Sukupuolen moninaisuus

Olen 15 vuotias tyttö ja minua ahdistaa pojat ja lähiaikoina myös tytöt. Olen omaitseni parhaiten poikien seurassa. Kysymys kuuluu mikä olen seksuaaliselta suuntautumiseltani? En ole koskaan seurustellut saatikaan suudellut ketään, mutta sanon usein kavereilleni, kuinka komeita poikia olen tavannut. Olen uskonnollisesta perheestä.
Lue vastaus
Hei,
minulla on 13 vuotta täyttänyt poika, jonka olen huomannut pukevan yöksi päälleen minun rintaliivini ja toppini. Lapsi on aina ollut hiljainen, hieman arka, eikä lainkaan kiinnostunut puhumaan minulle mistään seksuaalisuuteensa liittyvistä asioista

Olen yhtäaikaa hämmentynyt, huolestunut ja myös kieltämättä hieman huvittunut. Mitä mieltä olette pitäisikö minun ohjata häntä jonnekin keskustelemaan vai antaa olla vielä ihan rauhassa omiin tuntemuksiinsa syventyen?
Lue vastaus
Hei,

Haluaisin tietää kuka minä olen sukupuoleltani. Olen XXY-mies, mutta olen miettinyt tätä jo lähes koko elinikäni ajan, kuka olen sukupuoleltani. Miehenä olo, ei tunnu täysin omalta, mutta toisaalta en myöskään tiedä olisiko sukupuolen korjaaminen oikea ratkaisu. Nyt kun on tullut uudempia määritelmiä, kuten muunsukupuolinen jne. haluaisin viimeinkin selvyyden itsestäni, jolloin pystyisin rakentamaan minäkuvaani paremmin.

Miten tällainen itsetutkimisprosessi tulisi aloittaa. Onko jotain tahoa, joka tekee näitä tutkimuksia ja mistä tällaiseen saa lähetteen?
...

Lisäyksenä vielä tuohon aiempaan kysymykseen. Olen ollut pariterapiassa vaimoni kanssa liittyen sisko-veli asetelmaan, eli rakkautta ei tahdo löytyä. Pariterapeuttini mukaan testosteroidi hoidosta olisi hyötyä sekä parisuhteeseen, että muutoinkin. Minulla ei kuitenkaan ole mainittavia oireita matalista testosteroiditasoista. Erektio on normaali, seksinnälkä riittävä ja saan asioita tehdyiksi, eli en tunne itseäni voimattomaksi jne. Onko testosteroidi hoito nykyään joku hype, kun sitä niin kovin helposti suositellaan käytettäväksi. Miten XXY-miesten osalta tämä asia. Koen olevani kuitenkin sukupuoleltani kuten mainittu, jotain muuta kuin mies, eikö testosteroidin käyttäminen muuttaisi ajatusmallejani? Onko tästä haittaa sukupuolentutkimusmatkallani?
Lue vastaus
Olen 19vuotias tyttö, mutta pukeudun tosi poikamaisesti. Olen ihastunut poikaan mutta en tiedä voiko se olla ihastunut muhun kun en ole tyttömäinen tyttö. Jutellaan somessa tosi paljon ja sitä kiinnostaa mun jutskat nii voiko olla mitään tsäänssejä? En ole siis lesbo tms mutta tykkään vain pukeutua poikien vaatteisiin
Lue vastaus
Hei!

Tässä puolivälissä viittäkymmentä on alkanut aina vaan enemmän miettiä, mikä onkaan oma suuntautuminen. Pitkästi kolmattakymmentä vuotta saman miehen kanssa, neljä lasta synnyttäneenä, kasvattaneena (no ovat vielä äidin helmoissa, teinit) ja sittemmin miehestä eronneena ja sinkkuuteen kyllästyneenä tekisi mieli uuta suhdetta. Tämän ikäinen nainen ei vaan kelpaa kuin vanhoille ukoille, eikä tällä alapäällä muutenkaan pornoon tottuneita ukkoja pidetä.

