Osakulttuurien haasteita

Terve,

Olen 38v mies. Olen homoseksuaali. Olen käynyt nuorempana baareissa, ja minulla on ollut suhteita. Lyhin oli sen yön, ja pisin muutaman kk:n. Nyt olen ollut muutaman vuoden yksin, ja uudelleen aloittaminen tuntuu vaikealta. En halua aloittaa käymään taas baareissa. Tai muualla, missä ihmiset etsii pääsääntöisesti vain seksiseuraa. Haluaisin siis jotain pysyvämpää.

Minulla on profiilit muutamalla deittipalstalla, mutta kukaan ei ota yhteyttä. Ajattelen että olen ruma, kun kukaan ei uskalla ottaa minuun yhteyttä. On totta, etten ole ihan stereotyyppisesti homonorminen, neiti ja laiha. Mutta muuten minussa on paljon hyviä piirteitä. Minulla on yksinäistä ja iltaisin on vaikeaa. Ajattelen puhua jollekin terapeutille, mutta ne tuputtaa vaan rauhottavia. Mitä siis voisin tehdä?
Lue vastaus
En tiedä mitä tähän pitäisi kirjoittaa. Tuntuu vaan tosi pahalta.

No tuotanoin... Puberteetin kynnyksellä alkoi pojat kiinnostaa. Kulutin valtavasti voimavaroja peittääkseni 'homouteni'. Tätä jatkui lukion loppuun asti. Sitten muutin uuteen kaupunkiin yksin asumaan. Sain tilaa ajatuksilleni ja uusia näkökulmia tilanteeseen. Myönsin itselleni olevani homo.

Harrastin ekaa kertaa ikinä seksiä miehen kanssa. Minuun ei sattunut, olin euforiassa. Mieleni laukkasi villisti. Olin vapaa oma itseni.

Myöhemmin olen ollut muiden miesten kanssa. Suhteet ovat olleet lyhytikäisiä. Olin kuitenkin varma homoudestani.

Sitten naisfantasiat alkoivat eksyä päähäni. Ensin yksittäisinä kuvina ja ajatuksina, myöhemmin haaveiluna. Järkytyin. Minähän olen homo!

Alkuhuuman jälkeen olen hylännyt btm roolin. Pidän sitä epämukavana ja vastenmielisenä ajatuksena. Olen silti ollut vain miesten kanssa.

Tämän hetkinen 'säätö' on jatkunut yli puoli vuotta. Siis miehen kanssa. Seksi on alkanut tuntua tylsältä. En alunperinkään ollut kovin romanttisessa suhteessa, mutta tuntuu kuin mitään tunteita ei enää olisi.

Jokin aika sitten aloin katsomaan hetero- ja lesbopornoa. Erityisesti naisten rinnat kiihottivat, ja hiukset. Genitaalit niin naisilla kuin miehillä ovat epäkiinnostavan näköiset.

Nyt olen alkanut miettiä, josko identiteettini olisi kuitenkin bi. Olen huomannut, että miehiin liittyvät ajatukset ovat olleet lähinnä seksifantasioita. Ja romantiikassa olen kokenut karvaita pettymyksiä. Löydän mieleni sopukoista haaveita lapsista naisen kanssa. Olen hämilläni.

Olen viimeisen parin vuoden ajan ollut avoimempi muutamalle läheiselleni ja he ovat sanoneet, että olen aina vaikuttanutkin homolta. Pidän itseäni kuitenkin melko maskuliinisena ja olen saanut kuulla kehujakin tästä partreneiltani. Tämä minun ilmeinen homouteni yllätti ja vähän loukkasi.

Nyt kun olen löytänyt itsestäni bi-puolen, tuntuu kuin ihmiset luulisivat minun valehtelevan, keksivän sepustuksia, joilla pääsisin 'takaisin' heteron rooliin. Minut tyrmätään täysin jos ilmoitan kiinnostuneeni myös vastakkaisesta sukupuolesta. Koen tämän kovin nöyryyttäväksi. Välillä kiellän itseltäni bipuoleni - minähän olen homo, kaikki sen tietää. Ja yhä uudestaan naiset hiipivät mieleeni.

Olen epätoivon partaalla tilanteessani. En tiedä kuka olen tai mitä haluan. Kaikki muut sen sijaan tuntuvat sen tietävän ja ovat valmiina tyrkyttämään apuaan, siis sillä ehdolla että olen homo ja tulossa kaapista. Bi en voi olla. Yritän vain valehdella itselleni, että pitäisin naisista.

Kysynkin: mitä voin tehdä? Mistä tiedän mihin lokeroon kuulun? Voinko ikinä olla parisuhteessa naisen kanssa ilman lähipiirini supinaa selän takana.
Lue vastaus
Sanoin kaverilleni aluksi että musta tuntuu että olen genderfluid se oli okei sen kanssa mutta kun puhuin uudestaan sille se sanoi että hän ei voi otta minua tosisaan.
Se on ite osa LGBT ja sillä on toisiakin ystäviä joka on siitä mutta, mitä pitäisi tehtä?
Lue vastaus
Tuttavistani yhä useampi julistaa olevansa muunsukupuolinen, kaikki näistä kertovat perusteeksi etteivät 100% koe olevansa miehiä/naisia tai etteivät halua normien määrittelevän heitä. Itse olen kehoahdistusta kokeva transihminen, ja minun on todella vaikea ymmärtää tai hyväksyä näiden ihmisten identiteettejä tai kaapistatuloja. Monet heistä ovat olleet "ylpeitä" binäärisukupuolen edustajia, äänekkäitä sateenkaarivaikuttajia jopa. En voi olla ajattelematta, että tiukat normit "tekevät" ihmisistä muunsukupuolisia, kun eivät ymmärrä ettei niiden "tarvitse" määritellä ketään. Samalla minusta tuntuu jotenkin siltä, että omaan tilaani tunkeudutaan, tai että minut niputetaan ryhmään, johon en kuulu (~ tai että nämä ihmiset niputtavat itsensä samaan kategoriaan minun kanssani). Miten voisin olla vähemmän ihmisparsa, yrittää ymmärtää ja olla ahdistumatta kyseisenlaisista kaapistatuloista?
Lue vastaus
Olen 55-vuotias mies ja asunut avo-/avioliitossa saman naisen kanssa yli 30 vuotta. Meillä on kaksi lasta, joista toinen jo aikuinen ja toinenkin melkein. Olen teini-iästä asti tiennyt olevani homo, mutta jotenkin vain elämä lähti menemään näin. Vaimoni on tiennyt seksuaalisesta suuntautumisestani alusta asti. Välillä on ollut vaikeita aikoja ja ero on ollut lähellä, mutta vasta nyt olemme oikeasti eroamassa. Vuosikaudet halusin vain seksiä miesten kanssa eikä varsinaisia syvempiä ihastumisia ollut kuin pari kappaletta.

