Palvelujen saatavuus

Hei olen 13-v tyttö. Olen huomannut ihastusta erästä naista kohtaan jo yli puolisen vuotta ja koen olevani lesbo. Olen jo kertonut parille parhaalle kaverilleni ja sille ihastukselleni tunteistani, mutta minua pelottaa silti kertoa muille. Haluaisin puhua jollekkin samanlaisia tunteita tuntevalle ihmiselle, mutta en tiedä/tunne ketään muuta kuin sen ihastukseni enkä hänenkään kanssaan voi jutella kuin puhelimella ja haluaisin puhua jollekkin ihan kasvotusten. Haluaisin kuulla muiden kokemuksia seksuaaliseen suuntautumiseensa liittyen, mutta en tiedä/tunne ketään sellaista kelle voisin puhua. Toivoisin, että saisin edes vähän apua täältä. Ja yksi jutti minkä haluaisin vielä tietää on, että onko sillä väliä kuinka suuri ikäero on niinkuin esim., jos seurustelisi jonkun kanssa joka on yli viisi vuotta sinua vanhempi niin haittaisiko se jotenkin?
Lue vastaus
Hei,

Haluaisin tietää kuka minä olen sukupuoleltani. Olen XXY-mies, mutta olen miettinyt tätä jo lähes koko elinikäni ajan, kuka olen sukupuoleltani. Miehenä olo, ei tunnu täysin omalta, mutta toisaalta en myöskään tiedä olisiko sukupuolen korjaaminen oikea ratkaisu. Nyt kun on tullut uudempia määritelmiä, kuten muunsukupuolinen jne. haluaisin viimeinkin selvyyden itsestäni, jolloin pystyisin rakentamaan minäkuvaani paremmin.

Miten tällainen itsetutkimisprosessi tulisi aloittaa. Onko jotain tahoa, joka tekee näitä tutkimuksia ja mistä tällaiseen saa lähetteen?
...

Lisäyksenä vielä tuohon aiempaan kysymykseen. Olen ollut pariterapiassa vaimoni kanssa liittyen sisko-veli asetelmaan, eli rakkautta ei tahdo löytyä. Pariterapeuttini mukaan testosteroidi hoidosta olisi hyötyä sekä parisuhteeseen, että muutoinkin. Minulla ei kuitenkaan ole mainittavia oireita matalista testosteroiditasoista. Erektio on normaali, seksinnälkä riittävä ja saan asioita tehdyiksi, eli en tunne itseäni voimattomaksi jne. Onko testosteroidi hoito nykyään joku hype, kun sitä niin kovin helposti suositellaan käytettäväksi. Miten XXY-miesten osalta tämä asia. Koen olevani kuitenkin sukupuoleltani kuten mainittu, jotain muuta kuin mies, eikö testosteroidin käyttäminen muuttaisi ajatusmallejani? Onko tästä haittaa sukupuolentutkimusmatkallani?
Lue vastaus
Hei.
Löysin juuri googlettamalla artikkelin maaliskuulta 2016 jossa käsiteltiin aseksuaalinen parisuhdetta ja teksti oli kuin omasta elämästäni.
Ongelma on minulle ja meille todella iso.
Seurustelua 2.5v ja olemme molemmat hyvin onnellisia , hellyyttä, huomaavaisuutta ,kunnioitusta,naurua ja rakkautta.
Muttei seksiä !!
Minä kärsin ja itken kun en saa tarpeita tyydytettyä ja hän on pahoillaan kun ei halua.
Emme oikein pystytä eikä osata puhua.
Aihe on liian vaikee. En halua loukata enkä riidellä ja hän sulkeutuu koska ei myöskään osaa sanoa mitään.
Yritän ymmärtää mutten ymmärrä.
Erota emme halua , mutta asialle pitäs saada jokin kompromissi jotta säilyis vielä jonkinlainen itsetunto .
Mikä neuvoksi , tartten apua.
Lue vastaus
Hei!

Onko mitään keinoa selvittää terapeutista, suhtautuuko hän asiallisesti seksuaalivähemmistöihin, silleen oikeasti? Mitä kysyä terapeutilta, mistä etsiä? Olen pääosin naisiin päin kallellaan oleva panseksuaali nainen. Olen masentunut ja minulla on toiminnallisia addiktioita, mietin toisinaan auttaisiko terapia. Mutta olen kohdannut sen verran monta kertaa paskaa kohtelua eri terapioissa tai psyk. sairaanhoitajan vastaanotolla, että pelkkä terapeutin etsiminen tuntuu vastenmieliseltä, ja kun ajattelen terapiaa, mieleeni usein ennen pitkää juolahtaa, että vaikkapa kynsien repiminen irti voisi olla rattoisampi ja mielenterveyttä edistävämpi tapa viettää aikaa. Milloin syötetään heteronormatiivisuutta, milloin haukutaan pystyyn monisuhde, milloin oletetaan, että olen kristitty. Olen nykyään aika epäluuloinen ammattiauttajia kohtaan.

Yksi asia, mistä minun voisi myös olla hyvä käydä juttelemassa jonkun kanssa, on se, että minua on lapsena hyväksikäytetty seksuaalisesti (kerran, vieras aikuinen). (Sen jälkeen pääsin kuuntelemaan terapeutin luennointia siitä, kuinka tytöt tykkää pojista ja toisinpäin... Kilttinä tyttönä en saanut sanottua vastaan, mutta käynti lähinnä lisäsi ahdistusta, vaikka sen oli tarkoitus auttaa.) Olen huomannut, että tapaus vaikuttaa minuun vieläkin, kolmikymppisenä. En oikein vain jaksa uskoa, että löytäisin asiallisen terapeutin, joka ei lähtisi vetelemään tapauksesta yhteyksiä seksuaaliseen identiteettiini. Olen lisäksi kinky, piirteitä oli jo kauan ennen hyväksikäyttöä, ja kinkyily on elämäni ihania puolia. Mutta enpä usko, että terapeutti ymmärtää tämän. Tällä värisuoralla (seksuaalivähemmistö, kinky, ei-ehdottoman-monogaaminen, ateisti) tuntuu melko toivottomalta etsiä ongelmiinsa apua ilman, että tulisi lytätyksi jollakin osa-alueella. Voisihan sitä tietysti etukäteen päättää, että rajaa jotain täysin keskustelun ulkopuolelle, mutta onnistuuko terapia tällaisilla reunaehdoilla?
Lue vastaus
Ajattelin kysyä jos voitte neuvoa minua. Olen 38 vuotias heteronainen joka haluaisi perustaa `ystäväperheen. Yritän etsiä mahdollista kanssavanhempaa (co-parent) eli miestä joka haluaisi isäksi. Tiedän että jossain maissa on sellaisia järjestöjä jotka auttavat sellaisessa; kumppanin löytämisessä ja myös ehkä sopimusten yms tekemisessä. Onkohan Suomessa sellaista järjestöä tai voitteko neuvoja mitä nettisivuja saattaisi olla etc?
Lue vastaus
Moi ! Olen 38v kundi ja käyttänyt naisten alusvaatteita jo 10 vuotta ja haluaisin itselleni enemmän naisellisia muotoja, mm rinnat ja peppu, eli onko mahdollisuutta saada naishormoonia (estrofem 2mg) terveyskeskus lääkärin kautta ?
Lue vastaus
Hei!

