutta vielä kaapissa perheen ja ystävieni kesken. Käyn itse suhteellisen säännöllisesti HLBT järjestöjen seksuaali- ja sukupuolivähemmistönuorille tarkoitetuissa ryhmissä kuten HeSetan nuorten illoissa, Sateenkaarikahvilassa, Tukinetin Sinuksi-chatissä ja yritän parhaani mukaan osallistua mahdollisimman moneen Pride-tapahtumaan, mutten ole pystynyt kertomaan siitä kellekään. Aluksi stressasin siitä, pitäisikö minun kertoa tästä tai "tulla kaapista ulos", mutta ymmärsin olevani tyytyväinen niin vaikka olisi kiva kertoa kaverillekin, mutten tiedä, ymmärtääkö ne. Olen monesti mennessäni nuorten iltoihin, valehdellut äidilleni ja kavereilleni olinpaikastani ja valheiden lisääntyminen viimeaikoina – erityisesti biseksuaalisuuden hyväksyttyäni – on vaivannut minua suuresti ja tunsyyllisyyttä siitä, koska valehteleminen ja salailu ei ole tapaistani. Mietin myös joskus, olisiko helpompi jos kerron olevani "biROMANTTINEN" varmuuden vuoksi? Haluaisin kyllä kertoa tästä jollekin, mutta pelkään sen myös leviävän. En halua heterojen luulevan sen olevan minulle niin iso asia tai kaikkea itsessäni. Aikaisemmassa kysymyksessä kerroin, etten olisi millään valmis kertomaan äidilleni. En varmaan sitä olekaan. Voisin kyllä sivussa mainita ettei sukupuoli tai tytön kanssa olo ole niin vakavaa. MUTTA en olisi ehkä varma kertoisinko vierailuistani nuorten illoissa tai -kahvilassa, koska pelkään hänen luulevan, että haen tarkoituksella lisää osaa aiheesta elämääni.. Kiitos vielä etukäteen, tiedän tekstin olevan jo pitkä ja toivon ja uskon kaiken sanomanne auttavan, älkää tiivistäkö! :)
Lue vastaus
Terve! Olen 20-vuotias jätkä ja haluaisin avautua seksuaalisuudesta jollekulle. Reilu vuosi sitten aloitin armeijan ja nyttemin opiskelen yliopistossa. Olen aina esiintynyt heterona sekä kavereille että läheisille. Ongelmana on se, että viimeisien vuosien aikana olen huomannut ihastuneeni vain miehiin. Tytöt ovat omalla tavallaan söpöjä ja ihania, mutta melkein aina kiinnostus herää, kun tutustun paremmin johonkin jätkään.. Olen kerran seurustellut yhden tytön kanssa, mikä oli todella mukavaa ja pidin tytöstä kovasti, ero tuli sitten, kun aloitettiin koulut eri paikoissa. Muuten en ole seurustellut kenenkään kanssa, vaikka olisin halunnut.

Tälläkin hetkellä olen ihastunut korviani myöten yhteen luokan pojista, hauskaan ja pirteään hetero urheilijaan, joka on yksi uuden kaveripiirin jäsenistä. En kuitenkaan ole paljastanut kellekään mitään, koska pelkään. Minulla on nyt se oikea kaveripiiri, jossa viihdyn ja haluan olla, enkä haluaisi pilata juttua kertomalla, että pidän miehistä. Plus uskon vahvasti, että asenteet muuttuu väkisinki jos kerron. Pelkään myös että juttu alkaa levitä, jos kerron asiasta jollekkin. En haluaisi kuunnella kun porukka kuiskuttais kun meen ohi "Kato toi on homo", ja mitä näitä nyt on. Aloitin kesällä salilla käynnin ja olen saanut juuri luokkalaisista hyviä salikavereita ja kauhistelen vain mitä tapahtuu jos kertoisin. Perheestä nyt puhumattakaan. En haluais edes ajatella, iskä varmaan häätäis kotoa. Yhdelle etäiselle armeijakaverille olen maininnut sivunmennen asiasta ja häntä se ei hetkauttanut ja hän sanoi että se on okei, eikä tarvis häpeillä. Silti on eri asia puhua asiasta jollekkin, joka on periaatteessa tuntematon ja asuu jossain muualla. Ihan niin kuin täällä, heh.

Päivittäin ajattelen että, ei se mitään, ei kenenkään tartte tietää ja osaan elää asian kanssa. Mutta sitten aina joskus yön pimeinä tunteina melkein murrun, kun vaan tuntuu niin ahdistavalta ajatella kaikkea. Tulevaisuutta, mitä jos joudun olemaan yksin, mitä jos kaikki jätkäkaverit heittää vaan homoläppää eikä ota vakavasti tai rupeaa kokonaan välttelemään. Mitä jos kerron ja vanhemmat saa tietää. Nololtahan tällainen valittelu kuulostaa mutta tän kanssa oon joutunut elämään ja haluisin apua. Kiitos!
Lue vastaus
Voinko 30+-vuotiaana ilmoittaa ihmisille olevani muunsukupuolinen ts. sukupuoleton tai genderfluid? Millä tavalla sen teen? Entä jos tulee tilanne, jossa en ole valmis tulemaan kaapista läsnä oleville henkilöille, mutta ihmiset "jaotellaan" sukupuolen mukaan? Koen em. tilanteet aika hankalina. Olen kuitenkin syntymässä määritellyn sukupuolen näköinen.
Lue vastaus
Olen 19 v mies. Saan todella paljon seksuaalista nautintoa naisten vaatteisiin pukeutumisesta. Minua kuitenkin huolettaa oikeasti tämän normaalisuus. Teen tätä siis vain kotona. Ennen nukkumaan menoa koen morkkista ja koen itseni hulluksi jne. Naisten vaatteisiin pukeutuminen antaa mulle kuitenkin kiihotusta ja hyvää oloa, mutta samaan aikaan pahaa oloa. Mistä se voi kertoa? Olen tilannut netistä naisten vaatteita. Haluisin enemmän ostaa oikeasta kaupasta. Mutta en ikimaailmassa kehtais, saatika sovittaa. Onko tämä tavallista/normaalia? Tai miten voisin toteuttaa paremmin fetissiä tai miten uskallan oikeeseen liikkeeseen ostamaan niitä. Kiitos jo etukäteen!
Lue vastaus
Moi! Oon 15v. tyttö. Olen jo ajatellut, että sanoisinko mun yhdelle parhaimmalle kaverille että tykkään tytöistäkin. Haluaisin sanoo sen sillee 'rennosti,' et ei se ottaisi sitä nii isona asiana.. Mutta musta on pari kertaa tuntunut jos kertoisin siskoillekin? Äidille en ole vielä ihan valmis sanomaan mitään, koska tiedän jo valmiiksi että se ottaa sen väärin ja luulee et olen lesbo tai et olen ihan eri ihminen ja murrosikäkin siihen päälle vielä.. Olen nähnyt koulussa kiinnostavia tyyppejä ja aina miettinyt että onkohan nekin tällaisia kun mä? Mutta en vaan tiedä mitä sanoa. Haluisin vaan, että meidän koulussa tai jopa kadulla kävelis joku avoimesti HLBT+-nuori, jonka kanssa voisin tutustua ja olla oma itseni. Tuntuu jo tietoisestikin et suurentelen asioita mun päässä, mutta kun mulla on jo tarpeeksi stressiä ja huolia koulunkäynnistä ja kunnon ylläpitämisestä ja sitä vielä tämä?! Mua pelottaa. Sen takia puhun avoimesti vaan vertaisilleni esim. Instagramissa, Whatsappissa tai Kikissä. Nyt olen just löytänyt ihan loistavan iOS aplikaation HLBT+-ihmisille nimeltä Distinc.tt. Ainoo ongelma on se että sovelluksesta ei löydy ketään Suomesta. Voisiko joku kiva suomalainen avoimesti oma itsensä, perustaa sateenkaarikansalle oman sovelluksen iOS ja Androidille?? Jos Angry Birds on mahdollista, miksei tämäkin? Milloin päivitätte vertaisryhmien tietoja sivullenne? Tulisi nyt kovaan tarpeeseen! :)
Lue vastaus
Moi! Oon 15v. ja bisexuaali. Koitan tässä vielä tottua sen sanomiseen, vaikke se tuntuukin näin oudolta..
Haluaisin apuanne, sillä minua kiinnostaisi erityisen paljon muidenkin sukupuolivähemmistöjen (HLBT+) kanssa tutustuminen ja samaistuminen. En vain tunne ketään ikäistäni Helsingistä, joka olisi minunlaiseni. Googlasin monta tuntia vain erilaisia vertaisryhmiä enkä löytänyt yhtäkään pääkaupunkiseudulta mieluusti Helsingin keskustasta. En ole kaapista ulkonakaan vielä, eikä se minua haittaakaan, mutta haluaisin vain löytää jonkun ikäryhmästäni, joka käy tätä samaa juttua läpi. Pliis auttakaa! Pahinta on se kun tuntuu kuinka yksinäistä on kun ei pysty puhumaan muille minunlaisille sukupuolivähemmistöille. Missä ja milloin voisin heihin tutustua kasvotusten?? Olisin halunnut päästä viime kesäkuiseen Prideenkin muttei se ollut juuri sinä päivänä mahdollista. SOS!
Lue vastaus
Oon 15-vuotias transpoika. Tykkään jos mua kututaan Eliakseks.
Oon 10 vanhasta asti tiennyet mussa on jotain vikaa mut vasta 12,5 vuotiaana ymmärsin et kyse oli mun sukupuoli identteetistä. Oon poika joka on syntyny tytön kehoon. Tietenkin kielsin sen ja 13 vuotiaana kuitenkin tulin kaapista ystävilleni genderfluidina. se oli helppo termi vaikka väärä olikin.
Tänä kesänä riparin aikana aloin hyväksyyn itteeni. tiesin aina et olin trans. ennen tätä kesää en halunnu olla sitä. asiani kuitenkin oli se etten kestä enää pidempään. Oon saanu käsityksen et kirjeellä ois helpoin tulla kaapista vanhemmile joten nyt viiden yrityksen jälkeen en usko et saisin tätä paremmaks.
Kirjeessä selitän mu tilanteen ja jätin muutamia linkkejä hyville nettisivuille ja youtube-videoihin uppercasechase1:ltä, skylarkeleveniltä ja TransTastic kanavalta. En vaan tiedä millon ois hyvä hetki jättää se kirje keittiön pöydälle nin että molemmat vanhemmistani lukisi sen. Illalla en halua sillä tiedän etten pystyisi nukkumaan ja aamulla en halua koska he eivät välttämättä lukis sitä. Apua pliis?
haluisin tän viikon aikana saada tän pois alta. ja itsetuhoisuuteen taipuvana ihmisenä tää on aiheuttanu jo liian monii arpia ja tiedän että riski viiltää liian syvälle kasvaa joka kerta. en haluu kuolla. arvostaisin kovin jos saisin vastauksen mahd pian.
Lue vastaus
Olen 40v nainen jolla on useita lapsia ja olen ollut naimisissa miehen kanssa. Kuitenkin olen 10v asti ihastunut tyttöihin. En kuitenkaan ole asialle aikanaan tehdä mitään. Se ei ollut "normaalia". Aikuisiällä on ollut ihastumisia ja rakastumisia-salaa. Muutama ihminen tietää. Muutama vuosi sitten rakastuin ystävääni ja se ei vaan mene ohi. Nyt vihdoin olen eronnut. Pitkään olen halunnut ulos kaapista mutta miten? Pelottaa häviääkö ihmiset ympäriltäni? Mitä lapseni ajattelevat? Olisin valmis julkistaman asian mutta haluaisin kerto ensin jo murrosiän saavuttaneille lapsilleni ja kummitytölleni. Mutta miten kerron? Ahdistaa olla kaapissa mutta vaikea tulla poiskin. On paljon muutakin sotkua elämässä niin nyt olisi ihan pakko saada tuo kaappi edes auki
Lue vastaus
Moi.
Olen 21-vuotias nainen ja olen tuntenut aina olevani vähän eksyksissä suuntautumiseni kanssa. Tämä johtuu ehkä siitä, että ainakin omasta mielestäni olen huono tulkitsemaan omia tunteitani. Olen seurustellut kahden miehen kanssa. Toisen kanssa tosissani, mutta heräsin jossain vaiheessa siihen, etten todella rakastanut häntä. Kokemuksia naisista minulla on vähän. Ne ovat jääneet lähinnä suutelemisen tasolle. Olen kokenut yhtä vahvaa ihastusta niin miehiä kuin naisiakin kohtaan ja sen kai pitäisi olla selventävä esimerkki siitä, että olen jotain homon ja heteron välistä. Ihastun omasta mielestäni ihmiseen en niinkään sukupuoleen. En tosin tiedä jäisivätkö tuntemukseni saman sukupuolen osalta vain ihastukseen.

Olen jo muutamalle läheiselleni ulkona biseksuaalina, mutta minusta tuntuu edelleen, etten tiedä tarkalleen mikä olen. Voiko tämä johtua siitä, etten ole vielä täysin hyväksynyt itseäni? Mietin näitä asioita välillä ihan liikaakin ja se häiritsee. Minua painaa myös se, että netissä usein näkee syrjintää homoseksuaalien osalta biseksuaaleja kohtaan, koska he eivät muka osaa päättää kumpi sukupuoli viehättää eniten. Moisen kuuleminen saa ainakin minut vetäytymään kuoreeni, koska omalla kohdallani ei tästä ainakaan ole kyse. Voisin luultavasti yhtä hyvin nimittää itseäni panseksuaaliksi, mutta sen sijaan olen käyttänyt sanaa bi. Ehkä osittain tottuneista syistä, koska olen kyseistä sanaa käyttänyt jo viisi vuotta.

Vähän aikaa sitten tapahtuneen eron jälkeen aloin ajatella tätä kaikkea enemmän. Ero tuntui jättävän minut tyhjän päälle. Suhde oli etäsuhde ja vei välillä paljon aikaani. Seurustelukumppaniani pidin parhaana kaverina, mutta kaikki muuttui eron jälkeen ja koska ystäväni muuttavat opiskelujen perässä toiselle paikkakunnalle on oloni todellakin tyhjä. Kaikesta huolimatta olen kuitenkin helpottunut kun voin viimein tutkia ja etsiä itseäni, mutta tunnen olevani jollain tavalla umpikujassa. Mitä voin tehdä?
Lue vastaus
Olen 17-vuotias nuori ja minut on syntymässä määritelty tytöksi. Minusta on kuitenkin jo pidemmän aikaa (1 vuoden) alkanut tuntua siltä, että kehoni on "vääränlainen". Ongelman tuo se, etten tunne itseäni tytöksi, mutten identifoi itseäni pojaksikaan (eli olen mielestäni androgyyni tai ns. 3.sukupuolen edustaja). Tykkään meikata (en tosin aina), käyttää mekkoja ja tehdä ns. tyttöjen juttuja. Olen kiinnostunut vain tytöistä, mutten pysty luokitttelemaan itseäni lesboksi, koska en ole täysin tyttö.

Juttelen ja vietän aikaa koulussa enemmän poikien kanssa ja haluaisin pukeutua poikamaisemmin mutta suurien rintojeni (joita vihaan TODELLA paljon) takia se ei ole mahdollista, koska kauluspaita ei näytä hyvältä päälläni. Käytökseni ja ruumiinrakenteeni (jos rintoja ei lasketa) on melko jätkämäinen mutta miesten sukupuolielimet tai niiden omistaminen on mieltäni ja kehoani puistattava ajatus minulle. Myös hiukseni on tällä hetkellä hyvin poikamaiset mutta ne haluan kasvattaa pidemmiksi (siihen on monta syytä, joita en jaksa luetella) Ts. Haluaisin PALJON pienemmät rinnat (jotka olisi helppo peittää binderillä tai litistää ideaalisiteellä) mutten kuitenkaan halua omistaa penistä.
Nämä asiat saavat minut todella ahdistuneeksi ja haluaisin saada tukea muilta. Haluaisin saada neuvoja kuinka kertoa ihmisille mikä minä olen ja mitä tunnen (yhdelle olen kertonut).
Lue vastaus
Hei.
Olen aikuinen, yli 40-vuotias mies ja elänyt koko elämäni vahvasti heterona. Ystäväni ovat heteroita, asuinalueeni on hetero, autoni ja lemmikkini ovat heteroita. Minulla ei ole koskaan ollut suhteita miesten kanssa, vaikka olenkin siihen viittaavia tunteita tunnistanut itsestäni jo pitkän aikaa.
En halua luopua elämästäni julkiheterona, koska pidän tästä elämäntyylistä. Jos tulisin jotenkin kaapista ja kertoisin olevani homo tai bi tai jotain muuta, uskon, että katuisin sitä. Siksi en halua julkisesti ilmoittautua minkään seksuaalisen suuntauksen edustajaksi. En myöskään estele, jos joku analysoi minut heteroksi.
Pienen ongelman tekee kuitenkin se, että en osaa tavata miehiä. Haluaisin sitä seksuaalisen minäni toteuttamiseksi, mutta en tiedä, missä ja miten tapaisin muita samanhenkisiä miehiä salassa. Onko minun siis tehtävä päätös julkihomouden ja julkiheterouden välillä, jos mielin miehelävierailuille? Vai löytyykö jokin seksuaalisosiaalisen toiminnan välimuoto, josta en vain tiedä? Minusta tuntuu joskus, että olen ainoa ihminen tämän ristiriidan parissa, vaikka uskonkin, etten ole.
Tämä ongelma voi olla monien mielestä aika outo ja ymmärrän, jos se herättää ihmetystä tai negatiivisiakin tunteita. Näen asian kuitenkin niin, että identiteettini muodostuu aatteista ja kokemuksista ja nyt minusta puuttuu jotain.
Lue vastaus
Hei, olen 23-vuotias mies. Muutama vuosi sitten huomasin itsessäni minulle oudon piirteen: kiihotun homopornosta. Tuo asia on itselleni jotenkin niin ristiriitainen ja outo, kun olen aina ollut ihastunut ja seurustellut tyttöjen kanssa, kenestäkään pojasta en ole kiinnostunut, muuta kuin kavereina. En välittänyt asiasta sen kummemmin, enkä varsinaisesti yrittänyt kieltää tuota taipumusta minussa. Jostain syystä tuo asia on nyt noussut pinnalle ja mietin sitä ja ahdistun, se tuntuu jotenkin "ei-halutulta" piirteeltä minussa, miksi tuollainen piti nousta esille.

