Kun perhe tai läheiset ei hyväksy

Olen 13v poika ja olen homo.
Mutta minua pelottaa että tämä onkin vain vaihe enkä olekaan homo. Jos tulisin kaapista ulos vanhemmilleni niin he tod. sanoisivat "se on vaihe se menee ohi."
Mutta kun minusta tuntuu että tämä ei ole vaihe vaan pysyvää. Olen tykännyt 10v asti pojista ja tykkään edelleen! En voisi kuvitella itseäni naisen kanssa. Ja jos mummokin kysyy "no onks sul tyttöystävää jo?" niin lemahdan tulipunaiseksi ja haluaisin silloin vain sanoa että olen homo.
Olen ajatellut tulla lähiaikoina kaapista ulos mutta minulla on tullut tallainen ajatus että en olisikaan homo ja tämä olisikin vain vaihe. En tiedä mitä tehdä.
Lue vastaus
Olen 16-vuotias, pienellä paikkakunnalla lukiota aloitteleva tyttö ja olen hiljattain ymmärtänyt olevani pan/biromanttinen (vielä en ole varma, kumpi. Eipä sillä ole väliä) demiseksuaali.
Minulla on kaveri, joka tuli kaapista kaveriporukalleen, ja sanoi olevansa lesbo. Meidän [kaveriporukan] mielestä siinä ei ole ongelmaa. Tietääkseni perheelleen hän ei ole kaapista vielä tullut.
Itsekin tiedostan, että joskus kaapista ulos tuleminen on minullakin edessä. Kaverini (sama porukka) on ottanut pan/biromanttisuuteni hyvin. Nyt askarruttaa, että jos lukiossa alan seurustelemaan tytön kanssa, ja suhde on vakavampi, miten kerron asiasta perheelleni? Seksuaalivähemmistöt ovat heille – heidän mukaansa – OK, mutta kuulen useastikin että "tämäkin on homo" ja että "homoutta korostetaan liikaa" tai: "kaikkialla on nykyään homoja".
Minusta se on typerää ja heidän puheissaan on kielteinen sävy.
Ihan sama kuka siinä vierellä on, pääasia että on onnellinen.
Lisäksi koen asumisen pienellä paikkakunnalla ongelmallisena: täällä on tapana juoruilla eivätkä kaikki katso hyvällä.
Lue vastaus
Oon 12 vuotias tyttö, ja haluisin olla poika. Siis trans. Ostan aina poikien vaatteita, vaikka äiti sitä kyseenalaistaakin. Haluisin lyhyet hiukset, mutta äiti ei anna. Mitä pitäisi tehdä ja sanoa, että äiti ymmärtäisi?
Lue vastaus
Hei,
Olen kertonut perheelleni sukupuolettomuudestani, ja he ottivat sen aluksi neutraalisti. Mutta kun aloin suosia enemmän miesten vaatteita, äitini ei ole tykännyt asiasta. On sanonut, että ostaisin edes joskus naisten vaatteita, pukeutuisin sukupuoleni mukaisesti yms. Asia vaivaa minua, ja mietin, pystynkö vasta täysi-ikäisenä olemaan oma itseni. Haluaisin saada vinkkejä siihen, miten voin saada vanhempani edes hyväksymään hiljaa.
Lue vastaus
Hei. 15-vuotias tyttö olen ja en tiedä miten kertoisin äidille että en pojista tykkää.. Äiti on itse menneisyydessä osoittanut vahvasti mielipidettään homoja vastaan ja välit on hänen kansaan muutenkin kireät että pelkään jos nyt menen kertomaan niin äiti heittää minut mummolle asumaan. Yritin kerran kertoa sitä kautta että kerroin kuinka ihailen kuinka itsevarma tuure on ja että haluaisin olla kuin hän mutta äidin vastaus oli vain "No arvaapas mitä teillä on samanlaista? Te molemmat tykkäätte pojista" tai olen moneen kertaan kertonut hänelle kuinka mielestäni Halsey on kaunis ja ihana ja näin mutta hän vaan ei tajua. Joillekkin kavereille olen jo kertonut mutta kun asia koulussakin levisi niin kiusaamaanhan siinä ruettiin eikä sekään kokemus auta tässä ollenkaan.

Äiti on minulle todella tärkeä ja en missään tapauksessa haluaisi tuottaa hänelle pettymystä.. Mitä minun pitäisi tehdä?
Lue vastaus
Olen pian 20-vuotias transpoika ja homoseksuaali. Olen tuntenut olevani poikamainen aivan varhaislapsuudesta alkaen, mutta vasta murrosiässä selvittänyt tietoja sukupuolen moninaisuudesta ja tajunnut, että olen selvästi transsukupuolinen. Ennen, kun tiesin asiasta, olen aina kiinnostunut pojista.

Kaverit ovat aina olleet suvaitsevaisia ja osa ovat myös sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöstä, niin heille tulin kaapista ensimmäisenä. He arvasivat, että olen trans ja homo. Kaverit ovat tukeneet mua aivan tähän päivään asti.

Entäs perheeni? Sisarukseni arvasivat myös, että olen trans ja homo. He pitävät mua veljenään. Äitini ja isäpuoleni välttelevät asiaa, tytöttelevät ja kutsuvat mua biologisella nimelläni, mikä aiheuttaa mulle kamalan olon. En mainitse siitä melkein ollenkaan, mutta kun mainitsen joskus, he kiertävät asian ja jatkavat tytöttelyä ja biologisen nimeni käyttöä. Äitini sanoo, että on ottanut tietoa transsukupuolisuudesta, muttei silti vaikuta ymmärtävän. Kerran hän kysyi, mitä tiedän homoseksistä, niin vastasin, että paljonkin.

Isäni taas ymmärtää mua, mutta meillä on niin huonot välit, ettemme juttele oikustaan ollenkaan. Kuitenkin kun näemme joskus, niin hän kyselee kuulumisiani. Isäni kertoi kerran, että hän on pitänyt mua aina poikamaisena ja että tykkäsin lapsena enemmän pojille suunnatuista jutuista.

Olen käynyt vuosia psykologin ja toimintaterapeutin luona juttelemassa. Ennen, kun täytin 18, niin mulle suositeltiin, että hakeutuisin transpoliklinikalle. Toteutin sen vasta, kun täytin 18 ja se harmittaa, sillä käyn yhä tutkimuskäynneillä, mitkä ovat venyneet henkisen rasitukseni takia.

Haluisin saada äitini ja isäpuoleni ymmärtämään, että tytöttely ja biologisen nimen käyttö aiheuttavat mulle pahan olon. Mikään ei kuitenkaan tunnu toimivan, vaikka kuinka vääntäisi rautalangasta.
Lue vastaus
Hei!
Olen 14-vuotias ja minut on pienestä pitäen kasvatettu erittäin vahvasti tyttönä, lähes kaikkien stereotyyppien mukaan. Silti olen kuitenkin jo joitakin vuosia miettinyt, että onko kuitenkaan se tyttö, joksi minut kasvatettiin kuitenkaan minä, kun oma keho alkoi tuntua vieraalta ja inhottavalta murrosiän muutoksista.

Kun yritin n. vuosi sitten puhua äidilleni siitä, kuinka en tuntenutkaan itseäni välttämättä tytöksi, se vaan sanoi, että se on normaalia ja kuuluu vain "tähän ikään".

Tiedän olevani transsukupuolinen, mutta en uskalla puhua vanhemmilleni, sillä minua pelottaa heidän reaktionsa. En usko että kumpikaan minua vihaisi, mutta äiti ei ehkä ottaisi sitä hyvin eikä varmasti suostuisi ottamaan minua tosissaan. Minusta tuntuu pahalta olla tässä naisellisessa vartalossa ja joka kerta kun äiti sanoo "..ja tässä on mun tyttö" tai "mun tytär" tai kutsuu minua ja pikkusiskoa "tytöiksi" tuntuu vaan ihan äärettömän pahalta, ihan kuin valehtelisin jollekin.

Vain mun kaksi kaveria tietää, eikä kumpikaan asu samassa kaupungissa. Olen jo pidempään halunnut kertoa mun läheisemmille ja parhaimmille kavereille mutta olen jänistänyt joka kerta kun kertomiseen on tullut mahdollisuus. En enää tiedä yhtään, mitä tehdä. En halua menettää mun kavereita, koska se niiden alakoulusta asti tuntema vähän omituinen tyttö onkin yhtäkkiä se omituinen poika.

Haluaisin myös hankkia binderin, mutta en tiedä, kuinka voin sellaisen ostaa ilman vanhempia, enkä uskalla kysyä edes kavereilta apua
Lue vastaus
Hei! Oon 17-vuotias tyttö. Oon aseksuaali aromanttinen. Oon kertonut tästä jo läheisille kavereille eli oon osittain kaapista ulkona. Mua ei myöskään haittais jos muutkin kaverit/kuka tahansa tietäis siitä, joten jos asia tulis jollain tapaa puheeksi, kertoisin totuuden. Mua kuitenki kuumottelee perheelle kertominen.

Äiti on tehny selväks että sille ois ihan ok jos oisin lesbo. En kuitenkaa oo enää ihan varma mitä mieltä se on aromanttisuudesta tai -seksuaalisuudesta. Äiti on aina sanonu mulle kaikkea "poikaihkutusta" (esim. "Sitte ku meet naimisiin/sulla on poikaystävä..." tai vaikka lukion ekan päivän jälkeen "no oliko söpöjä poikia"). En oo ikinä antanu mitään syytä aatella et mua kiinnostais tällaset. Oon jo vuosia sanonu näihin kommentteihin suoraan torjuvan vastauksen ja useamman kerran sanonut, että mua ei kiinnosta pojat eikä tytöt. Oon toivonu et voisin välttää kaapista tulon kokonaan tällä taktiikalla.

Ilmesesti en. Äiti jatkaa näiden kommenttien tekoa ja muu perhe seuraa vierestä. Musta on alkanu tuntua että ei kukaan ihminen, joka hyväksyy aseksuaalisuuden/aromanttisuuden voi olla näin sokea mun vastausten tarkotusperälle. Ja perhe kyllä varmaanki tietää että aseksuaalisuus ja aromanttisuus on olemassa, ne on kaikella tapaa järkeviä, älykkäitä ja hyväksyviä. Äiti se oikeastaan onki mun ainoa huolenaihe just näiden kommenttien takia.

Musta tuntuu et se kieltää ajatuksen mun suuntautumisesta, tietoisesti tai ei, tai sit se tosissaan ei hyväksy aseksuaalisuuta/aromanttisuutta ainakaan omassa tyttäressään. Oon kuitenki sen ainoa tytär ja tiiän, että se varmasti haluais nähä mun menevän naimisiin ja hankkivan perheen.

Onko mun aika nyt ihan suoraan tulla kaapista ulos äidille ja perheelle? Mä tosi mielellään välttäisin konfliktia ja en haluais tehä mitään numeroa itestäni koska mulle mun suuntautuminen on aika pieni juttu.
Lue vastaus
Olen identifioitunut sukupuolettomaksi jo kohta kolme vuotta. Minulla oli joskus aivan hirveä määrä sukupuolidysforiaa, mutta lopulta suurella taistelulla pääsin yli asiasta. Pystyin unohtamaan asian ja nauttimaan taas elämästäni. Nyt tämä olo on kuitenkin taas täällä. Vihaan niitä kehoni osia, jotka osoittavat parhaiten biologisen sukupuoleni. Tämä dysforia ei kuitenkaan ole vielä yhtä pahaa, kuin silloin ehkä vuosi sitten. En haluaisi joutua taas siihen ahdistuksen pyörremyrskyyn. Onko mitään keinoja, millä voisin saada dysforiani kuriin vielä, kun se on pientä? Vai eikö se jätä minua ikinä rauhaan? Onko oikea ratkaisu vain yrittää unohtaa ja olla ajattelematta kehoni inhottavia kohtia? Vanhemmistani ei ole ainakaan apua tässä. Vaikka ystäväni kunnioittavat ja tukevat minua parhaani mukaan, eivät he cis-henkilöinä voi auttaa samalla tavalla. Mihinkään fyysisiin muutoksiin minulla ei ole mahdollisuutta 15-vuotiaana.
Lue vastaus
Moi! Olen 14-vuotias, aseksuaalinen, panromanttinen demipoika, syntymässä todettu sukupuoli on tyttö. Rupesin kyseenalaistamaan seksuaalisuuttani vähän alle kaksi vuotta sitten, ja sukupuoli mietitytti puolen vuoden ja vuoden sitten välillä.

Olen tullut ulos jo kaapista kaikille, joille on tarvinnut; kaverit, perhe, luokkatoverit, opettajat. Kaverit on ollu tosi ihania, osa opettajista kivoja myös, osa taas ihan vähän epämukavia, luokkatoverit ihan ok osa, mutta sitten perhe... no ei ole potkittu ulos tai mitään, mutta ei ne millään viitsi uskoa että trans ihmisiä olis edes olemassa, ja jatkuvasti sitten mua tytöksi kutsutaan.

Aluksi mulla ei oikein ollut mitään ongelmia kehon kanssa, mutta pikkuhiljaa vihaan sitä enemmän ja enemmän. Reidet ja takapuoli on ihan liian isot, rintojen pitäisi hävitä olemassaolosta, hartioiden pitäisi olla leveämmät... Binderia olen yrittänyt hankkia, mutta äidin mielestä terveysriskit on ihan liian suuria, niin se nyt ei ainakaan vielä ole onnistunut. Alkaa jo harkita sen salaa hankkimista.

Sitten kanssa, kun on itselleen hankkinut miehekkäämmän nimen, se on vähän ristiriitaista. Olen sanonut, että syntymänimeä saa käyttää, ja niin ihmiset tekee, mutta sitä mukaan olen tajunnut että se saa itseni epävarmaksi ja epämukavaksi, kun ihmiset sitten sillä nimellä kutsuu. Kumminkin tykkään siitä syntymänimestä, ja tuntuu siltä, että vanhemmat vähän yrittää saada mulle syyllisen olon kun käytän mun uutta nimeä. Sitten kun mennään virallisempiin asioihin, kuten näytelmiin koe-esiintymiseen, niin tuleekin isompi dilemma, että mikä nimi siihen nyt pistetään.

Vielä yksi asia, jonka takia lähinnä tämän viestin lähetin, on sellanen mistä oon vielä enemmän tiedoton ja avuton; ääni. Olen laulaja, eli en halua riskeerata mitään ääneni kanssa, enkä muutenkaan hirveän matalaa ääntä halua. Lisäksi hirveän suuri muutos pelottaa, eli hormoonijutuista taidan kieltäytyä. Mutta silti ääni tuntuu aivan liian korkealta. Olen kuullut neuvoja siitä, että ääntä pitäisi vaan opetella madaltamaan, ja olen yrittänytkin, mutta tulokset tuntuu mulle ihan liian pieniltä ja mitättömiltä. Onko olemassa mitään muuta tapaa madaltaa ääntä? Alkaa tuntua vähän toivottomalta tämä.

Onneksi ei nyt enempää tarvitse listata ongelmia ja heikkouksia kun niistä on suurimmaksi osaksi päästy eroon. Toivottavasti voitte auttaa. Kiitos!
Lue vastaus
Olen 15v ja tunnen olevani poika, vaikka olen syntynyt tytöksi. Osa kavereistani tietää ja he tukevat minua mutta perheeni ei vielä tiedä. En uskalla puhua aikuisille tästä. En tiedä mitä pitäisi tehdä. Siskoni suuttuu, kun puhun halustani olla poika jonka takia en uskalla täysin tulla ulos kaapista transsukupuolisena. Olen epävarma sukupuolestani. Jo lapsena olen miettinyt haluani olla poika mutta olen työntänyt vain tunteeni syrjään ja yrittänyt olla kuin muut tytöt. Olen aina halunnut mieluummin pelata ja hengata muiden poikien kanssa mutta minua ei huolita mukaan poikaporukkoihin koska heille olen tyttö. Oma tytönkehoni inhottaa minua ja aina kun minut lasketaan tytöksi se ahdistaa minua. Olen biseksuaali.
Lue vastaus
Tutustuin omiin homoseksuaalisiin ajatuksiin homopornon kautta ollessani 6-7 -luokalla. Vihasin itseäni konservatiivisemman isäpuoleni takia, joka heitti vähän väliä läppää seksuaalivähemmistöjen kustannuksella ja haukkuen niihin kuuluvia ihmisiä. Aloin pikkuhiljaa miettiä, että entä jos tämä on pysyvä osa itseäni ja aloin hyväksyä olevani bi-seksuaali yläkoulun lopuilla. Kerroin tästä silloin uudesta päätelmästäni lukion 1. luokan puolessa välissä parhaalle miespuoliselle kaverilleni. Silloin kaikki sekavuus alkoi.

Hän oli aluksi tosi etäinen, aivan kuin hän olisi oppinut tuntemaan minut uudestaan. Lopulta hän hyväksyi asian ja alkoi itsekin avautumaan minulla siitä että hän mietti omaa seksuaalisuuttaan ja epäili että hänellä oli vain "vaihe" käynnissä ja kiinnostus menisi ohi. Tästä tunnustuksesta syntyi seksuaalista jännitettä välillemme ja aloimme olla erittäin läheisiä, haalailimme ja lääpimme toisiamme, kun olimme kahdestaan. Kuvittelin että hän uskaltaisi harrastaa seksiä kanssani ja miettiä vaihtoehtoa yhteisestä parisuhteesta. Omasta tunnustuksestani 4 kk eteenpäin hän alkoi seurustelemaan naisen kanssa vakavasti. Näimme silti toisiamme ja hän antoi minun tulla iholle, mutta toistellen olevansa hetero. Toivoin että hän eroaisi nopeasti, jotta voisin alkaa seurustella hänen kanssaan niin kuin olin suunnitellut, mutta sitten kun tämä oletettu kuukauden odotus muuttui yli puolen vuoden odotukseksi, yritin erkaantua tunteellisesti tästä ystävästäni. Se ei ollut helppo prosessi vaan itkin välillä hänen peräänsä. No luulin, että olin päässyt pahimman ohi noin 2 kk tauon jälkeen hänestä. Aloin näkemään häntä uudestaan kaverina, jouduin lohduttamaan häntä, kun hän erosi lopulta tyttöystävästään ja myös muutaman kerran sen jälkeen, kun hän yritti paikata sydäntään hyppäämällä aina seuraavan naisen kelkkaan mutta nekin suhteet menivät nurin. Olin taas hänen ihollaan, mutta haaveilin vain seksistä enkä parisuhteesta. No noin kuukausi löysimme toisemme sellaisissa hormoni tasoissa, että olimme riisuutumassa, mutta tämä ystäväni kieltäytyi samaan aikaan kun aloin riisumaan hänen housujaan. Tämä jatkuva tunteellinen ja fyysinen kontakti häneen on tuonut vanhoja parisuhteen haluja takaisin, mutta tiedän, että nämä haaveet eivät ole mahdollisia, sillä tämä toinen puoliskoni on joko hetero, joka ei viitsi häätää minua pois ennen kuin olen edennyt liian pitkälle, tai on niin syvällä kaapissa, ettei sieltä aio ikinä tulla ulos. Kärsin nyt tätä samaa paskaa mitä vuosi sitten.