Sain kysymyksen, jossa henkilö mietti, voisiko saada lähetteen transpolille. Kyseinen henkilö on alaikäinen, ei omaa Suomen kansalaisuutta, mutta on asunut suurimman osan elämästään Suomessa.

Onko kyseisen henkilön mahdollista hakeutua hoitoihin Suomessa? Entä jos kyseessä olisi aikuinen? Millaiset sääntelyt liittyvät näin yleensä ulkomaalaisten kohdalla lähetteen saamisen suhteen?
Lue vastaus
Moi! Olen 14-vuotias, aseksuaalinen, panromanttinen demipoika, syntymässä todettu sukupuoli on tyttö. Rupesin kyseenalaistamaan seksuaalisuuttani vähän alle kaksi vuotta sitten, ja sukupuoli mietitytti puolen vuoden ja vuoden sitten välillä.

Olen tullut ulos jo kaapista kaikille, joille on tarvinnut; kaverit, perhe, luokkatoverit, opettajat. Kaverit on ollu tosi ihania, osa opettajista kivoja myös, osa taas ihan vähän epämukavia, luokkatoverit ihan ok osa, mutta sitten perhe... no ei ole potkittu ulos tai mitään, mutta ei ne millään viitsi uskoa että trans ihmisiä olis edes olemassa, ja jatkuvasti sitten mua tytöksi kutsutaan.

Aluksi mulla ei oikein ollut mitään ongelmia kehon kanssa, mutta pikkuhiljaa vihaan sitä enemmän ja enemmän. Reidet ja takapuoli on ihan liian isot, rintojen pitäisi hävitä olemassaolosta, hartioiden pitäisi olla leveämmät... Binderia olen yrittänyt hankkia, mutta äidin mielestä terveysriskit on ihan liian suuria, niin se nyt ei ainakaan vielä ole onnistunut. Alkaa jo harkita sen salaa hankkimista.

Sitten kanssa, kun on itselleen hankkinut miehekkäämmän nimen, se on vähän ristiriitaista. Olen sanonut, että syntymänimeä saa käyttää, ja niin ihmiset tekee, mutta sitä mukaan olen tajunnut että se saa itseni epävarmaksi ja epämukavaksi, kun ihmiset sitten sillä nimellä kutsuu. Kumminkin tykkään siitä syntymänimestä, ja tuntuu siltä, että vanhemmat vähän yrittää saada mulle syyllisen olon kun käytän mun uutta nimeä. Sitten kun mennään virallisempiin asioihin, kuten näytelmiin koe-esiintymiseen, niin tuleekin isompi dilemma, että mikä nimi siihen nyt pistetään.

Vielä yksi asia, jonka takia lähinnä tämän viestin lähetin, on sellanen mistä oon vielä enemmän tiedoton ja avuton; ääni. Olen laulaja, eli en halua riskeerata mitään ääneni kanssa, enkä muutenkaan hirveän matalaa ääntä halua. Lisäksi hirveän suuri muutos pelottaa, eli hormoonijutuista taidan kieltäytyä. Mutta silti ääni tuntuu aivan liian korkealta. Olen kuullut neuvoja siitä, että ääntä pitäisi vaan opetella madaltamaan, ja olen yrittänytkin, mutta tulokset tuntuu mulle ihan liian pieniltä ja mitättömiltä. Onko olemassa mitään muuta tapaa madaltaa ääntä? Alkaa tuntua vähän toivottomalta tämä.

Onneksi ei nyt enempää tarvitse listata ongelmia ja heikkouksia kun niistä on suurimmaksi osaksi päästy eroon. Toivottavasti voitte auttaa. Kiitos!
Lue vastaus
Hei,

olen 24-vuotias nainen, jota mietityttää oma sukupuoli. Oon kokenut jo pitkään, etten olisi nainen. Oma sukupuoli tuntuu väärältä, mutta en ole ihan varma olenko trans. Oon kyllä ihan vakavissani miettinyt sukupuolenkorjausta, mutta se pelottaa, enkä ole saanut tehtyä asian eteen mitään järkevää. En ihan tiedä kenen puoleen asiassa kääntyä tai mitä konkreettisesti tehdä.

En tiedä, laitanko viestiä oikeaan paikkaan tai osaatteko vastata kysymykseeni, mutta eniten mua on viime aikoina mietityttänyt millaisia vaikutuksia sukupuolenkorjauksessa (naisesta mieheksi) käytettävillä hormoneilla on. Tekeekö testosteroni aggressiiviseksi ja itkuiseksi tai vaikuttaako se muutoin mielialaan? Vanhempani väittävät näin, eivätkä muutenkaan suhtaudu asiaan kovinkaan hyvin. Aina aiemmin vanhemmat on ollu tukena monenlaisissa asioissa ja on ehkä nykyäänkin, mutta tässä asiassa ei. Se pelottaa ja hämmentää, koska oon tottunut siihen, että saan niiltä tukea, ja nyt kun ei yhtäkkiä saakaan, en tiiä mitä tehdä. Vanhempien reaktiot saa mut epäilemään omia tuntemuksia, että ehkä mä en ookkaan trans tai että mä jotenkin vaan hätäilen tän asian kanssa ja että "tää on vaan ohimenevä vaihe".

Pikkusisko kuitenkin ymmärtää ja on tukena, mutta se asuu toisessa kaupungissa niin ettei konkreettisesti voi olla kauheesti läsnä. Myös mun mies hyväksyy asian, mutta ei oikein osaa sanoa mitään tai auttaa. Pikkusisko myös kehotti kysymään tätä kautta, että mitä mun pitäisi tehdä ja et mistä voisin saada jotain tukea näiden asioiden käsittelyyn Jyväskylästä, jossa asun.
Lue vastaus
Muistan joskus lukeneeni vastauksen tähän kysymykseen mutten löydä sitä enään. Eli oon 16vuotias poika ja olen homo mutta oon miettinyt että miten
Lue vastaus
Hei!
Olen 19 vuotias tyttö. Ainakin äidin mukaan olen ollut pienenä terveen seksuaalinen ja kiinnostunut omasta kropasta etc. Silti koen olleeni jonkun verran _tällainen_ niin kauan kuin muistan. Huomaan tämän kuitenkin voimistuneen vuosien mittaan, sillä muistan yläasteella seurustelun aloittaessani, että ajatus seksistä ei kuitenkaan ollut ahdistava, vaan neutraali. Se ei vain kiinnostanut.