Tällä hetkellä seurustelen transnaisen kanssa, ihastuin häneen ihmisenä, en edes tiennyt hänen transsukupuolisuudestaan seurustelun alkuvaiheessa ja se oli minulle melkoinen shokki. Olen kumminkin hyväksynyt asian. Hänen kanssaan seksi toimii, tällöin olen läsnä tilanteessa ja nautin hänestä. (En tunne kiihotusta hänen sukuelimiä kohtaan ja ne on jätetty rauhaan yhteisymmärryksessä.) Joskus muina aikoina tuo taipumukseni kiihottua homopornosta alkaa tuntua tosi ahdistavalta ja se saa masentuneeksi ja epäkelvon oloiseksi. Olen sanonut hänelle asiasta ja hän ymmärtää ja pitää minua rohkeana, kun en salaile mitään, minusta tuntui, että on velvollisuuteni sanoa hänelle tästä mielestäni huonosta ominaisuudesta minussa.

Joskus olen taas lukenut juttuja miehistä, jotka ovat tulleet kaapista kymmenien vuosien avioliiton jälkeen. Tuollaiset tarinat kauhistuttaa minua. Entä jos minä tietämättäni elänkin valheessa ja joskus vasta sen ikäisenä tajuan oman suuntautumiseni, pilaan samalla parisuhteen ja toisen elämän. Kaikki tuntuu välillä niin epävarmalta ja oudolta. Onnellisimmillaan olen ehkä silloin, kun tuollaisia ahdistavia seksijuttuja ei tarvitse edes ajatella.
Lue vastaus
Moi. Olen 15vuotias ja olen bi-seksuaali, mutta minua ahdistaa, se että pidän tytöistä. Haluaisin olla hetero, koska en hyväksy itseäni minään muuna. Se tuntuu oudolta ja väärältä olla kiinnostunut tytöistä, koska olen itsekin tyttö. Mikä minulla on? Olenko hetero?
Lue vastaus
Hei,

Olen kaapissa oleva 18v jätkä. Vaikka olen yrittänyt, en kiinnostu naisista samalla tavalla kuin miehistä. Harrastan tosissaan urheilua (en halua kertoa pienen lajin nimeä), ja muutenkaan lähipiirini ei ole kovin avoin tämmöiselle.

Itsellänikin on pitkään ollut vaikeuksia hyväksyä itseäni tällaisena ja pahimmillaan se on mennyt siihen pisteeseen, että yritän järjestelmällisesti piilottaa ominaisuutta itsestäni. Eihän se mitenkään ulospäin näy, mutta ihan varmuuden vuoksi.

Olen alkanut masentua sen takia, että en usko ikinä löytäväni seuraa itselleni. Sellaista, josta aidosti välittäisin, ja joka välittäisi minusta. Tulee jotenkin yksinäinen ja orpo olo. En ole yhtään kiinnostunut Prideista, Mr Gay Finland -kilpailuista yms vastaavista. En vain koe kuuluvani samalla lailla joukkoon, vaikka miehistä sytynkin. En halua tehdä asiasta numeroa tai ylikorostaa sitä. Ennemminkin haluaisin vain että pystyisin itse ja lähipiirini itse sen hyväksymään joskus, mutta ei siitä tarvitsisi sen enempää jauhaa.

Niin, pelkoni liittyy vain siihen että en usko ikinä löytäväni seuraa. Suomessahan kuulemma 5 % väestöstä on kiinnostunut samasta sukupuolesta. Jotenkin tuntuu, että siinä neljä prosenttiyksikköä on ilmaa. Netistä olen löytänyt vain yhden illan juttuja hakevia neitimäisiä poikia ja toisaalta reippaasti keski-ikäisiä samalla asialla. Minulla ei ole mitään heitä vastaan, mutta en ole kiinnostunut sellaisesta. En ole käynyt homobaarissa, mutta kuulemma miljöö on suhteellisen samanlainen sielläkin.

Oikeassa elämässä ns perinteisellä tavalla seuran hakeminen tuntuu mahdottomalta. Tarkoitan siis tutustumista toiseen työn tai harrastuksen kautta tai vaikkapa baarissa. Kun heterot voivat käytännössä lähestyä ketä tahansa vastakkaisen sukupuolen edustajaa, minun kaltaiseni joutuvat ensin arvuuttelemaan, kuka kuuluu siihen viiteen prosenttiin. Jos arvaat väärin, saat pahimmillaan turpaasi tai menee ainakin maine. Eikä ainakaan löytynyt samanhenkistä. Tällaisesta minulla on jo nyt yksi kokemus. Sama kuin yrittäisit etsiä vasenkätistä (noin 10 % väestöstä), ja vasta sellaisen löydettyäsi voit alkaa pohtimaan, herättääkö henkilö muuten kiinnostuksesi. Tässä vain ei saa turpaan niiltä yhdeksältä oikeakätiseltä, joita ensimmäiset sattuivat olemaan.

Miten tämmöiset löytävät seuraa? Tarkoitan sellaisia ihan normaaleja perusjätkiä. En keski-iän ylittäneitä tai BB-julkkiksia. Onko sellaisia edes olemassa? Monet kaverini, jotka tietävät minusta, ovat yrittäneet lohduttaa sanomalla tuntevansa monia kaapissa olevia kaltaisiani ihmisiä. Sen ovat vain sanoneet niin monet, että en enää usko siihen, kun en itse tunne yhtään. Alan olla aika epätoivoinen, koska en vain ymmärrä.

Toinen huoleni koskee perheen perustamista. Olen aina pitänyt itsestään selvänä lasten hankkimista, pidän lapsista valtavasti. Käytännössä se taitaa vain jäädä haaveeksi. Jos apilaperheet yms puolikkaat ratkaisut jätetään pois laskuista, mitkä ovat sinkkumiehen/miesparin vaihtoehdot lapsen hankkimiseen?
Lue vastaus
Olen yli 4-kymppinen mies ja seurustellut mieheni kanssa jo yli 10 vuotta. Olemme molemmat työpaikoillamme kaapissa.

Koen itse hyvin hankalaksi tilanteet, joissa tapaamisissa tai työpaikan sisällä esittäydytään ja kaikki kertovat ummet ja lammet puolisoistaan ja lapsistaan lemmikkejä myöten. Itse en koskaan kerro siviiliminästäni yhtään mitään ja tiedän kuulijoiden olevan kysymysmerkkinä.

Kaipaisin vinkkejä, miten esittäytyä ja kertoa itsestä jotenkin "parisuhde- ja sukupuolineutraalisti" tilanteen menemättä vaivautuneeksi ja ilman, että ilma on sakeanaan tenttaavia lisäkysymyksiä.

Valitettavasti työni on sellainen, että pelkään saavani lähdöt, jos homouteni tulisi julki - vaikka epäilen kaikkien sen jo aavistavan, mutta asiaa ei ikään kuin yhteisestä sanattomasta sopimuksesta mainita. Totuushan voi toki olla huoleni vastainen, mutta en haluaisi ottaa riskiä.

Tulossa on kesälomat ja kaikki kertovat suunnitelmistaan. Omassa tarinassani minä vaan jään muka yksin lomalle ja reissaan muka yksin jossain. Arrgh!
Lue vastaus
Moi, mä oon biseksuaali ja oon ollu siitä varma jo lähes vuoden. Oon tullu kaapsista ulos mun kaveriporukalle. Kaikkien mielestä asia oli okei ja olin siitä todella helpottunut. Siitä on aikaa jo muutamia kuukausia. Tuntuu, että kuitenkin mun biseksuaalisuus on jotenki sellanen "ei siitä tarvii puhua". Mä nimenomaan haluaisin, että mun seksuaalisesta suuntutumisesta puhuttaisiin. Tiiän, voisin alottaa ite keskustelun mut musta vaan tuntuu, että ketään ei kiinnosta.

Muutenki tuntuu et biseksuaalisuus on "kevyempi" juttu ku homoseksuaalisuus. Ymmärrän tollasen ajatusmallin periaatteessa, mut se vaa monesti ärsyttää ja harmittaa mua. Mulle mun seksuaalisuus on iha älyttömän iso asia ja se on osa mua
Lue vastaus
Olen 17-vuotias nuori nainen ja minulla on ongelma. Olen ihastunut (melkein jo rakastunut) yhteen naiseen, mutten tiedä, mitä hän ajattelee minusta. Olen itse lesbo ja tämä nainen on samanikäinen panseksuaali. Tutustuimme jo puoli vuotta sitten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille tarkoitetussa Qruiserissa, mutta olemme tavanneet vasta muutaman kerran. En tiedä, kuinka kertoisin hänelle tunteistani. Asiaan tuo hankaluutta kyseisen naisen vuodenikäinen poika, jonka kanssa tulen kyllä hyvin toimeen. Pelkään myös, että välimme tulehtuisi tosi pahasti ja hän ei haluaisi olla missään tekemisissä kanssani. Miten minun pitäisi toimia?
Lue vastaus
Seurustelin viisi vuotta miehen kanssa. Jo tuona aikana kyseenalaistin itseäni mutta ajattelin kaiken johtuvan vain pitkän suhteen tuomasta tylsistymisestä. Parisuhteeni päättyi ja tapasin naisen. Pakko sanoa etten oo koskaa ollut nii onnellinen ku viime syksynä. Kuvittelin olevani bi ja sujut itseni kanssa. Vakuuttelin itselleni että minua et kiinnosta muiden mielipiteet tai se miten perheeni ehkä suhtautuisi asiaan. Kevään edetessä tajusin etten ollutkaan niin sujut itseni kanssa. Suhde tyttöystävääni alkoi rakoilla kun en hyväksynyt itseäni. Tuli typeriä riitoja jotka kaikki johtuivat siitä että pelkäsin. Lopulta tuli ero. Olemme olleet nyt kuukauden erillään ja minulla on häntä kamala ikävä. Tiedän että jos pystyisin olla sujut itseni kanssa voisimme ehkä yrittää uudestaan. En vain tiedä miten siihen pystyn. Eron aikana olen tehnyt typeriä asioita miesten kanssa, sillä en halunnut uskoa olevani lesbo. Kokeilut kuitenkin osoittavat vain enemmän sitä että viehätyn naisista. Olen aina ollur kaveri porukastani se joka on aina miesten kanssa ja heitä eniten viehättää. En tiedä miten kaverini tämän ottavat. En tiedä mistä saisin tukea, mistä saisin rohkeutta ja voimaa olla oma itseni. En edes tiedä miksi tänne kirjoitan. Ahdistaa niin kamalasti. Haluan ex-tyttöysräväni takaisin. Tosin en kai voi tätä itseni ulos tulemista mitenkään kiihdyttää.. Toivottavasti saan jonkin vastauksen vaikka en tiedä mitä tähän sanoa..
Lue vastaus
Hei! Olen juuri 18 vuotta täyttänyt nuori transnainen ja olen käynyt TAYS:n nuorisopsykiatrian osastolla diagnosointitutkimuksissa jo melkein vuoden, joten diagnoosi (jos kaikki menee, kuten ajattelen) on melko lähellä. Arviolta elokuussa. Olen itse sinut asian kanssa ja monet ystävistäni tukevat minua - sekä arkisen elämän ystävät että nettitutut.

Suurin ongelmani on kuitenkin vanhempani. Heistä kumpikaan ei vaikuta hyväksyvän päätöstäni tulla naiseksi. Erityisesti huolestuneeksi tulin viestikeskustelusta, jonka kävin äidin kanssa tänään mennessäni kotiin jo kuudennelta käynniltäni. Hänen kysyessä, tunnenko itseni edelleen tytöksi, vastasin luonnollisesti kyllä, jonka jälkeen hän kysyi, pärjäänkö minä, jos välimme katkeavat. En tiedä, onko tämän tarkoitus olla jokin shokeeraava uhkaus, joka saa minut pohtimaan asiaani vielä kerran vai onko hän oikeasti hylkäämässä minut. Isäni reaktiosta en tiedä, mutta samankaltaisen suhtautumisen huomioon ottaen epäilen, että riski on myös sillä suunnalla.

Vanhempieni erottua ja äitini muutettua pois kotiseudulta aloitettuani lukion olen asunut isäni luona. Aloitan syksyllä ylioppilaskirjoitukset ja tavoitteenani olisi tulla keväällä 2016 ylioppilaaksi. Tässä on kuitenkin pieni pulma: Vanhempieni tulojen takia en voi saada tukia ennen kuin täytän 20. Jos välit vanhempiini katkeavat, en kyllä voi elää heidän luonaan, mutta en myöskään muuttaa omilleni rahapulmien takia. Mietinkin siis, että onko mitenkään mahdollista saada vanhempani jotenkin ymmärtämään tilanteeni ja ehkä hyväksymään se. He ovat itsekin käyneet jokusen kerran käyntieni yhteydessä TAYS:lla jutustelemassa, mutta he eivät kykene tästä huolimatta ymmärtämään. Missä tahansa muussa tilanteessa minua ei välien katkeaminen haittaisi (vaikkakin surettaisi), mutta tässä tilanteessa olen valitettavan lähellä tuuliajoa.
Lue vastaus
Olen 16-vuotias Panseksuaali poika ja minulla on ongelma. Käyn kristillistä koulua, jossa opettajat julistavat kuinka homous, bi-henkisyys jne. ovat syntiä. En itse ole hirveän uskonnollinen henkilö mutta pelkään muiden ihmisten, etenkin ystävieni suhtautumista suuntautumiseeni, ja myös tietenkin vanhempieni aatteita asiasta. Isäni ja äitini ovat eronneet, kun olin pieni. Äitini on suvaitsevainen henkilö mutta isästäni enkä isäpuolestani voi olla niin varma. En halua rikkoa perhettäni yhtään enempää, mutta haluan kuitenkin olla oma itseni. Koulussa en voi kertoa edes luottohenkilöilleni, koska en uskalla ja koska olen oppinut kantapään kautta että koulussani MIKÄÄN ei pysy salaisuutena pitkään. Olen nyt myös yhdeksännellä luokalla ja olen ensi vuonna muuttamassa toiselle paikkakunnalle opiskelija-asuntolaan. Kannattaisiko minun "tulla ulos kaapista" siellä, vai odottaa että olen täysi-ikäinen ja kertoa sitten kaikille?

+Miten kerään rohkeutta kertoakseni kenellekkään?
Lue vastaus
Moikka!
Oon 16-vuotias tyttö ja oon lesbo. Mulla on kaks "ongelmaa" ja toivon et saisin täältä jonkinlaista apua.

1.Kerroin lesboudestani vanhemmilleni keväällä 2014, mutta sen jälkeen he eivät ole ottaneet asiaa kertaakaan puheeksi. En ole varma johtuuko se siitä, että he ovat unohtaneet asian, että he eivät halua uskoa asiaa ja luulevat sen olleen jokin ohimenevä vaihe vai siitä että häpeävät minua. Pitäisikö minun puhua heidän kanssaan asiasta vielä uudestaan?