Tämä kaikki paska on tosin vahvistanut mielipidettäni siitä, että minun pitäisi tulla julkisesti ulos, etten matele joskus yhtä syvälle kaappiin, kuin tämä minun mahdollinen homo tai bi ystäväni. Sovin itseni kanssa heti itseni hyväksymisen jälkeen, etten tuli ulos julkisesti, mutta näitä ajatuksia on tullut yhä useammin mieleen viimeisen 2 kk aikana. Tiedän että muut ystäväni tulisivat hyväksymään minut, mutta tämä konservatiivisempi isäpuoli minua huolettaa, kun asun vielä hänen luonaan. Olen vielä lukiossa ja taloudellisesti riippuvainen hänestä. En halua, että minulla on turvaton olo kotonani, joten epäröin ulos tulemista. Lisäksi, jos päätän tulla ulos kaapista, niin se tulee vaikuttamaan minun koko loppuelämääni enkä voisi ottaa myöhemmin tunnusta takaisin, jos alan katua sitä. Tämän päälle en ole 100% biseksuaalisuudestani kun viimeisen 1,5 vuoden aikana mies fantasiat ynnä muut ovat hallinneet eroottisista mieltäni, mutta olen seurustellut menneisyydessä onnellisesti useamman naisen kanssa. En ole varma edes omasta seksuaalisuuden "tyylistäni". Tosin en usko, että voisin ikänä ollakaan varma, se tekee ulos tulemisesta vielä pelottavampaa. Uskon että minun pitäisi tehdä se mutta olen epävarma ja 17-vuotias päälakeni on harmaantumisen partaalla.
Lue vastaus
Hei!
Olen 15 vuotias tyttö ja tunnen olevani lesbo. Minulla on tällä hetkellä tyttöystävä, josta tietävät läheiset ja vanhempani. Ongelmani tässä on, että tyttöystäväni vanhemmat ovat järkyttyneitä suhteestamme ja se loukkaa, sekä harmittaa heitä hyvin paljon. Tämä on saanut tyttöystäväni epäröimään suhdettamme vähän, koska vanhempansa ovat niin rikki asiasta. Kun tyttöystäväni kertoi asiasta, vanhemmilleen vakuutti hän kuitenkin, ettei asia muka vaikuttaisi suhteeseemme mitenkään, mutta nyt se on vaikuttamassa ja erittäin paljon. En missään nimessä haluaisi menettää tyttöystävääni varsinkaan, kun olimme ensin parhaita kavereita, jotka rakastuivat. Olen ollut monessa suhteessa pojan kanssa ennenkin eikä tytöt kiinnostaneet aiemmin kuin nytten ja tunnen jopa olevani syvästi rakastunut häneen ja samoin hän minuun. Aina kun yritän puhua tästä ongelmasta mikä meillä on hänen vanhempiensa ja meidän välillä, hän sulkee minut ulos asiasta. Ja on alkanut peittelemään tunteitaan minuun. Vähän kuitenkin hän aina välillä puhuu yhteisestä tulevaisuudestamme, kun toisinaan tiputtaa minut maan pintaan ja sanoo että seurustelusuhteemme voisi olla loppumassa. Mikä neuvoksi, kun en halua menettää häntä, mutta hänen vanhempansa ovat asiansa tiellä ja tyttöystäväni luulee, että minusta eroaminen helpottaisi välejään vanhempiinsa?
Lue vastaus
Hei, oon 14-vuotias joka identifioi itsensä transmieheksi. Mutta mä aina ajattelen, etten voi olla transmies koska must ei oo aina tuntunu siltä et oon syntyny väärään kehoon. Nää tuntemukset alko joskus 7-luokan alussa. Melkein kaikki aina kertoo netissä et ne on aina tienny olevansa jotai muuta ku se sukupuoli mihin he ovat syntyneet. Mua ahistaa. Iskä sanoo et ei pahalla mut se on vaa vaihe. Tuntuu pahalta. Tuntuu et kukaan ei ota mua tosissaan. En uskalla sanoo iskälle et kutsuis mua sillä nimellä millä oon itestäni ajatellu. En tiiä sen kantaa transihmisiin. Mutta kun mä tunnen dysforiaa omaa kehoani kohtaan. Haluun vaa itkeä. Vihaan itteeni. Vihaan kehoani. Haluisin vaa joskus ottaa sakset ja leikata rintani pois. Toki mulla on binderi, mut se ei poista sitä faktaa et mul on tissit. Mua pelottaa. En tiiä ees et saanko hormoonit täysikäsenä. Mua pelottaa se idea et joutuisin elää tässä kehossa lopun ikääni.
Lue vastaus
Hei! Olen pohtinut jo jonkin aikaa kaapista ulos tulemista (olen siis bi nainen) vanhemmilleni, mutta minulla on vahva epäilys, etteivät he hyväksy suuntautumistani. Olen seurustellut kerran tytön kanssa, mutta suhteen salailu tuotti liikaa ahdistusta ja itsekin oli vasta tullut juuri sinuiksi oman suuntautumiseni kanssa. Olen surullinen, koska eroon vaikutti vahvasti pelko vanhempieni suhtautumisesta, joten haluaisin kertoa heille asiasta, mutta en tiedä kuinka sen tekisin. Välit vanhempieni kanssa ovat vaakalaudalla, jos kerron asiasta, mutta en toisaalta haluaisi enää piilotella osaa itsestäni.
Lue vastaus
Olen 15-vuotias tyttö. Vuoden 2016 alkusyksystä tajusin olevani biseksuaali. Tulin kaapista ensin kolmelle suomalaiselle kaverilleni ja vähän ajan päästä parhaalle kaverilleni tekstarin kautta. Julkaisin myös twitterissä seksuaalisesta suuntautumisestani kertovan tekstin. Laitoin tekstistä näyttökaappauksen yksityiselle instagram-tililleni, jota seuraavat lähinnä vain jotkut kaverit ja muutama luokkalaiseni, ja lähetin kuvaan linkin noin viiden läheisimmän kaverin whatsapp-ryhmään. Olen siis tullut kaapista vain osittain, mutta tähän mennessä jokainen seksuaalisesta suuntautumisestani tietoinen on hyväksynyt minut biseksuaalina. Minulla itsellänikään ei ole ongelmaa seksuaalisuuteni kanssa, olen itseasiassa ylpeä siitä ja täten hyväksyn itseni sellaisena kuin olen.

Ensimmäinen ongelmani kuitenkin on siinä, etten uskalla tulla kaapista perheelleni. Äitini, pikkuveljeni ja isäpuoleni vitsailevat usein esimerkiksi homojen kustannuksella. Etenkin äitini vanhemmat ovat hyvin vanhanaikaisia, tyytyväisiä Donald Trumpin voittoon ja rasistisia. He vastustavat homoseksuaalisuutta vahvasti. Uskon, että isäni ja äitipuoleni hyväksyisivät seksuaalisuuteni, mutta kaapista tulo pelottaa silti paljon.

Toiseksi haluaisin vaikuttaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemaan ja puolustaa lgbt-yhteisöä esimerkiksi taistelemalla heteronormatiivisuutta, koulujen ajatusta vain kahdesta sukupuolesta ("tytöt sinne, pojat tänne"), ennakkoluuloja, yms. vastaan. En kuitenkaan tiedä tähän sopivaa keinoa. Olen yrittänyt etsiä internetistä, mutten keksi mitään järkevää tapaa. Olisiko mahdollista saada vinkkejä tähän liittyen?

Minulla on kolmaskin ongelma. Muutamia kuukausia sitten tapasin sosiaalisen median kautta erään minua puolisen vuotta nuoremman miamilaistytön. Muutama viikko sitten hän pyysi minua tyttöystäväkseen ja vastasin myöntävästi. juttelemme pääsääntöisesti joka päivä ja tulemme erittäin hyvin toimeen. Pidän hänestä todella paljon, ja tiedän hänenkin pitävän minusta. Olemme sopineet puhuvamme videopuhelun heti, kun saamme järjestettyä molemmille sopivan ajankohdan, jollainen varmasti löytyy jo ensi viikolla. Äitini on kuitenkin hyvin skeptinen internetkavereista. (Olen ollut erään norjalaistytön hyvä ystävä jo kolme vuotta ja vaikka eräs läheinen ystäväni kävi jo vuosi sitten tapaamassa tätä yhteistä internetkaveriamme, ei äiti ole vieläkään hyväksynyt sitä, että tiedän tämän tytön olevan oikeasti se, joka sanookin olevansa. Hän on kuitenkin tulossa huhtikuussa suomeen tapaamaan minua ja ystävääni.) Minulla on siis jo kaksi syytä olla kertomatta tyttöystävästäni: seksuaalinen suuntautumiseni ja se, että hän asuu yli viiden tuhannen kilometrin päässä. Mitä minun siis pitäisi tehdä?
Lue vastaus
Hei, olen pian 28-vuotias nainen ja muutaman viime vuoden aikana seksuaali-identiteettini on ollut melkoisessa myllerryksessä, enkä oikein tiedä enää, mitä ja ketä uskoa tai mitkä ajatukseni ja kokemukseni ovat "totta".

Yläasteiässä huomasin, että minua eivät pojat ja seurustelu kiinnostaneet lainkaan ja että se teki minusta jonkinlaisen kummajaisen. Tutkin asiaa ja löysin tietoa aseksuaalisuudesta, mikä tuntui silloin sopivan kuin nenä päähän. Seksi, pussailu, seurustelu ja kaikki siihen liittyvä tuntui täysin irrelevantilta minulle. En pitänyt asiasta mitään meteliä tai edes kertonut siitä kenellekään erästä ystävää lukuun ottamatta, koska kiinnostuksen puute seurusteluun ei ollut missään vaiheessa ongelma. Kotopuolessakin taidettiin vain huokaista helpotuksesta, kun istuin pahimmat teinivuodet kotona lukemassa, enkä riekkunut baareissa tai kuolannut poikien perään. En tästä syystä itsekään ajatellut asiaa tarkemmin ja pidinkin itseäni vuosikaudet aseksuaalina, mutta "käytännössä heterona".

Lukion jälkeen muutin opintojen perässä isommalle paikkakunnalle ja tutustuin uusiin ihmisiin. Lyhyestä virsi kaunis, vuosien kuluessa huomasin ihastuneeni naispuoliseen opiskelutoveriini, josta oli myös tullut hyvä ystäväni. Tai ainakin luulen ihastuneeni - en edelleenkään tullut edes ajatelleeksi mitään sohvalla vierekkäin istumista intiimimpää kanssakäymistä hänen kanssaan, mutta pidin häntä äärimmäisen kauniina, halusin viettää hänen kanssaan kaiken aikani ja pelkkä puhelinsoittokin häneltä aiheutti perhosia vatsassa ja teki minut suunnattoman onnelliseksi. En kuitenkaan koskaan kertonut hänelle tunteistani, koska en itsekään ollut varma, mitä tunsin. Kun hän sitten aloitti seurustelun erään toisen kanssa, yllätyin jopa itsekin, kuinka paljon se minuun sattui ja tajusin, että hän ei ollutkaan viehättynyt häneen "vain" ystävänä, vaan olisin mieluusti jakanut elämäni hänen kanssaan.

Siitä on nyt useampi vuosi ja vaikka olen päässyt ihastuksestani yli, tuntuu kuin sen jälkeen kaikki minussa olisi hiljalleen alkanut muuttua. Yritin olla ylianalysoimatta ihastustani, koska siihen ei liittynyt mitään seksuaalista ja sepitin itselleni olevani yhä "käytännössä hetero", mutta sain silti huomata kiinnittäväni enenevässä määrin huomiota viehättäviin naisiin, eikä ajatus seksistä tuntunut mahdottomalta, kun tulin ajatelleeksi, että partneri voisikin olla toinen nainen miehen sijaan, joskaan en edelleenkään kokenut seksiä mitenkään tarpeelliseksi. Tämä tajuaminen syöksi minut jokseenkin myrskyisään identiteettikriisiin, minkä päätteeksi päädyin myöntämään itselleni, etten taidakaan olla edes pikkuisen hetero. Terminä lesbo alkoi kuulostaa osuvammalta.

Olen keskustellut asiasta seksuaalivähemmistöihin kuuluvien ystävieni kanssa ja heidän seurassaan minun on ikään kuin helppo tuntea itseni lesboksi. Heidän kokemuksensa ovat samankaltaisia kuin minulla, he eivät kyseenalaista termejä, joita itsestäni käytän ja he vaikuttavat vain ilahtuneilta siitä, että olen löytänyt tämän puolen itsestäni. Yksin jäädessäni minua kalvaa kuitenkin edelleen epäilys, josta en uskalla tai voi puhua kenellekään. Entä jos olenkin käsittänyt jotain väärin itsessäni? Mitä jos en ollutkaan ihastunut opiskelutoveriini - enhän halunnut seksiä - ja vain tulkitsin tunteitani väärin, ja kaikki siitä seurannut mieltyneisyys naiskauneuteen onkin vain jonkinlaisen itsesuggestion tuotos? Se, että tämä tajuaminen tulee tässä iässä, eikä esim. teininä, kun useimmat painivat näiden asioiden kanssa, ei myöskään auta asiaa. En uskalla luottaa ajatuksiini, koska tuntuu jotenkin hupsulta painia näiden asioiden kanssa, kun on jo aikuinen ja minun pitäisi olla jo jotenkin "valmis".

Osa lähipiiristäni myös sekoittaa ajatuksiani lisää. Eräs perheenjäseneni sanoi minulle, että ei usko minun olevan lesbo, koska vietän niin paljon aikaa "sellaisten" seurassa, että todennäköisesti vain kuvittelen itsekin olevani heistä yksi. Toinen sukulainen taas kommentoi, että minun ei ole tarpeellista tulla kaapista, koska en seurustele ja - suora lainaus - "kukaties tulet vielä muuttamaan mieltäsi". En ole edes uskaltanut kertoa kaikille perheenjäsenilleni seksuaalisuudestani, koska pelkään sen aiheuttavan repiviä ristiriitoja jo valmiiksi riitelyyn taipuvaisessa perheessäni. Töissä (meillä on pieni ja avoin työyhteisö) minua taas kiusoitellaan siitä, etten ymmärrä mieskomeuden päälle ja vaikka olen kertonut, ettei seksi kiinnosta minua ja työtoverini väittävät tietävänsä, mitä aseksuaalisuus on, he eivät tunnu ottavan minua vakavasti, koska seksi ei ole minusta iljettävää tai vastenmielistä. Tällaiset pienet ja isot kommentit päivästä ja viikosta toiseen tekevät minut epävarmaksi - ehkä en vaikuta tarpeeksi aseksuaalilta/lesbolta, koska en todellisuudessa olekaan sellainen? Tai ehkä minun pitäisi todistaa seksuaalinen suuntautumiseni jotenkin? Toisaalta en kuitenkaan jaksa jatkuvasti selitellä ja todistella itseäni, koska olen itsekin epävarma, enkä halua avautua kaikista seksuaalisuuteni kommervenkeistä ihan kenelle tahansa. Ja miten ylipäätään todistaisin olevani sekä viehättynyt naisiin, että aseksuaali? Kuka minua uskoisi, kun en itsekään ihan ymmärrä, miten tällainen kombo oikein toimii? Olenkin ottanut tavaksi selvitä näistä tilanteista palaamalla takaisin ajatukseen itestäni "käytännössä heterona" koska tosiaan, en ole koskaan seurustellut tai ollut minkäänlaisessa intiimissä suhteessa yhtään kehenkään, joten minulla ei ole varsinaisia todisteita homoseksuaalisuudestani. Mutta mitä enemmän olen tullut sinuiksi homoseksuaalisten taipumusteni kanssa, sitä rasittavammalta teeskentely tuntuu ja joskus lipsahdan roolistani, mikä luo hämmennystä kanssaihmisissä. Minusta tuntuu myös, että jatkuva seilaaminen roolista toiseen etäännyttää minut muista ihmisistä, koska he aistivat, etten ole aito.

Koen olevani jotenkin hukassa, tai vähintään eläväni kahdessa todellisuudessa. Luottoystävieni seurassa tunnen itseni vapaaksi olemaan juuri niin homo ja juuri sellaisella tavalla kuin hyvältä tuntuu, mutta muualla en ole oikein mitään, en aseksuaali, en lesbo, en hetero. Epäilen identiteettiäni, koska se ei ole pysyvä ja pelkään, että homoseksuaalisuutenikin on vain joku alitajuinen rooli muiden joukossa, olkoonkin, että niinä hetkinä, joina voin olla avoimesti naisiin viehättynyt aseksuaali, koen itseni eheäksi ja kokonaiseksi. En tiedä, mitä voisin tehdä, että elämääni tulisi selkeyttä ja identiteettiini pysyvyyttä. Muutin hiljattain uudelle paikkakunnalle työn perässä ja luotettavimmat ystäväni asuvat nyt 2-3 tunnin ajomatkan päässä, ja nykyinen kotipaikkakuntani on niin pieni, ettei täällä ole esimerkiksi Setan paikallistoimintaa. Lisäksi yleisilmapiiri on melko konservatiivinen. Koen itseni eksyneeksi, yksinäiseksi ja eristetyksi.
Lue vastaus
Ihmettelen suuresti kun jo 11 vuotiaat puhuvat olevansa lesboja ja suutelevat toisen tytön kanssa ja siihen kannustetaan.....11v on LAPSI ! Alaikäiset kirjoittavat olevansa homo -lesbo-bi -trans ym ym suuntautuneita. Täysin sairasta. Lapsia pitää ohjata oikeaan seksuaalisuuteen, jokainen ymmärtää, että muu kuin miehen ja naisen välinen seksuaalisuus on luonnotonta ja vastenmielistä. Jotka muuta kuvittelevat tarvitsevat hoitoa ja rakkautta päästäkseen normaaliin elämään. Ihmisille syötetään nykyään kaikenlaista, lapset ja nuoret menevät ihan sekaisin. On kummallista kun nykyään nämä ihme suuntautumiset ovat niin tapetilla ja muotia -ja vaaditaan kaikkien hyväksyvän kaikenlaise genret.. On vaikka mitä kerrostalon rakastajaa ym. osa ei tiedä minkäsukupuolinen on - osa käy eläinten kimppuun, osa lasten....yököttävää...lapsia pitää opettaa pois tällaisista eikä kannustaa heitä-onneksi minulla on oikeus omaan mielipiteeseen .Rukoilen kaikille eheytymisitä!
Lue vastaus
Hei. Olen 16 vuotias transmies/poika, joka juuri äskettäin tuli ulos kaapista äidilleen. Äiti otti asian positiivisesti ja sanoi tukevansa minua, mutta silti painotti sitä kuinka olen murrosikäinen ja saatan katua mahdollista muutosta myöhemmin. Kerroin äidilleni kuinka olen tuntenut olevani poika jo useamman vuoden ja kuinka pienenäkin olin leikeissä aika usein prinssi enkä prinsessa. Haluaisin päästä asioissa eteenpäin, koska kroppani ahdistaa minua todella paljon enkä tiedä voinko odottaa kovin kauaa. Kuinka saisin äitini ymmärtämään ja vakuuttumaan siitä, että tiedän kuka olen ja että tämä ei ole vain osa murrosiän identiteettikriisiä?
Lue vastaus
Olen kohta 19-vuotias sateenkaarinuori, joka ei luokittele itseään sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen mukaan. Synnyin tyttönä mutta tällä hetkellä minusta tuntuu, etten ole kumpikaan (olen sen asian kanssa "sinut"). En koe vetoa ihmisiin, joilla on miehen uloke (ja sekin on fine mulle). Tulin kaapista alkuvuodesta 2015 ja vanhempani alkavat vihdoin hyväksymään suuntautumiseni (paras ystäväni ja ensirakkauteni oli eka, jolle kerroin, hänelle oli superfine nää jutut). Mutta ongelmana on, että sukupuoleni on perheelleni asia, joka on vaikea ymmärtää. En tykkää, että mua "tytötellään". Mulla on kaks veljeä (toinen on homo ja toinen ketero). Ne kutsuu mua virheellisesti siskokseen, mutta korjaavat sanalla "sisarus" (ei siksi että hyväksyisivät -päinvastoin. Vaan siksi etten suuttuisi)
Mutta vielä näistä mun vanhemmista. He eivät suostu kutsumaan mua mun poikanimellä ja muutenkaan eivät tajua miksi haluisin pienemmät rinnat.

Edellistä juttua vielä isompi ongelma on se että fanitan yhtä naispuolista laulajaa ja fanitukseni alkaa menemään pahasti yli. Albumit löytyy mutta sitten kun se alkaa menemään siihen, että puhun hänestä 24/7 (eli käytännössä koko ajan), aion ottaa tatuoinnin hänestä ja näen hänestä fantasiaunia. Minusta tuntuu kuin en pystyisi elämään ilman häntä). Hän kuuluu myös sateenkaariväestöön ja on kihloissa toisen naisen kanssa. ONKO TÄLLAINEN NORMAALIA???

En myöskään saa mielestäni yhtä toista tyyppiä, joka myös seurustelee tytön kanssa (käytin sanaa "tyyppi", koska hän ei koe olevansa kumpikaan, niinkuin en minäkään). Hän on niin ihana mulle ja semmonen läheisyysihminen, joka tykkää esim. halata. Minun on vaikeaa hyväksyä se tosiasia että hän on varattu. Mitä teen?

Ja vielä kolmas juttu. Mua pelottaa et oon sinkku koko loppuelämäni (Olen kyllä seurustellut sekä pojan että tytön kanssa, olivat tosin superlyhyitä juttuja). Äitini sanoi että jos lopettaisin aeimmin mainitusta laulajasta jatkuvan jauhamisen, löytäisin jonkun ihanan tytön/naisen todella nopeasti. Mutta: Minun on todella vaikeata olla puhumatta idolistani edes 10 minuutin ajan. Pitäisikö minun muuttaa itseäni muiden mieliksi?
Lue vastaus
Hei! Olen 17-vuotias tyttö ja asun äidin, isän ja siskoni kanssa. Meillä oli ihan tavalliset perhesuhteet, kunnes tulin kaapista 2016 kesällä.