Itsetyydykseen suhtauduin murrosiässä (8-13 vuotiaana) normaalisti, ja se oli välillä osa elämääni, vaikka sen jälkeen ällötti. Nyt sen ajatteleminenkin ahdistaa, ja jos joskus ajaudun seksuaalisten tunteiden vuoksi sitä yrittämään niin saman tien oksettaa.

Eli mua ahdistaa ja oksettaa seksuaalisuus, ylipäätään seksuaaliset tunteet ja seksi, itsetyydytys etc. Omani ja muiden. Siitä puhuminen tai lukeminen saa aikaan inhottavia tunteita ja mielikuvia, ja mielelläni olisin tuntematta koko asiaa. Kaikkein eniten kuitenkin ällöttää omat seksuaaliset tunteet.

Ihastun helposti ja olen läheisyydenkipeä ihminen. Tykkään halia ja pussailla, mutta siihen se jää. Esim. en tykkää yhtään siitä, että olen jatkuvasti tietoinen genitaalialueistani.. suihkussa veden osuessa iholle ärsyttää niin paljon, että tekisi mieli pistää bikinit. Muutenkin tekisi mieli aina kulkea jalat ristissä. En osaa oikein selittää..

Olen seurustellut ja säätänyt joidenkin kanssa mutta koskaan en ole suutelua ja silittämistä pidemälle ollut kiinnostunut menemään. Kuitenkin kerran yksi mies onnistui taikomaan itsensä liian lähelle ( huom. me ei edes riisuuduttu). Siitä on jo yli vuosi aikaa ja vieläkin kun mietin sitä niin oksennusrefleksi meinaa tulla ja itkettää oma ällöttävä käytös. Tiedän että seksissä ei ole mitään pahaa eikä se ole väärin, silti se ällöttää ja oksettaa.

Etenkin tämä asia häiritsee siksi että haluaisin olla terveellä tavalla kiinnostunut seksistä ja odottaa innolla sen kokemista "sen oikean" kanssa. Sen sijaan aina kun tunnen seksuaalisia tunteita ja tiedostun omasta kropastani niin ällöttää.

Help me! Feeling weird.
Lue vastaus
Olen 24-vuotias, joka on syntymässä määritelty tytöksi. Olen jo vuosia miettinyt omaa sukupuoltani, toistaiseksi ainoa johtopäätös on, etten ole tyttö/nainen. Kärsin vakavista mielenterveysongelmista, joten tätä asiaa on ollut vaikea pohtia. Jotenkin tuntuu, että vasta nyt pystyn edes miettimään tätä asiaa vakavasti, kun aina ennen jokin muu asia on ollut akuutimpi.

Omasta epävarmuudesta ja mielenterveysongelmista johtuen en ole vielä valmis lähtemään transpolille. Pelkään hoitojen pitkittymistä ja toisaalta sitä, että saisin muunsukupuolisuus-diagnoosin, enkä sen takia varsinaisia hoitoja. Onko joku paikka tai ihminen kenelle voisin käydä puhumassa polin ulkopuolella? Olen terapiassa, mutta terapeuttini ei oikeen ymmärrä tätä asiaa: on mm. viitannut siihen "transuasiana" ja pohtinut, että johtuuko tämä siitä, että haluan etäisyyttä poikaystävääni. Eli haluaisin löytää jonkun, jonka kanssa selvitellä sukupuoliasiaa, joka ehkä tietäisi jotain myös mielenterveysongelmista. Oma epävarmuus kun osittain johtuu siitä, että tyytymättömyys kehooni voi johtua myös syömishäiriötaustastani.

Vinkkejä? Olen hukassa, enkä tiedä kenelle puhua. Kysymys ahdistaa joka päivä, mutta en tiedä mistä apua
Lue vastaus
Olen kohta 23 täyttävä mies joka kuitenkin tuntee olevansa nainen. Tässä on monta vuotta mietitty, tuskailtu ja ahdistuttu tämän asian takia, että nyt on aika alkaa tehdä asialle jotain... mutta en tiedä mitä. Mitkä ovat ensimmäiset askeleet, kun alkaa sukupuoltaan muuttamaan? Samoiten minua huolettaa sukulaiset jotka ovat kaikkea "lieveilmiöitä" vastaan. Miten heille olisi viisainta tästä asiasta kertoa.
Lue vastaus
Olen ollut jo muutaman vuoden onnellisesti naimisissa mieheni kanssa. Mieheni on aina ollut ainutlaatuinen ja täydellinen silmissäni ja jo suhteen alkuvaiheessa vakuutti minulle, että on erilainen kuin muut miehet, koska tiesi että suhtaudun miehiin epäillen enkä luottanut miehiin omien huonojen kokemusten perusteella. Siinä sitten mentiin naimisiin parin vuoden seurustelun jälkeen ja nyt oltu jo muutama vuosi ERITTÄIN onnellisesti naimisissa ja alettu lapsia suunnittelemaan kunnes mieheni tiputti maailmani romuttavan pommin niskaani. Sain tietää tästä, koska jostain syystä tunsin voimakasta tarvetta kysyä asiasta. Ennen minua hän( silloin 20-30v) on tuntenut vetoa alaikäisiin tyttöihin, kuulemma yläasteikäisiin. Ajatus tyttöjen ulkonäöstä ja viattomuudesta on kiehtonut. Ei koskaan ole tehnyt mitään, esimerkiksi katsonut lapsi pornoa tai lähestynyt alaikäisiä, koska on aina tiennyt asian vakavuuden, mutta ajatuksen tasolla silti ollaan oltu. Minulle tämä on automaattinen pedofiilin leimaus! Kuulemma tunne on täysin kadonnut minut tavattuaan. Ja kuulemma hän pystyy olemaan varma ettei sellaisia ajatuksia enää ikinä tule. Tiedän, ettei suhteemme tule enää ikinä olemaan samanlainen, mutta miksi silti tuntuu niin vaikealta luopua ihmisestä jonka vuoksi olisi ollut valmis kuolemaan ja rakkaus on ollut elämää suurempaa ja taianomaista? Onko miehillä tuollaiset asiat normaaleita? Onko kyse pedofiliasta? Voiko pedofiliasta parantua? Tarvitseeko minun hävetä itseäni jos valitsen jatkaa avioliitossani?