Tänä keväänä minulle tapahtui kuitenkin totaalinen rakastuminen toiseen mieheen. Aloin huomata kiinnostuvani 25 vuotta nuoremmasta melko uudesta työkaveristani vähitellen. Lopulta tämä johti siihen, että ajattelin vain häntä päivin öin. En ollut ikinä aiemmin tavannut miestä, joka miellyttäisi minua niin täydellisesti joka suhteessa. Olin melko varma siitä, että hänellä ei ole parisuhdetta ja ajattelin, että on mahdollisuuksien rajoissa, että hänkin olisi kiinnostunut miehistä. Lopulta tulin siihen tulokseen, että minun on pakko kertoa asiasta hänelle, koska muuten en ikinä pääse siitä yli. Eräänä iltapäivänä töistä lähdettyä onnistuin tarjoamaan hänelle kyydin ja kerroin autossa, että pidän hänestä joka suhteessa. Hän otti sen juuri niin hyvin kuin ajattelinkin, koska hän on niin hieno ihminen. Valitettavasti hän ei kuitenkaan tuntenut minua kohtaan samoin, vaikka antoi ymmärtää, että hänellä on ollut homoseksuaalisia kokemuksia.

Luulin, että asian selvittäminen auttaisi minua eteenpäin, mutta tuskasta tulikin aivan sietämätöntä. Minuun iski epätoivo siitä, että en enää koskaan voi tuntea mitään näin voimakasta ketään kohtaan ja että tämä oli viimeinen tilaisuuteni kokea syvällinen rakkaussuhde miehen kanssa. Kerroin rakastumisesta vaimolleni ja sen tuloksena päätimme erota, koska tämä oli hänellekin liikaa. Tapahtumasta on nyt n. kuukausi ja näihin päiviin asti olen elätellyt toivoa siitä, että työkaverini kuitenkin muuttaisi mielensä. Nyt on uskoni kuitenkin lopullisesti alkanut hiipua, mutta rakastumisen tunne ei hellitä. On vaikeata nähdä häntä päivittäin, mutta vielä vaikeampia ovat viikonloput, kun tiedän, että en näe häntä.

Olen nyt laittanut eri paikkoihin kontakti-ilmoituksia, joissa haen miestä tositarkoituksella, mutta en ole kovin toiveikas. Halusin vain kertoa tämän tarinan, vaikka eihän tähän auta kuin aika tai se, että työkaverini mahdollisesti on lähdössä muualle, jolloin en enää häntä näkisi. Sekin ajatus tosin tuntuu pahalta, vaikka pidemmän päälle se ehkä olisi paras ratkaisu. Olen jotenkin pohjattoman surullinen siitä, että haluaisin saada rakastaa ja tulla rakastetuksi, mutta en jaksa uskoa siihen, että se koskaan toteutuisi. Tuntuu siltä, että tämä oli viimeinen mahdollisuus eikä minulla ole enää oikein mitään motivaatiota elämään. Samassa yhteydessä tulin myös kaapista ulos melko monille ja ajoittain tuntuu siltä, että en mitenkään selviä tästä täydellisestä elämän ja tunteiden myllerryksestä.
Lue vastaus
Olen kuullut, että joissain maissa miehet vastaavat homojen deitti-ilmoituksiin vain pahoinpidelläkseen heidät. Onko vastaavaa tiettävästi tapahtunut Suomessa? Tietenkin voi ensitapaamisen järjestää julkiselle paikalle, mutta entäs jos jatkoilla odottaakin ikävä yllätys pesismailojen ja punaniskojen muodossa?
Lue vastaus
Minua vaivaa kovasti se, että miksi useissa homoissa, ja ilmeisesti myös minussakin hieman, on joitain sellasia erikoisia, voisi sanoa naismaisia piirteitä, ehkä nimitys ei ole oikea, mutta sellaisia piirteitä joista voi joskus päätellä tai arvata että kyseinen henkilö todennäköisesti on homo.

Ajattelin aiemmin, että ne ovat vain matkittuja piirteitä, esim. naismainen puhetyyli, kävelytapa yms. Mutta olen alkanut epäillä, että ehkä näissä piirteissä voi olla jotakin myötäsyntyistä. En ole tietoisesti itse matkinut sellaista tyyliä, mutta siitä huolimatta minun on arvattu olevan homo, tuollaisten piirteiden perusteella. Kävelytyylistäni, "pehmeästä" olemuksestani yms. Onko asiasta tehty mitään tutkimusta, johtuuko kyseinen "pehmeys" joissakin homomiehissä esim. aivoista, ja miksi sitä ei ilmene kaikilla mutta joillakin, enemmän tai vähemmän? Vaikuttaisi että joillakin lesbonaisilla olisi eräänlainen "kova" piirre itsessään, eli ns. "miehekäs" piirre.
Lue vastaus
Hei,

Olen 17–vuotias homo. Olen jo jonkin aikaa miettinyt, miten alaikäisenä pystyisin tapaamaan homoja tarkoituksessa, että jossain vaiheessa voisimme alkaa seurustella. En siis kysy, mistä löydän seksiseuraa (näitä viestejä on aivan liikaa keskustelupalstoilla) vaan miten nuoret homot voivat löytää seurustelukumppanin.

Olen miettinyt pääni puhki sitä, missä voi tavata näitä henkilöitä. Yhteiskunnallinen olettamus on se, että jokainen on hetero, ellei hän toisin kerro, joten jokaisen hyvännäköisen ja mukavalta vaikuttavan miehen kanssa ei voi (tai voisi, mutta en viitsi) mennä jutustelemaan. Mietin ylipäätään, onko samankaltaisia "ongelmia" yleisesti nuorissa homoissa vai olenko jossain kuplassa, missä en huomaa nuorten homojen parisuhteita? Minulle on tullut sellaisen käsitys, että lesbot saisivat jo alaikäisinä helpommin muodostettua parisuhteita toisten naisten kanssa/se olisi hyväksytympää. Olenko tämän ajatuksen kanssa aivan metsässä?