Olen homoseksuaali ja minulla on ollut tyttöystävä jo yli puolen vuoden. Viime kesänä tiesin, että pian on kerrottava vanhemmilleni seksuaalisuudestani ja tyttöystäväni, mutta en ollut siihen vielä itse henkisesti valmis. Äitini oli aiemmin sanonut, että hyväksyy tytöt tyttöjen kanssa ja pojat poikien. Tyttöystäväni tuli viikonlopuksi meille ja viikonlopun jälkeen äiti tuli huoneeseeni ja kysyi että mikä tämä homo juttu nyt oikein on, hän oli todella vihainen. Aluksi ihmettelin, että mistä äiti tiesi suhteestani tyttöystävääni, mutta sitten tajusin omistavani kaksi fritsua kaulassani viikonlopun jälkeen. Äiti suuttui ja puhui päiviä siitä, miten olen valinnut väärän tien ja että hänen on vaikea hyväksyä tätä asiaa. Äiti ja isä riitelivät iltaisin tästä asiasta koska isänikin on rasisti homoja kohtaan. Äiti väitti, että he kyllä pitävät tyttöystäväni mutta ei vain pysty hyväksymään suhdettamme. Seuraavan kerran kun tyttöystäväni tuli meille kylään, ei kumpikaan vanhemmista hänelle moikannut. Pikkuhiljaa äiti ei enää puhunut asiasta ja siitä tuli jonkinlainen tabu. Isän kanssa en ole puhunut ollenkaan asiasta koska emme ole niin läheisiä. Väitin äidilleni olevani biseksuaali koska luulen hänen hyväksyvänsä sen paremmin. Vanhempani myös kritisoivat pukeutumistyyliäni (olen poikamainen), enkä uskalla kertoa olevani genderfluid.

Alkoi ajat, kun tunsin alakuloisuutta ja tunteen ettei minua hyväksyvä kotona. Ahdisti olla paikassa, jossa kaikki kamala oli tapahtunut. Aloin viiltelemään itseäni käsivarteen ja itkin joka yö. Tätä on jatkunut nyt yli kolme kuukautta. Tilanne ei tunnu etenevän ja en uskalla hakea apua esim. koulukuraattorilta koska pelkään että sieltä soitetaan kotiin (olenhan alaikäinen). En ole siis mahdollisesta masennuksestani kertonut vanhemmilleni koska luulen etteivät he hyväksyisi sitäkään.

Minua myös ahdistaa, jos tyttöystäväni pitää ottaa puheeksi vanhemmilleni. Asumme eri kaupungeissa, joten minun on aina ilmoitettava, jos lähden tyttöystävälleni tai toisin päin. Äidin äänensävy aina muuttuu kun esim. lähtöni tyttöystävälleni otetaan puheeksi ja se ahdistaa minua paljon.

Olen hyvin väsynyt koska tein koko kesän rankkaa työtä ja käyn lukiota. Tuntuu etten saa koskaan levätä ja en jaksa enää henkisesti arjessa. Koulunkäyntini menee huonommin ja itken edelleen joka yö ja välillä saatan satuttaa itseäni, koska nuo asiat eivät mene mielestäni pois. En tiedä mitä pitäisi tehdä
Lue vastaus
En tiedä mitä tähän pitäisi kirjoittaa. Tuntuu vaan tosi pahalta.

No tuotanoin... Puberteetin kynnyksellä alkoi pojat kiinnostaa. Kulutin valtavasti voimavaroja peittääkseni 'homouteni'. Tätä jatkui lukion loppuun asti. Sitten muutin uuteen kaupunkiin yksin asumaan. Sain tilaa ajatuksilleni ja uusia näkökulmia tilanteeseen. Myönsin itselleni olevani homo.

Harrastin ekaa kertaa ikinä seksiä miehen kanssa. Minuun ei sattunut, olin euforiassa. Mieleni laukkasi villisti. Olin vapaa oma itseni.

Myöhemmin olen ollut muiden miesten kanssa. Suhteet ovat olleet lyhytikäisiä. Olin kuitenkin varma homoudestani.

Sitten naisfantasiat alkoivat eksyä päähäni. Ensin yksittäisinä kuvina ja ajatuksina, myöhemmin haaveiluna. Järkytyin. Minähän olen homo!

Alkuhuuman jälkeen olen hylännyt btm roolin. Pidän sitä epämukavana ja vastenmielisenä ajatuksena. Olen silti ollut vain miesten kanssa.

Tämän hetkinen 'säätö' on jatkunut yli puoli vuotta. Siis miehen kanssa. Seksi on alkanut tuntua tylsältä. En alunperinkään ollut kovin romanttisessa suhteessa, mutta tuntuu kuin mitään tunteita ei enää olisi.

Jokin aika sitten aloin katsomaan hetero- ja lesbopornoa. Erityisesti naisten rinnat kiihottivat, ja hiukset. Genitaalit niin naisilla kuin miehillä ovat epäkiinnostavan näköiset.

Nyt olen alkanut miettiä, josko identiteettini olisi kuitenkin bi. Olen huomannut, että miehiin liittyvät ajatukset ovat olleet lähinnä seksifantasioita. Ja romantiikassa olen kokenut karvaita pettymyksiä. Löydän mieleni sopukoista haaveita lapsista naisen kanssa. Olen hämilläni.

Olen viimeisen parin vuoden ajan ollut avoimempi muutamalle läheiselleni ja he ovat sanoneet, että olen aina vaikuttanutkin homolta. Pidän itseäni kuitenkin melko maskuliinisena ja olen saanut kuulla kehujakin tästä partreneiltani. Tämä minun ilmeinen homouteni yllätti ja vähän loukkasi.

Nyt kun olen löytänyt itsestäni bi-puolen, tuntuu kuin ihmiset luulisivat minun valehtelevan, keksivän sepustuksia, joilla pääsisin 'takaisin' heteron rooliin. Minut tyrmätään täysin jos ilmoitan kiinnostuneeni myös vastakkaisesta sukupuolesta. Koen tämän kovin nöyryyttäväksi. Välillä kiellän itseltäni bipuoleni - minähän olen homo, kaikki sen tietää. Ja yhä uudestaan naiset hiipivät mieleeni.

Olen epätoivon partaalla tilanteessani. En tiedä kuka olen tai mitä haluan. Kaikki muut sen sijaan tuntuvat sen tietävän ja ovat valmiina tyrkyttämään apuaan, siis sillä ehdolla että olen homo ja tulossa kaapista. Bi en voi olla. Yritän vain valehdella itselleni, että pitäisin naisista.

Kysynkin: mitä voin tehdä? Mistä tiedän mihin lokeroon kuulun? Voinko ikinä olla parisuhteessa naisen kanssa ilman lähipiirini supinaa selän takana.
Lue vastaus
Hei

Olen 23-vuotias muunsukupuolinen Lahdesta ja minulla on sellainen olo kuin olisin hyvin yksin tämän asian kanssa. Olen tullut ulos kaapista äidilleni, siskolleni ja entiselle opettajalleni. Loppu suvulle ei missään nimessä saa kertoa, koska he oletettavasti tekevät perheestäni pahempia mustia lampaita kuin jo olemme.

En kuitenkaan tunne että voin puhua näistä asioista kotonakaan. Tuntuu kuin kiusaisin äitiä aina kun puhun näistä asioista, enkä kehtaa vaatia että hän ei kutsuisi minua mimmiksi, tytöksi etc. Yritin olla kovana asiasta aluksi, mutta hermostutin äitini sillä, niin luovutin. Nyt se kaduttaa, koska se häiritsee. Siskolleni sanoin vain etten ole tyttö enkä poika, koska äidin mukaan hänkään ei ymmärrä. Tähän vielä se, että tahtoisin eroon rinnoistani, mutta en uskalla tehdä päätöksiä äidin ja suomen lain säädännön takia. Bindaus ei tunnu enää oikein auttavan asiaa...

Anteeksi että tämä on niin jaaritteleva viesti, mutta lopullinen kysymys on kait se, että pitäisikö minun yrittää puhua tästä lisää vai ei?

Kiitos!
Lue vastaus
Moro, olen 14-vuotias, enkä ole oikein varma sukupuolestani. Biologinen ja juridinen sukupuoleni on tyttö, mutta minusta tuntuu kummalliselta, kun minusta puhutaan "tyttönä" "neitinä" tai "naisena". Minulla on lyhyet hiukset ja olen aina käyttänyt miesten vaatteita, jos olen saanut valita. Haluaisin binderin, mutta en juurikaan tarvitse sitä, eikä Suomessa ei oikein myydä bindereitä enkä ole uskaltanut kertoa vanhemmilleni tästä mitään. En tykkää vartalostani tai naamastani, enkä ole uskaltanut mennä esim. uimaan vartaloni takia, lähinnä sen takia että minun pitäisi pitää "naisten uimapukua", ja ihmiset ajattelisivat minua tyttönä. En tykkää puhumisestakaan, koska vaikka ääneni on melko matala, sen kuullessa ajattelee ensimmäisenä että "Jaha, tuo on tyttö".

Molemmat vanhempani ovat melko homo- ja transfobisisia, mutta isäni on sanonut että hyväksyy minut vaikka olisin mitä, mutta pelkään silti heidän reaktioitaan.

Enkä ole varma, olenko trans, vai onko tämä vain joku epämääräinen vaihe jolle nauran kymmenen vuoden päästä. Minua pelottaa, että jos esim. aloitan testosteroonin oton tai poistatan rintani, ja sitten joku päivä heräänkin että "ei helvetti, kadun kaikkea"
Lue vastaus
Hei!

Olen 24 vuotias homoseksuaali nainen ja n kaksi vuotta sitten tulin puhelimitse kaapista äidilleni.. kotonani on aina ollut hyvinkin suvaitsevainen ilmapiiri ja olen kerran jopa kuullut äitini toteavan, ettei hänelle olisi väliä jos joku lapsista olisi lesbo, mikä silloin teini-iässä tuntui helpottavalta, vaikka oman seksuaalisen suuntautumisen pohdinta olikin vielä vaiheessa. Esimerkiksi koulussa tai työelämässä asia on myös ollut täysin ok ja olenkin tullut kaapista ulos jo melkein kaikkialla enkä ole kohdannut mitään selkeää syrjintää aiheen tiimoilta.

Kuitenkin äitini reaktio puhelimessa yllätti minut yhtä paljon kuin kaapista ulos tulemiseni hänet.. itkuisesti soperrettujen melkoisen asiattomien kysymysten ja kiellon kertoa kenellekään jälkeen olen kuullut äitini asian käsittelystä väliraportteja lähinnä sisaruksiltani, joiden mukaan käsittely on ollut ilmeisesti raskas ja itkuinen. Viime kesänä sain myös hämmentävän puhelinsoiton, jossa ensin äiti käski minua kertomaan suuntautumisestani sukulaisille, minkä jälkeen kielsi kertomasta, minkä jälkeen ilmoitti että kaveriporukkani on lesboksi muuttumisen jälkeen muuttunut ihan kauheaksi (whaat?) ja minun pitäisi pitää sosiaalinen mediani yksityisenä (en somessa ole kokenut tarpeelliseksi toitottaa seksuaalista suuntautumistani, mutta jotain häiritsevää siellä sitten ilmeisesti oli). Tämän jälkeen tuli onneksi seuraavana päivänä vähän katuvaisempi soitto, missä toteamus että minun pitäisi ymmärtää asian olevan hänelle vaikea edusti ilmeisesti anteeksipyyntöä.

Joka tapauksessa näiden episodien välissä yhtään kenenkään seksuaalinen suuntautuminen on täysin tabu aihe perheessämme, itsekään en halua millään tavalla viitata mihinkään oman elämäni ihmissuhteisiin, etten vaan saa aikaan mitään kohtausta. Olen aika huono puolustamaan omaa kantaani ja konfliktitilanteissa (esim. liian henkilökohtaiset tai syyllistävät kysymykset) menen yleensä aika jäihin ja mielellään vetäydyn. Rauhallisesti ja hyvässä ilmapiirissä voisin asiasta keskustella.

Alun perin ajattelin, että ajan myötä asia helpottaa, nyt olen viime aikoina pohtinut, että onko mitään mitä voisin tehdä auttaakseni äitiäni saamaan tälle jutulle vähän normaalimmat mittasuhteet, vai pitääkö tällaista salailua ja aiheen välttelyä jatkaa ikuisuuksiin... Tuntuu että hän kuvittelee minun elävän jotain mystistä undergroundlesboelämää, kun oikeastihan näin sinkkuna seksuaalinen suuntautumiseni ei näy arjessani pahemmin ollenkaan. Äitini ei käy töissä, hänellä ei ilmeisesti ole oikein ystäviä kenen kanssa kehtaisi asiasta puhua, saatikka sukulaisten kanssa, kenen kanssa hän olisi läheisempi. Paitsi pikkusisarusteni, jotka ovat kyllä ihailtavasti jaksaneet kuunnella, mutta minusta on jotenkin ikävää että minun elämäni melko henkilökohtainen asia on tällä tavalla muiden hartailla puitavana ja selvitettävänä.

Harmittaa myös, kun arvelin että kaapista tulon jälkeen voisin olla vapaammin eikä olisi oloa, että salailen jotain, mutta tilanne on oikeastaan jo melkeinpä päinvastainen kun joudun asiasta kuitenkin vaikenemaan. Ehkä oli virhe tulla kaapista, kun meidän perheessä ei romanttiset ihmissuhdeasiat muutenkaan ole mikään luonnollinen keskustelunaihe.. Osaatteko neuvoa miten saisin tilanteen korjattua?
Lue vastaus
Olen 16-vuotias lukion 1. luokkaa käyvä tyttö. Keväällä multa kysyttiin, olenko lesbo. Siinä sitten vähän hätäännyin ja sanoin, että en ole. Sitä ennen kuitenkin olin ajatellut olevani bi, mutta olin kieltänyt sen itseltäni, koska minulle on kotona aina kerrottu, että homoseksuaalisuus on syntiä, eikä vanhemmat tule ikinä sitä hyväksymään. Sen jälkeen aloin miettimään, että olenko oikeasti bi, vai enkö vain halua aiheuttaa niin suurta järkytystä läheisilleni, kun joskus kerron heille. Suurin osa läheisistäni on siis todella uskonnollisia. Noin vuosi sitten olin vähän ihastunut yhteen poikaan, mutta en olisi todellakaan halunnut olla sille muuta ku kaveri. Olen miettinyt kertovani lähiaikoina parille kaverille ja olen yrittänytkin, mutta sanat ei vaan ole tulleet suusta. Mietin vaan, että voinko oikeasti tietää olevani lesbo, jos en ole ikinä edes kunnolla ihastunut tyttöön? Ja mitä sanon kavereille, jos ne alkaa kysyyn, että miten voin esim. tietää olevani lesbo?
Lue vastaus
Olen nainen 17v ja olen jo pari vuotta tiennyt, että pidän naisista, miehet eivät kiinnosta ollenkaan, joten olen lesbo. Olen täysin sinut sen kanssa ja kaikki on hyvin. Pukeudun miestenvaatteisiin ja minulla on lyhyet hiukset, koska ne tuntuvat minulta itseltäni. Mutta nyt olen vähän aika sitten alkanut miettiä kehoani...
Luulin, että se on vain ohi menevää, mutta se on jäänyt kalvamaan. En tunne olevani nainen, mutta en mieskään eli en halua miehen kehoa.

Minua ahdistaa kutsua itseäni naiseksi tai sanoa jollekin olevani nainen. Myös terveyslomakkeiden täydennys ahdistaa tai mikä vaan lomake johon pitää kertoa sukupuoli. Ahdistaa myös naisten pukuhuone. Ei se, että siellä on muitakin vaan oma kehoni ahdistaa... En tiedä mikä olen, jos en tunne olevani nainen tai mies ja kehoni vaivaa minua. Kehossani minua vaivaa eniten rintani.

Haluan poistaa rintani, jotta tuntisin itseni paremmaksi, että silloin "en ole nainen, mutta en mieskään"-tyylillä.
Minkä ikäisenä voi poistaa rinnat ja paljonko se maksaisi? Minkälainen prosessi se on? Onko kuukautisten lopettaminen mahdollista? Jos on miten?

En ole kertonut vanhemmilleni tai sisaruksilleni. He eivät tiedä, että olen lesbo tai tästä keho asiasta mitään.
Uskon, että vanhempani hyväksyisivät minut lesbona, mutta olen epävarma hyväksyvätkö he minut jonain muuna kuin naisena tai miehenä. Sisarukseni pelottavat minua eniten. He ovat puhuneet minun kuullen negatiivisesti seksuaalivähemmistöstä, kuinka transsukupuoliset ovat ällöttäviä ja että homot ja lesbot eivät saa tulla heidän lähelleen ja kaikkea tämmöistä. Tuntuu että he eivät hyväksy muita kuin heteroita ja "normaaleja" ihmisiä. Sävy jolla he puhuvat tuo heti ahdistuneen tunteen. Olen heidän kanssaan myös paljon tekemisissä. Jos kerron heille, niin pelkään, että se rikkoo välimme pysyvästi.

Ainoastaan lähimmille ystävilleni olen kertonut ja he ovat hyväksyneet minut ja auttaneet ja tukeneet minua, mistä olen helpottunut ja kiitollinen. He ovat tukipilarini. Miten voin kertoa vanhemmilleni ja sisaruksilleni näistä asioista? En tiedä miksi kutsua itseäni tai mikä olen... Toivon että kertoisitte vastaukset kysymyksiini ja siihen että mikä/kuka olen. Ja mitä minun kannattaa tehdä. Haluaisin kutsua itseäni joksikin.

KIITOS!
Lue vastaus
Sanoin kaverilleni aluksi että musta tuntuu että olen genderfluid se oli okei sen kanssa mutta kun puhuin uudestaan sille se sanoi että hän ei voi otta minua tosisaan.
Se on ite osa LGBT ja sillä on toisiakin ystäviä joka on siitä mutta, mitä pitäisi tehtä?
Lue vastaus
Niin minusta on tuntunut noin vuoden verran, että haluaisin näyttä pojalta (masculine) mutta ennen sitä en edes miettinyt tämmöisestä oli vaan ihan tiukasti kiinni sukupoolirooleista jne.
Nyt haluaisin vaan mennä kauppaan ja ostaa vaateita vain sellaisia, jotka näyttävät minusta kivalta. Olen myös miettinyt, kuinka paljon erilainen elämäni olisi, jos olisin syntynyt poikana. Haluaisin leikata hiukset lyhyeksi mutta äitini ei lupaa ja siksi että näyttäisin pojalta....
Lue vastaus
Moi! Olen kohta 16 vuotias tyttö. Olen pienestä asti tiennyt että tykkään sekä tytöistä että pojista. Minun vanhempani eivät hyväksy minun seksuaalisuuttani ollenkaan, he uhkaavat heittää minut ulos kotoa tämän takia. Mitä minun pitäisi tehdä?
Lue vastaus
Moi olen 14v ftm ja haluaisin tietää koska hormooneija saa aloittaa. Ja miten saisin vanhemat suostumaan siihen
Lue vastaus
Moikka! Olen kohta 19 v tyttö ja noin vuosi sitten tajusin olevani lesbo. Tämä vuosi on ollut elämässäni yksi vaikeimmista identiteettipohdintojen yms. takia. Itse asian hyväksymiseen meni oma aikansa (tosin välillä tulee edelleenkin hetkiä, jolloin haluaisin uskoa, että olen hetero, kuitenkin tiedän, että niin ei ole) mutta tiedän että haastavin vaihe on vielä edessäpäin. Tällä hetkellä kukaan läheiseni ei tiedä, tai niin ainakin luulen. Välillä tuntuu siltä, että kaverit olisivat aavistaneet jotain nettikäyttäytymisestä tyylistäni tai siitä että en yksinkertaisesti ole enää lähestynyt poikia/puhunut kenestäkään ja muutenkin ollut hyvin vaitonainen heidän puhuessaan seurustelusta yms. Näytän kuitenkin täysin heterolta, joten asiaa tuskin aivan helposti tajuaa. Suurimmaksi ongelmaksi kuitenkin on muodostunut äitini, joka on erittäin homofobinen. En ole asiaan ennen niin paljon kiinnittänyt huomiota, mutta nyt kuluneen vuoden aikana olen kuullut jo liian monta kertaa, kuinka hänen mielestään homot/lesbot ovat niin ällöttäviä ja jos sellaista näkyy televisiossa hän vaihtaa heti kanavaa. Kuitenkin lesbot ovat hänen mielestään vielä paaaaljon vastenmielisempiä kuin homot.