2.Joskus kun olemme kotona ja katsomme televisiota, isäni saattaa ottaa kaukosäätimen ja vaihtaa kanavaa sanoen "homojen hommaa". Hän käyttää myös samankaltaisia homoja/lesboja pilkkaavia lausahduksia. Se loukkaa minua, mutta en uskalla sanoa hänelle mitään siitä. Kannattaisiko minun kuitenkin ottaa asia puheeksi?
Lue vastaus
Koen itseni transsukupuoliseksi.Olen mies,mutta haluaisin olla nainen.Inhoan kehoani.Olen kärsinyt pitkään myös masennuksesta.Erokin tulossa.Vaimo sanoo ettei ala naisenkanssa elämään.En tiedä miten selviän tästä tilanteesta.Pelkään jääväni yksin jos lapsetkin välillä lähtevät äidin luo.Ei ole ystäviä eikä kaverieta
Lue vastaus
En ole koskaan saanut mitään kunnon ihastusta, mutta noin vuosi sitten tunsin jotain ihastus kaveriani kohtaan joka on tyttö. Koen pojat enneminkin kaverina...... Tunnen itseni liian nuoreksi ajattelemaan tälläistä (olen 13) ja että se muuttuisinkuitenkin että ihastuisin poikiin kuitenkin vielä. Nyt on vuosi kulunut, kai se on tälläiselle liian lyhyt aika. Mutta tämä vaivaa minua kauheasti nyt...
Lue vastaus
Luulen olevani aseksuaali. en ole koskaan yhdenkään poikaystäväni(olen nainen) kanssa tuntenut seksuaalista vetoa. Se ei vain huvita. Harrastan seksiä vain miellyttääkseni häntä. Mutta viime aikoina tästä on tullut taakka koska en haluaisi seksiä yhtään. Rakasta miestäni, mutta en halua seksiä, mitä teen? Miten kerron tämän poikaystävälleni?
Lue vastaus
Hei!

Kysymykseni koskee kaapista ulostuloa työelämässä ja siihen liittyviä tunteita ja ajatuksia. Olen noin 30-vuotias lesbonainen. Seksuaali-identiteettini on ollut itselleni selvillä jo kymmenisen vuotta, takana on yksi pidempi seurustelusuhde ja ystäväni ja sukuni tietävät suuntautumisestani. Näiltä osin asiat siis ovat hyvin. :)

Olen kuitenkin vastikään aloittanut opiskelijaelämän jälkeen työelämässä ja nyt olen ikään kuin yhtäkkiä taas kaapissa. Ulkoisesti olen ilmeisesti perusheteron oloinen nainen ja saanut lounas- tai kahvitauoilla osakseni joitain heteronormatiivisia oletuksia (kysymys poikaystävästä, oletus että ihailen tiettyä miesjulkkista jne.). En ole näitä oletuksia lähtenyt korjaamaan, ja koska en ole tällä hetkellä parisuhteessa, ei ole tullut vastaan mitään luontevaa tilannetta, jossa suuntautumiseni olisi käynyt ilmi. Tapailen kyllä erästä naista, mutta siitäkään en ole töissä hiiskunut.

Nyt työpolkua samassa työyhteisössä on takana jo useampi kuukausi ja työtoverit ovat käyneet tutummiksi - tiedän monen perheestä, harrastuksista ym. Siksi on alkanut tuntua jotenkin epämukavalta, kun muut olettavat minut heteroksi, etenkin kun muutaman työtoverin kanssa meillä toisinaan on hyviäkin keskusteluja eri aiheista. Toisaalta tiedän työtovereideni olevan fiksuja, empaattisia ja avarakatseisia ihmisiä, joille suuntautumiseni paljastuessaan tuskin olisi ongelma.

Mikä siis askarruttaa? Ensinnäkin olen työpaikan nuorin ja kokemattomin ja ala on vaativa - saan jo nyt tämän asemani vuoksi tiettyä erityishuomiota töissä, enkä pidä huomion kohteena olemisesta. Työpaikassani tai ylipäätään alallani en tiedä yhtään homoseksuaalia. Minulla on tunne, että mahdollinen tieto lesboudestani saisi muut katsomaan minua entisestään uusin silmin. Lisäksi häpeän omaa häpeääni. Toisin sanoen minua hävettää se, etten ole suuntautumisestani avoin ja esim. korjannut heti ensimmäistä vastaantullutta heteronormatiivista oletusta. Tiedän, että mikäli asia tulee esiin, tunnen häpeää siitä etten ole alusta saakka ollut jotenkin avoimempi. Tämä ajatus on tietenkin vain omassa päässäni, en usko että työtoverini edes näkisivät mitään syytä tällaiseen häpeään. Äh, typerää, en enää oikein enää edes tiedä mitä lähdin kysymään! :)

Kai kaipaisin jonkinlaista vahvistusta siihen, etten häpeäisi itseäni muidenkaan edessä, kun kerran muuten koen lesbouteni ihan positiiviseksi asiaksi. Usein pyrin antamaan itsestäni oikein hyvän kuvan muille, ennen kuin suuntautumiseni paljastuu. Muuten koen epämukavaa tunnetta siitä, että kaikkea tekemistäni arvioidaan "lesbona", ei esim. amattini edustajana tai vain minuna.
Lue vastaus
Olen jo monen vuoden ajan ajatellut itseäni bi-seksuaalina, mutta noin puoli vuotta sitten uskalsin tulla itselleni kaapista ulos lesbona. Viime aikoina olen miettinyt vanhemmilleni asiasta kertomista, mutta olen kuullut, kun he "pilkkaavat" homoja ja lesboja, joten minua pelottaa, että kun kertoisin heille asiasta, he suuttuisivat ja potkisivat minut pois kotoa! Mitä minun kannattaisi tehdä?
Lue vastaus
Olen 36- vuotias äiti, joka on teinivuosista asti seurustellut saman miehen kanssa. Parisuhteemme on aina ollut vaikea mutta seksi on ollut hyvin tyydyttävää. Ongelmani on se, että olen aina jollain tasolla ollut kiinnostunut naisista ja tietyn tyyliset ja näköiset naiset aiheuttavat pelkällä ulkonäöllään minulle vatsankouristuksia, ja haaveilen suhteesta ja seksistä naisen kanssa. Tämä iskee minulle kausittain päälle ja olo on sietämätön. Kulutan kaiken viihdeteollisuuden homo/lesboviihteen loppuun ja vatvon asioita. Elokuvissa minua häiritsee etten löydä minun mieltymisteni mukaisia naisia vaan aina on jotenkin liikaa hiuksia ja kynsiä ja naisellisuutta. Siksi kulutan lähinnä homoviihdettä, koska koen miehen vartalon turvalliseksi. Olen kokeillut kerran seksiä kännissä heteronaisen kanssa mutta se oli huonoa sillä minä olin vain aktiivisena osapuolena. siltikin muistan kirkkaasti sen tunteen kun hän kosketti minua, ja miten mies ei ole koskaan koskenut minua niin oikein ja oikeasta suunnasta. No koska seksi naisen kanssa oli kokemus johon en ollut tyytyväinen, päätin olevani hetero. Mutta nämä kaudet, jolloin ajaudun märehtimään asioita tulevat aina voimakkaampina minulle, Mitä minä olen? Miten voin tietää mitä haluan? En haluaisi hajottaa ydinperhettä vaan epätietoisuuden vuoksi. Toisaalta pelkään, että joku nainen kävelee vastaan sekoittaa pääni...eniten pelkään, ettei kukaan kävelekään vastaan ja vanhenen eikä kukaan enää halua minua. Miten hukassa oman päänsä kanssa voi olla? Mitä minä olen ja haluan?
Lue vastaus
Olen 33v nainen ja tiennyt lesboudestani jo kai 13 vuotta vaikka olin välillä heterosuhteessa. Minulla on ollut yhteensä 5 seurustelusuhdetta. Nyt olen ollut sinkkuna 4 ½ vuotta. Olen nyt huomannut että en enää pystyisi ihastumaan tai rakastumaan kehenkään. On kuin tunteet olisi sammumassa. Pelkään, että en kykenisi enää uuteen suhteeseen tai seurustelemaan. Sinkkuilu ei kutenkaan minua haittaa. En myöskään kaipaa uutta kumppania tai suhteen aloittamista. Koko perheeni tietää jo minusta, onneksi suhtautuivat loistavasti. Siis onko tilanteessani jotain pahaa? Vaikuttaako tunteitten muuttumiseen se mitä koin suhteissa? Sosiaalisuus ei ole minulla loistava, koska ihmissuhteitani vaikeuttaa kun tilanteeni on muuttunut paljon. Esimerkki menetin luottamusta ihmisiin. Lupauksia ei pidetty eikä koskaan pyydetty minua kyläilemään ja semmoista muuta. Siis minulta vaatii aikaa, että luottaisin ihmiseen, ehkä 3-5 vuotta. Vietän paljon aikaa yksin ja nautin niin yksinolosta kuin ihmisten seurasta.
Lue vastaus
Olen 19-vuotias tyttö ja minulla on neljä pienempää sisarusta, joista vanhin on 15 ja nuorin 6. Olen kertonut olevani kiinnostunut myös tytöistä vanhemmilleni, mutta en sisaruksille.

En ole koskaan seurustellut, joten en voi kertoa vain tuomalla tyttöystävää kylään. Miten lapsille olisi hyvä kertoa asiasta? Minusta on alkanut tuntumaan, että olisi kuitenkin kiva saada jakaa asia heidänkin kanssaan.
Lue vastaus
Olen hyväksynyt itseni panseksuaalina jo hyvin kauan aikaa sitten, mutta olen alkanut miettiä suuntautumistani uudelleen. Pojat kiinnostavat minua romanttisesti, mutta en pysty edes kuvittelemaan seksiä heidän kanssaan. Seksin harrastaminen kyllä kiinnostaa ja olen täysin mukana siihen, mutta jo pienikin juttelu/kontakti poikien kanssa aiheuttaa ahdistus- ja pahimmillaan paniikkikohtauksia. Myöskään tyttöjen kanssa en pysty menemään pussailua ja kuhertelua pidemmälle, mutta haluan kuitenkin harrastaa seksiä enemmän tyttöjen kanssa. Eli siis pojat ja tytöt kiinnostavat molemmat romanttisessa mielessä, mutta vain tytöt kiinnostavat seksuaalisessa mielessä, eivätkä heistäkään ketkä tahansa, vaan ainoastaan ne, joihin minulla on kehittynyt tunteita ajan kuluessa. Eli olen täysin pihalla suuntautumisestani, vaikkei se ihmistä määritäkään mitenkään.

Minun on myös erittäin hankala ilmaista seksuaalinen suuntautumiseni vanhemmilleni, vaikka tiedän heidän olevan täysin seksuaalivähemmistöjen puolella. Pelkään kuitenkin heidän reaktioitaan mahdolliseen tyttöystävään. Isä on tukenut minua jokaisessa päätöksessäni ja jopa auttanut siirtymään esimerkiksi kasvissyöjäksi, mutta silti kaapista tulo on kauhistuttava ajatus. Lisäksi pelkään, etten saa haluamaani työpaikkaa, jos olen kotikaupungissani avoimesti panseksuaali, vaikka seksuaalisen suuntautumisen pohjalta ei saisikaan syrjiä.
Olen kyllä ulkona kaapista kaikille kavereilleni, mutta en ole uskaltanut kertoa kenellekään muulle aikuiselle kuin parhaan ystäväni äidille suuntautumisestani. En tiedä miten ottaisin asian hienovaraisesti puheeksi vanhempieni kanssa, joten olen hieman pulassa. En haluaisi muuttaa kesän jälkeen pois kotoa ilman, että vanhempani tietävät että saatan tulla käymään tyttöystävän kanssa.
Lue vastaus
Hei,

Olen nyt 17-vuotias tyttö enkä oikein tiedä miten luokittelisin itseni. Huomasin yhtäkkiä joskus 14-vuotiaana, että kaikki julkkiksiin kohdistuneet ihastukseni olivat naisia, ja aloin siihen heränneenä sitten miettiä, olenko sittenkään ihan niin hetero kuin aina ajattelin. Ihastuin silloin yhteen tyttöön, vaikken sitä sillä tavalla silloin ajatellutkaan, ja aloin miettiä että onkohan mahdollista että voisin olla bi.

Nyt kun olen jo yli pari vuotta tätä ehtinyt miettiä, tuntuu, että pitäisi alkaa päästä johonkin lopputulokseen, mutta en osaa vieläkään sanoa, mihin päin kallistun. Olen tänä aikana ihastunut kahteen tyttöön ”enemmän” ja sitten on ollut pienempiä aina muihin aina välillä, mutta tosiaan isompia ihastuksia on ollut kaksi. Toinen heistä oli lesbo ja hänen kanssaan ehdin jo tosissani haaveilla jostain isommasta, mutta asiat ei koskaan kuitenkaan edenneet siihen.

Olen siis ihastunut lähinnä tyttöihin, mutta en jotenkin pääse irti siitä ajatuksesta, että ehkä vielä jonain päivänä voisin ihastua samalla tavalla myös miehiin? Esteettisesti pidän tyttöjä ja naisia paljon miellyttävämpinä, tunnen oloni paremmaksi ja turvallisemmaksi tyttöjen kanssa ja jotenkin tuntuu oudolta yrittää kuvitella miehen kanssa seurustelua. Toisaalta ajatus seurustelusta yleensä kammottaa vähän, koska en usko että olisin ”hyvä siinä”, arvostan paljon yksityisyyttä enkä tiedä, pystyisinkö kuitenkaan jakamaan kenenkään kanssa niin paljon itsestäni. Olen myös epäillyt itselläni aseksuaalisuutta, koska vaikka uskon että voisin rakastua naisiin, en tiedä haluaisinko koskaan mennä niin pitkälle sen enempää naisten kuin miestenkään kanssa. Toisaalta mietin, voiko se sittenkin vain johtua huonosta itsetunnosta tai epävarmuudesta yleensä. Nautin kuitenkin periaatteessa itsetyydytyksestä, vaikka en muista ihmisistä koskaan ajattelekaan sillä tavalla. En ole kuitenkaan koskaan edes suudellut ketään, joten mistäpä minä voisin mitään tietää.

Toisaalta epäilen itseäni muutenkin koko ajan koska olen melko naisellinen ja tunnen oloni jotenkin feikiksi ja että olen oikeasti vain bi-curious heterotyttö tai jotain, eikä minua uskottaisi jos tulisin sillä tavalla kaapista. Olen kertonut parille kaverille että ihastun lähinnä tyttöihin, ja kaikki ovat ottaneet sen hyvin, mutta pelkään silti ihmisille kertomista. Toisaalta salailu tuntuu ahdistavalta mutta toisaalta en haluaisi kertoa kenellekään ennen kuin olen varma, ettei sitten jossain vaiheessa tarvitse alkaa vetää sanoja takaisin.

En oikein tiedä mitä tästä kaikesta ajattelisin ja turhauttaa, ettei näinkään pitkän ajan jälkeen mikään vielä tunnu olevan selvää.
Lue vastaus
Olen juuri 17 vuotta täyttänyt nuori nainen. Ongelmanani on se, että kerroin vanhemmilleni olevani lesbo ja nyt he eivät halua puhua kanssani ja sanovat että lesbous on pahempaa kuin murhaaminen. He myös väittävät että teen kaiken heidän oppejaan vastaan sekä sanovat että vain he voivat tuntea tuskaa tämän asia takia. He myös sanoivat etteivät koskaan halua tavata tulevia kumppaneitani ja lapsiani eivätkä halua järjestää/osallistua tulevaisuuden häihini. He myös heittävät minut ulos vuoden päästä, kun olen täysi-ikäinen. Asiaa hankaloittaa se että olen erittäin rakastunut yhteen minua vuotta vanhempaan naiseen joka on minulle todella tärkeä ja rakas. Hän tuntee samoin minua kohtaan, mutta emme ole koskaan tavanneet (tutustuimme deittipalvelu Tinderissä). Vanhempani tietävät kyseisen ihmisen ja tietävät mitä ajattelen hänestä. He eivät suostu siihen että seurustelisin /treffailisin naisen kanssa kun heillä on vielä velvollisuus huolehtia minusta. Haluaisin kovasti että vanhempani ymmärtäisivät edes vähän minua sekä antaisivat siunauksensa mahdolliselle suhteelle. Mitä minun pitäisi tehdä?
Lue vastaus
Olen 52 vuotias kahden lapsen isä, naimisissa. Olen kuitenkin joutunut tunnustamaan että olen aina
ehkä enemmänkin tykännyt pojista. Asia puhkesi melkein tai kokonaan kriisiksi viime syksynä
tulin vaimolleni ulos kaapista ja minulla oli joitain seksisuhteita miehiin. Kävin lääkärillä, psykologilla, minulla oli itsetuhoisia ajatuksia ja lisäksi kävimme perheneuvonnassa.

Minulla oli jonkun verran kokemuksia miehistä ennen avioliittoa mutta koska en pitänyt kaikista luulin että tämä ei ole mun juttu tai... Nyt tilanne on se että vaimo yrittää pitää perheen kasassa ja vetoaa perhearvoihin ja hyviin yhteisiin hetkiin. Minä olen vähän rauhoittunut ja olen tutustunut muutamiin homokavereihin joiden kanssa minulla ei ole suhdetta mutta postaillaan.

Sinällään enemmän tai vähemmän minulla on halua etsiä myös välillä suhteitakin mutta se on vaikeaa koska olen vuorotyössä ja urheilen erittäin paljon. Minulla ei ole paikkaa ja olen tämän ikäinen, mutta tykkään nuoremmista. Olen kyllä erittäin urheilullinen ikäisekseni.