Mitään rikosta ei siis ikinä ole tapahtunut ja tiedän, ettei ikinä tulisi tapahtumaankaan, koska tiedän mieheni olevan järkevä ihminen joka erottaa oikean väärästä. Ja jos kyse olisi jostain muusta miehestä olisin sitä mieltä, että kuhan EI IKINÄ TEE mitään niin kaipa se on jokaisen oma asia, mutta nyt on kyse omasta miehestä. En pysty kertomaan kenellekään asiasta ja tarvitsen kipeästi jonkun mielipiteen, että pystyn tekemään joitakin päätöksiä tulevan suhteen. Tällä hetkellä olen täysin hukassa ja avuton.
Lue vastaus
Nämä kysymykset ovat häirinneet minua jo jonkin aikaa, vaikka en totta puhuen ole vielä edes aloittanut seksielämää. Netistäkin löytyy aika vähän tietoa ehkäisystä ja sen tarpeesta naisten välisessä seksissä. Lukion tt:n tunnilla mainittiin ohimennen, että naiset voivat käyttää ehkäisynä halkaistua kondomia. Joillain nettisivuilla neuvottiin käyttämään kumihanskoja seksin aikana, mutta tämä kuulostaa jo vähän liioittelulta...? Ja täytyisikö miestenkin sitten käyttää ehkäisyä sormettaessaan naista tai antaessaan suuseksiä?

Kuitenkin, olen huolissani seksitaudeista ja ennakkokäsitykseni on, että naiset eivät yleensä käytä ehkäisyä keskenään. Erityisesti pelkään hiviä, vaikka olen lukenut että sen tarttuminen naisten välillä on melko epätodennäköistä. Kuinka suuri riski siis erilaisten tautien tarttumiseen on lesboseksissä, ja kuinka niiltä tulisi suojautua? Kuinka ehdottaa ehkäisyn käyttämistä seksipartnerille "pilaamatta tunnelmaa"? Ovatko "yhden yön jutut" vaarallisia? Onko lesboilla ja bi-naisilla sitten enemmän tauteja kuin heteroilla? Milloin tulisi mennä testeihin?

Ja vielä pari aiheeseen ehkä suoraan liittymätöntä kysymystä: Suutelin tuntemattoman naisen kanssa, joka sanoi käyttävänsä huumeita. Ei kai tässä voi olla riskiä hiv-tartuntaan? Lisäksi mietin, voiko huuliherpeksestä kärsivä nainen tartuttaa masturboidessa herpeksen omiin sukuelimiinsä, ja miten tätä voisi ehkäistä?

Toivottavasti nämä kysymykset kuuluvat tämän palstan aihepiiriin. Miettiessäni niitä on koko ajatus seksistä alkanut tuntumaan vaaralliselta ja pelottavalta, ja toivon että voisin harrastaa sitä mahdollisimman huolettomana, sitten kun sen aika koittaa.
Lue vastaus
Hei vain. Olen 19-vuotias tyttö - kai? En ole oikein varma. Olen viime aikoina lukenut paljon transsukupuolisista ihmisistä netissä ja kaikki se vain sekoittaa päätäni. Olen aika naisellinen, meikkaan joka päivä, käytän joskus hameita ja haluaisin olla kaunis kuten naiset ovat. En pidä vartalostani, se on niin epänaisellinen. Toisaalta pidän rinnoistani, mutta joskus haluaisin ettei niitä olisi ollenkaan. Miesten vartalo on mielestäni kaunis ja olen aina halunnut parran ja viikset. Kuulostaa ehkä oudolta.. Välillä on selviä kausia jolloin tahtoisin olla nainen ja välillä mies. Välillä käytän mekkoa ja söpöä pientä käsilaukkua - ja välillä käytän reisitaskuhousuja ja isoa hupparia. Masentaa kun en tiedä mikä olen. Ei ehkä pitäisi yrittää lokeroida itseään väkisin. Asiaa ei auta että minulla on kuukautisvuotohäiriöitä ja menkat jatkuu monia kuukausia putkeen. Olen käynyt lääkärissä mutta kukaan ei tunnu tietävän mitään mistään eikä ketään kiinnosta. Olen ajatellut jotain sukupuolen korjausta, mutta olisiko sekään oikea ratkaisu. Jos haluankin olla taas nainen kesken hoitojen? Mistä ikinä löytäisin poikaystävän jos olisinkin mies? Kaikki sanovat että näytän ihan veljeltäni ja aika usein katselen tuntitolkulla miesjulkkisten kuvia kateellisena. Minäkin haluaisin olla komea ja kasvattaa parran. Ja sitten seuraava päivänä haluan meikata överisti ja käyttää korsettia ja hametta. Olen niin hämmentynyt ja ahdistunut
Lue vastaus
Olen 19 v mies. Saan todella paljon seksuaalista nautintoa naisten vaatteisiin pukeutumisesta. Minua kuitenkin huolettaa oikeasti tämän normaalisuus. Teen tätä siis vain kotona. Ennen nukkumaan menoa koen morkkista ja koen itseni hulluksi jne. Naisten vaatteisiin pukeutuminen antaa mulle kuitenkin kiihotusta ja hyvää oloa, mutta samaan aikaan pahaa oloa. Mistä se voi kertoa? Olen tilannut netistä naisten vaatteita. Haluisin enemmän ostaa oikeasta kaupasta. Mutta en ikimaailmassa kehtais, saatika sovittaa. Onko tämä tavallista/normaalia? Tai miten voisin toteuttaa paremmin fetissiä tai miten uskallan oikeeseen liikkeeseen ostamaan niitä. Kiitos jo etukäteen!
Lue vastaus
Haluaisin neuvoa siihen miten saan naishormoneja. Olen 40 v nainen miehen kehossa. Olen käyttänyt naisten vaatteita 15-vuotiaasta asti. Nyt haluan elää naisena. Kun olin yhteydessä terveyskeskukseen, niin he käskivät mennä yksityisen lääkärin vastaanotolle jotta saisin lähetteen transtutkimuksiin. Nyt en tiedä mihin ottaisin yhteyttä.
Lue vastaus
Hei! Olen 22-vuotias transmaskuliininen, diagnosoitu ja ihan hollilla aloittamassa testosteronit ja mastektomiastakin on käyty kirurgin pakeilla juttelemassa. Olen innoissani kyllä ja odottelen lähtölaukausta jopa malttamattomana, mutta minnua myös jännittää ja hieman pelottaakin. Entä jos hormonit eivät sovikaan minulle? Entä jos käyn rintakehäleikkauksessa ja lopputulos ei miellytä ja/tai alan katua? Entä jos tulee komplikaatioita?