Kun olin nuorempi, äitini kyseli jatkuvasti miksei poikaystävää ja että olenko lesbo, jolloin tietysti suutuin ja kielsin asian (kun en ollut silloin edes tietoinen). Nykyään luulee minun vain olevan hyvin nirso ja joskus myös vitsailee asialla. (En ole siis ikinä seurustellut kenenkään kanssa, tapaillut kyllä muutamia poikia, muttei niistä ikinä kehittynyt mitään.) Tiedän että jos haluan elää onnellista ja normaalia elämää, minun on kerrottava jossain vaiheessa. Se vain on todella suuri kynnys.

Kysymys kuuluukin, miten voisin lähestyä asian kertomista ystävilleni sekä etenkin äidilleni? Olisiko parempi kertoa vasta sitten kun muutan esim. pois kotoa?
Lue vastaus
Terve! olen 13 v bi transpoika ja olen jo tullut kaapista. Mulla ei ole kavereita joille puhua, mutta mulla on 15 -vuotias transpoika "veli", joka kutsuu mua Viljamiksi koska niin pyysin. Hän asuu kuitenkin kaukana minusta. Perhe on nyt kuitenkin ongelma. He sanovat, että jos kerran olen poika niin mun pitää tehdä poikien hommia ja lopettaa kaikki akkamaiset jutut. Se loukkaa aika paljon, sillä eihän vaatteilla, tekemisillä ja väreillä ole sukupuolta. En saa mistään lähipiiristä tukea tai apua. Vanhempani tarvitsevat jonkun kelle puhua näistä ja neuvoja, miten toimia trans sukupuolisen kanssa. Tunnen itseni hyvänä sellaisena kuin olen mutta en halua, että vanhempani häpeävät minua.
Lue vastaus
Moikka, oon 13-vuotias tyttö. Oon viime aikoina miettiny aika paljon mun seksuaalista suuntautumista. Oon ollu ihastunu molempiin sukupuoliin. Luen mielelläni seurustelutarinoita, ja pidän jokaisesta yhdistelmästä (lesbopari, homopari, heteropari) kunhan on kirjoitettu hyvin. Mun oman ikäluokan pojat ei kiinnosta, enkä tällä hetkellä oo mitenkään erityisen ihastunut yksittäiseen tyttöönkään. Ilta-Sanomissa oli kuvasarja alastomasta naisesta uimassa, ja oon katsellut niitä kuvia jo pari kertaa, koska saan niistä sellasen mukavan tunteen.

Mua pelottaa lähinnä se, että mulla ei oo ketään jolle puhua sillee ei-anonyyminä. Mun isä on aika vähäpuheinen, joten en oikeen koe luontevaks jutella hirveesti sille, vaikka se varmasti ottais sen hyvin. Mulla ei oikeen oo kavereita, en uskalla puhuu terkkarille tms., mun opettajat on kivoja mutta en haluu sotkea tätä opiskeluun, koska mua nolottais nähä sitä opettajaa jos kertosin.

Mun äiti on pahin. En nyt kerro kaikkee siitä, koska tää teksti venyis liikaa, mutta se siis puhuu olettaen, että meen varakkaan miehen kanssa naimisiin, otan sen nimen, hankin muutaman lapsen ja jään mahdollisesti kotiäidiksi. Mun äiti haukkuu mua aikalailla kaikesta, jossa oon sitä parempi, kuten arvosanat. Ja se tosiaan puhuu alentavasti kaikista, jotka ei oo sellasia "perusheteroita".

Mutta siis, voisinkohan määritellä itteni biseksuaaliks ja miten voisin puhuu jollekin tästä? Kiitos jo etukäteen ♡
Lue vastaus
Miksi eräät poliittiset tahot ja muut toimijat, sekä yksityishenkilöt, saavat tasa-arvoon pyrkivässä yhteiskunnassa toimia ja kampanjoida seksuaalivähemmistöjä vastaan ilman, että tällaisesta toiminnasta seuraa rangaistusta? Eikö seksuaalivähemmistöjen vastainen toiminta ja kampanjointi ole kiihottamista kansanryhmää vastaan? Vastaavasti edelleen poliittisissa piireissä ym. käydään keskustelua asioista, joiden tulisi olla valmiiksi pureskeltuja ja itsestään selviä.

Homoseksuaalina haluan muistuttaa siitä, että homoseksuaaliseksi synnytään, homofobiseksi kasvatetaan ja homofobiseksi kasvattamiselle on tultava loppu. Edelleen tämä ei lopu niin kauan, kun eräät toimijat saavat levittää homo- ja muiden seksuaalivähemmistöjen vastaista kampanjaa.

Olen itse perheestä, jossa on pyritty kasvattamaan lapsista homofobisia. Tässä vanhempani ovat sisarteni kohdalla onnistuneet. Kärsin tästä suunnattoman paljon. En voisi kuvitellakaan kertovani perheelleni seurustelevani pojan kanssa.

Tässä tuli nyt asiaa jonkin verran. Halusin vain välillä kirjoittaa, mitä viime aikoina on liikkunut mielessä.
Lue vastaus
Hei, olen jo pitkän aikaa ajatellut tällaista asiaa: Tulin noin. 4 kk sitten kaapista ulos trans-poikana (female to male), ja kerroin siitä äidilleni. Äiti sanoo, että hyväksyy, mutta hän ei ymmärrä. Hän ei osaa nähdä eroa transpojan ja tomboyn/poikamaisen tytön välillä. Isäni taas kuuli asiasta äidiltä, joka esitti asian "ohimenevänä" ja "vaiheena". Olisin kuitenkin halukas tulevaisuudessa keskustelemaan sukupuolen korjauksesta yms. En saa siihen vanhemmiltani minkään näköistä tukea ennen kuin olen täysi-ikäinen, koska isäni sanoi, että jos haluan korjata sukupuoleni (hän esitti asian "sukupuolenvaihdokseni, joka sai minut ärsyyntymään) minun on oltava 18 -vuotias, koska hän ei suostu allekirjoittamaan mitään...

Olen yrittänyt puhua koko perheelleni (äiti, isä, veli) mutta he eivät huomioi minua, he eivät huomioi, etten halua minua kutsuttavan sen enempää "tytöksi" kuin "prinsessaksikaan". He pitävät minua vain poikamaisena tyttönä. Miten ikinä aikuisena he voisivat koskaan nähdä minua heidän poikanaan, kun eivät nytkään suostu edes ajattelemaan asiaa. Jos hormonihoitojen ja nimen vaihdoksen sun muun jälkeenkin he kutsuvat minua syntymänimelläni, niin mistä se kertoisi? Eivätkö he tosiaan arvosta yhtään? Tiedän että asian sulattelu ja käsittely vie aikaa, mutta olettaisin asian odottamalla menevän eteenpäin, mutta eipä mene. Mitä heille pitäisi sanoa?
Lue vastaus
Hei! Olen 11-vuotias tavallinen koulutyttö Pohjanmaalta. Tai ei nyt niin 'tavallinen', kuin oletettaisiin. Olen ihastunut erääseen tyttöön. Tutustuttiin sitten paremmin ja meistä tuli oikein parhaat ystävät. Tunsin pian jotain outoja ja vahvoja tunteita tämän tytön seurassa ja sitten... En tiedä miten se tapahtui, mutta me vain... Suutelimme. Siinä minun huoneeni sängyllä, me suutelimme toisiamme hetken ja ihanalta se tuntui. Sen teimme vielä toisella ja kolmannella kerralla. Ne tunteet olivat varmasti rakkautta.

Sitten olen kuullut äitini puhuvan epäluuloisesti näistä muista seksuaaleista kuin heterot. Isäni taas suhtautuu muihin seksuaaleihin neutraalisti ja hyväksyy sen, mikä tahansa minusta tuleekin. Isovanhemmat äidin puolelta taas ovat ihan "herran jestas!". Niille en edes yritä kertoa. Entä sitten kun he olettavat, että menen naimisiin miehen kanssa ja sitten parinani olisi vaikka nainen? Haluaisin kertoa, mutten pysty. Vaikeaa on varmasti toisellakin tytöllä. Ja tunnustan ainakin tässä vaiheessa olevani lesbo. Isäni ja äitini ovat sitä paitsi eronneet, eikä äiti luota isään ja välttelee tätä. Sain joskus isäpuolen, joka huusi, uhkaili ja syytti minua.
Lue vastaus
Olen kohta 23 täyttävä mies joka kuitenkin tuntee olevansa nainen. Tässä on monta vuotta mietitty, tuskailtu ja ahdistuttu tämän asian takia, että nyt on aika alkaa tehdä asialle jotain... mutta en tiedä mitä. Mitkä ovat ensimmäiset askeleet, kun alkaa sukupuoltaan muuttamaan? Samoiten minua huolettaa sukulaiset jotka ovat kaikkea "lieveilmiöitä" vastaan. Miten heille olisi viisainta tästä asiasta kertoa.
Lue vastaus
Moi olen 13 vuotias tyttö ja olen lesbo ja mun pitäisi kertoa mun kamuille ja perheelle mutta en tiedä miten. Viimeksi kun yritin kertoa mutsi sano, että ei 13 vuotiaan muka tiedä. Sen jälkeen se on sanonut, että homot ja lesbot on vaan joku muoti-ilmiö. Oon yrittänyt kertoa sen ehkä miljoonaa kertaa mutta ei ne Urpot tajuu sitä ja jos sanon faijalle niin se varmaan vetäisi hirveet pultit.
Joten mitä pitäs tehä ? ?
Lue vastaus
Olen kolmen lapsen äiti. Heidän isänsä kanssa olin kaksikymmentä vuotta yhdessä. Vuosi sitten uskaltauduin tulemaan kaapista eräälle silloiselle kaverilleni: olen homoseksuaali transmies. Eihän se hyvin mennyt, en jaksa mennä yksityiskohtiin, enkä itseasiassa niitä tiedäkään, mutta kuten sanottua, hän on nyt entinen kaverini.

Meni yli puoli vuotta, kun uskaltauduin vihdoin sanomaan saman aviomiehelleni. Hän kiitti luottamuksesta, sanoi olevansa aina mun tukenani, mitä ikinä tekisinkään, mutta että koska ei itse ole homo, ei koe voivansa jatkaa yhteiseloa minun kanssani. Erosimme siis.

Nyt asun yksin. Minulla ei ole enää parasta kaveria, mulla ei ole enää aviomiestä, jolle itkeä huoliani. Niille yhden käden sormilla laskettaville kavereilleni en uskalla avautua. Kaksi edellistä kertaa olivat niin tuhoisia. En tiedä kuinka selviäisin, jos menettäisin heidätkin. Sukulaiset eivät tiedä, he eivät taida ymmärtää miksi erosimme. Tuntuu että kaikki pitävät minua syyllisenä. Tunnen itseni erittäin huonoksi ihmiseksi.

Nyt olen sitten tilanteessa, jossa tavallaan olen ulkona, tavallaan en, koska en ole kertonut kaikille. En myöskään oikein tiedä mitä mä haluan. Binderiä olen kokeillut, en pidä siitä kuinka kuuma se on. Pelottaa silti masektomia. Huomaan etten oikein enää jaksa huolehtia itsestäni. En usko rehellisesti voivani koskaan saada ihmissuhdetta, joka perustuisi totuudelle. Minut on hylätty kahdesti sen takia mitä olen. En jaksa uskoa, ettei niin tapahtuisi vastakin. Rehellisesti, ellei minulla olisi lapsia, harkitsisin päivieni päättämistä. En vain oikein näe mitään mieltä tässä, olen lähinnä vaivaksi muille, ja paheksunnan kohde, jätinhän mieheni "ilman mitään syytä".

En osaa kuvitella tulevaisuuttani. En oikein näe edes viikkoa eteenpäin. Hävettää tännekin kirjoittaminen. En käsitä mitä mun pitäisi tehdä.
Lue vastaus
Hei! Lapsuudessani halusin leikkiä tyttöjen kanssa mieluiten, olin vilkas poika mutta tyttöjen maailma kiehtoi! olin kuitenkin mukana poikana, suutelin tyttöjä ja esitin aina leikeissä miestä. Poikien kanssa, ainakin naapurinpojan kanssa leikkiessäni halusin hänen kanssaan olla tyttö, suutelimme ja leikimme kotia, jossa olin aina tyttö! Minulle jäi varjo, joka on seurannut minua tänne saakka!

Olen elänyt elämääni heterona, johtuen ajasta jossa elin, pohjanmaan ahtaassa yhteisössä ei ollut tilaa poikkeaville, menin naimisiin, joka johti eroon (ei tästä syystä) mutta toinen kerta jo onnistui, perhe on mielestäni voinut hyvin. Jotain on puuttunut, olkapääni takana on ollut hän, joka on kuiskannut useasti voimakkaastikin, kun on eteeni tullut upea poika, myöhemmin mies. Se on johtanut unelmiin olla jälleen tyttö miehen kainalossa. Ei se ole toteutunut, mutta en tiedä mitä tehdä. En haluaisi rikkoa perhettä mutta tunnen, jotain suurta on kokematta!!!

ps. Olen syntynyt 1940-luvulla. Taitaa olla toivotonta enää tehdä asialle mitään! En olisi uskonut, että saisin kirjoitettuani teille, olen helpottunut!
Lue vastaus
Koen itseni mieheksi naisen kehossa. Vanhempani haluavat muuttaa minua heteroksi yms.. Olen kertonut läheisimmille ihmisille asiasta. Vanhempani eivät halua hyväksyä asiaa. Olenko tehnyt jotain väärää, että minun vanhemmat eivät hyväksyisi asiaa?
Voinko tehdä asialle jotakin, että minut hyväksyttäisiin sellaisena kuin olen, etteivät ihmiset muuttaisi minua sellaiseksi kuin toivoisivat?
Lue vastaus
Hei, olen 18-vuotias tyttö, ja vuosi sitten tajusin olevani bi-seksuaali. Tällä hetkellä naiset kiinnostavat enemmän kuin miehet. Kavereille seksuaalinen suuntautumiseni on ok, mutta vanhemmat eivät hyväksy homoja tai bi-seksuaaleja. Miten heille voisi asiasta kertoa? Minulla on pientä säätöä yhden tytön kanssa, mutta vanhemmat kyselevät jatkuvasti milloin poikaystävä tuodaan näytille ja kettuilevat siitä että oon varmaan lesbo kun ei poikia näy. Heidän asenteensa on todella negatiivinen seksuaalivähemmistöjä kohtaan...
Lue vastaus
Moi! Oon 19-v. tyttö joka on jo vuoden ajan ollut epävarma seksuaalisuudestaan, eikä uskalla tehdä asialle mitään. Koko suku on homofobinen, joten minullekin opetettiin jo ihan pienenä, että kaikki muu paitsi heterona oleminen on väärin. Onneksi sain tietää asioista lisää ja hyväksyin seksuaalivähemmistöt yläasteella.

Vuosi sitten tajusin jotenkin olevani bi. Se tuntui oikealta ja hyväksyin seksuaalisuuteni, mutta en ole uskaltanut tulla kenellekään ulos kaapista, koska pelkään muiden reaktioita, vaikka tiedänkin että ystäväni hyväksyisivät minut.

Mutta nyt olen alkanut miettiä seksuaalisuuttani. Minulla ei ole mitään kokemusta, joten voinko vielä määritellä itseäni miksikään? Sen lisäksi, olen pohtinut paljon ihastuksiani ja mieltymyksiäni. Minulla on ollut pari ihastusta ja ne kaikki ovat olleet poikia kohtaan. Haluaisin olla pojan kanssa joskus suhteessa. Mutta seksi poikien kanssa ei tunnu kiinnostavan samalla tavalla kuin tyttöjen kanssa. Muistan, kuinka jo ensimmäisissä seksuaalisissa fantasioissani pidin paljon enemmän kahden naisen välisestä seksistä kuin miehen ja naisen. Se on aina tuntunut huomattavasti kiihottavammalta. Olen katsonut myös pornoa, ja lesboporno on huomattavasti parempaa kuin heteroporno.

En ole varma olenko hetero vai bi. Pitääkö minun odottaa, että saan jotain kokemusta ja miettiä sitten mikä tuntuu oikealta? Tämä asia on ahdistanut minua jo pitkään, varsinkin kun asuu vanhempien luona ja tietää että jos olen bi ja he saavat joskus tietää, he varmaan heittävät minut ulos eivätkä varmaan halua nähdä minua enää ikinä. Apua?
Lue vastaus
Olen 14v tyttö ja en tiedä kuka olen tai mikä olen. Olen jo jonkin aikaa miettinyt, kuka olen, ja joskus tuntuu, että olen transsukupuolinen. Haluaisin kovasti olla poika koska miesten lihaksikas vartalo on niin kaunis ja haluaisin semmoisen itsekin, haluaisin kesäisinkin olla ilman paitaa niin kuin pojat.

Pidän myös jotenkuten naisen vartalostani, mutta se ei tunnu oikealta. Enkä uskalla puhua tästä kenellekään, koska kerroin parhaalle kaverilleni olevani tälläinen kuin olen ja hän lopetti kaveruutemme siihen. Pelkään sitä mitä muut ajattelevat. Pidän pojista ja yhdestä meidän koulun pojasta, mutta en halua menettää mahdollisuuttani olla hänen kanssaan yhdessä. Koska haluaisin olla niin kovasti poika, että itken joskus öisin ja joskus vihaan kehoani.

Olen ajatellut sukupuolen vaihtoa, mutta sekin pelottaa. Ensin pitäisi kertoa vanhemmille ja en halua saada huonoja välejä vanhempiini. Olen ajatellut kertoa kavereilleni, mutta en ole uskaltanut, kun en ole ihan varma mikä olen. Käytän hyvin paljon poikien vaatteita ja minua kiusataan siitä mutta en välitä kovinkaan paljoa mitä he minulle sanovat. Pidän kyllä myös mekoista ja hameista. Ja pitkistä hiuksistani. Ja naisellisuudestani. Mutta haluaisin olla niin kovasti poika, että se sattuu. En tiedä mitä teen.
Lue vastaus
Hei,

Olen 17-vuotias poika. Haluaisin kovasti tulla ulos kaapista ja kertoa homoudestani! Yhdelle parhaimmista kavereistani olen jo kertonut, mutta en osaa arvioida, kuka olisi seuraava kuulija – haluan saada muutaman kerran kertoa muille ennen kuin kerron perheelleni tai suvulleni. Vai kannattaisiko minun kertoa heti perheelleni?

Vanhempani ovat suvaitsevaisia ja varmasti hyväksyisivät minut sellaisena kuin olen, mutta äitini suku on lähes täysin avoimen rasistinen. En ole keksinyt järkevää tapaa tuoda asiaa julki suvulleni niin, että vanhempani eivät saisi kuulla asiasta sen enempää – en toki itsekkään aio sen enempää asiaa ruotia sukuni kanssa, jos heille se tuottaa ongelmia, mutta en haluaisi moisen asian takia rikkoa suhteita sukuuni.

Lisäksi kaveripiirini luultavasti myös hyväksyisi minut sellaisena kuin olen, mutta jatkuva homoläpän heitto ei ole tehnyt asiasta kovinkaan yksinkertaista...

Mikä olisi järkevin tapa edetä asioiden tiimoilla?
Lue vastaus
Olen 24-vuotias nainen ja jo pitkään identifioitunut biksi. En ole kuitenkaan liiemmin tuonut suhtautumistani esille. Olen aiemmin ollut sitä mieltä, että pyrin suhteisiin vain miesten kanssa, koska niin on helpompi; tämä kuulostanee setalaisten korvaan rajoittuneelta ja niin se onkin, mutta omassa tuttavapiirissäni päätös on mielestäni ymmärrettävä. Olen kyllä kysyttäessä vastannut aina rehellisesti ja muutaman läheisen kanssa saanut purkaa tuntojani enemmän.