Tuntuu myös joskus siltä että olen liian vanha homoksi. Eli minulla on oikeastaan kaksi ongelmaa, tuo vanhuuskin masentaa pahasti. Lapset mulla on 12 ja 15 v ja tosi hyvä aviovaimo, joka ei hyväksy tätä asiaa vaikka teen sen joskus väkisin. Olen käynyt Helsingissä viikonloppuisin ja ollut öitä poissa kotoa, tosin olen ilmoittanut näistä. Eli aika vaikea yhtälö Onko rekan keula se ainoa mahdollisuus?
Lue vastaus
Hei,

Olen 21-vuotias, itseni transmieheksi luokitteleva nuori. Asia on minulle vielä melko tuore, koska heräsin tähän vasta puolisen vuotta sitten. Kuitenkin sen ymmärtäminen on helpottanut oloani ja auttanut ymmärtämään monia asioita lapsuudestani ja nuoruudestani. En siis ole aina ajatellut olevani poika, mutta ehkä myös siksi että en ennen tiennyt niinkään sen mahdollisuudesta. Olen tiennyt transihmisistä ja tavannutkin heitä, mutta ei sitä heti omalle kohdalleen ajatellut, vaikka ajatukset eivät toimineetkaan kuin normaalilla "tytöllä". En ole koskaan päässyt jakamaan ajatuksiani kunnolla, joten tästä tulee aika pitkä kirjoitus.

Lapsena leikkiessä, tahdoin aina leikkiä poikaa. Olin leikeissä joko isä, veli tai muu miespuoleinen. Tulin hyvin toimeen muiden tyttöjen kanssa, ja olen tullut aina tähän päivään asti. Olen miettinyt syytä siihen miksi minulla ei ole miespuolisia kavereita ja olen miettinyt johtuisiko se siitä että olen aina tietyllä tapaa kadehtinut heitä. Tiesin etten ole kuin he, vaikka kovasti halusinkin. Kuitenkin "tyttöporukassa" tunsin oloni 'kiintiö pojaksi'.

Vastustin paljon äitini halua pukea minut hyvin tyttömäisesti, mutta vasta yläasteella sain luvan leikata hiukset lyhyeksi ja pukeutua hieman vapaammin. Murrosiän alkaessa aloin käyttämään urheilurintaliivejä, jotta saisin piilotettua rintani ja kun kuukautiset alkoivat ajattelin vain että eihän näin minulle kuuluisi käydä. Tahdoin ostaa vaatteeni aina poikien osastolta, josta äitini ei pitänyt, koska olinhan kuitenkin tyttö. Lopulta hän kuitenkin antoi myöten, eikä välittänyt kuinka pukeuduin.

Identifioidun tuohon aikaan lesboksi, koska huomasin että miehet ei kiinnostaneet siinä mielessä kuin piti. Ihastuin ensimmäistä kertaa tyttöön kutosluokalla, mutta tajusin/hyväksyin asian vasta myöhemmin. Tulin vanhemmilleni kaapista ulos yläasteen puolissa välin ja se oli äidilleni kova paikka. Hän uskoi asian olevan ohi menevää monta vuotta, vaikka seurustelin tyttöjen kanssa. Äitini myös sanoi ennen kaapista ulos tulemistani että "älä sitten miksikään lesboksi rupea". Isäni ei asiaan paljoa kommentoinut, totesi vain että omapahan on elämäni.

Koin itseinhoa kehoani kohtaan yläasteelta alkaen. Ensin se alkoi masennuksena ja anoreksiana. Laihduin nopeasti syömättömyydelläni ja sain siihen hoitoa, kiitos ystävieni, jotka huomasivat ahdinkoni. Kuitenkaan itseinho kehoani kohtaan ei hävinnyt, vaikka sain taltutettua anorektiset ajatukseni, ahdistus omaa kehoani kohtaan jäi. Vihasin, ja vihaan edelleen lantiotani, rintojani ja jokaista piirrettä minussa, joka muistuttaa siitä etten ole sitä mitä koen olevani. Muistan myös puhuneeni joskus äitini kanssa mikä nimeni olisi ollut, jos olisin syntynyt poikana. Kun sain kuulla "nimeni", se loksahti, tuntui oikealta heti. Harjoittelin salaa huoneessani mahdollista allekirjoitustani jos se olisikin oikea nimeni.

Lukiossa löysin ihmisiä jotka olivat enemmän samalla aaltopituudella kanssani, ymmärsivät ajatuksiani ja tukivat niissä. En pahemmin puhunut kehoni erimielisyyksistä itseni kanssa, paitsi rinnoistani. Puhuin usein ystävälleni kuinka tahtoisin käydä leikkauksessa poistattamassa ne. Ajatus siitä ilahdutti minua, eikä se koskaan kadonnut. En kuitenkaan osannut yhdistää näitä ajatuksia suoranaisesti transsukupuolisuuteen, koska en siitä paljoa tiennyt.

Lukiossa tapasin myös entisen tyttöystäväni, jonka kanssa olimme 3,5 vuotta yhdessä. En myöskään suhteen aikana tajunnut tätä ahdistusta sisälläni, vaikka usein katsoessani miehiä, koin suurta kateutta ja itseinhoa koska halusin vain näyttää samalta. Myöskään silloinen tyttöystäväni ei osannut yhdistää näitä. Vasta eromme jälkeen hän uskaltautui kysymään, olenko pohtinut mahdollisuutta että olen transmies. Ja silloin vasta sen ymmärsin.

Nyt olen alkanut olemaan sinut asian kanssa, ja olen kertonut siitä läheisimmilleni ystävilleni sekä siskolleni. Vanhemmilleni en uskalla kertoa, en vielä pitkään aikaan. Kaapista ulos tulemiseni lesbona, oli jo tarpeeksi rankkaa aikaa, niin en uskalla ajatella miten he reagoisivat tähän. Siskoni otti asian hyvin, ja on aina ollut tukenani ja olen kiitollinen siitä.

Kuitenkin itseni mieltäminen mieheksi on minulle hankalaa. Välillä en osaa puhua itsestäni miehenä, vaikka koen olevani, ja välillä en tiedä mitä pitäisi sanoa. Koen ahdistusta kun täytyy miettiä mihin vessaan mennä ja mitä sanoa kun joku kysyy. Yksi ystävistäni puhuu minusta aina miehenä, ja se tuntuu upealta ja arvostan häntä siitä paljon. Moni ystävistäni on kysellyt miten haluan että he pronomisoivat minut, mutta en tiedä mitä vastata, koska en osaa itsekkään tehdä sitä.

Olen kuitenkin ottanut selvää transklinikasta Helsingissä ja hormonihoidosta sekä leikkauksista. Omalla tavallani koen olevani valmis menemään, mutta tämä lääkärin ajanvaraus mietityttää paljon. Voinko esimerkiksi varata ajan yksyitselle lääkärille jotta saisin lähetteen transklinikalle? Soittaminen terveyskeskukseen ahdistaa, koska en tiedä mitä puhelimessa pitäisi sanoa. Muutenkin koko prosessi tuolla transklinikalla mietityttää, ja olen siitä yrittäny lukea netistä mutta tuntuu ettei kaikkiin kysymyksiin ikinä löydy vastauksia. Myös mahdollinen kielteinen diagnoosi pelottaa ja ahdistaa. Entä jos en saa tarvittavaa tukea tähän lääkäriltäni, tai mitä jos lähetteen antava lääkäri ei ole ymmärtäväinen ja tahtookin laittaa minut johonkin psykologisiin tutkimuksiin.

Lähinnä tahtoisin ehkä tietää enemmän tästä suomen sukupuolenkorjausprosessista ja sen etenemisistä. Ja kuinka tehdä tämä ensimmäinen siirto, eli saada se lähete. Onko olemassa lääkäreitä jotka ovat ehkä enemmän perillä asioista? Tai olisiko jollain suosituksia jostain tietystä lääkäristä, jolla olisi kokemusta ja ymmärrystä tälläisistä tilanteista.
Lue vastaus
Heippa.
Olen 22v naisenalku Kymenlaaksosta. En tiedä miksi luokittelisin itseni, sillä tunnen seksuaalisia tunteita naisia kohtaan, mutta romanttisia tunteita miehiä kohtaan. Olen seurustellut vain miesten kanssa, mutta seksistä en ole koskaan miesten kanssa nauttinut, orgasminkin saan vain yksin. Naisten kanssa en ole seurustellut, ja sängyssäkin olen ollut naisen kanssa melkein kymmenen vuotta sitten, mutta voisin sanoa että se oli paras seksikokemukseni tähän mennessä. Sen jälkeen olen vain suudellut naisten kanssa. Haluaisin yrittää myös parisuhdetta naisen kanssa, mutta pelottaa miten läheiset reagoisivat siihen. Äitini tietää suuntautumiseni, mutta isälleni en uskalla edes kertoa, sillä hän on muutenkin niin tiukkapipoinen kaiken suhteen.
Olisi kivaa saada jostakin vertaistukea ja/tai tutustua samassa tilanteessa oleviin ihmisiin.
Lue vastaus
Olen 19 vuotias tyttö länsi-Suomesta. Identifioin itseni panseksuaaliksi ja olen hyvin ylpeä tästä osasta identiteettiäni. Olen tullut ulos ystävilleni ja kaikki ovat olleet oletuksen mukaan erittäin hyväksyväisiä. Tulin puolisen vuotta sitten ulos myös vanhemmilleni ja isäni reaktio ei ollut kovin mieltä ylentävä. Hän kyllä sanoi tukevansa minua ja että olen tarpeeksi vanha tekemään itsenäisiä päätöksiä, mutta minulle jäi sellainen mielikuva, että hän ajattelee panseksuaalisuuteni olevan vain jonkinlainen "tapa erottautua massasta ja kapinoida".

En pelkää tulla kaapista ulos uusille tuttavuuksille puolitutuille sillä en yksinkertaisesti jaksa välittää heidän mielipiteistään, sillä he eivät vaikuta elämääni ellen anna heidän vaikuttaa. Vanhemmat ja muu suku kuitenkin on ja pysyy ja heidän suhtautumisensa vaikuttaa minun itsetuntoon halusinpa sitten tai en. Isäni reaktion jälkeen en oikein haluaisi tulla ulos muulle suvulleni (sukuni on hyvin läheinen keskenään, melkein kuin valtava perhe). Olen ihastunut yhteen tyttöön ja tiedän hänen olevan myös ihastunut minuun. En kuitenkaan uskalla aloittaa suhdetta hänen kanssaan sillä se tarkottaisi myös, että tulisin ulos muulle suvulleni enkä millään haluaisi kokea enää samankaltaista reaktiota kuin isäni reaktio. Tiedän, että moni sukulaiseni suhtautuisi seksuaaliseen suuntautumiseeni negatiivisesti, sillä monet heistä on melko konservatiivisia.

En kuitenkaan haluaisi antaa muiden, olivat sitten sukulaisia tai ei, vaikuttaa siihen miten ja kenen kanssa vietän elämäni, mutta juuri nyt minusta tuntuu siltä, että ei oikein muutakaan vaihtoehtoa olisi. Olisiko mitään neuvoja tähän tilanteeseen? Kiitos etukäteen avusta.
Lue vastaus
Hei,

Olen 18-vuotias tyttö ja ongelmani ovat niin sekalaisia, etten tiedä tuleeko tästä viestistä lainkaan selkeä. Pakko kuitenkin purkaa ahdistusta jotenkin.

Ensimmäinen ja oleellisin asia: olen hukassa seksuaalisuuteni kanssa. Määrittelen itseni tällä hetkellä bi-seksuaaliksi, vaikka miehet eivät juurikaan kiinnosta. Huomaan kyllä usein hyvännäköisiä miehiä, ehkä jopa enemmän kuin naisia, mutten osaa kuvitella itseäni suhteeseen miehen kanssa. Minulla on vain yksi seksikokemus (seurustellut en ole koskaan) ja se oli humalassa minulle entuudestaan tuntemattoman miehen kanssa. Varsinkin jälkikäteen ajateltuna mielikuvat ovat vain vastenmielisiä. Toisaalta en edes pitänyt miestä viehättävänä ja suostuin seksiin ystäväni yllyttämänä (en kuitenkaan syyllistä häntä, sillä myös hän oli hyvin humalassa ja kummankin arviointikyky oli huono. Jos jotakuta pitäisi syyttää, niin sitten miestä, joka oli minua jonkin verran vanhempi ja selvin päin)

Olen yrittänyt ajatella, että ei minun tarvitsekaan määritellä suuntautumistani. Se ei kuitenkaan tunnu auttavan, vaan sitten minua ahdistaa, koska en osaa sanoa mikä olen. Ainoa, joka tietää että en ole hetero on paras ystäväni, jolle uskalsin avautua vasta viime syksynä. Hän on homo (vaikkakin myös piti itseään ensin bi:nä), joten tiesin, että hän ei tuomitse. Hän onkin ainoa, jonka seurassa voin olla oma itseni. Hän myös kertoi jo arvelleensakin jotain siihen suuntaan. Vanhempani ovat ongelma, sillä en vain millään saa kerrottua heille. Osasyy tähän on juuri se, etten tiedä mikä sanoisin olevani. Ahdistaa, kun äitini puhuu tulevista poikaystävistä jne. Tiedän, ettei äidilläni ole mitään homoseksuaaleja vastaan, mutta isäni suhtautumisesta minulla ei ole hajuakaan. Ei hän ainakaan kovaäänisesti heitä ole tuomitsemassakaan, joten tuskinpa hänkään minua suuntautumiseni takia vihaisi.

Haluaisin seurustella, naisen kanssa, mutta tuntuu, ettei sekään tule ikinä tapahtumaan. Sitä kautta olisi myös helpompi tulla kaapista vanhemmille, kun voisi kertoa tyttöystävästä. Olen Qruiserissa, mutta olen sosiaalisesti niin onneton, ettei netissä(kään) juttelu oikein sovi minulle. Olen myös käynyt samaisen (ainoan) ystäväni kanssa homobaarissa, mutta sielläkään en uskaltanut ottaa minkäänlaista kontaktia naisiin ja päädyinkin sitten juttelemaan ystävääni iskevien miesten kanssa. Toisaalta olin myös niin humalassa, etten olisi luultavasti kyennytkään juuri syvällisempään keskusteluun. Tähän liittyen myös alkoholinkäyttöni ahdistaa minua, sillä nykyään tulee juotua mielestäni turhan usein. Juon, koska ahdistaa ja masentaa (en edes aina tiedä mikä) ja sitten taas ahdistun vielä juomisestakin, joten noidankehä on valmis.
Lue vastaus
Moi, olen 15-vuotias tyttö ja muutama päivä sitten paljastin äidilleni olevani bi-seksuaali. Vaikka en periaatteessa olisi halunnut kertoa sitä ihan vielä kerroin sen kuitenkin, koska muuten asia olisi ahdistanut minua liikaa. Kerroin siis äidilleni ja aloin itkemään (jännitys purkautui niin) Äiti suhtautui asiaan yllättävän neutraalisti. Hän sanoi asian olevan okei ja ettei tarvitse olla ahdistunut.

Oon tässä odotellut, että äiti ottaisi asian uudestaan puheeksi tai edes kyselisi jotain, mutta tuntuu, että hän ei enää edes muista koko juttua. Minua mietityttää, että ottiko hän asian ihan tosissaan tai uskoiko äiti minua? Pitäisikö mun ottaa asia varvovasti puheeksi? Siitä olen aivan varma, että hän hyväksyy mut koska äidillä on muutamia ystäviä jotka ovat homoseksuaaleja joten miksei hän hyväksyisi omaa tytärtään.
Lue vastaus
Hei! Ihanaa, että löysin tällaisen neuvontasivuston. Olen 18-vuotias tyttö ja koen olevani lesbo. Joskus nuorempana pidin myös joistain pojista, mutta tunteeni eivät koskaan olleet yhtä vahvoja kuin tyttöjä kohtaan. Fantasioin aina pelkästään naisista, katselen heitä kadulla, ja haluaisin näyttää hyvältä heidän silmissään. Haluaisin kovasti seurustella tytön kanssa, kaipaan läheisyyttä ja seksiä, välillä tuskastuttavan paljon. Olen kuitenkin kaikessa täysin kokematon, eikä mahdollisuuksiakaan ole ollut..... Joskus pelkäsin, että en oikeasti olekaan lesbo, vaan tämä fantasiointi on seurausta siitä, että en tunne myöskään miehiä tai miehen kehoa, ja tunteet on helpompaa kohdistaa omaan sukupuoleeni. Eikö tämä kuitenkin kuulosta lesboudelta? En vihaa miehiä, mutta he ovat seksuaalisessa ja romanttisessa mielessä tylsiä, vaikka osa onkin esteettisesti hyvännäköisiä. Haluankin olla lesbo, sillä naiset ovat niin ihania.....