Seksi miehen kanssa olisi tuttua huttua mutta ei nappaa. Katselen mielelläni hyvännäköisiä miehiä mutta niin naisiakin. Etsin netistä miestä, ei löytynyt. Nyt laitoin naisen hakuun, eipä tunnu löytyvän naistakaan. Ja jos näin vanha nainen etsii naista, olettaa vastapuoli varmasti kokemusta myös naisten välisestä seksistä. Sitä ei ole, ihan neitsyt siinä mielessä.

Tein jälleen jokusen "aivojen sukupuoli" -testin. Niiden mukaan olen mies: pisteet testistä riippumatta lujasti miehen puolella. On ollut aina, myös muinoin lukiossa psykantunnilla. Mielestäni olen kuitenkin nainen. Hämäävää! Hiuksista tykkään itselläni lyhyinä (käytännöllisyys kunniaan) mutta pukeudun tarvittaessa vaivatta mekkoon ja korkeisiinkin korkkareihin. Työkaverit taitavat pitää minua kuitenkin enemmän naisiin kallellaan olevana ja se on välillä vähän hankalaa kun kaikki työkaverit ovat naisia.

Tykkään katsoa yaoita. Olen ehta fujoshi. Fantasioidessa olen mies, joka harrastaa seksiä miehen tai naisen kanssa. Fantasioilla ei ymmärtääkseni kuitenkaan ole tekemistä seksuaali-identiteetin kanssa..?

Olenko ihan vaan perushetero pienin maustein? Vai bi? Vai mikä? Onko sillä väliä?
Lue vastaus
Oon 12 vuotias tyttö, ja haluisin olla poika. Siis trans. Ostan aina poikien vaatteita, vaikka äiti sitä kyseenalaistaakin. Haluisin lyhyet hiukset, mutta äiti ei anna. Mitä pitäisi tehdä ja sanoa, että äiti ymmärtäisi?
Lue vastaus
Moi. Olen 25-vuotias nainen, joka ei ole ikinä virallisesti seurustellut tai ollut fyysisessä suhteessa kenenkään kanssa. Ylipäätään olen seksuaalisuuteni suhteen "myöhäisherännäinen", seurustelun aloittaminen tuntui minusta yli kaksikymppiseksi vieraalta ajatukselta. Olen kuitenkin kokenut romanttisia ihastuksen tunteita lapsuudesta lähtien, ja nyttemmin olen tuntenut myös yhä voimakkaampaa seksuaalista vetovoimaa tiettyjä ihmisiä kohtaan.

Ongelmani on se, että en koe olevani täysin hetero. Nuorempana ajattelin, että olen varmaan aseksuaali (vaikken tuota nimitystä silloin tiennytkään), koska en kokenut poikia kohtaan suurempaa kiinnostusta kuin tyttöjä kohtaan. Pitkään odotin, että tunteeni vastakkaista sukupuolta kohtaan vahvistuisivat, ja saisin "varmistuksen" heteroudestani. Ja koska en tällaista vahvistusta saanut, aloin myös odottaa "varmistusta" sille, että olen lesbo.

Minulla on ollut lapsesta asti vahva sosiaalinen heteron identiteetti: olen haaveillut häistä, joissa saisin olla morsian jne. Kuitenkin on tuntunut hankalalta ottaa konkreettista askelta seurustelun suhteen. Häiritsevintä tässä asetelmassa on se, miten itse sopisin yhtälöön kummankaan sukupuolen kanssa. Olen aina ollut keskimääräistä "poikamaisempi" tyttö kiinnostuksenkohteideni ja persoonallisuuteni puolesta, lapsena viihdyin paremmin poikien seurassa jne. Toisaalta ulkonäöllisesti saatan välillä olla hyvinkin naisellinen (tykkään laittautua, käyttää naisellisia vaatteita, minulla on pitkä tukka jne). Ajatus seurustelun aloittamisesta miehen kanssa on hankala, koska minusta tuntuu, että joudun esittämään "naisellisempaa" kuin oikeasti olen. Miehet tuntevat joskus tulevansa "petetyksi" kanssani, kun ulkonäköni ja olemukseni antaa ymmärtää, että olen "perinteinen" nainen, ja todelliselta luonteeltani olenkin jotenkin tätä määrätietoisempi ja suorempi. Monesti vetäydyn tilanteesta, ennen kuin tämä ristiriita edes tulee esille, sillä se ahdistaa minua itseäni liikaa.
Naisen kanssa seurustelussa taas ihan kaikki konkreettinen tuntuu vieraalta, koska en ole tuota mahdollisuutta nuorempana edes ajatellut. Toisaalta psyykkinen puoli tuntuisi naisen kanssa jotenkin luontevammalta; tietyssä mielessä koen olevani "perheen pää" ennemmin kuin henkisen suojelun ja tuen passiivinen vastaanottaja. Tuntuu siltä, että seurustelua kokeillessa "pettäisin" molempien sukupuolten edustajia, koska en koe itseäni täysin luontevaksi kummankaan kanssa.