Kontekstina lisättäköön se, että olen tullut kaapista vanhemmilleni ja parhaimmille ystävilleni. Mahdollinen "julkinen ulostulo" (esim postaus facebookiin) on minulle yhdentekevää enkä pidä sitä tärkeänä – mahdollisesti parisuhteen myötä tälläinenkin voisi tapahtua... :)

Kiitos vastauksestanne! :)
Lue vastaus
Hei! Olen kaksikymmentä vuotias nuori nainen, olen pitänyt itseäni heterona, mutta viime vuosien aikana olen huomannut olevani kiinnostunut myös naisista. Olen suudellut naisia, ja nauttinut siitä, mutta en ole tehnyt mitään sen vakavampaa. Nyt olen kuitenkin ihastunut yhteen kaverini kaveriin, joka on lesbo ja luulen, että hänellä on samanlaisia tunteita minua kohtaan, mutta en tiedä miten toimia. Hän on minua vanhempi, ja hänellä on ollut vakaviakin suhteita naisten kanssa. Minua pelottaa miten on suhtautuu kokemattomuuteeni naisten suhteen. Ottaako hän minut tosissaan, sillä minulla on ollut vain miehiä seurustelukumppaneina? En oikein itsekkään tiedä olenko nyt lesbo vai bi vai tuleeko minun ylipäätään määritellä sitä? Onko se sille toiselle tärkeää, että on kiinnostunut vain yhdestä sukupuolesta, eikä molemmista. Voiko tämä lesbo tuomita minut sen takia etten ole lesbo? Voiko hän ajatella, että tämä on minulle pelkkä vaihe? Entä jos en itsekkään tiedä onko tämä pelkkä vaihe? Mietin myös miten muiden suhtautuminen minuun muuttuu, olenko sitten muiden silmissä vain lesbo.
Tulipas siinä kysymyksiä kerrakseen, arvostaisin kovasti jotakin neuvoja. Kiitos!
Lue vastaus
Olin koko teini-ikänä ihastunut samaa sukupuolta olevaan ystävääni. Eikä näin parikymppisenäkään ihastuminen vastakkaiseen sukupuoleen ole ottanut tuulta alleen.

Ainoa ihminen, joka tiesi seksuaalisesta suuntautumisestani, pakko-outtasi minut seurassa, jossa iso osa kuului seksuaalivähemmistöön. Jostain syystä jouduin heti vähätellyksi, minua pidettiin korkeintaan biseksuaalina, jos sitäkään. En tuntenut heistä ketään ennestään. Kokemus oli luonnollisesti hyvin traumaattinen, eikä todellakaan kiinnosta mennä mukaan paikkakunnan Setan toimintaan, varsinkin kun siihen kuuluu niitä ihmisiä, jotka vähättelivät minulle jo ennestään kipeää ja arkaa asiaa. Lisäksi tunnun olevan konservatiivisempi kuin mitä julkisuudessa esiintyvät seksuaalivähemmistöihin kuuluvat. Mieluummin olen yksin ja syvällä kaapissa kuin seurassa, jossa minulla ei ole oikeutta olla minä.

Olen viime viikot seurannut keskustelua mediassa siitä, saako ihmisen pakko-outata, varsinkin silloin, jos hän ei ole samaa mieltä esim. avioliittolaista. Suurin osa tuntuu olevan sitä mieltä, että saa.

Nyt mietin sitä, että tekeekö vähemmistöön kuuluminen todella ihmisestä lampaan? Onko vain yksi mielipide oikeutettu? Näin kaapissa olevana tuntuu todella kurjalta, että minua pidetään huonompana siksi, etten huonojen kokemusteni takia uskalla julkisesti olla sitä mitä olen. Puheet pakko-outtauksen oikeudenmukaisuudesta eivät kannusta kertomaan totuutta itsestäni.

Onko tosiaan niin, että on olemassa vain yksi oikea tapa kuulua seksuaalivähemmistöön? Olen lesbo, en lammas!
Lue vastaus
Olen 24-vuotias nainen ja jo pitkään identifioitunut biksi. En ole kuitenkaan liiemmin tuonut suhtautumistani esille. Olen aiemmin ollut sitä mieltä, että pyrin suhteisiin vain miesten kanssa, koska niin on helpompi; tämä kuulostanee setalaisten korvaan rajoittuneelta ja niin se onkin, mutta omassa tuttavapiirissäni päätös on mielestäni ymmärrettävä. Olen kyllä kysyttäessä vastannut aina rehellisesti ja muutaman läheisen kanssa saanut purkaa tuntojani enemmän.

Viime aikoina olo on ollut levoton ja masentunut ja olen alkanut kyseenalaistaa sekä omia ajattelumalleja sekä suuntautumistani. En ole ollut ikinä vakavassa parisuhteessa, vähemmän vakavia on ollut muutama. Nämä suhteet ovat olleet varsin epätyydyttäviä. Seksi ei ole tuntunut erityisen hyvältä, vaan olen saanut nautintoa lähinnä haluttavana olemisesta ja alistumisesta. En tiedä olinko yhdestäkään näistä miehistä todella kiinnostunut vai oliko kyse jostakin ihan muusta, halusta olla parisuhteessa koska muutkin tai halusta olla haluttava. Ylipäänsä kiinnostun ihmisistä seksuaalisessa mielessä äärimmäisen harvoin - ja jos olen rehellinen, niin kyllä ne ovat useimmiten naisia. Olen miettinyt aseksuaalisuuttakin, kai siinäkin on jonkinlaisia asteita? Seksin ajatus abstraktilla tasolla ja eroottisissa tarinoissa kiihottaa, mutta en pysty kiihottumaan kenenkään todellisen ihmisen ajattelusta, enkä koskaan ole saanut orgasmia.

Huomaan myös ajattelevani, että ehkä minä vain tarvitsen parisuhdetta vähemmän kuin ihmiset yleensä. Ehkä en tarvitse parisuhdetta? En tiedä. Minun on ollut vaikea ymmärtää ihmisten ahdistumista sinkkudesta, minullahan on laaja ystäväpiiri. Tiedän ahdistuvani lähinnä sen vuoksi, että mitä vanhemmat ja ystävät ajattelevat, kun en ole ikinä seurustellut. Säälivätkö ne, jos olenkin yksin? Minä olen usein ajatellut, että hyvät ystävät ja ystävien lapset riittäisivät minulle, jos vain voisin olla varma, että heillä on minulle aikaa, kun olemme vanhempia ja muilla on perheet... onko tällaiselle sanaa, tarvitseeko sille olla? Pelkään kyllä yksin jäämistä, ja heikkoina hetkinä olen vakuuttunut, että hommaan heterosuhteen ja lapsia vain välttääkseni sen.

Huomaat, että ajatukseni ovat sekavia. En osaa tunnistaa, onko kyse siitä, että olenkin lesbo (tai ainakin enemmän sinnepäin) vai onko vain niin, etten ylipäätään oikein kiinnostu ihmisistä samalla lailla kuin muut.