Suurin ongelmani on paras ystäväni, jolla on vahva kristillinen usko. Hän sanoo, ettei vihaa homoseksuaaleja ihmisinä, vaan vihaa heidän harrastamaansa syntiä, mutta myös se tuntuu pahalta. Hän vihaa asiaa, joka on todella suuri osa minua. En meinannut kestää juttuja, joita hän jakoi somessa avioliittoäänestyksen aikoihin. Kaiken lisäksi olin vuosikaudet ihastunut, suorastaan rakastunut häneen, noin 12-17 -vuotiaana. Tunnustin tunteeni 14-vuotiaana, ja vasta tämän jälkeen ystäväni "homoviha" alkoi. Yläasteella hän oli sen kanssa paljon aggressiivisempi, mutta nyt hieman rauhoittunut. Hänellä on jopa muitakin ei-heterokavereita. Hän on valittanut minulle, kuinka ihmiset eivät hyväksy hänen mielipiteitään, ja häntä kiusataan ja syrjitään niiden takia. Jotkut ovat tainneet pistää välitkin poikki. En tiedä, mitä sanoa tällaiseen. En ole enää rakastunut, mutta pidän hänen seurastaan, enkä halua hylätä häntä. Kuitenkin nykyään hänen ajattelemisensa ahdistaa, ja tunnen jopa vihaa. Hän uskoo olevansa oikeassa kaikessa mitä sanoo, ja on muutenkin hiukan ylimielinen. Kannattaako jatkaa ystävyyttä joka ahdistaa näin paljon? Pelkään, että joskus räjähdän hänelle ja huudan kaikki ajatukseni ulos. Toisaalta ystävyydessämme on paljon hyviä puolia, ja jos katkaisisin sen, menettäisin varmaan koko lapsuuden kaveriporukkani.

Asun hyvin pienellä paikkakunnalla, mutta käyn lukiota isommalla. Tiedän koulusta monta ei-heteroa, mutta itse olen ainakin osittain kaapissa. Vanhemmille olen kertonut, ja muutamalle muulle kaverille kertonut jotain. Jotenkin epämääräisesti pelkään muita lesboja, ja koen alemmuuden tunteita. Välttelen heidän katseitaan, ja hermostun heidän seurassaan, vaikka muuten itsetuntoni on ihan hyvä. Tuntuu, että täytyisi olla erityisen itsevarma ja upea tyttö saadakseen tyttöystävän. En ole erityisen kaunis, ja olen aivan kokematon. Kun olen ihastunut, en uskalla ottaa mitään kontaktia ihastuksen kohteeseen. Olen hakemassa opiskelemaan Helsinkiin ja erääseen toiseen isoon kaupunkiin, ja toivon että voisin aloittaa "uuden elämän" siellä. Miten voisin rohkeasti ilmaista suuntautumiseni alusta asti, ja tutustua muihin ei-heterotyttöihin? Toisaalta, haluasin olla jo nyt rehellinen kaikille kavereilleni. Kaikki tätä yhtä lukuunottamatta ovat suvaitsevaisia, joten varmaan vain panikoin turhasta.
Lue vastaus
Olen 28-vuotias "nainen", heittomerkit siksi, että en oikeastaan koe moista nimitystä kovin kuvaavaksi. En ole vain yhtä sukupuolta, vaan oikeastaan tykkään "vaihtaa" sukupuolta fiiliksen mukaan. Joinain päivinä äijä, joinain päivinä nainen. Se näkyy pukeutumisessa, meikkaamisessa tai sen puutteessa ja kävelytyylissä. Tai oikeastaan en ole ollut kauhean rohkea tuon äijäpuolen toteuttamisessa muutoin kuin iltalenkillä pimeän aikaan. Huomasin joskus lähteväni aina innoissani lenkille, kun sain siitä tekosyyn pukeutua äijämäisiin vaatteisiin ja talsia miehekkäästi syrjäisempiäkin lenkkipolkuja pitkin ilman pelkoa häirityksi tulemisesta. Ja olen todellakin läpimenevä.

Olen jollain tavalla tiennyt aina, etten ihan kuulu joukkoon. Ihan kuin en sopisi tähän maailmaan, vaan olisin aina jotenkin vääränlainen. Olen miesmäinen myös luonteeltani. Tai tällaisen käsityksen olen saanut. En ole kuitenkaan niin mies, että haluaisin korjata sukupuoleni, vaan haluaisin toteuttaa molempia puolia itsessäni arkielämässä ja tulla hyväksytyksi tällaisena ja kohdelluksi sen sukupuolen edustajana, jota kulloinkin ilmennän.

Tai siitä sukupuolen korjaamisesta kai sen verran lisää, että ehkä haluaisin korjata osia itsestäni, mutta en tiedä, onko siihen mitään realistisia mahdollisuuksia, jos ei ole diagnosoitu transsukupuolinen. En kuitenkaan halua jäädä kummankaan sukupuolen vangiksi. Olen ihan tyytyväinen siihen, että minulla on rinnat, esimerkiksi. Mutta en ole tyytyväinen siihen, mitä tuolla jalkojen välissä on. Muistan toivoneeni päiväkoti-ikäisenä jo, että jonain päivänä minulle kasvaisi pippeli, mutta en ole koskaan toivonut muuttuvani kokonaan pojaksi.

Tää kuulostaa varmaan tosi oudolta... ja juuri sen takia en ole saanut ajatuksiani järjestykseen, kun en ole löytänyt mistään tähän sopivaa nimitystä tai kuullut samankaltaista tarinaa. Pelkään, että olen ihan älytön. Että muka voisin saada miehiset sukuelimet ja pitää kehon muuten naiselle ominaisena, että voisin toteuttaa tätä sukupuolen kaksinaisuutta tosielämässä ja vielä tulla hyväksytyksi sellaisena. Olen paininut tämän asian kanssa kauan ja yrittänyt työntää sen pois mielestäni, mutta se palaa aina uudestaan pintaan.

Olen myös biseksuaali, mikä on aiheuttanut jonkun verran hämmennystä itsessäni tämän sukupuoliasian suhteen. Tuntuu, että se, kuinka paljon olen kiinnostunut naisista ja miehistä vaihtelee päivän mukaan, mutta ei seuraa kuitenkaan sitä, kumpaa sukupuolta itse koen kulloinkin olevani. Yleensä tunnen itseni melko lailla biseksuaaliksi, mutta välillä tunteet menee niin sekaviksi, että en oikein itsekään tiedä, mitä olen (kuulostaako järkevältä, jos nainen sanoo, että tuntee olevansa homomies??)

Haluan siis lähinnä tietää, onko tällaisille tuntemuksille jotain nimeä ja voinko saada apua tähän asiaan jotenkin. Lähinnä mietityttää tuo omana itsenä eläminen arjessa ja fyysisen kropan korjauttaminen osittain, ilman transsukupuolisuusdiagnoosia.
Lue vastaus
Hei.

Nuorena lapsena opittuani naisen ja miehen eron olin hyvin sekaisin koska ruumiini oli miehen. En asiasta puhunut kellekkään vaan elin elämääni normaalisti. Lähellä 10 vuotis syntymä päivääni kumminkin olin tosi turhautunut itseeni ja kun aloin huomata kuinka suuri ero poikien ja tyttöjen "näin sinun kuuluisi käyttäytyä" oli.
10 vuotiaana lopetin välittämisen aika lailla mistään. Millään ei ollut enään väliä enkä osannut kertoa siitä vanhemmileni jotka olivat eron keskellä. 11 vuotiaana yritin itsemurhaa johon en lopulta pystynyt ja olin masentua lopullisesti. Se myös alkoi näkyä koska en tahtonnut kavereita, olin kokoajan ärtynyt ja yksin. Kavereina minulla ei juuri ollut muita kuin serkkuni.

Yhtenä iltana pihalla leikkiessä lisko leluilla serkun kanssa kysyin yhtäkkiä että mitäpä jos minun hahmoni olisi nainen. Serkku ei kummemmin asiasta piitannu muuten kuin että hyvä idea. Siitä lähtien minun hahmoni olivat aina naispuolisia hahmoja ja sain sen kautta olla oma itseni. Myöhemmin peleissä joissa sai tehdä oman hahmon, minun oli aina sellainen nainen joka muistutti minua mahdollisemman paljon (tästä syystä tulikin pelattua paljon näitä pelejä).

16v alussa muutin kotoani opiskelemaan toiseen kaupunkiin ja sain olla enemmän oma itseni mutta edelleen jouduin tyytymään miehen rooliin. Tässä iässä näytin myös hyvin naiselliselta ja meikkasin sekä lakkasin kynteni (käytin tekosyynä sen aikaista death metal fanittamista).

Minulla oli monia ihastuksia jotka kaikki oli miehiä. Tiesin jo olevani bi enkä välittänyt oliko kyseessä nainen vai mies. Jos viihdyin jonku seurassa saatoin ihastua. En vain voinut tunteitani kertoa koska pelkäsin että minun todellisesta itsestäni ei pidettäisikään.

18 vuotiaana muutin kämppiksen kanssa vuokralle ja aloin seurustella jo syntymästä asti tuntemani naisen kanssa. Hän rakastui minun luomaani "hahmoon" vaikkakin kerroin hänelle vähitellen todellisesta minästäni niin rakkaus säilyi monta vuotta. Saman naisen kanssa elin yhdessä kihloissa lopulta 6.5 vuotta pikkuhiljaa eroten toisistaan koska en edelleenkään pystynyt nauttimaan omasta olemuksestani. Lopulta ero tuli pää asiassa minun takiani. En pystynyt välittämään tarpeeksi hänestä koska inhosin luomaani mies hahmoa.

Eron jälkeen tuli jotenkin vapaa olo. Sain olla oma itseni omassa asunnossani ja omassa päässäni. Innostuin koulustani entistä enemmän ja suoritin sen erittäin hyvällä arvosanalla läpi. Heti koulun loputtua kumminkin iski suuri masennus koska tajusin taas tilanteeni. Mitään ei ole muuttunut. Olen edelleen "mies". Kävin taas kuilun partaalla.

Minulle kumminkin tuli mahtava tilaisuus muuttaa kauas pois omasta suvusta ja ihmisistä ketkä tuntevat minut. Muuton jälkeen aloin avoimemmin juttelemaan tilanteestani yhden pelissä tapaamalleni kaverille jonka olin tuntenut jo monta vuotta. Hän oli erittäin positiivinen ja kannustava asian suhteen joka toi minulle sen pienen kipinän jonka tarvitsin yrittämiseen.

Olen nyt asunnut Helsingissä puolisen vuotta. Pukeudun joka päivä enemmän ja enemmän naiseksi sekä uskaltaudun ulos omana itsenäni. Olen alkannut lukemaan hormooni hoidoista ja mahdollisuudesta olla oikeasti joku päivä se joksi synnyin.

Olen henkisesti valmis kohtaamaan vanhempien ja muun suvun vastauksen asiaan.
Mutta haluan vielä ennen sitä puhua asiasta jollekulle asiasta enemmän tuntevalle ja joka osaisi neuvoa minua eteenpäin. Haluan olla oma itseni ja jättää tämän luomani hirviön pois.

Olen koko ikäni antanut muille enkä ole vaatinut mitään. Olen aina astunut sivuun muiden edestä ja auttanut kun vain ollut mahdollista.
Nyt olen päättänyt että haluan jotain itselleni, jotain mitä olen halunut koko elämäni ja aion taistella saadakseni haluamani.
Haluan olla ruummiillisesti nainen enkä vain henkisesti. Vaikkakin se vaatii monen monta vuotta.

Joten kysymykseni on. Mihin seuraavaksi? Mistä pääsisin asian tuntevan psygiatrin puheille miten voin astua seuraavan askeleen?

Pahoittelen pitkää tekstiä.
Lue vastaus
Olen 23-vuotias homo. Olen tiennyt asian lähes 10 vuotta, eikä minulle itselleni ole siitä koitunut mitään kriisiä. Olen vain tiennyt, että näin asia on ja sillä siisti. Tulin kaapista läheisimmille kavereilleni viime syksyn ja tämän talven aikana. Vastaanotto oli myönteinen, mistä minulla ei ollut epäilystäkään. Yksi heistä kiteytti asian, että sehän on vain rikkaus kun meillä on sinunkaltainen ihminen meidän kaveriporukassa. Ja tytöt sanoivat, että pitää alkaa etsiä minulle miestä. Koen, että elämäni ei ole juurikaan muuttunut kaapista tulon jälkeen.

Itselleni vaikein asia on vanhempieni suhtautuminen asiaan, ja kuinka homoudesta vieläkin puhutaan yhteiskunnassa. Olen kotoisin maaseudulta, mutta asun nyt yksin suuremmassa kaupungissa opiskelujen perässä. Olen saanut konservatiivisen kristillisen kasvatuksen, ja meillä kotona kaikki seksuaalisuuteen liittyvä oli tabu, niin hetero- kuin homoseksuaalisuuteenkin. Jälkimmäisestä on kuitenkin tullut vanhemmilleni punainen vaate. Olen saanut kuulla vuosien mittaan, kuinka olen iljetys ja kuinka vääriä minun tunteeni ovat. Isäni kerran totesi, että jos tuo homoudesta vauhkoaminen ei lopu mediassa, niin hänen pitää lähteä kaupungille heilumaan haulikon kanssa. Tämmöisen kanssa olen siis elänyt läpi nuoruuteni, ja se on aiheuttanut minulle myös masennusta. Olen miettinyt sitä, että muuttaisiko asiaa se, jos he tietäisivät oman poikansa olevan homo. Mutta vaikka muuttaisikin, niin voinko enää antaa heille anteeksi sitä, mitä he ovat sanoneet. Mikäli he väittäisivät, että homouteni on heille ok, en voi uskoa, että he olisivat vilpittömiä asian suhteen. Ei se vuosia jatkunut viha ja halveksunta voi vain kadota sormia napsauttamalla. Muutenkin välit vanhempiin ovat kylmät, joten uskon, että tämä saattaisi olla se asia, joka katkaisee kamelin selän. Olen varautunut jo henkisesti siihen, että he eivät tule ikinä hyväksymään asiaa tai esimerkiksi sitä, jos joskus löydän rinnalleni jonkun. Mutta parhaillaan en koe, että minun olisi aiheutettava itselleni lisästressiä asian kertomisella. On vain pidettävä mölyt mahassa.

Seurasin syksyllä käytyä keskustelua tasa-arvoisesta avioliittolaista aktiivisesti. En muista, että olisin ollut ikinä järkyttynyt mistään vastaavanlaisesta julkisesta keskustelusta. Kuinka homoja verrataan eläimiinsekaantujiin ja pedofiileihin. Eivätkä asiaa auttaneet vanhemmiltani saadut lakialoitteen kirvoittamat samankaltaiset kommentit. Tekisi vain mieli sanoa, että puhut juuri minusta, että kerro vain lisää. Haluaisin uskoa, että avioliittolain hyväksyminen vähitellen muuttaisi yhteiskuntaa suvaitsevaisempaan suuntaan. Pääkaupunkiseudulta on helppoa huudella, että kyllähän ne asiat paranevat ja että kyllähän homot ovat jo nykyisin tasa-arvoisia yhteiskunnan jäseniä. Maaseudun kasvattina voin sanoa, että asia ei kuitenkaan päde suurimpaan osaan Suomea. ”Perinteiset arvot” kukkivat yhä, enkä voisi kuvitellakaan, että voisin olla avoimesti homo omalla kotikylälläni lynkkauksen pelossa. Tämän vuoksi olen skeptinen uskomaan yhtä nopeaan yhteiskunnan muutokseen, jota homoaktiivit ennustavat.
Lue vastaus
Olen koko elämäni kuvitellut olevani täysin hetero. Kumminkaan suhteista miesten kanssa ei ole tullut mitään, ja jokainen on päätynyt eroon oman ahdistukseni takia. Olen aina fantasioinut vain naisista. Muistan 7-vuotiaana jo miettineeni kuinka kiva olisi saada tyttöystävä. Nyt kumminkin olen ihastunut naispuoliseen ystävääni, ja ihastus tuntuu aivan eriltä mitä koskaan miesten kanssa on tuntunut. Olen myös huomannut ajattelevani vain, että kunpa saisin tyttöystävän. En uskalla tehdä aloitetta kyseistä ystävää kohtaan, ja olen oikeastaan yksin tunteideni kanssa. Entä jos olen aina ollutkin lesbo? Miten ystäväni ja perheeni suhtautuisivat? Joutuisinko olemaan pitkään sinkku, sillä toisia lesbo/bi naisia on heteroita vähemmän.. Mistä voisin saada varmuuden mikä olen seksuaalisuudeltani?
Lue vastaus
Mä ja mun kaverit ollaan aina vitsailtu olevamme lesboja/biseksuaaleja koska käyttäydymme välillä vähän turhan läheisesti ja se on aina ollut normaalia meidän välillämme - vitsailu siis. Nyt musta on todella alkanut tuntumaan, että olen bi. Muutaman kerran olen yrittänyt kertoa siitä, mutta kaverit luulevat mun vitsailevan. Yhdelle läheisimmistä freindeistäni kerroin kerran vakavissani uskovani olevani bi, mutta hän on melko uskonnollinen, eikä ottanut mua tosissaan, vaan vaati saada tietää olenko joskus sitten ihastunut samaan sukupuoleen. No en ole kunnolla, joten kaverini katsoi mua miltei säälien ja tokaisi, että et sä sitten voi olla bi. Asia jäi siihen. Mua on jäänyt kaivelemaan tämä ja haluaisin saada heidät ymmärtämään, että olen oikeasti bi. Miten saisin heidät uskomaan? Olen yrittänyt kertoa sitä kunnolla vakavissani, yhdelle kerrallaan tai chatissa, mutta aina sama lopputulos: kaverit heittävät takaisin, että "niin hekin, kumman luo ;)" - läppänä kuten aina. Välillä tuntuu että pitäisi kohta suudella niitä ennen kuin ne uskoisivat. Ja pelottaakin se niiden uskominen vähän, sillä mikäli he uskovat, läheisimmät karsiintuvat pois, sillä heille lesboja, homoja jne. on vain televisiossa, kirjoissa ja jossakin mielikuvitusmaailmassa, ei todellisuudessa ja he suhtautuvatkin oikeasti muihin kuin heteroihin kielteisesti. Mitä teen ja miten toimin?
Lue vastaus
Oon kuusitoistavuotias, Uudellamaalla asuva nuori. Mä oon aina ollut ”kiltti tyttö” ja hyvä opiskelija, mutta mulla on ollut tosi rankkaa viime vuosina. On ollut koulukiusaamista, ahdistuneisuutta sosiaalisissa tilanteissa, läheisiä ihmisiä on poistunut mun elämästäni, äskettäin diagnosoitiin keskittymisvaikeus, eikä lista pääty tähän. Välillä tuntuu, etten enää jaksa. Kaipaan jonkinlaista neuvoa tai opastusta parissa asiassa, joissa en saa tukea muualta.