Viime aikoina olo on ollut levoton ja masentunut ja olen alkanut kyseenalaistaa sekä omia ajattelumalleja sekä suuntautumistani. En ole ollut ikinä vakavassa parisuhteessa, vähemmän vakavia on ollut muutama. Nämä suhteet ovat olleet varsin epätyydyttäviä. Seksi ei ole tuntunut erityisen hyvältä, vaan olen saanut nautintoa lähinnä haluttavana olemisesta ja alistumisesta. En tiedä olinko yhdestäkään näistä miehistä todella kiinnostunut vai oliko kyse jostakin ihan muusta, halusta olla parisuhteessa koska muutkin tai halusta olla haluttava. Ylipäänsä kiinnostun ihmisistä seksuaalisessa mielessä äärimmäisen harvoin - ja jos olen rehellinen, niin kyllä ne ovat useimmiten naisia. Olen miettinyt aseksuaalisuuttakin, kai siinäkin on jonkinlaisia asteita? Seksin ajatus abstraktilla tasolla ja eroottisissa tarinoissa kiihottaa, mutta en pysty kiihottumaan kenenkään todellisen ihmisen ajattelusta, enkä koskaan ole saanut orgasmia.

Huomaan myös ajattelevani, että ehkä minä vain tarvitsen parisuhdetta vähemmän kuin ihmiset yleensä. Ehkä en tarvitse parisuhdetta? En tiedä. Minun on ollut vaikea ymmärtää ihmisten ahdistumista sinkkudesta, minullahan on laaja ystäväpiiri. Tiedän ahdistuvani lähinnä sen vuoksi, että mitä vanhemmat ja ystävät ajattelevat, kun en ole ikinä seurustellut. Säälivätkö ne, jos olenkin yksin? Minä olen usein ajatellut, että hyvät ystävät ja ystävien lapset riittäisivät minulle, jos vain voisin olla varma, että heillä on minulle aikaa, kun olemme vanhempia ja muilla on perheet... onko tällaiselle sanaa, tarvitseeko sille olla? Pelkään kyllä yksin jäämistä, ja heikkoina hetkinä olen vakuuttunut, että hommaan heterosuhteen ja lapsia vain välttääkseni sen.

Huomaat, että ajatukseni ovat sekavia. En osaa tunnistaa, onko kyse siitä, että olenkin lesbo (tai ainakin enemmän sinnepäin) vai onko vain niin, etten ylipäätään oikein kiinnostu ihmisistä samalla lailla kuin muut.

Mieleni tekisi tavata muita bi-naisia ja lesboja ja tunnustella, että ovatko omat kokemukseni ja ajatukseni heidän kanssaan samanlaisia. Myös aseksuaalisuudesta olisi hyvä saada puhua jonkun kanssa, tunnustella että sopisiko se minuun. Olen harkinnut, että etsisin satenkaariväkeä ihan Helsingin yöelämästä, mutta tämä on lopulta niin pieni kaupunki. En välittäisi avata pohdintaani koko tuttavapiirilleni ennen kuin tiedän itse enemmän.
Lue vastaus
Epäilen olevani lesbo, ajatus seksistä miehen kanssa inhottaa ja olen ihastunut tyttöön. En ole vielä tullut kaapista ulos, mutta haluaisin kertoa siitä parille harkitulle henkilölle, joista toinen on paras kaverini.

Olen ihastunut parhaaseen kaveriini, joka on hetero. Yhtenä päivänä keskustelu päätyi lesboihin. Kaverini rupesivat puhumaan kuinka hirveää olisi, jos joku kaveri olisi lesbo. Ihastukseni kohde sanoi, ettei ikinä voisi tykätä tytöstä sillä tavalla. Ja muut sanoivat, etteivät voisi olla henkilön kanssa koska heillä on pelko ihastumisesta. Mainitsin sitten siinä jotain, että minua ei haittaisi, vaikka ystäväni olisi lesbo ja heti kaikki syyllistivät. Haluaisin kertoa tästä jollekin mutta en uskalla koska juorut leviäisivät heti näin pienellä paikkakunnalla. Epäilen että kaverini alkavat kohta jo epäillä jotain. En haluaisi olla yksin tämän asian kanssa mutta menettäisin kaikki ystäväni siinä samassa. Enkä halua vielä kertoa vanhemmillekaan.

Olen ihan pulassa mitä mun pitäisi tehdä?
Lue vastaus
Hei, olen 16 -vuotias poika ja haluaisin avautua/kysyä mieltäni askarruttavista asioista. Tiedän että tämä on kysymistä varten mutta tahdon enimmäkseen vain avautua ja kysyä olenko normaali ja missä voisin puhua näistä asioista.

Olen pan-seksuaali mutta vielä kaapissa oikeassa elämässä, yksi ystäväni tietää. Internetissä esiinnyn avoimesti pan-seksuaalisena, mutta olen jo pari kertaa saanut kritiikkiä siitä etten oikeasti ole pan-seksuaali koska pidän enemmän tyttömäisistä pojista ja tytöistä kuin macho-miehistä.
Internetissä olen myös jakanut kuvia itsestäni useiden poikien ja miesten kanssa, roolileikkinyt, yleisesti sekä tyttönä. Usein tunnen seuraavana päivänä "krapulaa" eli mietin mitä taas tuli tehtyä. Usein minua huomattavasti iäkkäämmät miehet pyytävät kuviani, joskus pissaamis- tai köyttämiskuvia. Mutta minua häiritsee vain se että nautin erikoistenkin pyyntöjen toteuttamisesta ja itseni kuvaamisesta, onko tämä normaalia? Siis olenko exhibitionisti tai jotain?

Katselen myös pornografiaa, yleensä joka ilta. Yleisimmin hentaita (pornograafista animea tai mangaa) jossa esiintyy "trap" hahmoja (tytöiltä näyttäviä poikia) tunnen pornon vievän aikaa yöuniltani joita tarvitsisin lukiossa.

Sitten ihmissuhteista. Joskus ihastun anime- tai kirjahahmoon joka ihmetyttää minua jälkeenpäin. Kun pidän jostakin hahmosta, kuvittelen hänen kulkevan rinnallani koulussa yms. Tunnen myös olevani riippuvainen ihmisestä/hahmosta johon ihastun, varsinkin jos saan jonkinlaista vastakaikua...

Olen alistuva ja haluaisin myös pukeutua tytöksi sekä tulla köytetyksi. Pelkään erikoisten halujeni sekä useiden fetissieni ajavan karille tulevat rakkaussuhteeni jos niitä tulee olemaan.

Asioita ei myöskään helpota se että vanhempani eivät tunnusta homo- bi- tai panseksuaalisuutta edes olemassa oleviksi seksuaalisiksi suuntautumisiksi -> "Epäluonnollista" "tekosyitä"

Tahtoisin siis kysyä olenko normaali, marginaalitapaus vai jokin anomalia. Myös mahdollisista keskustelupalstoista olisi mukava tietää.

Kiitos vastauksista jo etukäteen, hei hei!
Lue vastaus
Terve! Olen 20-vuotias jätkä ja haluaisin avautua seksuaalisuudesta jollekulle. Reilu vuosi sitten aloitin armeijan ja nyttemin opiskelen yliopistossa. Olen aina esiintynyt heterona sekä kavereille että läheisille. Ongelmana on se, että viimeisien vuosien aikana olen huomannut ihastuneeni vain miehiin. Tytöt ovat omalla tavallaan söpöjä ja ihania, mutta melkein aina kiinnostus herää, kun tutustun paremmin johonkin jätkään.. Olen kerran seurustellut yhden tytön kanssa, mikä oli todella mukavaa ja pidin tytöstä kovasti, ero tuli sitten, kun aloitettiin koulut eri paikoissa. Muuten en ole seurustellut kenenkään kanssa, vaikka olisin halunnut.

Tälläkin hetkellä olen ihastunut korviani myöten yhteen luokan pojista, hauskaan ja pirteään hetero urheilijaan, joka on yksi uuden kaveripiirin jäsenistä. En kuitenkaan ole paljastanut kellekään mitään, koska pelkään. Minulla on nyt se oikea kaveripiiri, jossa viihdyn ja haluan olla, enkä haluaisi pilata juttua kertomalla, että pidän miehistä. Plus uskon vahvasti, että asenteet muuttuu väkisinki jos kerron. Pelkään myös että juttu alkaa levitä, jos kerron asiasta jollekkin. En haluaisi kuunnella kun porukka kuiskuttais kun meen ohi "Kato toi on homo", ja mitä näitä nyt on. Aloitin kesällä salilla käynnin ja olen saanut juuri luokkalaisista hyviä salikavereita ja kauhistelen vain mitä tapahtuu jos kertoisin. Perheestä nyt puhumattakaan. En haluais edes ajatella, iskä varmaan häätäis kotoa. Yhdelle etäiselle armeijakaverille olen maininnut sivunmennen asiasta ja häntä se ei hetkauttanut ja hän sanoi että se on okei, eikä tarvis häpeillä. Silti on eri asia puhua asiasta jollekkin, joka on periaatteessa tuntematon ja asuu jossain muualla. Ihan niin kuin täällä, heh.

Päivittäin ajattelen että, ei se mitään, ei kenenkään tartte tietää ja osaan elää asian kanssa. Mutta sitten aina joskus yön pimeinä tunteina melkein murrun, kun vaan tuntuu niin ahdistavalta ajatella kaikkea. Tulevaisuutta, mitä jos joudun olemaan yksin, mitä jos kaikki jätkäkaverit heittää vaan homoläppää eikä ota vakavasti tai rupeaa kokonaan välttelemään. Mitä jos kerron ja vanhemmat saa tietää. Nololtahan tällainen valittelu kuulostaa mutta tän kanssa oon joutunut elämään ja haluisin apua. Kiitos!
Lue vastaus
Voinko 30+-vuotiaana ilmoittaa ihmisille olevani muunsukupuolinen ts. sukupuoleton tai genderfluid? Millä tavalla sen teen? Entä jos tulee tilanne, jossa en ole valmis tulemaan kaapista läsnä oleville henkilöille, mutta ihmiset "jaotellaan" sukupuolen mukaan? Koen em. tilanteet aika hankalina. Olen kuitenkin syntymässä määritellyn sukupuolen näköinen.
Lue vastaus
Moi, mä oon biseksuaali ja oon ollu siitä varma jo lähes vuoden. Oon tullu kaapsista ulos mun kaveriporukalle. Kaikkien mielestä asia oli okei ja olin siitä todella helpottunut. Siitä on aikaa jo muutamia kuukausia. Tuntuu, että kuitenkin mun biseksuaalisuus on jotenki sellanen "ei siitä tarvii puhua". Mä nimenomaan haluaisin, että mun seksuaalisesta suuntutumisesta puhuttaisiin. Tiiän, voisin alottaa ite keskustelun mut musta vaan tuntuu, että ketään ei kiinnosta.

Muutenki tuntuu et biseksuaalisuus on "kevyempi" juttu ku homoseksuaalisuus. Ymmärrän tollasen ajatusmallin periaatteessa, mut se vaa monesti ärsyttää ja harmittaa mua. Mulle mun seksuaalisuus on iha älyttömän iso asia ja se on osa mua
Lue vastaus
Hei! Olen juuri 18 vuotta täyttänyt nuori transnainen ja olen käynyt TAYS:n nuorisopsykiatrian osastolla diagnosointitutkimuksissa jo melkein vuoden, joten diagnoosi (jos kaikki menee, kuten ajattelen) on melko lähellä. Arviolta elokuussa. Olen itse sinut asian kanssa ja monet ystävistäni tukevat minua - sekä arkisen elämän ystävät että nettitutut.

Suurin ongelmani on kuitenkin vanhempani. Heistä kumpikaan ei vaikuta hyväksyvän päätöstäni tulla naiseksi. Erityisesti huolestuneeksi tulin viestikeskustelusta, jonka kävin äidin kanssa tänään mennessäni kotiin jo kuudennelta käynniltäni. Hänen kysyessä, tunnenko itseni edelleen tytöksi, vastasin luonnollisesti kyllä, jonka jälkeen hän kysyi, pärjäänkö minä, jos välimme katkeavat. En tiedä, onko tämän tarkoitus olla jokin shokeeraava uhkaus, joka saa minut pohtimaan asiaani vielä kerran vai onko hän oikeasti hylkäämässä minut. Isäni reaktiosta en tiedä, mutta samankaltaisen suhtautumisen huomioon ottaen epäilen, että riski on myös sillä suunnalla.

Vanhempieni erottua ja äitini muutettua pois kotiseudulta aloitettuani lukion olen asunut isäni luona. Aloitan syksyllä ylioppilaskirjoitukset ja tavoitteenani olisi tulla keväällä 2016 ylioppilaaksi. Tässä on kuitenkin pieni pulma: Vanhempieni tulojen takia en voi saada tukia ennen kuin täytän 20. Jos välit vanhempiini katkeavat, en kyllä voi elää heidän luonaan, mutta en myöskään muuttaa omilleni rahapulmien takia. Mietinkin siis, että onko mitenkään mahdollista saada vanhempani jotenkin ymmärtämään tilanteeni ja ehkä hyväksymään se. He ovat itsekin käyneet jokusen kerran käyntieni yhteydessä TAYS:lla jutustelemassa, mutta he eivät kykene tästä huolimatta ymmärtämään. Missä tahansa muussa tilanteessa minua ei välien katkeaminen haittaisi (vaikkakin surettaisi), mutta tässä tilanteessa olen valitettavan lähellä tuuliajoa.
Lue vastaus
Olen 16-vuotias Panseksuaali poika ja minulla on ongelma. Käyn kristillistä koulua, jossa opettajat julistavat kuinka homous, bi-henkisyys jne. ovat syntiä. En itse ole hirveän uskonnollinen henkilö mutta pelkään muiden ihmisten, etenkin ystävieni suhtautumista suuntautumiseeni, ja myös tietenkin vanhempieni aatteita asiasta. Isäni ja äitini ovat eronneet, kun olin pieni. Äitini on suvaitsevainen henkilö mutta isästäni enkä isäpuolestani voi olla niin varma. En halua rikkoa perhettäni yhtään enempää, mutta haluan kuitenkin olla oma itseni. Koulussa en voi kertoa edes luottohenkilöilleni, koska en uskalla ja koska olen oppinut kantapään kautta että koulussani MIKÄÄN ei pysy salaisuutena pitkään. Olen nyt myös yhdeksännellä luokalla ja olen ensi vuonna muuttamassa toiselle paikkakunnalle opiskelija-asuntolaan. Kannattaisiko minun "tulla ulos kaapista" siellä, vai odottaa että olen täysi-ikäinen ja kertoa sitten kaikille?

+Miten kerään rohkeutta kertoakseni kenellekkään?
Lue vastaus
Moikka!
Oon 16-vuotias tyttö ja oon lesbo. Mulla on kaks "ongelmaa" ja toivon et saisin täältä jonkinlaista apua.

1.Kerroin lesboudestani vanhemmilleni keväällä 2014, mutta sen jälkeen he eivät ole ottaneet asiaa kertaakaan puheeksi. En ole varma johtuuko se siitä, että he ovat unohtaneet asian, että he eivät halua uskoa asiaa ja luulevat sen olleen jokin ohimenevä vaihe vai siitä että häpeävät minua. Pitäisikö minun puhua heidän kanssaan asiasta vielä uudestaan?

2.Joskus kun olemme kotona ja katsomme televisiota, isäni saattaa ottaa kaukosäätimen ja vaihtaa kanavaa sanoen "homojen hommaa". Hän käyttää myös samankaltaisia homoja/lesboja pilkkaavia lausahduksia. Se loukkaa minua, mutta en uskalla sanoa hänelle mitään siitä. Kannattaisiko minun kuitenkin ottaa asia puheeksi?
Lue vastaus
Koen itseni transsukupuoliseksi.Olen mies,mutta haluaisin olla nainen.Inhoan kehoani.Olen kärsinyt pitkään myös masennuksesta.Erokin tulossa.Vaimo sanoo ettei ala naisenkanssa elämään.En tiedä miten selviän tästä tilanteesta.Pelkään jääväni yksin jos lapsetkin välillä lähtevät äidin luo.Ei ole ystäviä eikä kaverieta
Lue vastaus
Hei! Olen 17-vuotias henkilö ja olen varma että olen transmies. Puran hiukan tunteitani jos ei haittaa koska en tosiaankaan ole kertonut tästä kellekkään. Aloin miettiä sukupuoltani kunnolla murrosiän alettua (12-13v) oletin olevani tyttö koska en tiennyt muista sukupuolista. Olin 13 vuotias kun tutustuin ystävääni joka esitteli minulle cosplayn (= manga, anime, peli, sarja, sarjakuva hahmoksi pukeutuminen) Löysimme molemmat sarjan josta pidimme ja päätimme sitten pukeutua sarjan hahmoiksi. Päätimme itse hahmot ja minä päätin valita miespuolisen hahmon (vaikka naishahmoja olikin tarjolla). Kun laitoin puvun päälle tulin jotenkin äärettömän iloiseksi. Tunsin jotenkin ylpeyttä että näytän mieheltä. Katsoin itseäni peilistä pitkään tämä asu päällä ja olin jotenkin hyvin tyytyväinen että sain näyttää pojalta. Lapsena minulla ei ollut mitään hajua että transsukupuolisia on edes olemassa, minut kasvatettiin hyvin stereotyyppiseksi tytöksi. Halusin pienestä pitäen leikata hiukset lyhyiksi mutta en saanut (olen tosissani kävin ensimmäistä kertaa kampaajalla kun olin 14 ja silloinkin sain vain lyhentää latvoja) . Aina lapsena leikeissä olin joko lyhythiuksisin tyttö tai poika mikäli sellainen rooli oli leikissä mukana.

Leikkasin hiukseni lyhyeksi ensimmäistä kertaa kun olin 15-vuotias. Olin järjettömän onnellinen. Äitini ei reagoinut hiuksiini juuri ollenkaan, hän yritti vain esittää välinpitämätöntä. Mummoni taas, joka on minulle hyvin läheinen, alkoi haukkua minua aivan järjettömästi. Yksi hänen kommenteistaan oli että "sinä olet minun tyttärentyttäreni. Minulla on jo oma poika SINÄ ET OLE POIKA!" Vaikka en vielä silloin tiennyt olevani transmies, nuo sanat pistivät kummasti ja muistin ne pitkään. Puolen vuoden päästä keskustelin mummoni kanssa autossa ja hän jälleen alkoi puhua hiuksistani. Hän alkoi kysellä että olenko lesbo tai "joku transu". Sanoin että "en". Hän vastasi siihen "hyvä" ja oli sitten loppumatkan hiljaa. Ne sanat sattuivatkin sitten oikeasti ja ihmettelin kovasti että miksi koska en minä ollut lesbo. Silloinen käsitykseni transsukupuolisesta henkklöstä oli jotain mikä oli lähellä drag queeniä.

No, täytin 16 ja äiti kielsi taas hiusten leikkuun. Aloin pukeutumaan poikamaisemmin ja lopetin mekkojen käytön kokonaan. (sitä ennenkin olin käyttänyt hameita vain ani harvoin, yleensä juhlissa). Pitkät hiukset ahdistivat minua ja muutenkin vanhempien vaate ehdotukset jotka yleensä olivat mekkoja. Silloin ystäväni selitti minulle mikä transsukupuolinen oli. Aluksi olin hämmentynyt ja ajattelin että miten sellainen on mahdollista. Vähitellen aloin kuitenkin hankkia tietoa aiheesta ja huomasin samaistuvani muihin transmiehiin. Viime vuoden kevättalvella aloin hiljalleen hyväksyä ajatusta siitä että saatan olla transmies. Täytän nyt muutaman kuukauden sisällä 18 ja olen päättänyt lähteväni korjauksiin heti syntymäpäiväni jälkeen. Olen vihdoin oppinut hyväksymään itseni ja alan olla varma tulevaisuudestani.

Olen, siltikin äärimmäisen ahdistunut. En ole kertonut tunteistani kellekkään vaikka olenkin saanut siihen monia mahdollisuuksia. Minulla on äärimmäisen huono olo koko ajan ja itken nykyisin vähintään kolmesti viikossa. Tunnen itseni joksikin draamakuninkaaksi mutta en voi sille mitään, minua vain ahdistaa niin kovasti. Olen päättänyt että kerron kavereilleni lähiaikoina ja usko että he hyväksyvät minut helposti. Äitini ja isovanhempani ovat toista maata. Äitini kysyi yhtenä päivänä että olenko minä muka poika (olen puhunut äidilleni siitä kuinka haluaisin leikata rintani pois) Minä panikoin ja vastasin että "milloin minä muka niin sanoin?" Tuli taas ihan kamala olo. Siinä oli tilaisuuteni kertoa, mutta en ollut vielä valmistutunut siihen. Tiedän että äitini ja varsinkin isovanhempani alkavat inhota minua jos kerron heille. Isäni on vannonut että rakastaa minua olinpa mikä tahansa. Se ei paljoa auta koska en asu hänen luonaan. Minua ahdistaa niiin KAMALASTI kun en voi puhua tästä kellekään.