Mieleni tekisi tavata muita bi-naisia ja lesboja ja tunnustella, että ovatko omat kokemukseni ja ajatukseni heidän kanssaan samanlaisia. Myös aseksuaalisuudesta olisi hyvä saada puhua jonkun kanssa, tunnustella että sopisiko se minuun. Olen harkinnut, että etsisin satenkaariväkeä ihan Helsingin yöelämästä, mutta tämä on lopulta niin pieni kaupunki. En välittäisi avata pohdintaani koko tuttavapiirilleni ennen kuin tiedän itse enemmän.
Lue vastaus
Olen 19 v mies. Saan todella paljon seksuaalista nautintoa naisten vaatteisiin pukeutumisesta. Minua kuitenkin huolettaa oikeasti tämän normaalisuus. Teen tätä siis vain kotona. Ennen nukkumaan menoa koen morkkista ja koen itseni hulluksi jne. Naisten vaatteisiin pukeutuminen antaa mulle kuitenkin kiihotusta ja hyvää oloa, mutta samaan aikaan pahaa oloa. Mistä se voi kertoa? Olen tilannut netistä naisten vaatteita. Haluisin enemmän ostaa oikeasta kaupasta. Mutta en ikimaailmassa kehtais, saatika sovittaa. Onko tämä tavallista/normaalia? Tai miten voisin toteuttaa paremmin fetissiä tai miten uskallan oikeeseen liikkeeseen ostamaan niitä. Kiitos jo etukäteen!
Lue vastaus
Moi.
Olen 21-vuotias nainen ja olen tuntenut aina olevani vähän eksyksissä suuntautumiseni kanssa. Tämä johtuu ehkä siitä, että ainakin omasta mielestäni olen huono tulkitsemaan omia tunteitani. Olen seurustellut kahden miehen kanssa. Toisen kanssa tosissani, mutta heräsin jossain vaiheessa siihen, etten todella rakastanut häntä. Kokemuksia naisista minulla on vähän. Ne ovat jääneet lähinnä suutelemisen tasolle. Olen kokenut yhtä vahvaa ihastusta niin miehiä kuin naisiakin kohtaan ja sen kai pitäisi olla selventävä esimerkki siitä, että olen jotain homon ja heteron välistä. Ihastun omasta mielestäni ihmiseen en niinkään sukupuoleen. En tosin tiedä jäisivätkö tuntemukseni saman sukupuolen osalta vain ihastukseen.

Olen jo muutamalle läheiselleni ulkona biseksuaalina, mutta minusta tuntuu edelleen, etten tiedä tarkalleen mikä olen. Voiko tämä johtua siitä, etten ole vielä täysin hyväksynyt itseäni? Mietin näitä asioita välillä ihan liikaakin ja se häiritsee. Minua painaa myös se, että netissä usein näkee syrjintää homoseksuaalien osalta biseksuaaleja kohtaan, koska he eivät muka osaa päättää kumpi sukupuoli viehättää eniten. Moisen kuuleminen saa ainakin minut vetäytymään kuoreeni, koska omalla kohdallani ei tästä ainakaan ole kyse. Voisin luultavasti yhtä hyvin nimittää itseäni panseksuaaliksi, mutta sen sijaan olen käyttänyt sanaa bi. Ehkä osittain tottuneista syistä, koska olen kyseistä sanaa käyttänyt jo viisi vuotta.

Vähän aikaa sitten tapahtuneen eron jälkeen aloin ajatella tätä kaikkea enemmän. Ero tuntui jättävän minut tyhjän päälle. Suhde oli etäsuhde ja vei välillä paljon aikaani. Seurustelukumppaniani pidin parhaana kaverina, mutta kaikki muuttui eron jälkeen ja koska ystäväni muuttavat opiskelujen perässä toiselle paikkakunnalle on oloni todellakin tyhjä. Kaikesta huolimatta olen kuitenkin helpottunut kun voin viimein tutkia ja etsiä itseäni, mutta tunnen olevani jollain tavalla umpikujassa. Mitä voin tehdä?
Lue vastaus
Heips! Olen 16-vuotias lesbo. Perheeni ja kaikki kaveripiirissäni ovat tienneet jo pitkään suuntautumisestani ja se on ollut kaikille täysin okei, enkä ole joutunut minkäänlaisen syrjinnän tai kiusaamisen kohteeksi sen takia ikinä. Ongelmanani kuitenkin on, että vaikka minulla on ystäviä ja perhe, joille voin puhua niin silti tunnen olevani hirveen yksinäinen ja haluaisin kovasti päästä tutustumaan ja samaistumaan muihin seksuaalivähemmistöihin kuuluviin nuoriin täällä, mutta en oikein tiedä miten tai missä. Tuntuu välillä todella turhauttavalta ja joskus jopa mietin, että olen tän kylän ainoo sateenkaarinuori mikä kyllä todellisuudessa on mahdotonta... Tämän kesän ajan on tää asia ahdistanut tosi paljon ja olen yrittänyt kaikkeni, että pääsisin puhumaan jollekkin tuntuu, että päässä napsahtaa kohta. Setan nuortenryhmäkin kun on täällä päin olematonta näin kesällä:/
Lue vastaus
Hei.
Olen aikuinen, yli 40-vuotias mies ja elänyt koko elämäni vahvasti heterona. Ystäväni ovat heteroita, asuinalueeni on hetero, autoni ja lemmikkini ovat heteroita. Minulla ei ole koskaan ollut suhteita miesten kanssa, vaikka olenkin siihen viittaavia tunteita tunnistanut itsestäni jo pitkän aikaa.
En halua luopua elämästäni julkiheterona, koska pidän tästä elämäntyylistä. Jos tulisin jotenkin kaapista ja kertoisin olevani homo tai bi tai jotain muuta, uskon, että katuisin sitä. Siksi en halua julkisesti ilmoittautua minkään seksuaalisen suuntauksen edustajaksi. En myöskään estele, jos joku analysoi minut heteroksi.
Pienen ongelman tekee kuitenkin se, että en osaa tavata miehiä. Haluaisin sitä seksuaalisen minäni toteuttamiseksi, mutta en tiedä, missä ja miten tapaisin muita samanhenkisiä miehiä salassa. Onko minun siis tehtävä päätös julkihomouden ja julkiheterouden välillä, jos mielin miehelävierailuille? Vai löytyykö jokin seksuaalisosiaalisen toiminnan välimuoto, josta en vain tiedä? Minusta tuntuu joskus, että olen ainoa ihminen tämän ristiriidan parissa, vaikka uskonkin, etten ole.
Tämä ongelma voi olla monien mielestä aika outo ja ymmärrän, jos se herättää ihmetystä tai negatiivisiakin tunteita. Näen asian kuitenkin niin, että identiteettini muodostuu aatteista ja kokemuksista ja nyt minusta puuttuu jotain.
Lue vastaus
Hei! Olen 22-vuotias, vasta hiljattain kaapista tullut transmies. Aion hankkiutua lähiaikoina tutkimuksiin ja toivon että saisin suhteellisen vaivatta diagnoosin ja reseptin testosteronia varten. En kaipaa leikkauksia, ne tuntuvat fyysisesti liian rajuilta ja riskialttiilta, ja uskon että hormonit riittävät tekemään kropastani sennäköisen kuin sen mielestäni kuuluu olla.
Pelkään kuitenkin muiden mielipiteitä kehostani. Olen homo, ja huolestuttaa etten koskaan löydä poikaystävää. Tiedän että monet transmiehet elävät onnellisesti homomiehinä muiden joukossa, mutta he kaikki vaikuttavat olevan hyvin maskuliinisia ja perinteisen komeita ja hoikkia ja lihaksikkaita, ja kaikki tuntuvat hankkiutuvan masektomiaan. Pelottaa etten ole koskaan tarpeeksi miehekäs tai että rintani ovat inhottava yllätys mahdollisille kumppaneille. Tuntuu melkein että minun pitäisi muuttaa kehoani tavoilla jotka eivät tunnu minusta hyvältä, ja lisäksi käyttäytyä ja pukeutua hypermaskuliinisesti, jotta olisin muille "tarpeeksi mies". Eikä sekään tietenkään riittäisi kaikille. En halua ruveta sellaiseen. Mikä neuvoksi?
Lue vastaus
Hei,

Olen kaapissa oleva 18v jätkä. Vaikka olen yrittänyt, en kiinnostu naisista samalla tavalla kuin miehistä. Harrastan tosissaan urheilua (en halua kertoa pienen lajin nimeä), ja muutenkaan lähipiirini ei ole kovin avoin tämmöiselle.