Mä olen virallisesti ja biologisesti nainen ja tyttönä mua on aina kasvatettu. Tunnen kuitenkin oloni epämukavaksi, kun joku sanoo mua tytöksi. Mun nimi ei aina tunnu omalta tai sopivalta. Naiseus on ehdottomasti lakannut olemasta itsestäänselvyys. Mä en oo ihan varma milloin tämä alkoi. Mulla on ehkä aina ollut sellainen tunne, ettei kaikki oo ihan oikein. En tunne kumpaakaan sukupuolta omakseni, tai kummankin yhtä aikaa, tai sitten jotain ihan muuta. Mä en enää tiedä.

Joinain päivinä on hauskaa laittaa meikkiä ja koruja ja korkokengät, joskus haluan pukeutua miesten huppariin ja kurvit litistäviin urheilurintsikoihin, joskus taas parhaalta tuntuu pitää väljää neulepaitaa, josta ei ota selvää kummalle sukupuolelle se on tarkoitettu. Mä oon pitkään ajatellut, että toisinaan en vain jaksa panostaa ulkonäköön niin paljon. Nyt viime aikoina oon ymmärtänyt että mä nimenomaan haluan pukeutua välillä miehekkäämmin, välillä naisellisemmin ja joskus ”häivyttää” sukupuolen kokonaan pois. Eikä se rajoitu pelkkiin vaatteisiin, vaan tuntuu että myös mun tapa ajatella ja katsoa maailmaa jotenkin muuttuu näiden päivien välillä. Oon kuitenkin tosi ujo ja hiljainen eikä tämä ”sukupuolen vaihtuminen” ilmeisesti näy ulospäin. Musta myös tuntuisi paremmalta, jos mua kohdeltaisiin poikana silloin kuin haluan, tyttönä kun haluan ja jonain muuna kun niin haluan. En kuitenkaan uskalla sanoa mitään kellekään, ja tällaiset ajatukset tuntuvat jollain lailla itsekkäiltä ja ”diivailulta”.

Mulla on tosi huono itsetunto. Mä en voi lakata ajattelemasta, että mun kaikki ongelmat on keksittyjä tai johtuvat siitä että mä olen jotenkin huono ihminen. Tai että mä vaan teeskentelen ongelmaista saadakseni huomiota. Tiedän kärsiväni jonkinlaisesta ”huijarisyndrooman” tapaisesta yhden jos toisenkin asian suhteen, mutta mun on vaikea tietää milloin tunteeni ja ajatukseni itsestäni ovat järkeviä ja aiheellisia. Mä en voi uskoa olevani oikeasti joku transgender tai transvestiitti tai genderfluid tai jotain, vaan sen täytyy olla jotain huomionkipeyttä taas, tai tekosyy sääliä itseäni. Musta tuntuu, ettei mulla ole edes oikeutta olla mitään muuta kuin cis. Oon pyöritellyt näitä asioita päässäni aika pitkään, etsinyt netistä tietoa ja muiden ihmisten kertomuksia itsensä etsimisestä ja löytämisestä, mutten ole saanut siitä paljoakaan irti.

Mä joskus ala-asteella huomasin ihastuvani ennemmin tyttöihin kuin poikiin. Vaihdoin käsitykseni seksuaalisesta suuntautumisestani heterosta biksi. Muutama vuosi myöhemmin tajusin, etten välitä miehistä romanttisessa tai seksuaalisessa mielessä juuri lainkaan. Totesin olevani lesbo. Sitten ihastuin erääseen tuntemaani transpoikaan. Nykyään koen, että voin naisten lisäksi tuntea vetoa eri tavoin sukupuoltaan ilmaiseviin henkilöihin, tai ehkä toisin sanottuna joihinkin ihmisiin, jotka eivät ole cis-sukupuolisia. En tiedä onko mitään sanaa tai ytimekästä tapaa ilmaista nämä tunteet, eikä kai välttämättä ole mielekästä väkisin laittaa nimilappua kaikelle.

Mä tiedän, että jos mä annan itseni ajatella vapaasti, ihastua kehen sitten ihastunkin, käyttäytyä ja pukeutua niin kuin parhaalta tuntuu, se tekee musta ehjemmän ja vahvemman ihmisen. En kuitenkaan uskalla tehdä niin avoimesti, enkä aina edes oman pääni sisällä.

Oon ollut aina kaapissa, enkä näe sieltä mitään tietä ulos – käsitysteni muuttuminen koko ajan, se, ettei mulla ole mitään kunnollista kaiken kattavaa nimeä tunteilleni ja yleisemmin omista tunteista puhumisen vaikeus tekevät kaikesta ulostulosta mahdotonta. En näe ulostuloa itsessään mitenkään tarpeellisena eikä mulla ole mikään kiire kaapista ulos, mutta jos pysyn siellä, en voi puhua näistä murheista kenenkään kanssa enkä saada läheisimpiäni ymmärtämään millainen oikeasti olen. Se on valtava kynnys jota en uskalla ylittää.

Mä oon tavannut säännöllisesti koulupsykologia, mutta en pysty puhumaan näistä asioista hänen kanssaan. Perheellekään en oikein uskalla kertoa, tai kavereille. En kuitenkaan haluaisi olla yksin näiden tunteideni ja epävarmuuteni kanssa.

Tiivistettynä: En tiedä, mikä olen. En uskalla puhua asioistani muille. En uskalla olla oma itseni. Enkä uskalla elää.
Lue vastaus
Olen lesbo, vanhempani eivät tiedä siitä. Minua ahdistaa kun en voi puhua heille siitä. Olisin valmis puhumaan mutta en löydä sanoja. Jo omassa päässä kuulostaa kaikki mahdolliset keskustelut tyhmältä. Tiedän ettei heillä ole mitään homoja ja lesboja vastaan . En vain osaa aloittaa.
Lue vastaus
Hei! Minulla on tyttöystävä ja olemme onnellisessa suhteessa. Olemme muutamia kertoja harrastaneet seksiä, mutta en pidä siitä, enkä koe mitään halua harrastaa sitä. Olenko aseksuaali? Miten kerron siitä tyttöystävälleni?
Lue vastaus
Hankalaa pukea tuntemuksiani sanoiksi. Jo teinipoikana menin salaa siskoni vaatekaapille ja pistin ylleni hänen nättejä vaatteitaan. Oletin aina että ilmiö on täysin normaalia murrosikäisen kehitykseen kuuluvaa itsensä toteuttamista. Parhaat ystäväni ovat naispuolisia, ja tulen naisten kanssa toimeen paljon paremmin kuin miesten. #girlsnightout onkin varsin tyypillinen hashtag somessa ollessani viettämässä iltaa naispuolisten ystävieni kanssa, vaikka se onkin vitsi. Vai onko?

Viime aikoina (oikeastaan viime vuoden aikana) olen alkanut kyseenalaistamaan sukupuoli-identiteettiäni. Olen 25-vuotias ja olen alkanut ajatella että murrosiän pukuleikit saattoivat ollakin enemmän kuin silloin luulin. Kuluneen vuoden aikana tunnistauduin homoksi läheisille ystävilleni ja perheelleni, mutta jos olen transsukupuolinen, tlanteellahan ei ole mitään tekemistä seksuaalisen suuntautumisen kanssa? Pitäisin mielelläni kauniita mekkoja ja koruja. Meikkaisin itseni kauniiksi ja opettelisin letittämään hiukseni kauniisti. Käyttäisin kimaltelevaa kynsilakkaa. Se vaan on sosiaalinen itsemurha miehillä. Ongelmaa ei olisi jos olisin syntynyt naiseksi.

Viimeisen viikon ajan olen ollut yhä enemmän ja enemmän ahdistunut tilanteestani, enkä saa öisin nukuttua. Olen alkanut lakkaamaan varpaankynsiäni, mikä helpottaa oloani. Varpaankynsien lakkaus pysyy piilossa varsinkin näin talvella, mutta sekään ei riitä minulle. Selailen usein kotona verkkokauppojen naistenvaatteita, ja usein purskahdan itkuun kun ymmärrän etten ikinä voi käyttää niitä.

Koulunkäynnistäni ei ahdistuksen takia tahdo tulla mitään. Olen harkinnut koulukuraattorin puheille menemistä, mutta en tiedä uskallanko sielläkään puhua näistä asioista.

Pahoittelen sekavaa viestiä, todella hankalaa pukea tuntemuksiani sanoiksi.
Lue vastaus
Moi. Olen n. 50 tamperelaismies jolla oma itsenäinen elämä on oikeastaan vasta alkutekijöissä. Silloin kun perheen lapset yleensä lentävät maailmalle ja itsenäistyvät, sairastuin psyykkisesti. Suurin virheeni elämässäni on ollut siis se, etten aloittanut itsenäistymistä, vaan annoin tilanteen junnaavan paikoilleen ja asuin vanhempieni kanssa.

Äiti kuoli 7 v. sitten, jonka jälkeen minusta tuli vaivihkaa vielä vanhentuvan isäni omaishoitaja! Paloin käytännöllisesti loppuun tuossa työssä, kunnes se päättyi tämän vuoden alkupuoliskolla. Kesäkuusta lähtien olen asunut vasta omassa asunnossa ja pyrkinyt aloittamaan itsenäistymistä.
Tämä ei ole sujunut ongelmitta, sillä olenhan samalla mielenterveyskuntoutuja. Ja otsikko kertoo nyt sen mihin tarvitsisin vertaistukea tms. Onneksi elämässäni alkoi tapahtua 2-3 kk sitten tiiviimpää tukea mielenterveyspalveluissa, jossa tuki-hlö oli ajatuksiltaan hyvinkin liberaali. Sain siitä välittömästi ajatuksen etsiä kumppania jolta voisin saada etenkin läheisyyttä, kanssakäymistä, ystävyyttä ja hellyyttä!

Kerro Sinä, SETAn tuki-hlö, miten tätä tilannetta voisi alkaa purkamaan. Kiitos!
Lue vastaus
Moi, kirjotan teille nyt vielä vähän lisää tästä mun hankalasta tilanteestani, jos se vaikka selkeyttäs asioita vähän paremmin. Eli mä oon se sama kirjottaja, joka kirjotti sen edellisenkin viestin liittyen poikaystävään ja sen löytymiseen, sekä sen, että mitä minun pitäisi tehdä ja minne mennä. Mutta joo - ongelmani on myöskin se ku mä tiiän tietäväni itteni homoksi ja tämän takia en sit oikein uskalla tutustua jätkiin ku pelkään niitten reaktiota ja suhtautumista tähän mun homouteen. Ku muutenkin olen aika ujo ja arka persoona.

Toinen syy siihen, että miks mä en uskalla tutustua jätkiin on se, ku jostain syystä mä ihastun poikiin niin helposti, etenkin söpöihin/komeisiin ja nuorekkaisiin poikiin. Ja sitku oon aika tunteellinen ihminen yleensä, ni pelkään sitä ihastumisen/rakastumisen tunnetta johonkin jätkään. Vaikka toinen osapuoli ei olisikaan minusta kiinostunu. Ja kun olen joutunu kärsimään tästä sydämen murskaantumisesta jo niin monta kertaa, ni en enää uskalla tämänkään asian takia tutustua oikein jätkiin. Kun pelkään, että mun sydän murskaantuu aina uudelleen ja uudelleen. Mutta silti mä haluaisin saada oman poikaystävän, jotta mulla olisi sit joku tuki ja turva olemassa. Kerroin jo aiemmassa viestissäni olevani vielä kaapissa, tämänkin asian takia olen toivonu ittelleni sitä omaa poikaystävää. Että olisi sit tämä tuki ja turva olemassa, sitku pystyn ja voin kertoa perheelle, sekä sukulaisille omasta seksuaalisesta suuntautumisesta, kun on sit se tuki ja turva olemassa.
Lue vastaus
Hei!
Olen 21-vuotiaan nuorenmiehen äiti. Poikani kertoi vuosi sitten jouluna, että kokee olevansa väärässä kehossa. Hän kertoo viisivuotiaana ensimmäisen kerran tunteneensa olevan enemmän tyttö kuin poika. Hän on aloittanut sukupuolenvaihdosprosessin ja käynyt elämäntarinaansa läpi sairaanhoitajan kanssa tämän syksyn. Poikani ei halua, että asiasta puhutaan sukulaisten tai ystävien kanssa ennen kuin hän saa diagnoosin. Minä ja mieheni olemme jollain tavalla hyväksyneet päätöksen, mutta se ahdistaa ja pelottaa. Menen tällä viikolla ensimmäistä kertaa mukaan sairaanhoitajan luo, ns. läheistapaamiseen, jossa varmaan saan vastauksia moniin kysymyksiin. Romahdin henkisesti viime viikolla ja jäin vuodenvaihteeseen asti töistä burnout-lomalle. Terveysaseman psykiatrinen sairaanhoitaja kehotti ottamaan yhteyttä SETA:aan ja hakemaan tukea myös tätä kautta.
Eniten pelottaa tulevaisuus. Minkä näköinen pojastani tulee hormonihoitojen jälkeen. Miten ympäristö ottaa hänet vastaan, miten hän saa töitä, puolison...
Lue vastaus
Moi, oon 23 vuotias homo poika jota on ruvennu vaivaamaan kauheasti poikaystävä asiaku oon aatellu, toivonu ja haaveilu jo pitkää omasta poikaystävästä ja jätkiä kohtaan kiinostus onkin aivan valtava, mutta ongelmana onkin se, että mistä minä voisin lähteä ettimään tälläistä seuraaku netistä sitä on vaikea ettiä ja löytää, tiiän kyllä, että on olemassa homo baareja, mutta ne ei minua oikein kiinosta, homo kahvilat voisi kiinostaakkin, mutta päästäkseni homo kahvilaan minun pitäisi matkustaa täältä maalaiskylästä johonkin kaupunkiin, tässä on se toinen ongelma ja ongelmana on myös se, että olen kaapissa ja enkä halua, että minun seksuaallinen suuntautuminen leviää koko kylän tietoon. Olen ollu qruiseri jäsenenä, mutta poistin tunnukseni sieltäku kyllästyin ja turhauduin siihen sivustoon ja sen sivuston tarjontaan, lisäksi ongelmana on tämä minun ujpus ja arkuus, ni senkin takia minun on hyvin vaikea tutustua uusiin ihmisiin varsinkin jätkiinku jännitän ja pelkään osittain niitä tän mun seksuaallisen suuntautumiseni takia, mutta toiveena olisi kumminkin löytää ja saaha omapoikaystävä, johon mä voisin ja pystysin tukeutumaan ja turvautumaan ja jota mä saisin ja voisin pitää hyvänä.
Lue vastaus
Olen 13v poika (kohta 14) ja tunnen olevani homo. En koe syytä tulla kaapista ulos, koska ei heteroillakaan ole siihen mitään erikoista tarvetta. Toisaalta haluisin keskustella asiasta jonkun kanssa. Haluaisin olla kotona avoimesti homo, että pystyisin olemaan avoimempi. Pari kertaa on kaverien ja perheen keskuudessa on lipsahtanut tällasta et "ei hemmetti ku on muute hyvännäköinen jätkä". Näistä kommenteistani on sitte tentattu ja olen joutunut selittelemään jotain valheita koska en uskalla kertoa homoudestani, koska jatkuvasti päähäni tulee ajatus "olenko liian nuori tulemaan kaapitsa ulos" mutta sitten mietin että ei heteroksi tarvitse mitään "julistautua" koulussa ihmettä on myös herättänyt kun olen puolustanut jatkuvasti homoksi ja transuksi haukuttua poikaa. Pelkään vain että minua alettaisiin kiusaamaan koulussa jos puhuisin homoudestani. Haluaisin myös tutustua muutamin mukavalta vaikuttaviin tyttöihin ihan vaan kaverina mutta heti syntyy oletus että on tyttöystävä hakusessa. Toivon että tähän viestiin vastattaisiin ja kiitän jos luette tämän viestin.
Lue vastaus
Hei, olen 25 v ja ehkä tyttö. Poika tai mies en ainakaan ole, vaikka kaikki luulevat niin, mutta tämä tuntuu vain oudolta roolilta. Toisaalta naiseksi identifioituminen on (ainakin näin miesvartalossa) vaikeaa, kun en ole kovin naisellinen, enkä tiedä esim. pukeutumisesta tai meikkaamisesta mitään, niin en tiedä miten pärjäisin naisena, enkä tunne mitään naisen nimeä omakseni, vaikka nimenvaihto on varmaan pakollista. Transprosessiin lähteminen pelottaa, koska pelkään läheisten reaktioita, erityisesti poikaystäväni ja vanhempieni. Toisaalta itse hoidot ja niiden riskit pelottavat, se on kuitenkin iso operaatio. Pelkään lääkkeitä ja pelkään leikkauksia. Näistä asioista on vähän vaikea puhua kenellekään
Lue vastaus
Elämää olisi vielä liki puolet jäljellä, mutta olen ajan myötä ajautunut tilanteeseen, elämään täysin vailla seksuaalista elämää. Taustassani on lapsuuden aikaista seks.hyväksikäyttöä, jota olen yhden jakson käsitellyt terapiassa. Ongelmaksi koen epäselvyyden itsessäni, mikä loppujen lopuksi olen, seksuaalisessa mielessä. Olen ollut pitkässä liitossa miehen kanssa, lapset jo aikuisia, eronnut ja eron jälkeen tutustunut omaan sukupuoleen kahden naissuhteen kautta. Päätyen tähän elämään täysin ilman läheisyyttä. Tämä ei tunnu kuitenkaan tyydyttävältä elämältä.