Vaikka onnistuisinkin kertomaan vanhemmilleni, seuraava ahdistava asia olisi hoidot. En tiedä minne soitan kun olen valmis hoitoihin. Kaikista eniten pelkään sitä että minua ei suostuta hoitamaan. Että reputan jonkun sukupuolikokeen ja minut potkitaan ulos. Olen positiivinen ihminen ahdistuneenakin mutta hoitojen kieltäminen TUHOAISI minut sisäisesti. Olo on jo valmiiksi niin paha. Haluan olla oma itseni. Minua inhottaa mennä jo suihkuunkin kun aina vahingossa vilkaisen itseäni peilistä ja nään kehoni. Inhoan naisellista muotoani ja eniten inhoan rintojani. En voi käyttää binderiä koska rintani ovat niin isot että mitään eroa ei näy. Pelkään älyttömästi että minua ei oteta hoitoihin ja että en saa korjata kehoani. Haluan vain olla oma itseni. Haluan olla se henkilö, se mies jonka näen sisälläni. Kuulin että jos haluaa hoitoihin pitää olla tiennyt olevansa väärää sukupuolta jo yli 2 vuotta. Itse tajusin sen vasta viime kevättalvella (koska en tiennyt transsukupuolisuudesta juuri mitään sitä ennen.) Joten olen tajunnut asian noin 1,5 vuotta sitten (varmasti sisäisesti paljon pidempään) . Tarvitsen apua. En jaksa pitää tätä ahdistusta sukupuolestani sisälläni. Miten kerron vanhemmille ja mitä jos en pääsekään hoitoihin? Mitä teen?? Anteeksi pitkä teksti. Oli pakko päästä vähän vuodattamaan. Kiitos jo etukäteen
Lue vastaus
Olen jo monen vuoden ajan ajatellut itseäni bi-seksuaalina, mutta noin puoli vuotta sitten uskalsin tulla itselleni kaapista ulos lesbona. Viime aikoina olen miettinyt vanhemmilleni asiasta kertomista, mutta olen kuullut, kun he "pilkkaavat" homoja ja lesboja, joten minua pelottaa, että kun kertoisin heille asiasta, he suuttuisivat ja potkisivat minut pois kotoa! Mitä minun kannattaisi tehdä?
Lue vastaus
Olen juuri 17 vuotta täyttänyt nuori nainen. Ongelmanani on se, että kerroin vanhemmilleni olevani lesbo ja nyt he eivät halua puhua kanssani ja sanovat että lesbous on pahempaa kuin murhaaminen. He myös väittävät että teen kaiken heidän oppejaan vastaan sekä sanovat että vain he voivat tuntea tuskaa tämän asia takia. He myös sanoivat etteivät koskaan halua tavata tulevia kumppaneitani ja lapsiani eivätkä halua järjestää/osallistua tulevaisuuden häihini. He myös heittävät minut ulos vuoden päästä, kun olen täysi-ikäinen. Asiaa hankaloittaa se että olen erittäin rakastunut yhteen minua vuotta vanhempaan naiseen joka on minulle todella tärkeä ja rakas. Hän tuntee samoin minua kohtaan, mutta emme ole koskaan tavanneet (tutustuimme deittipalvelu Tinderissä). Vanhempani tietävät kyseisen ihmisen ja tietävät mitä ajattelen hänestä. He eivät suostu siihen että seurustelisin /treffailisin naisen kanssa kun heillä on vielä velvollisuus huolehtia minusta. Haluaisin kovasti että vanhempani ymmärtäisivät edes vähän minua sekä antaisivat siunauksensa mahdolliselle suhteelle. Mitä minun pitäisi tehdä?
Lue vastaus
Olen 52 vuotias kahden lapsen isä, naimisissa. Olen kuitenkin joutunut tunnustamaan että olen aina
ehkä enemmänkin tykännyt pojista. Asia puhkesi melkein tai kokonaan kriisiksi viime syksynä
tulin vaimolleni ulos kaapista ja minulla oli joitain seksisuhteita miehiin. Kävin lääkärillä, psykologilla, minulla oli itsetuhoisia ajatuksia ja lisäksi kävimme perheneuvonnassa.

Minulla oli jonkun verran kokemuksia miehistä ennen avioliittoa mutta koska en pitänyt kaikista luulin että tämä ei ole mun juttu tai... Nyt tilanne on se että vaimo yrittää pitää perheen kasassa ja vetoaa perhearvoihin ja hyviin yhteisiin hetkiin. Minä olen vähän rauhoittunut ja olen tutustunut muutamiin homokavereihin joiden kanssa minulla ei ole suhdetta mutta postaillaan.

Sinällään enemmän tai vähemmän minulla on halua etsiä myös välillä suhteitakin mutta se on vaikeaa koska olen vuorotyössä ja urheilen erittäin paljon. Minulla ei ole paikkaa ja olen tämän ikäinen, mutta tykkään nuoremmista. Olen kyllä erittäin urheilullinen ikäisekseni.

Tuntuu myös joskus siltä että olen liian vanha homoksi. Eli minulla on oikeastaan kaksi ongelmaa, tuo vanhuuskin masentaa pahasti. Lapset mulla on 12 ja 15 v ja tosi hyvä aviovaimo, joka ei hyväksy tätä asiaa vaikka teen sen joskus väkisin. Olen käynyt Helsingissä viikonloppuisin ja ollut öitä poissa kotoa, tosin olen ilmoittanut näistä. Eli aika vaikea yhtälö Onko rekan keula se ainoa mahdollisuus?
Lue vastaus
Hei,

Olen 21-vuotias, itseni transmieheksi luokitteleva nuori. Asia on minulle vielä melko tuore, koska heräsin tähän vasta puolisen vuotta sitten. Kuitenkin sen ymmärtäminen on helpottanut oloani ja auttanut ymmärtämään monia asioita lapsuudestani ja nuoruudestani. En siis ole aina ajatellut olevani poika, mutta ehkä myös siksi että en ennen tiennyt niinkään sen mahdollisuudesta. Olen tiennyt transihmisistä ja tavannutkin heitä, mutta ei sitä heti omalle kohdalleen ajatellut, vaikka ajatukset eivät toimineetkaan kuin normaalilla "tytöllä". En ole koskaan päässyt jakamaan ajatuksiani kunnolla, joten tästä tulee aika pitkä kirjoitus.

Lapsena leikkiessä, tahdoin aina leikkiä poikaa. Olin leikeissä joko isä, veli tai muu miespuoleinen. Tulin hyvin toimeen muiden tyttöjen kanssa, ja olen tullut aina tähän päivään asti. Olen miettinyt syytä siihen miksi minulla ei ole miespuolisia kavereita ja olen miettinyt johtuisiko se siitä että olen aina tietyllä tapaa kadehtinut heitä. Tiesin etten ole kuin he, vaikka kovasti halusinkin. Kuitenkin "tyttöporukassa" tunsin oloni 'kiintiö pojaksi'.

Vastustin paljon äitini halua pukea minut hyvin tyttömäisesti, mutta vasta yläasteella sain luvan leikata hiukset lyhyeksi ja pukeutua hieman vapaammin. Murrosiän alkaessa aloin käyttämään urheilurintaliivejä, jotta saisin piilotettua rintani ja kun kuukautiset alkoivat ajattelin vain että eihän näin minulle kuuluisi käydä. Tahdoin ostaa vaatteeni aina poikien osastolta, josta äitini ei pitänyt, koska olinhan kuitenkin tyttö. Lopulta hän kuitenkin antoi myöten, eikä välittänyt kuinka pukeuduin.

Identifioidun tuohon aikaan lesboksi, koska huomasin että miehet ei kiinnostaneet siinä mielessä kuin piti. Ihastuin ensimmäistä kertaa tyttöön kutosluokalla, mutta tajusin/hyväksyin asian vasta myöhemmin. Tulin vanhemmilleni kaapista ulos yläasteen puolissa välin ja se oli äidilleni kova paikka. Hän uskoi asian olevan ohi menevää monta vuotta, vaikka seurustelin tyttöjen kanssa. Äitini myös sanoi ennen kaapista ulos tulemistani että "älä sitten miksikään lesboksi rupea". Isäni ei asiaan paljoa kommentoinut, totesi vain että omapahan on elämäni.

Koin itseinhoa kehoani kohtaan yläasteelta alkaen. Ensin se alkoi masennuksena ja anoreksiana. Laihduin nopeasti syömättömyydelläni ja sain siihen hoitoa, kiitos ystävieni, jotka huomasivat ahdinkoni. Kuitenkaan itseinho kehoani kohtaan ei hävinnyt, vaikka sain taltutettua anorektiset ajatukseni, ahdistus omaa kehoani kohtaan jäi. Vihasin, ja vihaan edelleen lantiotani, rintojani ja jokaista piirrettä minussa, joka muistuttaa siitä etten ole sitä mitä koen olevani. Muistan myös puhuneeni joskus äitini kanssa mikä nimeni olisi ollut, jos olisin syntynyt poikana. Kun sain kuulla "nimeni", se loksahti, tuntui oikealta heti. Harjoittelin salaa huoneessani mahdollista allekirjoitustani jos se olisikin oikea nimeni.

Lukiossa löysin ihmisiä jotka olivat enemmän samalla aaltopituudella kanssani, ymmärsivät ajatuksiani ja tukivat niissä. En pahemmin puhunut kehoni erimielisyyksistä itseni kanssa, paitsi rinnoistani. Puhuin usein ystävälleni kuinka tahtoisin käydä leikkauksessa poistattamassa ne. Ajatus siitä ilahdutti minua, eikä se koskaan kadonnut. En kuitenkaan osannut yhdistää näitä ajatuksia suoranaisesti transsukupuolisuuteen, koska en siitä paljoa tiennyt.

Lukiossa tapasin myös entisen tyttöystäväni, jonka kanssa olimme 3,5 vuotta yhdessä. En myöskään suhteen aikana tajunnut tätä ahdistusta sisälläni, vaikka usein katsoessani miehiä, koin suurta kateutta ja itseinhoa koska halusin vain näyttää samalta. Myöskään silloinen tyttöystäväni ei osannut yhdistää näitä. Vasta eromme jälkeen hän uskaltautui kysymään, olenko pohtinut mahdollisuutta että olen transmies. Ja silloin vasta sen ymmärsin.

Nyt olen alkanut olemaan sinut asian kanssa, ja olen kertonut siitä läheisimmilleni ystävilleni sekä siskolleni. Vanhemmilleni en uskalla kertoa, en vielä pitkään aikaan. Kaapista ulos tulemiseni lesbona, oli jo tarpeeksi rankkaa aikaa, niin en uskalla ajatella miten he reagoisivat tähän. Siskoni otti asian hyvin, ja on aina ollut tukenani ja olen kiitollinen siitä.

Kuitenkin itseni mieltäminen mieheksi on minulle hankalaa. Välillä en osaa puhua itsestäni miehenä, vaikka koen olevani, ja välillä en tiedä mitä pitäisi sanoa. Koen ahdistusta kun täytyy miettiä mihin vessaan mennä ja mitä sanoa kun joku kysyy. Yksi ystävistäni puhuu minusta aina miehenä, ja se tuntuu upealta ja arvostan häntä siitä paljon. Moni ystävistäni on kysellyt miten haluan että he pronomisoivat minut, mutta en tiedä mitä vastata, koska en osaa itsekkään tehdä sitä.

Olen kuitenkin ottanut selvää transklinikasta Helsingissä ja hormonihoidosta sekä leikkauksista. Omalla tavallani koen olevani valmis menemään, mutta tämä lääkärin ajanvaraus mietityttää paljon. Voinko esimerkiksi varata ajan yksyitselle lääkärille jotta saisin lähetteen transklinikalle? Soittaminen terveyskeskukseen ahdistaa, koska en tiedä mitä puhelimessa pitäisi sanoa. Muutenkin koko prosessi tuolla transklinikalla mietityttää, ja olen siitä yrittäny lukea netistä mutta tuntuu ettei kaikkiin kysymyksiin ikinä löydy vastauksia. Myös mahdollinen kielteinen diagnoosi pelottaa ja ahdistaa. Entä jos en saa tarvittavaa tukea tähän lääkäriltäni, tai mitä jos lähetteen antava lääkäri ei ole ymmärtäväinen ja tahtookin laittaa minut johonkin psykologisiin tutkimuksiin.

Lähinnä tahtoisin ehkä tietää enemmän tästä suomen sukupuolenkorjausprosessista ja sen etenemisistä. Ja kuinka tehdä tämä ensimmäinen siirto, eli saada se lähete. Onko olemassa lääkäreitä jotka ovat ehkä enemmän perillä asioista? Tai olisiko jollain suosituksia jostain tietystä lääkäristä, jolla olisi kokemusta ja ymmärrystä tälläisistä tilanteista.
Lue vastaus
Heippa.
Olen 22v naisenalku Kymenlaaksosta. En tiedä miksi luokittelisin itseni, sillä tunnen seksuaalisia tunteita naisia kohtaan, mutta romanttisia tunteita miehiä kohtaan. Olen seurustellut vain miesten kanssa, mutta seksistä en ole koskaan miesten kanssa nauttinut, orgasminkin saan vain yksin. Naisten kanssa en ole seurustellut, ja sängyssäkin olen ollut naisen kanssa melkein kymmenen vuotta sitten, mutta voisin sanoa että se oli paras seksikokemukseni tähän mennessä. Sen jälkeen olen vain suudellut naisten kanssa. Haluaisin yrittää myös parisuhdetta naisen kanssa, mutta pelottaa miten läheiset reagoisivat siihen. Äitini tietää suuntautumiseni, mutta isälleni en uskalla edes kertoa, sillä hän on muutenkin niin tiukkapipoinen kaiken suhteen.
Olisi kivaa saada jostakin vertaistukea ja/tai tutustua samassa tilanteessa oleviin ihmisiin.
Lue vastaus
Olen 19 vuotias tyttö länsi-Suomesta. Identifioin itseni panseksuaaliksi ja olen hyvin ylpeä tästä osasta identiteettiäni. Olen tullut ulos ystävilleni ja kaikki ovat olleet oletuksen mukaan erittäin hyväksyväisiä. Tulin puolisen vuotta sitten ulos myös vanhemmilleni ja isäni reaktio ei ollut kovin mieltä ylentävä. Hän kyllä sanoi tukevansa minua ja että olen tarpeeksi vanha tekemään itsenäisiä päätöksiä, mutta minulle jäi sellainen mielikuva, että hän ajattelee panseksuaalisuuteni olevan vain jonkinlainen "tapa erottautua massasta ja kapinoida".

En pelkää tulla kaapista ulos uusille tuttavuuksille puolitutuille sillä en yksinkertaisesti jaksa välittää heidän mielipiteistään, sillä he eivät vaikuta elämääni ellen anna heidän vaikuttaa. Vanhemmat ja muu suku kuitenkin on ja pysyy ja heidän suhtautumisensa vaikuttaa minun itsetuntoon halusinpa sitten tai en. Isäni reaktion jälkeen en oikein haluaisi tulla ulos muulle suvulleni (sukuni on hyvin läheinen keskenään, melkein kuin valtava perhe). Olen ihastunut yhteen tyttöön ja tiedän hänen olevan myös ihastunut minuun. En kuitenkaan uskalla aloittaa suhdetta hänen kanssaan sillä se tarkottaisi myös, että tulisin ulos muulle suvulleni enkä millään haluaisi kokea enää samankaltaista reaktiota kuin isäni reaktio. Tiedän, että moni sukulaiseni suhtautuisi seksuaaliseen suuntautumiseeni negatiivisesti, sillä monet heistä on melko konservatiivisia.

En kuitenkaan haluaisi antaa muiden, olivat sitten sukulaisia tai ei, vaikuttaa siihen miten ja kenen kanssa vietän elämäni, mutta juuri nyt minusta tuntuu siltä, että ei oikein muutakaan vaihtoehtoa olisi. Olisiko mitään neuvoja tähän tilanteeseen? Kiitos etukäteen avusta.
Lue vastaus
Olen 19 vuotias nuori nainen. Olen hyvin uskovaisesta perheestä ja olen itsekin sellainen (ainakin vielä). Perheessämme ei ole ikinä ollut kuitenkaan ihan äärimäisen tiukkaa tai mitenkään liian ahdasmielistä. Osa sisaruksistani on jättänyt uskon, mutta välit ovat silti samat ja yhtä rakkaat. Äitini on aika suvaitsevainen ja no, siskotkin sillain hyväksyy homot varmaan, mut isä ja veljet on aika tiukkoja mielipiteessään homoja vastaan, vaikka ei ne sitä huutelekaan jatkuvasti. Olen itse, ainakin luulemani mukaan, hyvin kiltti uskovainen ja vähän ujo tyttö maineeltani. Semmonen, että kukaan ei varmaan ikinä uskois mitä käyn läpi mun pään sisällä.

Okei, eli siis, olen ehkä noin 4 vuotta mietiskellyt, että oonko kiinnostunu pojista, tytöistä vai molemmista, vai mistä ja mitä ihmettä... En tosiaan tiedä ja se vaivaa mua. Tai, välillä se ei haittaa ja ajattelen vaan, että ihan sama, mut välillä koko asia ahdistaa. Varsinkin, jos jotkut puhuu homoista/lesboista.

Olen aina ollut kiinnostunut pojista. On ollut ihastuksia ja on tällä hetkelläkin. Mutta amiksessa mun luokalla oli eräs tyttö. Viimesellä luokalla myönsin (vihdoin) itelleni, että olin jollain tavalla ihastunut siihen tyttöön. Hän oli todella mukava ja hauska, ihan "tavallinen" seurusteleva heterotyttö. En ole kehenkään muuhun tyttöön sillein ihastunut. En edes ikinä sillä tavalla kattele tyttöjä koskaan, mutta poikia kattelen.

No, mutta nyt oon monta kertaa huomannu kiinnittäväni huomiota sellasiin tyttöihin, jotka pukeutuu hyvin poikamaisesti. Tai melkeenpä näyttää pojilta, eli onko ne sit transsukupuolisia tai jotain? No mut joka tapauksessa, esim. instagramissa näin kuvan pojasta, mutta se paljastukin tytöksi ja mielenkiintoni heräs huomattavasti enemmän. Tai just ihan sama missä nään jonkun poikatytön ni mielenkiinto herää heti.

Eli siis olen huomannut ihastuvani poikatyttöihin, tai mikskä heitä nyt sanoisi, ja sit myös edelleen olen pojista kiinnostunut. Tai lähinnä yhteen poikaan olen todella pitkään ollut ihastunut, mikä aiheuttaa sen, että muut pojat ei niin jaksa kiinnostaa täysillä. Joskus saattaa myös ihan naisellisetkin tytöt herättää tunteita, mutta ehkä vähän harvemmin.

Olen itse aika naisellinen, mutta oikeastaan olen aika poikamainenkin toisaalta. En tiedä, mut jotenkin on aina ollu sellanen tunne, että ihan sama kuka se "joku" ikinä joskus onkin, niin sen täytyy olla jotenkin vahvempi kuin minä ite. Että olen aika vanhanaikanen siinä ajattelussa, että "se joku tulee sillä valkealla ratsullaan pelastamaan". Välillä nään, että se joku on mies, mutta välillä taas se on miehekäs nainen.

En ole ikinä ollut siis parisuhteessa tai sanotaanko helpommin niin, että kokemukset jää viestittelyn ja juttelun tasolle muutaman pojan kanssa, ja nekin tapahtui yläaste aikoina. Sen jälkeen ei ole tapahtunut mitään sillä rintamalla, paitsi ykspuolista ihastumista, koska olen tosiaan aika ujo varsinkin miespuolisia henkilöitä kohtaan. Ja naisihastuksia en todellakaan ole lähestynyt kuin kaverimielellä, ja jos en ole "joutunut" tutustumaan heihin niin en ole lähestynyt mitenkään.

Olen myös fantasioinut niin miehistä kuin naisista, en osaa sanoa kumpi kiihottaa enemmän. Nyt tällä hetkellä enemmän ehkä miehet ja jostain kumman syystä homot. Mutta toisaalta myös naiset kiihottaa. Tosi sekavaa.