Tiedän, että jännittäminen ja muutoksen pelko ovat normaaleja missä tahansa uudessa tilanteessa, eivätkä ne haittaa minua sinänsä. Olenhan varma sukupuoli-identiteetistäni ja niin varma kuin voi olla siitä, että tarvitsen näitä hoitoja. Minusta kuitenkin tuntuu usein siltä, ettei minun kuuluisi pelätä. Että minun kuuluisi olla niin innoissani ja epätoivoinen, ettei pelolle olisi tilaa. Lisäksi hormonihoidon aloitus viivästyi
Lue vastaus
Moi! Oon 15v. ja bisexuaali. Koitan tässä vielä tottua sen sanomiseen, vaikke se tuntuukin näin oudolta..
Haluaisin apuanne, sillä minua kiinnostaisi erityisen paljon muidenkin sukupuolivähemmistöjen (HLBT+) kanssa tutustuminen ja samaistuminen. En vain tunne ketään ikäistäni Helsingistä, joka olisi minunlaiseni. Googlasin monta tuntia vain erilaisia vertaisryhmiä enkä löytänyt yhtäkään pääkaupunkiseudulta mieluusti Helsingin keskustasta. En ole kaapista ulkonakaan vielä, eikä se minua haittaakaan, mutta haluaisin vain löytää jonkun ikäryhmästäni, joka käy tätä samaa juttua läpi. Pliis auttakaa! Pahinta on se kun tuntuu kuinka yksinäistä on kun ei pysty puhumaan muille minunlaisille sukupuolivähemmistöille. Missä ja milloin voisin heihin tutustua kasvotusten?? Olisin halunnut päästä viime kesäkuiseen Prideenkin muttei se ollut juuri sinä päivänä mahdollista. SOS!
Lue vastaus
Heips! Olen 16-vuotias lesbo. Perheeni ja kaikki kaveripiirissäni ovat tienneet jo pitkään suuntautumisestani ja se on ollut kaikille täysin okei, enkä ole joutunut minkäänlaisen syrjinnän tai kiusaamisen kohteeksi sen takia ikinä. Ongelmanani kuitenkin on, että vaikka minulla on ystäviä ja perhe, joille voin puhua niin silti tunnen olevani hirveen yksinäinen ja haluaisin kovasti päästä tutustumaan ja samaistumaan muihin seksuaalivähemmistöihin kuuluviin nuoriin täällä, mutta en oikein tiedä miten tai missä. Tuntuu välillä todella turhauttavalta ja joskus jopa mietin, että olen tän kylän ainoo sateenkaarinuori mikä kyllä todellisuudessa on mahdotonta... Tämän kesän ajan on tää asia ahdistanut tosi paljon ja olen yrittänyt kaikkeni, että pääsisin puhumaan jollekkin tuntuu, että päässä napsahtaa kohta. Setan nuortenryhmäkin kun on täällä päin olematonta näin kesällä:/
Lue vastaus
Olen siis nyt 16v ja ainakin fyysisesti tyttö. Kahden edellisen vuoden aikana olen alkanut tuntemaam pientä ns. halua olla vastakkaista sukupuolta ja olo on vain pahentunut. Kavahdan kuullessani tytön nimeni tai kun minua kutsutaan tytöksi. Se tuntuu suurelta loukkaukselta. Jos mua kutsutaan pojaksi, olen aina erityisen ilahtunut :D oon tilanteesta suhteellisen ahdistunut, hermo kireällä ja masentunut. Pitäiskö hakea jotain apua? :( perheeni on hyväksynyt mut mutta tämä olo tekee hulluksi :(
Lue vastaus
Olen miettinyt teille soittoa jo kuukausia, mutten ole uskaltanut, joten kokeillaampa tätä kirjoittamista. Pelkään eniten tästä ongelmastani kertoessa sitä, ettei minua oteta tosissaan. Olen ongelmani takia kohdannut fyysistä ja henkistä väkivaltaa, kärsinyt syömishäiriöstä, masennuksesta ja rampannut useilla eri lääkäreillä, psykologeilla, psykiatreilla, kuraattoreilla, ynnämuilla, jotka ovat yrittäneet etsiä minusta syytä sille, miksi olen sellainen kuin olen. Minulla on epäilty mm. skitsofreniaa, ADHD'tä, ADD'tä, asbergeria, sekä muita "vikoja", mutta yhtäkään niistä minulla ei ole todettu.
Olen häpeillyt asiaa vuosia, tarkkaan ottaen 18 vuotta. Minä täytin viime kuussa 18 vuotta, olen pähkäillyt asiaa koko elinikäni. Valvonut tuhansia öitä miettien mikä minussa on vikana.

Sitten näin Ylen Silminnäkijä -ohjelman ja tajusin etten olekkaan ainut. Jakson nimi on Ei mies, ei nainen ja se kertoo kolmannesta sukupuolesta. Asia oli minulle täysin uusi, sillä en ole koskaan oikein osannut etsiä asiasta tietoa ja peruskoulun terveystiedossa asiasta ei mainittu sanallakaan.
Nähkääs, minusta on aina tuntunut etten ole kokonaan psyykkeeltäni nainen, eikä ruumiini pitäisi olla vain naisen. Tämä on todella vaikeata selittää, mutta yksinkertaistettuna koen, että olen 2/3 nainen ja 1/3 mies. Henkisesti niin olenkin, mutta ruumiillisesti en, ja se on suurin ongelmani.
Minusta esimerkiksi tuntuu, ettei ääneni ole omani, tai kehoni kokonainen. Yksinkertaisesti ääneni kuulostaa liian korkealta ja kimeältä omakseni, myös ruumiini tuntuu liian hennolta ja naiselliselta. Olen aina ollut salaa kiinnostunut myös niin sanotuista poikien jutuista ja viimein tarpeeksi rohkaistuttuani uskalsin hakea logistiikka-alalle opiskelijaksi, nyt olen opiskellut sitä vuoden. Olen aina ollut tytöksi aika rasavilli ja aikamoinen rääväsuu, joka on jonkun verran karsinut ystäväehdokkaita. Moni varmaan pelästyy kun en aina naisellisesta ulkokuorestani huolimatta käyttäydykkään niinkuin "tyttöjen kuuluisi".

Asioiden purkaminen sanoiksi ja eritoten kirjoittaminen on minulle vaikeaa, kuitenkin haluaisin kuulla, olenko sittenkään niin tavaton ja harvinainen "luonnonoikku" kun olen luullut. Olisi ihana tietää mikä minä oikeastaan olen, ja saada siihen helpotusta, sillä tällä hetkellä minusta tuntuu, etten ole edes minä. Olisi myöskin ihanaa tavata ihmisiä, jotka ovat kohdanneet saman ongelman kuin minä. Ennenkaikkea olisi ihana tavata ihminen, joka ei tahallisesti ymmärtäisi minua väärin, nauraisi tai haukkuisi erikoisuudentavoittelijaksi tai puhuisi "teini-iän myllerryksistä", haluaisin vain että joku kuuntelisi, auttaisi ja ennenkaikkea välittäisi ja ottaisi minut tosissaan.
Lue vastaus
Hei,

Olen 21-vuotias, itseni transmieheksi luokitteleva nuori. Asia on minulle vielä melko tuore, koska heräsin tähän vasta puolisen vuotta sitten. Kuitenkin sen ymmärtäminen on helpottanut oloani ja auttanut ymmärtämään monia asioita lapsuudestani ja nuoruudestani. En siis ole aina ajatellut olevani poika, mutta ehkä myös siksi että en ennen tiennyt niinkään sen mahdollisuudesta. Olen tiennyt transihmisistä ja tavannutkin heitä, mutta ei sitä heti omalle kohdalleen ajatellut, vaikka ajatukset eivät toimineetkaan kuin normaalilla "tytöllä". En ole koskaan päässyt jakamaan ajatuksiani kunnolla, joten tästä tulee aika pitkä kirjoitus.