Itsellänikin on pitkään ollut vaikeuksia hyväksyä itseäni tällaisena ja pahimmillaan se on mennyt siihen pisteeseen, että yritän järjestelmällisesti piilottaa ominaisuutta itsestäni. Eihän se mitenkään ulospäin näy, mutta ihan varmuuden vuoksi.

Olen alkanut masentua sen takia, että en usko ikinä löytäväni seuraa itselleni. Sellaista, josta aidosti välittäisin, ja joka välittäisi minusta. Tulee jotenkin yksinäinen ja orpo olo. En ole yhtään kiinnostunut Prideista, Mr Gay Finland -kilpailuista yms vastaavista. En vain koe kuuluvani samalla lailla joukkoon, vaikka miehistä sytynkin. En halua tehdä asiasta numeroa tai ylikorostaa sitä. Ennemminkin haluaisin vain että pystyisin itse ja lähipiirini itse sen hyväksymään joskus, mutta ei siitä tarvitsisi sen enempää jauhaa.

Niin, pelkoni liittyy vain siihen että en usko ikinä löytäväni seuraa. Suomessahan kuulemma 5 % väestöstä on kiinnostunut samasta sukupuolesta. Jotenkin tuntuu, että siinä neljä prosenttiyksikköä on ilmaa. Netistä olen löytänyt vain yhden illan juttuja hakevia neitimäisiä poikia ja toisaalta reippaasti keski-ikäisiä samalla asialla. Minulla ei ole mitään heitä vastaan, mutta en ole kiinnostunut sellaisesta. En ole käynyt homobaarissa, mutta kuulemma miljöö on suhteellisen samanlainen sielläkin.

Oikeassa elämässä ns perinteisellä tavalla seuran hakeminen tuntuu mahdottomalta. Tarkoitan siis tutustumista toiseen työn tai harrastuksen kautta tai vaikkapa baarissa. Kun heterot voivat käytännössä lähestyä ketä tahansa vastakkaisen sukupuolen edustajaa, minun kaltaiseni joutuvat ensin arvuuttelemaan, kuka kuuluu siihen viiteen prosenttiin. Jos arvaat väärin, saat pahimmillaan turpaasi tai menee ainakin maine. Eikä ainakaan löytynyt samanhenkistä. Tällaisesta minulla on jo nyt yksi kokemus. Sama kuin yrittäisit etsiä vasenkätistä (noin 10 % väestöstä), ja vasta sellaisen löydettyäsi voit alkaa pohtimaan, herättääkö henkilö muuten kiinnostuksesi. Tässä vain ei saa turpaan niiltä yhdeksältä oikeakätiseltä, joita ensimmäiset sattuivat olemaan.

Miten tämmöiset löytävät seuraa? Tarkoitan sellaisia ihan normaaleja perusjätkiä. En keski-iän ylittäneitä tai BB-julkkiksia. Onko sellaisia edes olemassa? Monet kaverini, jotka tietävät minusta, ovat yrittäneet lohduttaa sanomalla tuntevansa monia kaapissa olevia kaltaisiani ihmisiä. Sen ovat vain sanoneet niin monet, että en enää usko siihen, kun en itse tunne yhtään. Alan olla aika epätoivoinen, koska en vain ymmärrä.

Toinen huoleni koskee perheen perustamista. Olen aina pitänyt itsestään selvänä lasten hankkimista, pidän lapsista valtavasti. Käytännössä se taitaa vain jäädä haaveeksi. Jos apilaperheet yms puolikkaat ratkaisut jätetään pois laskuista, mitkä ovat sinkkumiehen/miesparin vaihtoehdot lapsen hankkimiseen?
Lue vastaus
Olen 33v nainen ja tiennyt lesboudestani jo kai 13 vuotta vaikka olin välillä heterosuhteessa. Minulla on ollut yhteensä 5 seurustelusuhdetta. Nyt olen ollut sinkkuna 4 ½ vuotta. Olen nyt huomannut että en enää pystyisi ihastumaan tai rakastumaan kehenkään. On kuin tunteet olisi sammumassa. Pelkään, että en kykenisi enää uuteen suhteeseen tai seurustelemaan. Sinkkuilu ei kutenkaan minua haittaa. En myöskään kaipaa uutta kumppania tai suhteen aloittamista. Koko perheeni tietää jo minusta, onneksi suhtautuivat loistavasti. Siis onko tilanteessani jotain pahaa? Vaikuttaako tunteitten muuttumiseen se mitä koin suhteissa? Sosiaalisuus ei ole minulla loistava, koska ihmissuhteitani vaikeuttaa kun tilanteeni on muuttunut paljon. Esimerkki menetin luottamusta ihmisiin. Lupauksia ei pidetty eikä koskaan pyydetty minua kyläilemään ja semmoista muuta. Siis minulta vaatii aikaa, että luottaisin ihmiseen, ehkä 3-5 vuotta. Vietän paljon aikaa yksin ja nautin niin yksinolosta kuin ihmisten seurasta.
Lue vastaus
Olen 52 vuotias kahden lapsen isä, naimisissa. Olen kuitenkin joutunut tunnustamaan että olen aina
ehkä enemmänkin tykännyt pojista. Asia puhkesi melkein tai kokonaan kriisiksi viime syksynä
tulin vaimolleni ulos kaapista ja minulla oli joitain seksisuhteita miehiin. Kävin lääkärillä, psykologilla, minulla oli itsetuhoisia ajatuksia ja lisäksi kävimme perheneuvonnassa.

Minulla oli jonkun verran kokemuksia miehistä ennen avioliittoa mutta koska en pitänyt kaikista luulin että tämä ei ole mun juttu tai... Nyt tilanne on se että vaimo yrittää pitää perheen kasassa ja vetoaa perhearvoihin ja hyviin yhteisiin hetkiin. Minä olen vähän rauhoittunut ja olen tutustunut muutamiin homokavereihin joiden kanssa minulla ei ole suhdetta mutta postaillaan.