Ongelmaksi koen, etten rohkene luottamukseen jota oikea suhde vaatii onnistuakseen. En oikein tiedä kuinka tästä tilanteesta pääsisi selvemmille vesille. Treffipalstoille minusta ei ole ennen kuin tilanteeseen tulee selkeyttä. Yksinkään ei ole hyvä. Tuntuisi nurjalta toista kohtaan, jos alkaisin suhteen, kun tässä olotilassa en kykenisi kuitenkaan antamaan enkä ehkä kokemaankaan mitä suhteessa koetaan puolin ja toisin. En oikein tiedä mistä suunnasta löytäisin jonkinlaista apua tähän tilanteeseen.
Lue vastaus
Olen töissä seurakunnan leirikeskuksessa. En ole uskaltanut töissä sanoa sanallakaan että olen mikä olen. sukulaiset ja kaverit kyllä tietävät. mitä minun pitäisi tehdä? Työpaikan menettämisenpelossa en ole asiasta maininnut puolella sanallakaan
Lue vastaus
Olen 50 vuotta. Herkkä muiden toiveita toteuttanut lähes aina. Silti haluaisin että tämä erakon elämä päättyisi jo. Käyn töissä. Olen ainakin toiveissani ja henkisesti intersukupuolinen nainen ulkoisesti. Tällä hetkellä varattuun rakastunut. Hän ehkä vaistoaa. Haluan rohkaisua ja tavata muita ilman pelkoa.
Lue vastaus
Hei. En tiedä tuleeko tästä viestistä esiin mitään kysymystä. Olen 21-vuotias tyttö joka pitää tytöistä. Kaapista olen tullut ulos parin viime vuoden aikana lähimmälle perheelleni ja ystävälleni, ja ennen kaikkea itselleni, olen kai siis jo voiton puolella. Muille en koe edes tarvetta kertoa. Ongelmanani on etten tiedä mitä tehdä tästä eteenpäin. Olen hyvin hyvin yksityinen ihminen ja pidän asiani ominani tai pienen piirin sisällä. Tämä haittaa arvatenkin uusiin ihmisiin tutustumista. En ole koskaan esimerkiksi seurustellut. Haluaisin kuitenkin päästä sisään "homopiireihin", jos niin nyt voi sanoa, sillä vaikka läheiseni hyväksyvät minut minuna, he eivät tietenkään heteroina ymmärrä kaikkia tunteitani tai ajatuksiani. Kaipaan jonkinlaista vertaistukea etten tuntisi olevani yksin. En koskaan saa kerättyä tarpeeksi rohkeutta soittaakseni johonkin setan neuvontanumeroon tai mennäkseni setan nuorteniltoihin, koska tiedän meneväni lukkoon sen kaltaisissa tilanteissa. Pelkään että minun pitäisi noissa tilanteissa paljastaa jotain intiimiä itsestäni täysin tuntemattomille ihmisille, enkä pidä siitä ajatuksesta ollenkaan. Tämän viestinkin kirjoittaminen tuntuu epäluonnolliselta, enkä ole ollenkaan varma tulenko koskaan lähettämään tätä. En pidä avun pyytämisestä mutten todellakaan tiedä mitä tehdä. Tunnen itseni yksinäiseksi näiden asioiden suhteen ja tämä tunne on alkanut eristää minua myös muista ihmissuhteistani. Tiedän olevani vielä nuori mutta on vaikeaa katsoa täysin sivusta kun muut ympärillä alkavat ottaa askeleita syvempään sitoutumiseen ja itse olen vielä peloissani lastenkengät jalassa. Kysymykseni voisi siis kai olla, mistä löytää rohkeutta ottaa seuraava askel ja mikä se seuraava askel voisi olla? Seurustelu ei välttämättä ole se mitä juuri nyt etsin, vaan jonkunlainen yhteys ihmisiin. En tiedä osaako kukaan vastata tällaiseen kysymykseen, mutta ehkäpä minulle onkin tärkeämpää tämä yhteydenotto kuin tyhjentävän vastauksen saaminen. Kiitos joka tapauksessa tämän viestin lukemisesta ja hyvää loppu päivää sille joka tämän sattuu näkemään. :)
Lue vastaus
Hei!
Mä olen tällä hetkellä tutkimuksissa HYKSin sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalla transsukupuolisuuden vuoksi (naisesta mieheksi). Olen nyt käynyt läpi sairaanhoitajan haastattelut ja olen menossa hormonipolin tarkastuskäynnille ja psykologin testeihin. En tiedä vielä hoitoneuvottelun tulosta, vaikka aika rohkaisevia mulle on oltu siitä että diagnoosi olisi tulossa. Mulla on Aspergerin syndrooma ja krooninen masennus, eikä mun vointi ole ihan ongelmaton, mutta enimmäkseen luotan siihen että olen käyttänyt hormoneja ominpäin jo puoli vuotta ja käynyt yksityisellä klinikalla rintojen poistossa. Hoitojen alettua olen päässyt elämään mielekästä, omaa elämää. Ennen prosessin alkua itseviha myrkytti elämäni, mulla oli niin paha viiltelyongelma, että käsivarsista on kuollut melkein kaikki tuntohermot. En pystynyt samaistumaan omaan kehooni tai ajattelemaan tulevaisuutta. Yritin itsemurhaa useita kertoja. Elämänlaadun nouseminen hoitojen jälkeen on ollut niin pysyvä ja merkittävä, että minun on välillä vaikeaa käsittää sitä tai löytää omaa paikkaani. Tuntuu että olen liian onnellinen, ja kohta tämä tullaan ottamaan pois multa ja pakotetaan takaisin naiseksi, ja kohta saan maksaa tästä. Mulle on kehittynyt ahdistusoireita ja pelkoja, esimerkiksi että ilmastonmuutos tai maailmansota tuhoaa nykyisen terveydenhuoltojärjestelmän ja en saa hormoneja ja masennuslääkkeitä enää, ja joudun tappamaan itseni. Olen ollut onnellisempi kuin koskaan, ja hormoneille pääsemisen helpotus on ihan käsittämätön, mutta samalla olen miettinyt itsemurhaa vielä enemmän kuin aiemmin, koska haluan varmistaa itselleni tuskattoman poispääsyn siinä tapauksessa että mahdollisuus hyvään elämään, jota olen saanut maistaa vasta vähän, katoaa. Sen jälkeen kun pääsin hoitoihin, mun elämä tavallaan vasta varsinaisesti alkoi, ja olen nyt vähän hukassa tän helpotuksen kanssa ja lähinnä pään täyttää ahdistavat maailmanloppuskenaariot ja selitykset siitä miten tää ei voi olla totta, pelko viharikosten kohteeksi joutumisesta, ja kaikki muut huolet joita on suhteettoman paljon. Haluisin pystyä laittamaan ne taka-alalle edes hetkeksi, nukkua kunnolla ja nauttia hyvästä olosta. En miettiä sitä että miten voin varmistaa että tarvittaessa pääsen pois tuskattomasti.

Mun fyysinen ja psyykkinen hyvinvointi on parantunut ihan käsittämättömästi sukupuolenkorjausprosessin myötä ja pystyn opiskelemaan yliopistolla ja harrastamaan. Siitä ei ole mitään epäselvyyttä, että mä olen tarvinnut korjaushoitoja. Kuitenkin prosessi on marginalisoinut mua ja saanut ottamaan etäisyyttä ystäviin. Tuntuu että koko elämän ajan olen joutunut tappelemaan että tulisin ymmärretyksi ja tuntenut, etten kuulu kunnollisiin ihmisiin. Mua kiusattiin koko peruskoulu- ja lukioaika, koska olin erilainen, ja Aspergerin syndrooman takia sosiaaliset taidot on huonot ja stressaannun herkästi. Lisäksi mielenterveysongelmista ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä on vaikea puhua. Nyt oon lisännyt tähän kaikkeen sen että olen trans ja homo. Oon nelinkertaisessa marginaalissa - kuulun neurologiseen, seksuaaliseen ja sukupuolivähemmistöön ja mulla on ollut rankka mielenterveyshistoria. Mulla on liikaa raskaita asioita, joita suurin osa ihmisistä ei ymmärrä, koska heillä ei ole kosketuspintaa. En uskalla puhua prosessista muille, koska ihmiset voivat sanoa mitä tahansa. Joskus sanat sattuvat todella pahasti. Mulle on sanottu, ettei musta koskaan tule oikeasti miestä, ettei sukupuolta voi vaihtaa, että pitää ymmärtää jos kumppani haluaa jättää mut, että mun pitäis elää naisena, ja että mulla on vikaa päässä kun en pystynyt tykkäämään normaalista kehostani, ja että tuntuu muista pahalta mitä teen nätille keholleni. Ja että mulla ei ole oikeutta käyttää miesten vessaa tai vaatia kutsumaan mua mieheksi jos näytän naiselta. Ihmiset luulee että tää on joku juttu jota huvikseen kokeillaan. Mun pitäis olla vahva miehenä eikä sais puhua tunteista, mutta toisaalta tytötellään päin naamaa eikä pidetä oikeana miehenä. Nyt käynnissä olleet avioliitto- ja translakikeskustelut on myös ollu vaikeita kun kaverit kommentoi kaikkea typerää ja en pysty älähtämään että tää koskee mua henkilökohtaisesti ja tuntuu pahalta. Pitäis täyttää miehen roolin velvollisuudet, mut etuja ei saa. Välillä tuntuu että vaan näännyn emotionaalisesti hengiltä kun en uskalla puhua kenellekään tunteista, koska se tuntuisi epäonnistumiselta miehen roolissa ja voisi huonontaa mun asemaa. Pahinta on että mä en voi kertoa psykiatrian poliklinikan avohoidossa, miten pahoja ahdistusoireita mulla on, koska transpolilla näkyy kaikki psykiatrian poliklinikan potilasmerkinnät ja diagnooseja viivytetään usein, jos vointi ei ole riittävän hyvä.

En tiiä mitä pitäis tehdä, en jaksa kantaa tätä taakkaa yksin. Haluisin elää koska ensimmäistä kertaa elämässä oon päässy tuntemaan millaista on olla onnellinen, mut toisaalta mulla on ahdistuskohtauksia, oon joutunut koko ajan ottamaan käyttöön vahvempia unilääkkeitä ja pelkään tulevani riippuvaiseksi, ja oon kadottanut uskalluksen puhua tunteista ystäville. Olen vertaistukifoorumilla (wtftm.org) mutta olen sielläkin arka. Mä en jaksais enää hävetä ja pelätä itteäni hengiltä vaan kertoa ihmisille rehellisesti omista tunteista ja tuntea että olisin hyväksytty. Tunnen liian usein että mua tarkkaillaan, suoriudunko hyväksyttävästi miehen roolissa, joka varmaan johtuu siitä että transpolin haastattelu-tutkimukset oli tosi rankkoja ja keskittyi siihen toteutanko mä stereotyyppisiä sukupuoliominaisuuksia ja pärjäänkö rooleissa. Ihmiset ei tiedä että mulle rooleissa pärjääminen on tosi raskasta, koska mun sukupuolta voidaan kyseenalaistaa koska tahansa ja mulla on sosiaalisten tilanteiden pelko. Mietin vaan että miten tätä häpeän ja syrjinnän pelon synnyttämää eristäytymisen kierrettä pystyisi rikkomaan.
Lue vastaus
Olen tuore 20 -vuotias jätkä. Asustelen Kotkan liepeillä. Tajusin vasta muutamia kuukausia sitten, että olen panseksuaali. Kerroin asiasta muutamille kavereilleni jotka tiesin luotettaviksi ja mahtaviksi ihmisiksi. He hyväksyivät minut ja olin todella iloinen siitä! Nyt olen kuitenkin todella surullinen.

En kykene kertomaan perheelleni ja tuntuu vain että elämästäni puuttuu ihmisiä. Haluaisin tavata muita samanhenkisiä ihmisiä. Minua helpottaisi suuresti jos saisin uusia ystäviä ja samassa tilanteessa painivia ihmisiä ympärilleni. En vain tiedä miten jatkaa tästä eteenpäin..... Kuitenkin on hienoa että tiedän itse oman suuntautumiseni.
Lue vastaus
Olen juuri lukion aloittanut nuori nainen, joka määrittelee itsensä bi-seksuaaliksi. Olen kuitenkin viimeaikoina alkanut pohtia, olisiko mahdollista, että olisin lesbo. Asia aiheuttaa minulle ahdistusta, sillä olen suunnitellut tulevani kaapista perheelleni (ainakin äitini hyväksyy homoseksuaalisuuden täysin) ja haluaisin kyetä kertomaan tarkalleen seksuaalisen suuntautumiseni.

Ongelmaksi muodostuu se, että ihastun miehiin, mutta seurustelun aloitettuani totean, etteivät he olekkaan sellaisia, kuin kuvittelin. Olen huomannut, haaveilen miesteni käyttyätyvät, kuten naiset käyttäytyvät, mikä tappaa kiinnostukseni heihin. Fantasioin kuitenkin miehistä, ja kiihotun heistä eroottisesti, vaikka tunteeni kohdistuvat naisiin.

Ymmärrän, että seksuaalisen suuntautumiseni (tarkoitan sitä termiä, millä itseäni kutsun) määrittelen viimekädessä minä itse, mutta haluaisin silti tietää, kokevatko muutkin homoseksuaalit samankaltaisia tunteita, vai olenko sittenkin bi-seksuaali.
Lue vastaus
Hei! Haluaisin kysyä paria mieltäni askarruttavaa kysymystä.

1. Ohimenevä vaihe?

Olen seurustellut puolitoista vuotta minua kaksi vuotta vanhemman tytön kanssa ja olemme tosi onnellisia. Välimatka on pitkä ja näemme harvoin. Olen kuullut usein kuinka nuorena moni on saattanut ihastua samaa sukupuolta edustavaan henkilöön ja mietin, että onko tämä vain ohimenevää?
En tiedä onko hölmöä puhua rakkaudesta, mutta rakastan kyllä tätä henkilöä todella paljon ja joskus ajattelen, että kuinka pitkä tulevaisuus meillä voi olla. Onko siis tämä vaihe ohimenevä?

2. Kaapista ulos tuleminen

Olen kertonut suhteestamme ainoastaan siskolleni, sekä kolmelle ystävälleni ja he ovat ottaneet asian hyvin. Mielessäni on käynyt monta kertaa, että mitä muut sanoisivat ja kaikista eniten pelottaa kerhoa vanhemmilleni. En yhtään tiedä miten he voisivat suhtautua.
Eräs ystäväni on myös sanonut vihaavansa homoja ja lesboja ja kertoo kuinka hän ei olisi enää ystävä sille, joka olisi homo tai lesbo. Muut ystäväni ovat sanoneet avoimesti että he hyväksyvät homot ja lesbot ja kaikki muutkin sellaisina kun ovat. Mutta en vaan voi kertoa, koska pelkään että he hylkäävät minut tai pelkäävät että ihastun heihin.
Tyttöystäväni ei ole kertonut vanhemmilleen ja hänen ystävilleen tämä salaisuus tuli julki toiselta hänen lesboystävältään. Niinpä pelkään kertoa vanhemmilleni seurustelevani kyseisen ihmisen kanssa, koska he voisivat kertoa siitä tyttöystäväni vanhemmilleni, jotka ovat homovastaisia.
Mietin myös, että mitä sukulaiseni sanoisivat.