Lapsena leikkiessä, tahdoin aina leikkiä poikaa. Olin leikeissä joko isä, veli tai muu miespuoleinen. Tulin hyvin toimeen muiden tyttöjen kanssa, ja olen tullut aina tähän päivään asti. Olen miettinyt syytä siihen miksi minulla ei ole miespuolisia kavereita ja olen miettinyt johtuisiko se siitä että olen aina tietyllä tapaa kadehtinut heitä. Tiesin etten ole kuin he, vaikka kovasti halusinkin. Kuitenkin "tyttöporukassa" tunsin oloni 'kiintiö pojaksi'.

Vastustin paljon äitini halua pukea minut hyvin tyttömäisesti, mutta vasta yläasteella sain luvan leikata hiukset lyhyeksi ja pukeutua hieman vapaammin. Murrosiän alkaessa aloin käyttämään urheilurintaliivejä, jotta saisin piilotettua rintani ja kun kuukautiset alkoivat ajattelin vain että eihän näin minulle kuuluisi käydä. Tahdoin ostaa vaatteeni aina poikien osastolta, josta äitini ei pitänyt, koska olinhan kuitenkin tyttö. Lopulta hän kuitenkin antoi myöten, eikä välittänyt kuinka pukeuduin.

Identifioidun tuohon aikaan lesboksi, koska huomasin että miehet ei kiinnostaneet siinä mielessä kuin piti. Ihastuin ensimmäistä kertaa tyttöön kutosluokalla, mutta tajusin/hyväksyin asian vasta myöhemmin. Tulin vanhemmilleni kaapista ulos yläasteen puolissa välin ja se oli äidilleni kova paikka. Hän uskoi asian olevan ohi menevää monta vuotta, vaikka seurustelin tyttöjen kanssa. Äitini myös sanoi ennen kaapista ulos tulemistani että "älä sitten miksikään lesboksi rupea". Isäni ei asiaan paljoa kommentoinut, totesi vain että omapahan on elämäni.

Koin itseinhoa kehoani kohtaan yläasteelta alkaen. Ensin se alkoi masennuksena ja anoreksiana. Laihduin nopeasti syömättömyydelläni ja sain siihen hoitoa, kiitos ystävieni, jotka huomasivat ahdinkoni. Kuitenkaan itseinho kehoani kohtaan ei hävinnyt, vaikka sain taltutettua anorektiset ajatukseni, ahdistus omaa kehoani kohtaan jäi. Vihasin, ja vihaan edelleen lantiotani, rintojani ja jokaista piirrettä minussa, joka muistuttaa siitä etten ole sitä mitä koen olevani. Muistan myös puhuneeni joskus äitini kanssa mikä nimeni olisi ollut, jos olisin syntynyt poikana. Kun sain kuulla "nimeni", se loksahti, tuntui oikealta heti. Harjoittelin salaa huoneessani mahdollista allekirjoitustani jos se olisikin oikea nimeni.

Lukiossa löysin ihmisiä jotka olivat enemmän samalla aaltopituudella kanssani, ymmärsivät ajatuksiani ja tukivat niissä. En pahemmin puhunut kehoni erimielisyyksistä itseni kanssa, paitsi rinnoistani. Puhuin usein ystävälleni kuinka tahtoisin käydä leikkauksessa poistattamassa ne. Ajatus siitä ilahdutti minua, eikä se koskaan kadonnut. En kuitenkaan osannut yhdistää näitä ajatuksia suoranaisesti transsukupuolisuuteen, koska en siitä paljoa tiennyt.

Lukiossa tapasin myös entisen tyttöystäväni, jonka kanssa olimme 3,5 vuotta yhdessä. En myöskään suhteen aikana tajunnut tätä ahdistusta sisälläni, vaikka usein katsoessani miehiä, koin suurta kateutta ja itseinhoa koska halusin vain näyttää samalta. Myöskään silloinen tyttöystäväni ei osannut yhdistää näitä. Vasta eromme jälkeen hän uskaltautui kysymään, olenko pohtinut mahdollisuutta että olen transmies. Ja silloin vasta sen ymmärsin.

Nyt olen alkanut olemaan sinut asian kanssa, ja olen kertonut siitä läheisimmilleni ystävilleni sekä siskolleni. Vanhemmilleni en uskalla kertoa, en vielä pitkään aikaan. Kaapista ulos tulemiseni lesbona, oli jo tarpeeksi rankkaa aikaa, niin en uskalla ajatella miten he reagoisivat tähän. Siskoni otti asian hyvin, ja on aina ollut tukenani ja olen kiitollinen siitä.

Kuitenkin itseni mieltäminen mieheksi on minulle hankalaa. Välillä en osaa puhua itsestäni miehenä, vaikka koen olevani, ja välillä en tiedä mitä pitäisi sanoa. Koen ahdistusta kun täytyy miettiä mihin vessaan mennä ja mitä sanoa kun joku kysyy. Yksi ystävistäni puhuu minusta aina miehenä, ja se tuntuu upealta ja arvostan häntä siitä paljon. Moni ystävistäni on kysellyt miten haluan että he pronomisoivat minut, mutta en tiedä mitä vastata, koska en osaa itsekkään tehdä sitä.

Olen kuitenkin ottanut selvää transklinikasta Helsingissä ja hormonihoidosta sekä leikkauksista. Omalla tavallani koen olevani valmis menemään, mutta tämä lääkärin ajanvaraus mietityttää paljon. Voinko esimerkiksi varata ajan yksyitselle lääkärille jotta saisin lähetteen transklinikalle? Soittaminen terveyskeskukseen ahdistaa, koska en tiedä mitä puhelimessa pitäisi sanoa. Muutenkin koko prosessi tuolla transklinikalla mietityttää, ja olen siitä yrittäny lukea netistä mutta tuntuu ettei kaikkiin kysymyksiin ikinä löydy vastauksia. Myös mahdollinen kielteinen diagnoosi pelottaa ja ahdistaa. Entä jos en saa tarvittavaa tukea tähän lääkäriltäni, tai mitä jos lähetteen antava lääkäri ei ole ymmärtäväinen ja tahtookin laittaa minut johonkin psykologisiin tutkimuksiin.