Sinällään enemmän tai vähemmän minulla on halua etsiä myös välillä suhteitakin mutta se on vaikeaa koska olen vuorotyössä ja urheilen erittäin paljon. Minulla ei ole paikkaa ja olen tämän ikäinen, mutta tykkään nuoremmista. Olen kyllä erittäin urheilullinen ikäisekseni.

Tuntuu myös joskus siltä että olen liian vanha homoksi. Eli minulla on oikeastaan kaksi ongelmaa, tuo vanhuuskin masentaa pahasti. Lapset mulla on 12 ja 15 v ja tosi hyvä aviovaimo, joka ei hyväksy tätä asiaa vaikka teen sen joskus väkisin. Olen käynyt Helsingissä viikonloppuisin ja ollut öitä poissa kotoa, tosin olen ilmoittanut näistä. Eli aika vaikea yhtälö Onko rekan keula se ainoa mahdollisuus?
Lue vastaus
On erittäin hauskaa kuinka paljon on sellaisia etikettisääntöjä, jotka kaikkien tulisi tietää, mutta mitä ei mistään löydä, kun yrittää etsiä. Tai sitten en vain osaa etsiä oikein....
Joskus tulin lukeneeksi jostain tällaisista homoille tarkoitetuista "hotelleista" vai olivatko ne sitten jonkinlaisten baarien tai vastaavien yhteydessä.. (Ja onko niitä nyt Suomessa edes) Mutta kuitenkin, paikoista, jonne voi mennä partnerinsa kanssa, ja sai olla omassa huoneessa aivan rauhassa. Jos sitten sattuikin olemaan yksin, saattoi jättää oven auki, viestien näin, että on vapaa.
Tässä onkin sitten se asia, joka on vaivannut. Nimittäin asiaan kuului, että piti maata sängyllä, mutta sillä on väliä miten päin. Haluaisin siis tietää mitä eroa sillä on, makaako vatsallaan vaiko selällään. Sen verran itse ajattelin asiaa, että päättelin kyseessä olevan ihan perinteinen roolijako seksin suhteen, mutta kumpi onkaan kumpi
Lue vastaus
Aika kurjaa kun kaikki ihmiset luokitellaan johonkin seksistä hullantuvaan joukkoon.
Rehellinen transnainen ei voi kulkea rauhassa kadulla pelätessään homovihaajien väkivaltaa.
Automaattisesti luokitellaan olevan miehistä kiinnostuneeksi.
Setankin asenne on että miestä ollaan vailla kun eletään yksinään.
Joku homomies tässä vielä ihmetteli sitä ettei miehet kiinnosta.
Sitähän varten tässä tietysti pukeutuu mekkoon.
Pukeutumenkin pitää olla harmaata ja kadulla varoa jokaista vastaantulevaa miestä.
Varmistaa pakoreitti.
Kaikki ne homomiehet ja lepakot saavat kulkea rauhassa ja me yksin kantaa yhteiskunnan viha.
Tää pallo on teidän paratiisi
Lue vastaus
Oon kuusitoistavuotias, Uudellamaalla asuva nuori. Mä oon aina ollut ”kiltti tyttö” ja hyvä opiskelija, mutta mulla on ollut tosi rankkaa viime vuosina. On ollut koulukiusaamista, ahdistuneisuutta sosiaalisissa tilanteissa, läheisiä ihmisiä on poistunut mun elämästäni, äskettäin diagnosoitiin keskittymisvaikeus, eikä lista pääty tähän. Välillä tuntuu, etten enää jaksa. Kaipaan jonkinlaista neuvoa tai opastusta parissa asiassa, joissa en saa tukea muualta.

Mä olen virallisesti ja biologisesti nainen ja tyttönä mua on aina kasvatettu. Tunnen kuitenkin oloni epämukavaksi, kun joku sanoo mua tytöksi. Mun nimi ei aina tunnu omalta tai sopivalta. Naiseus on ehdottomasti lakannut olemasta itsestäänselvyys. Mä en oo ihan varma milloin tämä alkoi. Mulla on ehkä aina ollut sellainen tunne, ettei kaikki oo ihan oikein. En tunne kumpaakaan sukupuolta omakseni, tai kummankin yhtä aikaa, tai sitten jotain ihan muuta. Mä en enää tiedä.

Joinain päivinä on hauskaa laittaa meikkiä ja koruja ja korkokengät, joskus haluan pukeutua miesten huppariin ja kurvit litistäviin urheilurintsikoihin, joskus taas parhaalta tuntuu pitää väljää neulepaitaa, josta ei ota selvää kummalle sukupuolelle se on tarkoitettu. Mä oon pitkään ajatellut, että toisinaan en vain jaksa panostaa ulkonäköön niin paljon. Nyt viime aikoina oon ymmärtänyt että mä nimenomaan haluan pukeutua välillä miehekkäämmin, välillä naisellisemmin ja joskus ”häivyttää” sukupuolen kokonaan pois. Eikä se rajoitu pelkkiin vaatteisiin, vaan tuntuu että myös mun tapa ajatella ja katsoa maailmaa jotenkin muuttuu näiden päivien välillä. Oon kuitenkin tosi ujo ja hiljainen eikä tämä ”sukupuolen vaihtuminen” ilmeisesti näy ulospäin. Musta myös tuntuisi paremmalta, jos mua kohdeltaisiin poikana silloin kuin haluan, tyttönä kun haluan ja jonain muuna kun niin haluan. En kuitenkaan uskalla sanoa mitään kellekään, ja tällaiset ajatukset tuntuvat jollain lailla itsekkäiltä ja ”diivailulta”.

Mulla on tosi huono itsetunto. Mä en voi lakata ajattelemasta, että mun kaikki ongelmat on keksittyjä tai johtuvat siitä että mä olen jotenkin huono ihminen. Tai että mä vaan teeskentelen ongelmaista saadakseni huomiota. Tiedän kärsiväni jonkinlaisesta ”huijarisyndrooman” tapaisesta yhden jos toisenkin asian suhteen, mutta mun on vaikea tietää milloin tunteeni ja ajatukseni itsestäni ovat järkeviä ja aiheellisia. Mä en voi uskoa olevani oikeasti joku transgender tai transvestiitti tai genderfluid tai jotain, vaan sen täytyy olla jotain huomionkipeyttä taas, tai tekosyy sääliä itseäni. Musta tuntuu, ettei mulla ole edes oikeutta olla mitään muuta kuin cis. Oon pyöritellyt näitä asioita päässäni aika pitkään, etsinyt netistä tietoa ja muiden ihmisten kertomuksia itsensä etsimisestä ja löytämisestä, mutten ole saanut siitä paljoakaan irti.