3. Halailu ja pussailu

En ole koskaan suudellut ketään ja monien mielestä se kuuluu suhteeseen. Totta puhuen niin minunkin mielestäni, mutta tyttöystäväni kanssa olemme pitäytyneet vain käsikkäin kävelyssä ja halaamisessa. Puhumme usein kuinka haluaisimme vain halailla ja katsella elokuvaa yhdessä mutta aina kun tapaamme mitään ei tapahdu. Jälkeenpäin tyttöystäväni kertoo kuinka olisikin halunnut suudella minua, mutta ei uskaltanut. Mietin miten uskallan tehdä aloitteen?
Lue vastaus
Hei, olen siis nyt 16 vuotias tyttö ja olen ihan hukassa oman suuntautumiseni kanssa. Tiedän, että nuoruudessa sitä seksuaalisuutta vielä etsitään, mutta tarvitsisin ulkopuolisen näkökulmaa tähän asiaan. Elikkäs olen alkanut miettiä minun oleva lesbo, koska miesten sijasta katson naisia ja olen kovin kiinnostunut naisista. Minulla on ollut eräänlaisia "vaiheita" aikaisemmin jolloin olen kiinnostunut naisista, mutta olen pakottanut itseni lopettamaan naisten katselun, pitämään miehistä. Tähän toimimiseen on vaikuttanut minun aiemmat parhaat ystävät, jotka olivat minulle kaikki kaikessa mutta he olivat kovin tiukkakatseisia seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Tuo "vaihe" on tullut aina silloin tällöin takaisin mutta nyt tuntuu etten voi pakottaa itseäni lopettamaan tätä. Siis ei minulla ole mitään lesboja tai muita seksuaalivähemmistöjä vastaan, ennemmin pelkään muiden reaktioita tähän asiaan; olen tullut niin monesti hylätyksi etten halua enää joutua siihen tilanteeseen.

Toinen perusta on, että tavallaan pelkään miehiä. Läheisyys miesten kanssa pelottaa ja ahdistaa minua aivan suunnattoman paljon, junan eteen hyppääminenkin houkuttaisi enemmän. Siis kyllähän pidän joitain harvoja miehiä seksikkäinä ja hyvännäköisinä, mutta jos heidän kanssaa pitäisi seksiä harrastaa tai sitoutua niin se ei houkuttele yhtään. En voisi kuvitella itselleni miestä rinnalleni ja tavallaan tuntuu etten haluasikaan, lapsista puhumattakaan. Naisen puolestaan voisin kuvitella, mutta ajatus läheisyydestä, parisuhteesta tai sitoutumisesta ahdistaa ja pelottaa muttei niin paljoa, eikä se herätä minussa mitään itsemurhatuntemuksia, toisin kuin miesten suhteen. Joten voisiko olla mahdollista, että olisin lesbo vai onko tämä jotain aivan muuta?
Lue vastaus
Päätin nyt sitten minäkin kirjoittaa tänne aikani lueskeltua muiden kirjoituksia. Olen 25-v mies. Seksiä en ole harrastanut naisen enkä miehen kanssa, ja parisuhteessakin olin ainoastaan 19-vuotiaana naisen kanssa joka päättyi melkein viikon jälkeen.

Viime vuosina olen alkanut epäilemään seksuaalisuuttani. Vaikka kiihotunkin naisten kuvista, kiihotun myös miesten kuvista, sekä olen jo ainakin vuoden ajan fantasoinut parhaasta (miespuolisesta) ystävästäni. Hänelle olen paljastanut että saatan ehkä olla biseksuaali, mutta en enempää.

Vaikka pidänkin naisista, minun on todella hankala kuvitella olevani intiimisti heidän kanssaan, miesten suhteen tässä taas ei ole mitään ongelmaa. Olisin siis paljon mieluummin miehen kuin naisen kanssa Ystävilleni en uskalla kertoa, vaikka osa heistä onkin homoja tai biseksuaaleja. Pelkään että eniten he eivät minua hyväksyisi, koska olen aina mieltänyt itseni heteroksi. Voiko ihmisen seksuaalisuus muuttua vielä tässä vaiheessa, vai olenko vain päästäni sekaisin?

Jos homo olen, niin en tiedä mistä seuraa mahdollisesti löytäisin. Asun pienellä paikkakunnalla, eikä läheisessä kaupungissa ole yhtään homobaaria, enkä luota siihen että deittisivustoilta löytää mitään muuta kuin irtosuhteita. Ja kukapa haluaisi olla kokemattoman kanssa, sukupuolesta riippumatta?

Kiitos että jaksoit lukea koko viestin (:
Lue vastaus
Olen 20 vee, olen nainen/tyttö. Naiseksi identifioituminenkin tuntuu välillä oudolta, mutta trans en ole. Yleensä elämä on kivaa, on monta tapaa olla ihminen ja tiedän että voin olla oma itteni kaikissa porukoissa missä liikun.
Koska pukeudun "poikien vaatteisiin" tai neutraalisti, mua luullaan usein nuoreksi pojaksi, tai sitten kysytään että kumpi olen. Sinänsä mua ei kommentointi haittaa, mutta kieltämättä ahdistaa silti välillä aika pahasti. Mikä mä olen, mitä mä olen, jos mut jatkuvasti luokitellaan ns. väärään sukupuoleen enkä itekään tiedä mitä haluan. Peilistä tuijottaa takaisin kummallinen eksyksissä oleva hyypiö.
Tässä iässä moni muodostaa parisuhteita, mä en seurustelua tai seksiäkään kaipaa vielä, mutta tulevaisuus tällä elämän osa-alueella näyttää jotensakin toivottomalta. Kiinnyn ja kaukoihastun jatkuvasti hieman itteäni vanhempiin naisiin. Pelkään irrationaalisesti, että tämä taipumus samoin kuin se miten sukupuoltani ilmaisen on seurausta lapsuuden kokemuksista tai vääränlaisista esikuvista tai vastaavaa- pelkään että olen jotenkin vinoutunut jossakin elämäni vaiheessa. Kai mä muuten yrittäisin olla nätti enkä haikailisi leveämpien hartioiden perään. Kai mä muuten haluaisin poikaystävän enkä toivoisi että se yks naispuolinen työkaveri hymyilis mulle taas. Näistä ajatuksistani en viittis kertoa kavereilleni, koska he ovat niin suvaitsevaista porukkaa.
Lue vastaus
Olen 26 vuotias perheenäiti joka on aina tiennyt tykkäävänsä myös tytöistä. Minua on haukuttu ala-asteelta asti lesboksi ja huoraksi, samaa jatkui yläasteelle asti. En ole ikinä oikein osannut olla tyttöjen seurassa. Kavereitakin minulla on enemmän poikia ollut aina. Asuin sijaisperheessä jossa seksi ja seksuaalisuus olivat suuri tabu, itsetyydytys väärin ja sairasta jne. Olen ollut ainoastaan miesten kanssa ja yrittänyt todistella kaikille olevani umpihetero. Olen aina ollut epävarma itsestäni ja seksuaalisuudestani kokemustenpuutteen takia. Kerroin nykyiselle miehelleni pari vuotta sitten mieltymykseni naisiin ja hän vaati päästä leikkeihin mukaan jos joskus aion kokeilla, mutta en missään tapauksessa saa kokeilla liittomme aikana. Miksi hän oli näin ilkeä?

Haluaisin kokeilla seksiä naisen kanssa mutta minulla ei ole aavistustakaan kuinka naisia lähestytään ja mitä tulisi tehdä..?. Olen nyt parin vuoden aikana tullut enemmän ja enemmän sinuiksi itseni ja seksuaalisuuteni kanssa, pystyn ääneen myöntämään vaan en tiedä mikä olen. Näen ihmiset ihmisinä, en luokittelee sukupuolen mukaan, mutta miksi näen naiset niin hankalina ja jotenkin pelottavia? silti kiihotun ja haaveilen suhteesta ja seksistä naisen kanssa.. mieltäisin itseni bi-seksuaaliksi koska myös miehet saavat minut syttymään, mutta voinko sanoa itseäni bi-seksuaaliksi vaikken ole naista ikinä kokenutkaan? Mistä tiedän ettei naiset ole vain joku fantasia? miksi näen naiset ilkeinä ja ikävinä ihmisinä, vaikka silti tunnen suurta mielenkiintoa heitä kohtaan? Olenko itse vain niin epävarma että karkoitan muut sillä pois?
Lue vastaus
Olen pitkässä parisuhteessa oleva nainen, joka on viimeaikoina huomannut, ettei olekaan hetero, kuten on aina kuvitellut. Ongelmana on, mikä sitten olen?

Tiedän, ettei kategorisoinnilla niin ole merkitystä, mutta itseäni se auttaisi ymmärtämään mitä on tehtävä nykyisen parisuhteeni kanssa. Voiko ollakin, että hiljaiselo makuuhuoneessa on johtunut peiton alle jääneestä seksuualisesta suuntautumisestani, eikä parisuhteen muista ongelmista? Vai voisiko kiinnostus naisia kohtaan olla vain mukava lisä elämään, jota ei tarvitse tuoda konkretiaan, sillä elän kuitenkin pohjimmiltaan hyvässä parisuhteessa miehen kanssa, vaikka nyt onkin vaikeaa?

Tämän parisuhteen kannalta ongelmallisinta on, että olen alkanut epäillä, voinko ollenkaan muodostaa ei-kaverillista parisuhdetta miehen kanssa. Tai onko tämä on vain sitä, että pitkän parisuhteen aikana olemme hieman etääntyneet ja alkuhuuma on mennyt ohitse?

Ehkäpä toisaalta pohdintani liittyy seksuuaalisen suuntautumisen koostumukseen. Itse koen, että se on monisyinen ja henkilökohtainen kokonaisuus, johon liittyvät hellyys, romantiikka, fantasiat ja ihan käytännön halut. Koska olen parisuhteessa, voinko päästä perille omasa suuntautumisestani? Miten? Mitä asioita tulisi pohtia? (Meidän suhteessa ei hyväksytä toisia kumppaneita, enkä usko, että fantasiat tai hetken ihastuksen tunteet suoraviivaisesti tarkoittavat, mihin sukupuoleen voisin rakastua.)

Voi, kun olisikin helppo rasti-ruutuun kysely, jolla oman suuntautumisen prosentiosuudet selviäisi
Lue vastaus
Olen 20-vuotias tyttö ja seurustelen toisen tytön kanssa. En ole koskaan ollut yhtä onnellinen, enkä voisi kuvitella elämääni kenenkään toisen kanssa. Lisäksi olen aina tiennyt pitäväni tytöistä ja ollut sujut asian kanssa. Arkemme sujuu mukavasti, mutta sitä kuitenkin varjostaa jatkuvasti salailu. Olemme molemmat muuttaneet nykyiselle asuinpaikkakunnallemme kaukaa, ja täällä kaikki ystävämme tietävät suhteestamme. Myös useimmat ystäväni kotipaikkakunnaltani tietävät ja hyväksyvät asian. Ongelma on siinä, ettei meistä kumpikaan uskalla kertoa asiasta perheelle/sukulaisille.

Vaikka olen onnellinen ja suhteemme on vakava, en uskalla kertoa vanhemmilleni. Se on todella ahdistavaa. Pelkoni johtuu siitä, että tiedän molempien vanhempieni olevan homofobisia. En haluaisi rikkoa välejämme, sillä minulla ei ole edes sisaruksia, joihin tukeutua. Vanhempani ovat minulle tärkeät, ja se vain lisää ahdistusta. Minua ahdistaa myös se, ettei tyttöystäväni juurikaan jaksa ajatella vanhemmilleen kertomista. Hän ei ainakaan ulospäin vaikuta stressaavan, ja se tuntuu jossain määrin pahalta. Hän ei myöskään ole kertonut minusta kuin yhdelle ystävälleen, ja tämä tuntuu ehkä kaikista pahimmalta. En halua kuitenkaan painostaa häntä kertomaan kenellekään.

Miten voisin ratkaista tämän tilanteen? Olen nuorempana kärsinyt masennuksesta, ja tämä ahdistava tilanne on saanut minut tuntemaan saman tyyppisiä tuntemuksia kuin aiemmin. Ärsyttävää tästä tekee se, etten häpeä itseäni tai suhdettani, vaan pelkään, että minut hylätään.
Lue vastaus
Hei! Olen seurustellut tyttöystäväni kanssa useita vuosia. Olemme suunnitelleet perheen perustamista nyt kun meillä molemmilla on vakituinen työ ja opinnot loppusuoralla.

Tyttöystäväni koko suku ei kuitenkaan tiedä olemassaolostani. Sukujuhlissa minut esitellään vanhemmalle väelle kämppiksenä, vaikka olemme olleet avoliitossa jo lähes viisi vuotta! Tyttöystäväni vanhemmat, sisarukset ja serkukset kyllä pitävät minusta ja tietävät seurustelustamme, mutta kun paikalla on isovanhempia yms, kukaan ei kohtele minua tyttöystäväni kumppanina.

Haluan ehdottomasti lapsia (ja niin haluaa tyttöystävänikin), mutta tämä tilanne ei olisi oikein lapsia kohtaan. Olen bi, joten voisin kyllä perustaa perheen miehen kanssa, mutta rakastan tyttöystävääni liian paljon jättääkseni hänet.

Mitä voisin tehdä? Tuntuu pahalta painostaa tyttöystävääni kertomaan minusta isovanhemmilleen, mutten halua olla näkymätön. Jos hankimme lapsia, olivatko hekin näkymättömiä toiselle puolelle suvustaan?
Lue vastaus
Olen 18-vuotias tyttö. En ole koskaan seurustellut, mutta ihastunut olen ollut sekä tyttöihin (enimmäkseen) että poikiin. Kaikki ystäväni tietävät seksuaalisuudestani, mutta vanhempani ja sisarukseni eivät ja se ahdistaa minua. Tällä hetkellä tuntuu selvältä, että tulevaisuudessa seurustelisin ja perustaisin perheen naisen kanssa. Mutta ongelmani on se, että jos nyt sanon vanhemmilleni pitäväni enemmän tytöistä ja sitten tulenkin seurustelemaan pojan kanssa, onko se turhaa? Muuttuuko heidän käsityksensä minusta turhaan? Toisaalta myös se, etten voi olla täysin oma itseni saa minut ahdistumaan. En tiedä miten toimisin...
Lue vastaus
Olen 13v homopoika, ja kaverini ovat alkaneet epäillä koulussa olenko sittenkään hetero. Haluaisin olla oma itseni enkä häpeä sitä että olen homo mutta minua pelottaa että kaverini (pojat) alkavaisivat syrjiä ja kiusata. Plus se että olen homo saattaisi levitä äidilleni ja isälleni joille en nyt ihan vielä suunnitellut kertovani homoudestani (lähinnä pelkään vanhempien reaktiota, vaikka eivät olekkaan ainakaan minun tietääkseni mitään homovihaisia). Mitä minun kannattaisi tehdä?
Lue vastaus
Olen 15v tyttö, joka on tiennyt jo pari vuotta olevansa lesbo. Hiljakkoin äitini sai tietää siitä ja suuttui minulle niin ettei puhunut minulle melkein kuukauteen. Olen tutustunut yhteen tyttöön ja meillä on ollut jotain pientä suhteen alkua. Äitini sai tietää tästä ja antoi ehdot: joko jätän tytön tai äitini muuttaa pois ja jättää minut yksin. Päätin jättää tytön koska en kuitenkaan haluisi olla vihoissa äitini kanssa yhden tytön takia. En ole tapahtuman jälkeen puhunut tytön kanssa.

Sain kuulla noin viikko sitten että tämä on tulossa tapaamaan minua mutta en tiedä milloin, minne ja miksi. Minua pelottaa että äitini näkee tämän tytön ja uhkailee taas minua. Rakastan kumminkin tätä tyttöä vielä mutta jos alan seurustella hänen kanssa, äitini luovuttaa kokonaan. Pitäisikö minun jättää tytön tapaaminen ja olla mieliksi äidille? Alkaa loppua keinot tavata tyttöjä oli sitten lesbo vai ei. Minulla ei ole oikein enää kavereita koska äitini luulee kaikkien tyttöjen olevan lesboja!
Lue vastaus
Olen 18 -vuotias homo joka on niin päästään sekaisin että oksat pois. Tuntuu että mun pää repeytyy kahtia, kun olen pitkään etsinyt sitä ensimmäistä poikaystävää. Kaikki heteroystävät ja muut ovat harrastaneet seksiä ja ovat olleet niin ja niin monen kanssa yhdessä ja minä en ole koskaan ollut kenenkään kanssa seurustelumielessä. En ole harrastanut seksiä ja minusta ja tuntuu että olen hukannut nuoruudestani liian paljon kaikkea niitä 'siistejä asioita'. Tiedättekö te siellä mitään paikkoja Helsingissä tai muista kaupungeista mistä löytäisi sitä oman ikäistä seuraa homoille? Oon välillä niinkin masentunut että olen jopa punninnut kivuttomimpia tapoja kuolla.
Lue vastaus