Lähinnä tahtoisin ehkä tietää enemmän tästä suomen sukupuolenkorjausprosessista ja sen etenemisistä. Ja kuinka tehdä tämä ensimmäinen siirto, eli saada se lähete. Onko olemassa lääkäreitä jotka ovat ehkä enemmän perillä asioista? Tai olisiko jollain suosituksia jostain tietystä lääkäristä, jolla olisi kokemusta ja ymmärrystä tälläisistä tilanteista.
Lue vastaus
Moi,

olen 16-vuotias nuori. Syntymässä minut luokiteltiin tytöksi, mutta nyt lähivuosina olen kyseenalaistanut sitä paljon. Minua ahdistaa, kun joku kutsuu minua tytöksi ja useimmiten syntymänimi ei tunnu omalta. Jo muutamia vuosia olen pukeutunut "poikien" vaatteisiin. Koitan piilottaa rintani käyttämällä urheiluliivejä, koska se tosiasia, että olen naisen kehossa saa minut ahdistumaan.

Mua ei ole oikeastaan kasvatettu tytöksi, vaan olen saanut vapaan kasvatuksen ja on ollut se prinsessavaihe. Mutta kuitenkin jo n. 6-vuotiaana aloin kotileikeissä olla isoveli ja kouluun mennessä kinusin, että saisin leikata hiukset sellaisiksi, kuin pojilla oli. Ala-asteella tunsin aina, että poikien kanssa oli kivointa olla ja tunsin kuuluvani joukkoon. Yläasteelle siirtyessä sain luvan leikata hiukset ja toteuttaa enemmän itseäni.

Sukupuoli-identiteetin puuttuminen on vaivannut jo aika kauan (sen lisäksi on ollut kiusaamista ja masennusta, jotka ovat pahentaneet asiaa.) ja haluaisin saada varmuutta. Sen tiedän, että tyttö en ole. Näen itseni homoseksuaalisessa suhteessa miehen kanssa ja heterosuhteessa naisen kanssa, mutta kuitenkin ajatus siitä, että minulla olisi miehen sukupuolielimet hämmentää minua. Olen muutaman kuukauden kuvannut itseäni termillä demiboy, mutta ei sekään tunnu enää oikealta. Haluaisin jotain varmuutta tai edes vihiä johonkin suuntaan, koska tämä ahdistaa ihan tosi paljon.
Lue vastaus
Hei.

Nuorena lapsena opittuani naisen ja miehen eron olin hyvin sekaisin koska ruumiini oli miehen. En asiasta puhunut kellekkään vaan elin elämääni normaalisti. Lähellä 10 vuotis syntymä päivääni kumminkin olin tosi turhautunut itseeni ja kun aloin huomata kuinka suuri ero poikien ja tyttöjen "näin sinun kuuluisi käyttäytyä" oli.
10 vuotiaana lopetin välittämisen aika lailla mistään. Millään ei ollut enään väliä enkä osannut kertoa siitä vanhemmileni jotka olivat eron keskellä. 11 vuotiaana yritin itsemurhaa johon en lopulta pystynyt ja olin masentua lopullisesti. Se myös alkoi näkyä koska en tahtonnut kavereita, olin kokoajan ärtynyt ja yksin. Kavereina minulla ei juuri ollut muita kuin serkkuni.

Yhtenä iltana pihalla leikkiessä lisko leluilla serkun kanssa kysyin yhtäkkiä että mitäpä jos minun hahmoni olisi nainen. Serkku ei kummemmin asiasta piitannu muuten kuin että hyvä idea. Siitä lähtien minun hahmoni olivat aina naispuolisia hahmoja ja sain sen kautta olla oma itseni. Myöhemmin peleissä joissa sai tehdä oman hahmon, minun oli aina sellainen nainen joka muistutti minua mahdollisemman paljon (tästä syystä tulikin pelattua paljon näitä pelejä).

16v alussa muutin kotoani opiskelemaan toiseen kaupunkiin ja sain olla enemmän oma itseni mutta edelleen jouduin tyytymään miehen rooliin. Tässä iässä näytin myös hyvin naiselliselta ja meikkasin sekä lakkasin kynteni (käytin tekosyynä sen aikaista death metal fanittamista).

Minulla oli monia ihastuksia jotka kaikki oli miehiä. Tiesin jo olevani bi enkä välittänyt oliko kyseessä nainen vai mies. Jos viihdyin jonku seurassa saatoin ihastua. En vain voinut tunteitani kertoa koska pelkäsin että minun todellisesta itsestäni ei pidettäisikään.

18 vuotiaana muutin kämppiksen kanssa vuokralle ja aloin seurustella jo syntymästä asti tuntemani naisen kanssa. Hän rakastui minun luomaani "hahmoon" vaikkakin kerroin hänelle vähitellen todellisesta minästäni niin rakkaus säilyi monta vuotta. Saman naisen kanssa elin yhdessä kihloissa lopulta 6.5 vuotta pikkuhiljaa eroten toisistaan koska en edelleenkään pystynyt nauttimaan omasta olemuksestani. Lopulta ero tuli pää asiassa minun takiani. En pystynyt välittämään tarpeeksi hänestä koska inhosin luomaani mies hahmoa.

Eron jälkeen tuli jotenkin vapaa olo. Sain olla oma itseni omassa asunnossani ja omassa päässäni. Innostuin koulustani entistä enemmän ja suoritin sen erittäin hyvällä arvosanalla läpi. Heti koulun loputtua kumminkin iski suuri masennus koska tajusin taas tilanteeni. Mitään ei ole muuttunut. Olen edelleen "mies". Kävin taas kuilun partaalla.

Minulle kumminkin tuli mahtava tilaisuus muuttaa kauas pois omasta suvusta ja ihmisistä ketkä tuntevat minut. Muuton jälkeen aloin avoimemmin juttelemaan tilanteestani yhden pelissä tapaamalleni kaverille jonka olin tuntenut jo monta vuotta. Hän oli erittäin positiivinen ja kannustava asian suhteen joka toi minulle sen pienen kipinän jonka tarvitsin yrittämiseen.

Olen nyt asunnut Helsingissä puolisen vuotta. Pukeudun joka päivä enemmän ja enemmän naiseksi sekä uskaltaudun ulos omana itsenäni. Olen alkannut lukemaan hormooni hoidoista ja mahdollisuudesta olla oikeasti joku päivä se joksi synnyin.

Olen henkisesti valmis kohtaamaan vanhempien ja muun suvun vastauksen asiaan.
Mutta haluan vielä ennen sitä puhua asiasta jollekulle asiasta enemmän tuntevalle ja joka osaisi neuvoa minua eteenpäin. Haluan olla oma itseni ja jättää tämän luomani hirviön pois.

Olen koko ikäni antanut muille enkä ole vaatinut mitään. Olen aina astunut sivuun muiden edestä ja auttanut kun vain ollut mahdollista.
Nyt olen päättänyt että haluan jotain itselleni, jotain mitä olen halunut koko elämäni ja aion taistella saadakseni haluamani.
Haluan olla ruummiillisesti nainen enkä vain henkisesti. Vaikkakin se vaatii monen monta vuotta.