Mä joskus ala-asteella huomasin ihastuvani ennemmin tyttöihin kuin poikiin. Vaihdoin käsitykseni seksuaalisesta suuntautumisestani heterosta biksi. Muutama vuosi myöhemmin tajusin, etten välitä miehistä romanttisessa tai seksuaalisessa mielessä juuri lainkaan. Totesin olevani lesbo. Sitten ihastuin erääseen tuntemaani transpoikaan. Nykyään koen, että voin naisten lisäksi tuntea vetoa eri tavoin sukupuoltaan ilmaiseviin henkilöihin, tai ehkä toisin sanottuna joihinkin ihmisiin, jotka eivät ole cis-sukupuolisia. En tiedä onko mitään sanaa tai ytimekästä tapaa ilmaista nämä tunteet, eikä kai välttämättä ole mielekästä väkisin laittaa nimilappua kaikelle.

Mä tiedän, että jos mä annan itseni ajatella vapaasti, ihastua kehen sitten ihastunkin, käyttäytyä ja pukeutua niin kuin parhaalta tuntuu, se tekee musta ehjemmän ja vahvemman ihmisen. En kuitenkaan uskalla tehdä niin avoimesti, enkä aina edes oman pääni sisällä.

Oon ollut aina kaapissa, enkä näe sieltä mitään tietä ulos – käsitysteni muuttuminen koko ajan, se, ettei mulla ole mitään kunnollista kaiken kattavaa nimeä tunteilleni ja yleisemmin omista tunteista puhumisen vaikeus tekevät kaikesta ulostulosta mahdotonta. En näe ulostuloa itsessään mitenkään tarpeellisena eikä mulla ole mikään kiire kaapista ulos, mutta jos pysyn siellä, en voi puhua näistä murheista kenenkään kanssa enkä saada läheisimpiäni ymmärtämään millainen oikeasti olen. Se on valtava kynnys jota en uskalla ylittää.

Mä oon tavannut säännöllisesti koulupsykologia, mutta en pysty puhumaan näistä asioista hänen kanssaan. Perheellekään en oikein uskalla kertoa, tai kavereille. En kuitenkaan haluaisi olla yksin näiden tunteideni ja epävarmuuteni kanssa.

Tiivistettynä: En tiedä, mikä olen. En uskalla puhua asioistani muille. En uskalla olla oma itseni. Enkä uskalla elää.
Lue vastaus
Moi, oon 23 vuotias homo poika jota on ruvennu vaivaamaan kauheasti poikaystävä asiaku oon aatellu, toivonu ja haaveilu jo pitkää omasta poikaystävästä ja jätkiä kohtaan kiinostus onkin aivan valtava, mutta ongelmana onkin se, että mistä minä voisin lähteä ettimään tälläistä seuraaku netistä sitä on vaikea ettiä ja löytää, tiiän kyllä, että on olemassa homo baareja, mutta ne ei minua oikein kiinosta, homo kahvilat voisi kiinostaakkin, mutta päästäkseni homo kahvilaan minun pitäisi matkustaa täältä maalaiskylästä johonkin kaupunkiin, tässä on se toinen ongelma ja ongelmana on myös se, että olen kaapissa ja enkä halua, että minun seksuaallinen suuntautuminen leviää koko kylän tietoon. Olen ollu qruiseri jäsenenä, mutta poistin tunnukseni sieltäku kyllästyin ja turhauduin siihen sivustoon ja sen sivuston tarjontaan, lisäksi ongelmana on tämä minun ujpus ja arkuus, ni senkin takia minun on hyvin vaikea tutustua uusiin ihmisiin varsinkin jätkiinku jännitän ja pelkään osittain niitä tän mun seksuaallisen suuntautumiseni takia, mutta toiveena olisi kumminkin löytää ja saaha omapoikaystävä, johon mä voisin ja pystysin tukeutumaan ja turvautumaan ja jota mä saisin ja voisin pitää hyvänä.
Lue vastaus
Hei,
minua mietityttää näennäinen aseksuaalisuuteni. Seksi ei kiinnosta pätkääkään, mutta joka tuutista kuulee tai lukee, että seksi on se parisuhteen liima joka yhdessä pitää. Miten aseksuaalinen henkilö sellaisessa maailmassa pärjää? Yksinkö?
Olen 23-vuotias nainen, seurustellut kasuaalisti niin naisten kuin miesten kanssa, ja haluaisin kai suhteeseen mieluummin naisen kanssa, mutta seksiä en haluaisi kummankaan sukupuolen kanssa. Onko aseksuaalisuus väärin? Onko aseksuaalin väärin haluta parisuhdetta? Voiko parisuhdetta olla ilman seksiä?
Lue vastaus
Moi!
Omassa seksuaalisessa suuntautumisessani turhauttaa ja ahdistaa aika ajoin monikin asia, mutta tämä ahdistaa varmaankin eniten: Tykkään välillä tytöistä, välillä pojista. Ei siis ongelmaa? Olen biseksuaali?
En kuitenkaan koe biseksuaali- termiä omakseni. Kaiken lisäksi, (asia jota en mielelläni haluaisi myöntää itselleni) tunteeni tyttöjä kohtaan ovat paljon voimakkaampia, niin romanttiset kuin seksuaaliset. Naisiin ihastuminen tuo myös muutkin tunteet vahvempana: ahdistuksen ja epävarmuuden...

Poikien kanssa on kevyttä, helppoa ja kaikki käy nopeasti. Tuntuu, että kun on tutustunut yhteen poikaan, tuntee jo ne kaikki kokonaan. Tarkoittaako tämä sitä, että olen lesbo?