Jos en olisi uskovainen, tai "uskovainen", ja olisin jostain perheestä missä olis yks haile mikä on, niin saattasin olla ihan sinut itteni kans ja en välttämättä edes luokittelis itteni mihinkään lokeroon ja ihastuisin ihmisiin ihmisinä, enkä kattois sukupuolta. Mutta kun tilanne on se, että en vain yksin kertaisesti voi tai pysty edes juttelemaan tästä asiasta kenellekkään, kun en tunne ketään jolle vois jutella ilman, että se järkyttyis. Haluaisin kieltää uskon ja kattoa mitä elämä tuo tullessaan, naisen vaiko miehen, mutta toisaalta haluaisin olla yhä uskomassa ja löytää jonkun miehen jostain.

Pahinta tässä on se, että mää en tiedä itekkään mistään mitään. Tai sen mää tiedän, että jos mää kiellän uskon tai varsinkin, jos tulisin kaapista ulos, todella moni järkyttyis ja pettyisi, ja mahollisesti menettäisin monta rakasta ystävää ja menisi moneen ihmiseen välit poikki, ainakin joksikin aikaa, joihinkin ehkä ikuisesti. Eli ennemmin olen sinkku vaikka koko loppu elämän.

Todennäköseti tulen olemaan aina hetero ja ehkä myös uskovainen. Mutta pelkään sitä, että jos löydän jonkun ihanan miehen joskus, niin mitä jos se ei onnistukaan, mitä jos se ei riitäkkään mulle miehenä..? Mun unelma ois se, että menisin miehen kanssa naimisiin ja saataisiin lapsia, mutta mitä jos sydän sanookin siihen yhtäkkiä ei, tai mitä jos en olekaan sillein onnellinen.

Vaikea pukea jotenkin sanoiksi. Miten voin ikinä selvittää tätä asiaa, jos ei ikinä ole mahollista olla kenenkään naisen kanssa tai edes jutella tästä asiasta jollekin sellaselle naiselle. Ehkä jos pääsisin naisen kanssa kokemaan jotain niin se saattaa ollakin jotain mitä en haluakaan ja paljastuu vain pään sisäisiksi fantasioiksi. Mut mitä jos se taas onkin jotain mitä mää loppujen lopuksi haluan.

En tiedä miks tänne tulin kirjottamaan, mutta jotenkin ehkä piti vaan saada purettua ajatuksia johonkin. En tiiä mitä vastaatte, vastaatteko mitään edes, mut lähetän tän kuitenkin kun kerran näin pitkän stoorin kirjotin ja tuntuis tyhmältä sit vaan poistaa se... En tiedä mihin edes haluan vastauksen, ehkä siihen, et miten ihmeessä päätä saa edes vähän selville tästä asiasta? Jotenkin aivan sekavaa. Nyt tekis mieli taas heittää tää homma jonnekin jorpakoon ja ajatella, että hetero olen ja piste.
Kiitos, jos joku ikinä tätä loppuun asti jaksoi lukea! :D Toivottavasti ei ollut liian sekavasti kirjotettu...
Lue vastaus
Hei! Ihanaa, että löysin tällaisen neuvontasivuston. Olen 18-vuotias tyttö ja koen olevani lesbo. Joskus nuorempana pidin myös joistain pojista, mutta tunteeni eivät koskaan olleet yhtä vahvoja kuin tyttöjä kohtaan. Fantasioin aina pelkästään naisista, katselen heitä kadulla, ja haluaisin näyttää hyvältä heidän silmissään. Haluaisin kovasti seurustella tytön kanssa, kaipaan läheisyyttä ja seksiä, välillä tuskastuttavan paljon. Olen kuitenkin kaikessa täysin kokematon, eikä mahdollisuuksiakaan ole ollut..... Joskus pelkäsin, että en oikeasti olekaan lesbo, vaan tämä fantasiointi on seurausta siitä, että en tunne myöskään miehiä tai miehen kehoa, ja tunteet on helpompaa kohdistaa omaan sukupuoleeni. Eikö tämä kuitenkin kuulosta lesboudelta? En vihaa miehiä, mutta he ovat seksuaalisessa ja romanttisessa mielessä tylsiä, vaikka osa onkin esteettisesti hyvännäköisiä. Haluankin olla lesbo, sillä naiset ovat niin ihania.....

Suurin ongelmani on paras ystäväni, jolla on vahva kristillinen usko. Hän sanoo, ettei vihaa homoseksuaaleja ihmisinä, vaan vihaa heidän harrastamaansa syntiä, mutta myös se tuntuu pahalta. Hän vihaa asiaa, joka on todella suuri osa minua. En meinannut kestää juttuja, joita hän jakoi somessa avioliittoäänestyksen aikoihin. Kaiken lisäksi olin vuosikaudet ihastunut, suorastaan rakastunut häneen, noin 12-17 -vuotiaana. Tunnustin tunteeni 14-vuotiaana, ja vasta tämän jälkeen ystäväni "homoviha" alkoi. Yläasteella hän oli sen kanssa paljon aggressiivisempi, mutta nyt hieman rauhoittunut. Hänellä on jopa muitakin ei-heterokavereita. Hän on valittanut minulle, kuinka ihmiset eivät hyväksy hänen mielipiteitään, ja häntä kiusataan ja syrjitään niiden takia. Jotkut ovat tainneet pistää välitkin poikki. En tiedä, mitä sanoa tällaiseen. En ole enää rakastunut, mutta pidän hänen seurastaan, enkä halua hylätä häntä. Kuitenkin nykyään hänen ajattelemisensa ahdistaa, ja tunnen jopa vihaa. Hän uskoo olevansa oikeassa kaikessa mitä sanoo, ja on muutenkin hiukan ylimielinen. Kannattaako jatkaa ystävyyttä joka ahdistaa näin paljon? Pelkään, että joskus räjähdän hänelle ja huudan kaikki ajatukseni ulos. Toisaalta ystävyydessämme on paljon hyviä puolia, ja jos katkaisisin sen, menettäisin varmaan koko lapsuuden kaveriporukkani.

Asun hyvin pienellä paikkakunnalla, mutta käyn lukiota isommalla. Tiedän koulusta monta ei-heteroa, mutta itse olen ainakin osittain kaapissa. Vanhemmille olen kertonut, ja muutamalle muulle kaverille kertonut jotain. Jotenkin epämääräisesti pelkään muita lesboja, ja koen alemmuuden tunteita. Välttelen heidän katseitaan, ja hermostun heidän seurassaan, vaikka muuten itsetuntoni on ihan hyvä. Tuntuu, että täytyisi olla erityisen itsevarma ja upea tyttö saadakseen tyttöystävän. En ole erityisen kaunis, ja olen aivan kokematon. Kun olen ihastunut, en uskalla ottaa mitään kontaktia ihastuksen kohteeseen. Olen hakemassa opiskelemaan Helsinkiin ja erääseen toiseen isoon kaupunkiin, ja toivon että voisin aloittaa "uuden elämän" siellä. Miten voisin rohkeasti ilmaista suuntautumiseni alusta asti, ja tutustua muihin ei-heterotyttöihin? Toisaalta, haluasin olla jo nyt rehellinen kaikille kavereilleni. Kaikki tätä yhtä lukuunottamatta ovat suvaitsevaisia, joten varmaan vain panikoin turhasta.
Lue vastaus
Hei.

Nuorena lapsena opittuani naisen ja miehen eron olin hyvin sekaisin koska ruumiini oli miehen. En asiasta puhunut kellekkään vaan elin elämääni normaalisti. Lähellä 10 vuotis syntymä päivääni kumminkin olin tosi turhautunut itseeni ja kun aloin huomata kuinka suuri ero poikien ja tyttöjen "näin sinun kuuluisi käyttäytyä" oli.
10 vuotiaana lopetin välittämisen aika lailla mistään. Millään ei ollut enään väliä enkä osannut kertoa siitä vanhemmileni jotka olivat eron keskellä. 11 vuotiaana yritin itsemurhaa johon en lopulta pystynyt ja olin masentua lopullisesti. Se myös alkoi näkyä koska en tahtonnut kavereita, olin kokoajan ärtynyt ja yksin. Kavereina minulla ei juuri ollut muita kuin serkkuni.

Yhtenä iltana pihalla leikkiessä lisko leluilla serkun kanssa kysyin yhtäkkiä että mitäpä jos minun hahmoni olisi nainen. Serkku ei kummemmin asiasta piitannu muuten kuin että hyvä idea. Siitä lähtien minun hahmoni olivat aina naispuolisia hahmoja ja sain sen kautta olla oma itseni. Myöhemmin peleissä joissa sai tehdä oman hahmon, minun oli aina sellainen nainen joka muistutti minua mahdollisemman paljon (tästä syystä tulikin pelattua paljon näitä pelejä).

16v alussa muutin kotoani opiskelemaan toiseen kaupunkiin ja sain olla enemmän oma itseni mutta edelleen jouduin tyytymään miehen rooliin. Tässä iässä näytin myös hyvin naiselliselta ja meikkasin sekä lakkasin kynteni (käytin tekosyynä sen aikaista death metal fanittamista).

Minulla oli monia ihastuksia jotka kaikki oli miehiä. Tiesin jo olevani bi enkä välittänyt oliko kyseessä nainen vai mies. Jos viihdyin jonku seurassa saatoin ihastua. En vain voinut tunteitani kertoa koska pelkäsin että minun todellisesta itsestäni ei pidettäisikään.

18 vuotiaana muutin kämppiksen kanssa vuokralle ja aloin seurustella jo syntymästä asti tuntemani naisen kanssa. Hän rakastui minun luomaani "hahmoon" vaikkakin kerroin hänelle vähitellen todellisesta minästäni niin rakkaus säilyi monta vuotta. Saman naisen kanssa elin yhdessä kihloissa lopulta 6.5 vuotta pikkuhiljaa eroten toisistaan koska en edelleenkään pystynyt nauttimaan omasta olemuksestani. Lopulta ero tuli pää asiassa minun takiani. En pystynyt välittämään tarpeeksi hänestä koska inhosin luomaani mies hahmoa.

Eron jälkeen tuli jotenkin vapaa olo. Sain olla oma itseni omassa asunnossani ja omassa päässäni. Innostuin koulustani entistä enemmän ja suoritin sen erittäin hyvällä arvosanalla läpi. Heti koulun loputtua kumminkin iski suuri masennus koska tajusin taas tilanteeni. Mitään ei ole muuttunut. Olen edelleen "mies". Kävin taas kuilun partaalla.

Minulle kumminkin tuli mahtava tilaisuus muuttaa kauas pois omasta suvusta ja ihmisistä ketkä tuntevat minut. Muuton jälkeen aloin avoimemmin juttelemaan tilanteestani yhden pelissä tapaamalleni kaverille jonka olin tuntenut jo monta vuotta. Hän oli erittäin positiivinen ja kannustava asian suhteen joka toi minulle sen pienen kipinän jonka tarvitsin yrittämiseen.

Olen nyt asunnut Helsingissä puolisen vuotta. Pukeudun joka päivä enemmän ja enemmän naiseksi sekä uskaltaudun ulos omana itsenäni. Olen alkannut lukemaan hormooni hoidoista ja mahdollisuudesta olla oikeasti joku päivä se joksi synnyin.

Olen henkisesti valmis kohtaamaan vanhempien ja muun suvun vastauksen asiaan.
Mutta haluan vielä ennen sitä puhua asiasta jollekulle asiasta enemmän tuntevalle ja joka osaisi neuvoa minua eteenpäin. Haluan olla oma itseni ja jättää tämän luomani hirviön pois.

Olen koko ikäni antanut muille enkä ole vaatinut mitään. Olen aina astunut sivuun muiden edestä ja auttanut kun vain ollut mahdollista.
Nyt olen päättänyt että haluan jotain itselleni, jotain mitä olen halunut koko elämäni ja aion taistella saadakseni haluamani.
Haluan olla ruummiillisesti nainen enkä vain henkisesti. Vaikkakin se vaatii monen monta vuotta.

Joten kysymykseni on. Mihin seuraavaksi? Mistä pääsisin asian tuntevan psygiatrin puheille miten voin astua seuraavan askeleen?

Pahoittelen pitkää tekstiä.
Lue vastaus
Olen 23-vuotias homo. Olen tiennyt asian lähes 10 vuotta, eikä minulle itselleni ole siitä koitunut mitään kriisiä. Olen vain tiennyt, että näin asia on ja sillä siisti. Tulin kaapista läheisimmille kavereilleni viime syksyn ja tämän talven aikana. Vastaanotto oli myönteinen, mistä minulla ei ollut epäilystäkään. Yksi heistä kiteytti asian, että sehän on vain rikkaus kun meillä on sinunkaltainen ihminen meidän kaveriporukassa. Ja tytöt sanoivat, että pitää alkaa etsiä minulle miestä. Koen, että elämäni ei ole juurikaan muuttunut kaapista tulon jälkeen.

Itselleni vaikein asia on vanhempieni suhtautuminen asiaan, ja kuinka homoudesta vieläkin puhutaan yhteiskunnassa. Olen kotoisin maaseudulta, mutta asun nyt yksin suuremmassa kaupungissa opiskelujen perässä. Olen saanut konservatiivisen kristillisen kasvatuksen, ja meillä kotona kaikki seksuaalisuuteen liittyvä oli tabu, niin hetero- kuin homoseksuaalisuuteenkin. Jälkimmäisestä on kuitenkin tullut vanhemmilleni punainen vaate. Olen saanut kuulla vuosien mittaan, kuinka olen iljetys ja kuinka vääriä minun tunteeni ovat. Isäni kerran totesi, että jos tuo homoudesta vauhkoaminen ei lopu mediassa, niin hänen pitää lähteä kaupungille heilumaan haulikon kanssa. Tämmöisen kanssa olen siis elänyt läpi nuoruuteni, ja se on aiheuttanut minulle myös masennusta. Olen miettinyt sitä, että muuttaisiko asiaa se, jos he tietäisivät oman poikansa olevan homo. Mutta vaikka muuttaisikin, niin voinko enää antaa heille anteeksi sitä, mitä he ovat sanoneet. Mikäli he väittäisivät, että homouteni on heille ok, en voi uskoa, että he olisivat vilpittömiä asian suhteen. Ei se vuosia jatkunut viha ja halveksunta voi vain kadota sormia napsauttamalla. Muutenkin välit vanhempiin ovat kylmät, joten uskon, että tämä saattaisi olla se asia, joka katkaisee kamelin selän. Olen varautunut jo henkisesti siihen, että he eivät tule ikinä hyväksymään asiaa tai esimerkiksi sitä, jos joskus löydän rinnalleni jonkun. Mutta parhaillaan en koe, että minun olisi aiheutettava itselleni lisästressiä asian kertomisella. On vain pidettävä mölyt mahassa.

Seurasin syksyllä käytyä keskustelua tasa-arvoisesta avioliittolaista aktiivisesti. En muista, että olisin ollut ikinä järkyttynyt mistään vastaavanlaisesta julkisesta keskustelusta. Kuinka homoja verrataan eläimiinsekaantujiin ja pedofiileihin. Eivätkä asiaa auttaneet vanhemmiltani saadut lakialoitteen kirvoittamat samankaltaiset kommentit. Tekisi vain mieli sanoa, että puhut juuri minusta, että kerro vain lisää. Haluaisin uskoa, että avioliittolain hyväksyminen vähitellen muuttaisi yhteiskuntaa suvaitsevaisempaan suuntaan. Pääkaupunkiseudulta on helppoa huudella, että kyllähän ne asiat paranevat ja että kyllähän homot ovat jo nykyisin tasa-arvoisia yhteiskunnan jäseniä. Maaseudun kasvattina voin sanoa, että asia ei kuitenkaan päde suurimpaan osaan Suomea. ”Perinteiset arvot” kukkivat yhä, enkä voisi kuvitellakaan, että voisin olla avoimesti homo omalla kotikylälläni lynkkauksen pelossa. Tämän vuoksi olen skeptinen uskomaan yhtä nopeaan yhteiskunnan muutokseen, jota homoaktiivit ennustavat.
Lue vastaus
Olen 25-vuotias mies(tai no, mies ja mies.. biologisesti kyllä, en koe itselläni olevan mitään sukupuolta). Seksi onnistuu sekä biologisesti miesten että biologisesti naisten kanssa, mutta kummastakaan ei tule sen kummempaa nautintoa.

Samoin parisuhteeseen kykenen molempien sukupuolten kanssa, mutta en koe sellaiselle tarvetta. Joskus itseäni tyydytän, lähestulkoon aina omaa biologista sukupuoltani edustavalla pornografialla.

Tunnen häpeää itsestäni, en tiedä oikein mikä olen, olen katkaissut välini ääriuskonnolliseen perheeseeni.

Mikä minä oikein olen?
Lue vastaus
Olen 30-vuotta hipova nainen, joka ei koskaan ole tuntenut sydämessään eritteliviä osioita sen suhteen, että kumpaan sukupuoleen rakastuu. Olen elänyt nyt muutaman vuoden miehen kanssa ja olemme kihlautuneet. Olemme menossa naimisiin lähi vuosina.

Minua painaa eräs asia; se että koska olen kihloissa miehen kanssa, saa osan läheisistäni sivuuttamaan sen asian, että olen edelleen ihan yhtä bi-seksuaali kuin ennen nykyistä miestäni. Usein jopa tuntuu, että osa läheisistäni ei ole koskaan edes sisäistänyt asiaa todeksi sen takia, että en ole koskaan ole ollut parisuhteessa asti naisen kanssa. Minua loukkaa sanonnat esim. vanhemmiltani: " Kyllähän minä kuitenkin tiesin että sinä miehen kanssa elämäsi elät" jne.

Nyt kun tasa-arvoinen avioliittolaki on ajankohtainen kysymys, näen itseni ja oman perheeni kriisin kynnyksellä. Tiedän että ainakin toinen vanhemmistani ei kannata lakialoitetta ja että homoudessa ei ole mitään mitä veljeni hyväksyisi. On ollut vaikeaa katsoa veljeni kannanottoja somessa, missä hän tekee varsin selväksi kantansa tasa-arvoista avioliittolakia kohtaan, ja yleensäkin "vapaata rakkautta" kohtaan. Koen tukehtuvani suruun kaiken tämän keskellä.

Olen aikaisemmin pystynyt jollain tasolla ohittamaan sen seikan, että veljeni ei koskaan ole hyväksynyt minua täysin ihmisenä. Hänen julkaisunsa somessa loukkaavat sisintäni suuresti ja koen olevani elämäni vaikeimmassa tilanteessa. Osa minusta sanoo, että en pysty enää olemaan tekemissä veljeni kanssa, koska hän ei hyväksy minua ihmisenä niinkuin pitäisi. Osa minusta sanoo, että täytyisi yrittää jaksaa löytää keino, että ei tarvitse erottaa omaa perhettä itsestään. Koen olevani enemmän hukassa kuin koskaan tämän asian tiimoilta.

Oma minuuteni sekä periaatteni taistelevat oman perheeni kanssa. En esimerksi enää tiedä, pystynkö millään tasolla edes kutsumaan veljeäni ja hänen perhettään omiin häihini, sillä tiedän että hän ei hyväksy minua kokonaisuudessaan ihmisenä. Jos jätän kutsumatta heidän perheensä on täysi katastrofi perheemme kannalta esimerksi siltä kannalta, että veljeni lapset eivät todellakaan tiedä ja ymmärrä mistä on kyse, vaikka ovatkin koko perheellä mukana erittäin jyrkässä uskonnollisessa yhteisössä. Kaiken kaikkiaan koen, että olen orastavan periaatteiden sodan kynnyksellä perheeni kesken, ja aina joku loukkaantuu tällaisessa. Asia särkee sydämeni, sillä en tiedä kuinka asiassa pitäisi menetellä.
Lue vastaus
Olen naisen kanssa naimisissa oleva nainen. Oma perheeni on hyväksynyt nykyisen parisuhteeni (olen vähän "myöhäisherännäinen", nyt 35-v. ja ensimmäinen suhde naisen kanssa) mukisematta ja toivottanut naisystäväni lämpimästi tervetulleeksi. Ongelmaksi ovat muodostuneet puolisoni vanhemmat. He ilmeisesti viimeiseen saakka toivoivat, että kaksikymmpisestä asti lesbona elänyt tyttärensä kuitenkin ottaisi miehen. Nyt kun rekisteröimme suhteemme, tämä toivo romuttui.