Joten kysymykseni on. Mihin seuraavaksi? Mistä pääsisin asian tuntevan psygiatrin puheille miten voin astua seuraavan askeleen?

Pahoittelen pitkää tekstiä.
Lue vastaus
Oon kuusitoistavuotias, Uudellamaalla asuva nuori. Mä oon aina ollut ”kiltti tyttö” ja hyvä opiskelija, mutta mulla on ollut tosi rankkaa viime vuosina. On ollut koulukiusaamista, ahdistuneisuutta sosiaalisissa tilanteissa, läheisiä ihmisiä on poistunut mun elämästäni, äskettäin diagnosoitiin keskittymisvaikeus, eikä lista pääty tähän. Välillä tuntuu, etten enää jaksa. Kaipaan jonkinlaista neuvoa tai opastusta parissa asiassa, joissa en saa tukea muualta.

Mä olen virallisesti ja biologisesti nainen ja tyttönä mua on aina kasvatettu. Tunnen kuitenkin oloni epämukavaksi, kun joku sanoo mua tytöksi. Mun nimi ei aina tunnu omalta tai sopivalta. Naiseus on ehdottomasti lakannut olemasta itsestäänselvyys. Mä en oo ihan varma milloin tämä alkoi. Mulla on ehkä aina ollut sellainen tunne, ettei kaikki oo ihan oikein. En tunne kumpaakaan sukupuolta omakseni, tai kummankin yhtä aikaa, tai sitten jotain ihan muuta. Mä en enää tiedä.

Joinain päivinä on hauskaa laittaa meikkiä ja koruja ja korkokengät, joskus haluan pukeutua miesten huppariin ja kurvit litistäviin urheilurintsikoihin, joskus taas parhaalta tuntuu pitää väljää neulepaitaa, josta ei ota selvää kummalle sukupuolelle se on tarkoitettu. Mä oon pitkään ajatellut, että toisinaan en vain jaksa panostaa ulkonäköön niin paljon. Nyt viime aikoina oon ymmärtänyt että mä nimenomaan haluan pukeutua välillä miehekkäämmin, välillä naisellisemmin ja joskus ”häivyttää” sukupuolen kokonaan pois. Eikä se rajoitu pelkkiin vaatteisiin, vaan tuntuu että myös mun tapa ajatella ja katsoa maailmaa jotenkin muuttuu näiden päivien välillä. Oon kuitenkin tosi ujo ja hiljainen eikä tämä ”sukupuolen vaihtuminen” ilmeisesti näy ulospäin. Musta myös tuntuisi paremmalta, jos mua kohdeltaisiin poikana silloin kuin haluan, tyttönä kun haluan ja jonain muuna kun niin haluan. En kuitenkaan uskalla sanoa mitään kellekään, ja tällaiset ajatukset tuntuvat jollain lailla itsekkäiltä ja ”diivailulta”.

Mulla on tosi huono itsetunto. Mä en voi lakata ajattelemasta, että mun kaikki ongelmat on keksittyjä tai johtuvat siitä että mä olen jotenkin huono ihminen. Tai että mä vaan teeskentelen ongelmaista saadakseni huomiota. Tiedän kärsiväni jonkinlaisesta ”huijarisyndrooman” tapaisesta yhden jos toisenkin asian suhteen, mutta mun on vaikea tietää milloin tunteeni ja ajatukseni itsestäni ovat järkeviä ja aiheellisia. Mä en voi uskoa olevani oikeasti joku transgender tai transvestiitti tai genderfluid tai jotain, vaan sen täytyy olla jotain huomionkipeyttä taas, tai tekosyy sääliä itseäni. Musta tuntuu, ettei mulla ole edes oikeutta olla mitään muuta kuin cis. Oon pyöritellyt näitä asioita päässäni aika pitkään, etsinyt netistä tietoa ja muiden ihmisten kertomuksia itsensä etsimisestä ja löytämisestä, mutten ole saanut siitä paljoakaan irti.

Mä joskus ala-asteella huomasin ihastuvani ennemmin tyttöihin kuin poikiin. Vaihdoin käsitykseni seksuaalisesta suuntautumisestani heterosta biksi. Muutama vuosi myöhemmin tajusin, etten välitä miehistä romanttisessa tai seksuaalisessa mielessä juuri lainkaan. Totesin olevani lesbo. Sitten ihastuin erääseen tuntemaani transpoikaan. Nykyään koen, että voin naisten lisäksi tuntea vetoa eri tavoin sukupuoltaan ilmaiseviin henkilöihin, tai ehkä toisin sanottuna joihinkin ihmisiin, jotka eivät ole cis-sukupuolisia. En tiedä onko mitään sanaa tai ytimekästä tapaa ilmaista nämä tunteet, eikä kai välttämättä ole mielekästä väkisin laittaa nimilappua kaikelle.

Mä tiedän, että jos mä annan itseni ajatella vapaasti, ihastua kehen sitten ihastunkin, käyttäytyä ja pukeutua niin kuin parhaalta tuntuu, se tekee musta ehjemmän ja vahvemman ihmisen. En kuitenkaan uskalla tehdä niin avoimesti, enkä aina edes oman pääni sisällä.

Oon ollut aina kaapissa, enkä näe sieltä mitään tietä ulos – käsitysteni muuttuminen koko ajan, se, ettei mulla ole mitään kunnollista kaiken kattavaa nimeä tunteilleni ja yleisemmin omista tunteista puhumisen vaikeus tekevät kaikesta ulostulosta mahdotonta. En näe ulostuloa itsessään mitenkään tarpeellisena eikä mulla ole mikään kiire kaapista ulos, mutta jos pysyn siellä, en voi puhua näistä murheista kenenkään kanssa enkä saada läheisimpiäni ymmärtämään millainen oikeasti olen. Se on valtava kynnys jota en uskalla ylittää.

Mä oon tavannut säännöllisesti koulupsykologia, mutta en pysty puhumaan näistä asioista hänen kanssaan. Perheellekään en oikein uskalla kertoa, tai kavereille. En kuitenkaan haluaisi olla yksin näiden tunteideni ja epävarmuuteni kanssa.

Tiivistettynä: En tiedä, mikä olen. En uskalla puhua asioistani muille. En uskalla olla oma itseni. Enkä uskalla elää.
Lue vastaus
Olen lukenut englanninkielisiltä nettisivuilta binder nimisestä liivivaatteesta (en tiedä millä nimellä kutsutaan suomeksi), jonka tarkoitus on saada rinnat näyttämään pienemmiltä esim. kun nainen pukeutuu miehen vaatteisiin. Millä nimellä tämä vaate tunnetaan Suomessa ja mistä sellaisen voi ostaa (jos mistään)?
Lue vastaus