Tasaantuuko tämä seksuaalisen suuntautumisen alituinen muutos ja epävarmuus joskus? Tiedän, että pitäisi hyväksyä itsensä sellaisena kun on, mutta silti tahtomattani usein toivoisin että olisin joko hetero tai homo, ettei tarvitsisi koko ajan hämmentyä itsestään.
Lue vastaus
Hei. En tiedä tuleeko tästä viestistä esiin mitään kysymystä. Olen 21-vuotias tyttö joka pitää tytöistä. Kaapista olen tullut ulos parin viime vuoden aikana lähimmälle perheelleni ja ystävälleni, ja ennen kaikkea itselleni, olen kai siis jo voiton puolella. Muille en koe edes tarvetta kertoa. Ongelmanani on etten tiedä mitä tehdä tästä eteenpäin. Olen hyvin hyvin yksityinen ihminen ja pidän asiani ominani tai pienen piirin sisällä. Tämä haittaa arvatenkin uusiin ihmisiin tutustumista. En ole koskaan esimerkiksi seurustellut. Haluaisin kuitenkin päästä sisään "homopiireihin", jos niin nyt voi sanoa, sillä vaikka läheiseni hyväksyvät minut minuna, he eivät tietenkään heteroina ymmärrä kaikkia tunteitani tai ajatuksiani. Kaipaan jonkinlaista vertaistukea etten tuntisi olevani yksin. En koskaan saa kerättyä tarpeeksi rohkeutta soittaakseni johonkin setan neuvontanumeroon tai mennäkseni setan nuorteniltoihin, koska tiedän meneväni lukkoon sen kaltaisissa tilanteissa. Pelkään että minun pitäisi noissa tilanteissa paljastaa jotain intiimiä itsestäni täysin tuntemattomille ihmisille, enkä pidä siitä ajatuksesta ollenkaan. Tämän viestinkin kirjoittaminen tuntuu epäluonnolliselta, enkä ole ollenkaan varma tulenko koskaan lähettämään tätä. En pidä avun pyytämisestä mutten todellakaan tiedä mitä tehdä. Tunnen itseni yksinäiseksi näiden asioiden suhteen ja tämä tunne on alkanut eristää minua myös muista ihmissuhteistani. Tiedän olevani vielä nuori mutta on vaikeaa katsoa täysin sivusta kun muut ympärillä alkavat ottaa askeleita syvempään sitoutumiseen ja itse olen vielä peloissani lastenkengät jalassa. Kysymykseni voisi siis kai olla, mistä löytää rohkeutta ottaa seuraava askel ja mikä se seuraava askel voisi olla? Seurustelu ei välttämättä ole se mitä juuri nyt etsin, vaan jonkunlainen yhteys ihmisiin. En tiedä osaako kukaan vastata tällaiseen kysymykseen, mutta ehkäpä minulle onkin tärkeämpää tämä yhteydenotto kuin tyhjentävän vastauksen saaminen. Kiitos joka tapauksessa tämän viestin lukemisesta ja hyvää loppu päivää sille joka tämän sattuu näkemään. :)
Lue vastaus
Tässä monta mieltäni askarruttavaa kysymystä, toivottavasti jaksatte vastata kaikkiin. Osaan kaipaisin hyvinkin käytännönläheisiä esimerkkejä. Jos haluatte julkaista, tämän voi varmaan pätkiä eri osastoille.

1. Sosiaalinen kanssakäyminen

Olen kolmekymppinen homomies, joka on elänyt tähän asti melko avoimesti homona heterojen maailmassa. En tunne juurikaan homoja, tai ainakaan minulla ei ole yhtään homoa kaveria tai ystävää. Minulla on melko paljon heteroystäviä. En ole koskaan seurustellut eikä minulla ole seksikokemuksia homomiesten kanssa. En ole varsinaisesti kokenut näille tarvetta, kunnes nyt. Suomalainen homoyhteisö on minulle siis melko vieras.

Viimeisen vuoden aikana olen alkanut käydä homoille suunnatuissa ravintoloissa ja bileissä. Yllätyin suuresti siitä, miten torjuva asenne niissä vallitsee. Viesti tuntuu olevan selkeä: sinua ei kaivata täällä. Esimerkiksi viime kesän Helsinki Priden puistojuhlassa minä ja (hetero)ystäväni koitimme tehdä tuttavuutta muun juhlakansan kanssa. Näin jopa puolitutun, samalta paikkakunnalta olevan homoparin, joille menin juttelemaan. He vastasivat kysymyksiini toki kohteliaan ystävällisesti, mutta ei juuri muuta. Ei puhettakaan, että olisivat esimerkiksi pyytäneet liittymään seuraan. Ventovieraiden kanssa jutellessa kohtelu tuntui olevan vieläkin torjuvampaa. Illalla Priden iltabileissä tapasin inttiaikaisen parhaan kaverini ystävänsä kanssa, joidenka kanssa vaihdoimme kuulumiset pikaisesti ja sen jälkeen kaverini toivotti hyvää illanjatkoa. Ei pienintäkään vinkkiä siitä, että ilta voisi jatkua yhdessä juhlien. Koko seurueemme oli menosta todella hämmästyneitä - touhu oli jotakin täysin päinvastaista mitä olimme kuvitelleet! Miksi tästä kaikesta tehdään näin vaikeaa, luulisi että tällaisista asioista haluttaisiin helpompia? Koetaanko minut kenties uhkana, vai miksi tunnen ettei kanssani haluta olla tekemisissä? Vai teenkö muuten jotain pahasti väärin? Tunnen tulevani enemmän hyljeksityksi omankaltaisteni kuin valtaväestön keskuudessa. Ulkomailla en ole kokenut aivan samanlaista tunnetta.

Ravintoloissa miehet tuntuvat kiinnostuvan minusta kovasti. Saan jatkuvasti katseita, minua tuupitaan “vahingossa” ja minulle hymyillään. Kukaan ei kuitenkaan tee mitään. Jos joku silmäpeliä kanssani pelaavista tyypeistä kiinnostaa, minun on tehtävä aloite. Ja silti monesti vastaus kuuluu, että “sorry, olen varattu”. Vai tarkoittavatko nuo pitkät katseet tai jatkuva vilkuilu ylipäänsä mitään, tuleeko niihin edes reagoida? Miten peliä tulisi lukea, onko olemassa merkkejä joista voisin lukea, onko joku ihan oikeasti kiinnostunut? Ihmiset ovat usein ravintolassa ystävineen, enkä sielläkään pääse porukkaan mukaan. Minulla on todella suuria vaikeuksia sopeutua homojen maailmaan. Tunnen oloni ahdistuneeksi ja yksinäiseksi ja touhu tuntuu järjettömältä ja nurinkuriselta. Miten tuota sopeutumista voisi helpottaa, miten itse olette aikanaan siihen elämään sopeutuneet?

2. Seksi

Minulla ei siis ole seksikokemuksia homomiesten kanssa. Olen muutamia kertoja ollut sängyssä tuntemieni heteromiesten kanssa. Olen tuntenut heidät pitkään ja tuntenut heihin syvää kiintymystä. Sängyssä olen saanut kosketella ja suudella heitä yksipuolisesti.

Usein joku mies haluaisi lähteä ravintolasta kanssani luokseni. Tiedän, etten voisi nauttia millään lailla seksistä täysin vieraan ihmisen kanssa vailla pienintäkään tunnetta. Minun tarvitsee tuntea toista ihmistä edes hitunen ja tuntea häntä kohtaan jonkinlaista fyysistä ja eroottista vetoa, jotta pystyn edes fyysiseen suoritukseen. Saati itse nauttimaan seksistä. Ja vaikka kuinka varovaisesti tai kohteliaasti asian yritän esittää (että mitä jos nyt tällä kerralla ei välttämättä olisikaan seksiä), niin kukaan ei lähde. Ei kukaan. Vaikka yrittäisin jättää takaportin sillekin, että mahdollisesti kemioiden natsatessa seksi tulee kysymykseen. Miehet tuntuvat vaativan takuun seksistä, jotta ovat valmiit lähtemään. Tuntuu, että ainoa tapa tutustua miehiin olisi suostua seksiin. Miten tiukkoja miehet lopulta ovat seksin saamisen suhteen? Millainen käsitys teillä on, miten usein jatkot todella päätyvät seksiin? Mitä tapahtuu, kun kaksi miestä lähtevät yhdessä kämpille? Haluaisin edetä varovaisesti ja rauhassa, miten sellaisen asian voisi esittää?
Lue vastaus