Vanhemmat eivät ole suoraan aggressiivisia, mutta meidät jätetään usein kutsumatta, suhdettamme salaillaan muilta sukulaisilta ja minun annetaan usein pienin keinoin ymmärtää, etten ole tervetullut. Tämä on alkanut jurppia minua oikein urakalla, eikä oikein enää huvittaisi lähteä puolisoni perheen yhtään mihinkään tapaamisiin. Puolison sisko hyväksyy meidät täysin, mutta jostain syystä vanhemmat eivät vain pääse asiasta yli. Itse olisin ihan valmis katkaisemaan välini heihin, mutta puolisoni osalta asia ei tietenkään ole niin yksinkertainen. Minun leipääntymiseni tilanteeseen ei helpota tunnelmia, mutta olen kyllästynyt nöyristelemään näitä idiootteja. En haluaisi asettaa puolisoani tilanteeseen, jossa hänen olisi valittava minun ja vanhempiensa väliltä, mutta mittani alkaa olla täysi. Mitä pitäisi tehdä?
Lue vastaus
Hei, olen 25 v ja ehkä tyttö. Poika tai mies en ainakaan ole, vaikka kaikki luulevat niin, mutta tämä tuntuu vain oudolta roolilta. Toisaalta naiseksi identifioituminen on (ainakin näin miesvartalossa) vaikeaa, kun en ole kovin naisellinen, enkä tiedä esim. pukeutumisesta tai meikkaamisesta mitään, niin en tiedä miten pärjäisin naisena, enkä tunne mitään naisen nimeä omakseni, vaikka nimenvaihto on varmaan pakollista. Transprosessiin lähteminen pelottaa, koska pelkään läheisten reaktioita, erityisesti poikaystäväni ja vanhempieni. Toisaalta itse hoidot ja niiden riskit pelottavat, se on kuitenkin iso operaatio. Pelkään lääkkeitä ja pelkään leikkauksia. Näistä asioista on vähän vaikea puhua kenellekään
Lue vastaus
Hei!
Mä olen tällä hetkellä tutkimuksissa HYKSin sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalla transsukupuolisuuden vuoksi (naisesta mieheksi). Olen nyt käynyt läpi sairaanhoitajan haastattelut ja olen menossa hormonipolin tarkastuskäynnille ja psykologin testeihin. En tiedä vielä hoitoneuvottelun tulosta, vaikka aika rohkaisevia mulle on oltu siitä että diagnoosi olisi tulossa. Mulla on Aspergerin syndrooma ja krooninen masennus, eikä mun vointi ole ihan ongelmaton, mutta enimmäkseen luotan siihen että olen käyttänyt hormoneja ominpäin jo puoli vuotta ja käynyt yksityisellä klinikalla rintojen poistossa. Hoitojen alettua olen päässyt elämään mielekästä, omaa elämää. Ennen prosessin alkua itseviha myrkytti elämäni, mulla oli niin paha viiltelyongelma, että käsivarsista on kuollut melkein kaikki tuntohermot. En pystynyt samaistumaan omaan kehooni tai ajattelemaan tulevaisuutta. Yritin itsemurhaa useita kertoja. Elämänlaadun nouseminen hoitojen jälkeen on ollut niin pysyvä ja merkittävä, että minun on välillä vaikeaa käsittää sitä tai löytää omaa paikkaani. Tuntuu että olen liian onnellinen, ja kohta tämä tullaan ottamaan pois multa ja pakotetaan takaisin naiseksi, ja kohta saan maksaa tästä. Mulle on kehittynyt ahdistusoireita ja pelkoja, esimerkiksi että ilmastonmuutos tai maailmansota tuhoaa nykyisen terveydenhuoltojärjestelmän ja en saa hormoneja ja masennuslääkkeitä enää, ja joudun tappamaan itseni. Olen ollut onnellisempi kuin koskaan, ja hormoneille pääsemisen helpotus on ihan käsittämätön, mutta samalla olen miettinyt itsemurhaa vielä enemmän kuin aiemmin, koska haluan varmistaa itselleni tuskattoman poispääsyn siinä tapauksessa että mahdollisuus hyvään elämään, jota olen saanut maistaa vasta vähän, katoaa. Sen jälkeen kun pääsin hoitoihin, mun elämä tavallaan vasta varsinaisesti alkoi, ja olen nyt vähän hukassa tän helpotuksen kanssa ja lähinnä pään täyttää ahdistavat maailmanloppuskenaariot ja selitykset siitä miten tää ei voi olla totta, pelko viharikosten kohteeksi joutumisesta, ja kaikki muut huolet joita on suhteettoman paljon. Haluisin pystyä laittamaan ne taka-alalle edes hetkeksi, nukkua kunnolla ja nauttia hyvästä olosta. En miettiä sitä että miten voin varmistaa että tarvittaessa pääsen pois tuskattomasti.

Mun fyysinen ja psyykkinen hyvinvointi on parantunut ihan käsittämättömästi sukupuolenkorjausprosessin myötä ja pystyn opiskelemaan yliopistolla ja harrastamaan. Siitä ei ole mitään epäselvyyttä, että mä olen tarvinnut korjaushoitoja. Kuitenkin prosessi on marginalisoinut mua ja saanut ottamaan etäisyyttä ystäviin. Tuntuu että koko elämän ajan olen joutunut tappelemaan että tulisin ymmärretyksi ja tuntenut, etten kuulu kunnollisiin ihmisiin. Mua kiusattiin koko peruskoulu- ja lukioaika, koska olin erilainen, ja Aspergerin syndrooman takia sosiaaliset taidot on huonot ja stressaannun herkästi. Lisäksi mielenterveysongelmista ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä on vaikea puhua. Nyt oon lisännyt tähän kaikkeen sen että olen trans ja homo. Oon nelinkertaisessa marginaalissa - kuulun neurologiseen, seksuaaliseen ja sukupuolivähemmistöön ja mulla on ollut rankka mielenterveyshistoria. Mulla on liikaa raskaita asioita, joita suurin osa ihmisistä ei ymmärrä, koska heillä ei ole kosketuspintaa. En uskalla puhua prosessista muille, koska ihmiset voivat sanoa mitä tahansa. Joskus sanat sattuvat todella pahasti. Mulle on sanottu, ettei musta koskaan tule oikeasti miestä, ettei sukupuolta voi vaihtaa, että pitää ymmärtää jos kumppani haluaa jättää mut, että mun pitäis elää naisena, ja että mulla on vikaa päässä kun en pystynyt tykkäämään normaalista kehostani, ja että tuntuu muista pahalta mitä teen nätille keholleni. Ja että mulla ei ole oikeutta käyttää miesten vessaa tai vaatia kutsumaan mua mieheksi jos näytän naiselta. Ihmiset luulee että tää on joku juttu jota huvikseen kokeillaan. Mun pitäis olla vahva miehenä eikä sais puhua tunteista, mutta toisaalta tytötellään päin naamaa eikä pidetä oikeana miehenä. Nyt käynnissä olleet avioliitto- ja translakikeskustelut on myös ollu vaikeita kun kaverit kommentoi kaikkea typerää ja en pysty älähtämään että tää koskee mua henkilökohtaisesti ja tuntuu pahalta. Pitäis täyttää miehen roolin velvollisuudet, mut etuja ei saa. Välillä tuntuu että vaan näännyn emotionaalisesti hengiltä kun en uskalla puhua kenellekään tunteista, koska se tuntuisi epäonnistumiselta miehen roolissa ja voisi huonontaa mun asemaa. Pahinta on että mä en voi kertoa psykiatrian poliklinikan avohoidossa, miten pahoja ahdistusoireita mulla on, koska transpolilla näkyy kaikki psykiatrian poliklinikan potilasmerkinnät ja diagnooseja viivytetään usein, jos vointi ei ole riittävän hyvä.

En tiiä mitä pitäis tehdä, en jaksa kantaa tätä taakkaa yksin. Haluisin elää koska ensimmäistä kertaa elämässä oon päässy tuntemaan millaista on olla onnellinen, mut toisaalta mulla on ahdistuskohtauksia, oon joutunut koko ajan ottamaan käyttöön vahvempia unilääkkeitä ja pelkään tulevani riippuvaiseksi, ja oon kadottanut uskalluksen puhua tunteista ystäville. Olen vertaistukifoorumilla (wtftm.org) mutta olen sielläkin arka. Mä en jaksais enää hävetä ja pelätä itteäni hengiltä vaan kertoa ihmisille rehellisesti omista tunteista ja tuntea että olisin hyväksytty. Tunnen liian usein että mua tarkkaillaan, suoriudunko hyväksyttävästi miehen roolissa, joka varmaan johtuu siitä että transpolin haastattelu-tutkimukset oli tosi rankkoja ja keskittyi siihen toteutanko mä stereotyyppisiä sukupuoliominaisuuksia ja pärjäänkö rooleissa. Ihmiset ei tiedä että mulle rooleissa pärjääminen on tosi raskasta, koska mun sukupuolta voidaan kyseenalaistaa koska tahansa ja mulla on sosiaalisten tilanteiden pelko. Mietin vaan että miten tätä häpeän ja syrjinnän pelon synnyttämää eristäytymisen kierrettä pystyisi rikkomaan.
Lue vastaus
Hei! Haluaisin kysyä paria mieltäni askarruttavaa kysymystä.

1. Ohimenevä vaihe?

Olen seurustellut puolitoista vuotta minua kaksi vuotta vanhemman tytön kanssa ja olemme tosi onnellisia. Välimatka on pitkä ja näemme harvoin. Olen kuullut usein kuinka nuorena moni on saattanut ihastua samaa sukupuolta edustavaan henkilöön ja mietin, että onko tämä vain ohimenevää?
En tiedä onko hölmöä puhua rakkaudesta, mutta rakastan kyllä tätä henkilöä todella paljon ja joskus ajattelen, että kuinka pitkä tulevaisuus meillä voi olla. Onko siis tämä vaihe ohimenevä?

2. Kaapista ulos tuleminen

Olen kertonut suhteestamme ainoastaan siskolleni, sekä kolmelle ystävälleni ja he ovat ottaneet asian hyvin. Mielessäni on käynyt monta kertaa, että mitä muut sanoisivat ja kaikista eniten pelottaa kerhoa vanhemmilleni. En yhtään tiedä miten he voisivat suhtautua.
Eräs ystäväni on myös sanonut vihaavansa homoja ja lesboja ja kertoo kuinka hän ei olisi enää ystävä sille, joka olisi homo tai lesbo. Muut ystäväni ovat sanoneet avoimesti että he hyväksyvät homot ja lesbot ja kaikki muutkin sellaisina kun ovat. Mutta en vaan voi kertoa, koska pelkään että he hylkäävät minut tai pelkäävät että ihastun heihin.
Tyttöystäväni ei ole kertonut vanhemmilleen ja hänen ystävilleen tämä salaisuus tuli julki toiselta hänen lesboystävältään. Niinpä pelkään kertoa vanhemmilleni seurustelevani kyseisen ihmisen kanssa, koska he voisivat kertoa siitä tyttöystäväni vanhemmilleni, jotka ovat homovastaisia.
Mietin myös, että mitä sukulaiseni sanoisivat.

3. Halailu ja pussailu

En ole koskaan suudellut ketään ja monien mielestä se kuuluu suhteeseen. Totta puhuen niin minunkin mielestäni, mutta tyttöystäväni kanssa olemme pitäytyneet vain käsikkäin kävelyssä ja halaamisessa. Puhumme usein kuinka haluaisimme vain halailla ja katsella elokuvaa yhdessä mutta aina kun tapaamme mitään ei tapahdu. Jälkeenpäin tyttöystäväni kertoo kuinka olisikin halunnut suudella minua, mutta ei uskaltanut. Mietin miten uskallan tehdä aloitteen?
Lue vastaus
Hei, olen siis nyt 16 vuotias tyttö ja olen ihan hukassa oman suuntautumiseni kanssa. Tiedän, että nuoruudessa sitä seksuaalisuutta vielä etsitään, mutta tarvitsisin ulkopuolisen näkökulmaa tähän asiaan. Elikkäs olen alkanut miettiä minun oleva lesbo, koska miesten sijasta katson naisia ja olen kovin kiinnostunut naisista. Minulla on ollut eräänlaisia "vaiheita" aikaisemmin jolloin olen kiinnostunut naisista, mutta olen pakottanut itseni lopettamaan naisten katselun, pitämään miehistä. Tähän toimimiseen on vaikuttanut minun aiemmat parhaat ystävät, jotka olivat minulle kaikki kaikessa mutta he olivat kovin tiukkakatseisia seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Tuo "vaihe" on tullut aina silloin tällöin takaisin mutta nyt tuntuu etten voi pakottaa itseäni lopettamaan tätä. Siis ei minulla ole mitään lesboja tai muita seksuaalivähemmistöjä vastaan, ennemmin pelkään muiden reaktioita tähän asiaan; olen tullut niin monesti hylätyksi etten halua enää joutua siihen tilanteeseen.

Toinen perusta on, että tavallaan pelkään miehiä. Läheisyys miesten kanssa pelottaa ja ahdistaa minua aivan suunnattoman paljon, junan eteen hyppääminenkin houkuttaisi enemmän. Siis kyllähän pidän joitain harvoja miehiä seksikkäinä ja hyvännäköisinä, mutta jos heidän kanssaa pitäisi seksiä harrastaa tai sitoutua niin se ei houkuttele yhtään. En voisi kuvitella itselleni miestä rinnalleni ja tavallaan tuntuu etten haluasikaan, lapsista puhumattakaan. Naisen puolestaan voisin kuvitella, mutta ajatus läheisyydestä, parisuhteesta tai sitoutumisesta ahdistaa ja pelottaa muttei niin paljoa, eikä se herätä minussa mitään itsemurhatuntemuksia, toisin kuin miesten suhteen. Joten voisiko olla mahdollista, että olisin lesbo vai onko tämä jotain aivan muuta?
Lue vastaus
Päätin nyt sitten minäkin kirjoittaa tänne aikani lueskeltua muiden kirjoituksia. Olen 25-v mies. Seksiä en ole harrastanut naisen enkä miehen kanssa, ja parisuhteessakin olin ainoastaan 19-vuotiaana naisen kanssa joka päättyi melkein viikon jälkeen.

Viime vuosina olen alkanut epäilemään seksuaalisuuttani. Vaikka kiihotunkin naisten kuvista, kiihotun myös miesten kuvista, sekä olen jo ainakin vuoden ajan fantasoinut parhaasta (miespuolisesta) ystävästäni. Hänelle olen paljastanut että saatan ehkä olla biseksuaali, mutta en enempää.

Vaikka pidänkin naisista, minun on todella hankala kuvitella olevani intiimisti heidän kanssaan, miesten suhteen tässä taas ei ole mitään ongelmaa. Olisin siis paljon mieluummin miehen kuin naisen kanssa Ystävilleni en uskalla kertoa, vaikka osa heistä onkin homoja tai biseksuaaleja. Pelkään että eniten he eivät minua hyväksyisi, koska olen aina mieltänyt itseni heteroksi. Voiko ihmisen seksuaalisuus muuttua vielä tässä vaiheessa, vai olenko vain päästäni sekaisin?

Jos homo olen, niin en tiedä mistä seuraa mahdollisesti löytäisin. Asun pienellä paikkakunnalla, eikä läheisessä kaupungissa ole yhtään homobaaria, enkä luota siihen että deittisivustoilta löytää mitään muuta kuin irtosuhteita. Ja kukapa haluaisi olla kokemattoman kanssa, sukupuolesta riippumatta?

Kiitos että jaksoit lukea koko viestin (:
Lue vastaus
Olen 20-vuotias tyttö ja seurustelen toisen tytön kanssa. En ole koskaan ollut yhtä onnellinen, enkä voisi kuvitella elämääni kenenkään toisen kanssa. Lisäksi olen aina tiennyt pitäväni tytöistä ja ollut sujut asian kanssa. Arkemme sujuu mukavasti, mutta sitä kuitenkin varjostaa jatkuvasti salailu. Olemme molemmat muuttaneet nykyiselle asuinpaikkakunnallemme kaukaa, ja täällä kaikki ystävämme tietävät suhteestamme. Myös useimmat ystäväni kotipaikkakunnaltani tietävät ja hyväksyvät asian. Ongelma on siinä, ettei meistä kumpikaan uskalla kertoa asiasta perheelle/sukulaisille.

Vaikka olen onnellinen ja suhteemme on vakava, en uskalla kertoa vanhemmilleni. Se on todella ahdistavaa. Pelkoni johtuu siitä, että tiedän molempien vanhempieni olevan homofobisia. En haluaisi rikkoa välejämme, sillä minulla ei ole edes sisaruksia, joihin tukeutua. Vanhempani ovat minulle tärkeät, ja se vain lisää ahdistusta. Minua ahdistaa myös se, ettei tyttöystäväni juurikaan jaksa ajatella vanhemmilleen kertomista. Hän ei ainakaan ulospäin vaikuta stressaavan, ja se tuntuu jossain määrin pahalta. Hän ei myöskään ole kertonut minusta kuin yhdelle ystävälleen, ja tämä tuntuu ehkä kaikista pahimmalta. En halua kuitenkaan painostaa häntä kertomaan kenellekään.

Miten voisin ratkaista tämän tilanteen? Olen nuorempana kärsinyt masennuksesta, ja tämä ahdistava tilanne on saanut minut tuntemaan saman tyyppisiä tuntemuksia kuin aiemmin. Ärsyttävää tästä tekee se, etten häpeä itseäni tai suhdettani, vaan pelkään, että minut hylätään.
Lue vastaus
Hei! Olen seurustellut tyttöystäväni kanssa useita vuosia. Olemme suunnitelleet perheen perustamista nyt kun meillä molemmilla on vakituinen työ ja opinnot loppusuoralla.

Tyttöystäväni koko suku ei kuitenkaan tiedä olemassaolostani. Sukujuhlissa minut esitellään vanhemmalle väelle kämppiksenä, vaikka olemme olleet avoliitossa jo lähes viisi vuotta! Tyttöystäväni vanhemmat, sisarukset ja serkukset kyllä pitävät minusta ja tietävät seurustelustamme, mutta kun paikalla on isovanhempia yms, kukaan ei kohtele minua tyttöystäväni kumppanina.

Haluan ehdottomasti lapsia (ja niin haluaa tyttöystävänikin), mutta tämä tilanne ei olisi oikein lapsia kohtaan. Olen bi, joten voisin kyllä perustaa perheen miehen kanssa, mutta rakastan tyttöystävääni liian paljon jättääkseni hänet.

Mitä voisin tehdä? Tuntuu pahalta painostaa tyttöystävääni kertomaan minusta isovanhemmilleen, mutten halua olla näkymätön. Jos hankimme lapsia, olivatko hekin näkymättömiä toiselle puolelle suvustaan?
Lue vastaus
Olen 13v homopoika, ja kaverini ovat alkaneet epäillä koulussa olenko sittenkään hetero. Haluaisin olla oma itseni enkä häpeä sitä että olen homo mutta minua pelottaa että kaverini (pojat) alkavaisivat syrjiä ja kiusata. Plus se että olen homo saattaisi levitä äidilleni ja isälleni joille en nyt ihan vielä suunnitellut kertovani homoudestani (lähinnä pelkään vanhempien reaktiota, vaikka eivät olekkaan ainakaan minun tietääkseni mitään homovihaisia). Mitä minun kannattaisi tehdä?
Lue vastaus
Olen 15v tyttö, joka on tiennyt jo pari vuotta olevansa lesbo. Hiljakkoin äitini sai tietää siitä ja suuttui minulle niin ettei puhunut minulle melkein kuukauteen. Olen tutustunut yhteen tyttöön ja meillä on ollut jotain pientä suhteen alkua. Äitini sai tietää tästä ja antoi ehdot: joko jätän tytön tai äitini muuttaa pois ja jättää minut yksin. Päätin jättää tytön koska en kuitenkaan haluisi olla vihoissa äitini kanssa yhden tytön takia. En ole tapahtuman jälkeen puhunut tytön kanssa.

Sain kuulla noin viikko sitten että tämä on tulossa tapaamaan minua mutta en tiedä milloin, minne ja miksi. Minua pelottaa että äitini näkee tämän tytön ja uhkailee taas minua. Rakastan kumminkin tätä tyttöä vielä mutta jos alan seurustella hänen kanssa, äitini luovuttaa kokonaan. Pitäisikö minun jättää tytön tapaaminen ja olla mieliksi äidille? Alkaa loppua keinot tavata tyttöjä oli sitten lesbo vai ei. Minulla ei ole oikein enää kavereita koska äitini luulee kaikkien tyttöjen olevan lesboja!
Lue vastaus