Tarkoittaako tämä sitä, että olen biseksuaali? Vai olenko vasta heräämässä oleva lesbo? Ja koen olevani hetero/bi vain siksi, että olen lapsesta asti oppinut näkemään itseni heterona? Tätä olen pohtinut etenkin siitä syystä, että viime aikoina on tuntunut, että pidän miehistä vain, koska heidän isku-yrityksensä imartelevat minua, enkä ehkä tunnekaan muuta kuin pinnallisia tunteita miestä kohtaan. Entä voiko ihastus miestä ja naista kohtaan ilmetä eri tavoin? Ihastun miehessä yleensä ensin ulkonäköön ja naisessa olemukseen/persoonaan, vaikka toki molemmat puolet ovat minulle tärkeitä sekä miehissä että naisissa.
Lue vastaus
Joinain päivinä haluisin parran ja leikata rinnat pois, ja joinain päivinä laitan mekon ja meikit naamaan ja olen ihan tyytyväinen. En koe inhoa erityisemmin naiseuteeni, mutta en millään pääse eroon siitä tunteesta että haluaisin myös olla mies. En uskalla alkaa järjestämään mitään vaihdosta koska pidän molemmista sukupuolista ja entä jos haluaisinkin vaihtaa takaisin naiseksi, osahan muutoksista on peruuttamattomia. En tiedä yhtään mitä tehdä itteni kanssa, jos haluaisin olla vaan mies nii olisin vaihtanu jo vuosia sitten, mutta kun ei yhteiskunnassa vaan voi valita molempia. Ei mulla ole mitään uskallusta ruveta elämään molempien roolissa ja selitellä sitä sitten tuttaville, että miksi se pukeutuu välillä toiseen sukupuoleen. Ja kumpi sukupuoli olisi edes se johon vaihtaisin toisesta? Painan kaikki nää ajatukset vaan taka-alalle, mutta ne on silti siellä aina. Ehkä kaikkein tärkein kysymys on, enkö mie vaiha sukupuolta vaan sen takia että pelkään "menettäväni" yhteiskunnan hyväksynnän ja mahollisuuden mennä ulos naisena ilman että kukaan katsoo sen kummemmin, vai enkö mie vaan vaihda koska en teidä kumpi olisin mielummin.
Lue vastaus
Olen 19-vuotias nuori, joka määriteltiin syntymässä tytöksi. Nykyään olen jotain tytön ja pojan väliltä, mutta mitä? Sitä en tiedä. Kaikki muu itsessäni ja kehossani tuntuu ihan ok:lta paitsi suuret rintani, jotka käyn pienentämässä, kun on rahaa. Mekkojankin pystyn käyttämään. Olen lähinnä naisiin päin kallellaan.

Mutta itse pääongelmaan: Olen idolini kautta tutustunut yhteen mukavaan tyttöön ja olimme yhdessä kannustamassa yhteistä poikapuolista kaveriamme, joka kilpaili Mr Gay Finlandin finaalissa Helsinki Pride -viikolla. Me molemmat jännitimme tämän pojan puolesta ja otin tätä tyttöä kädestä kiinni (teen lähes aina niin läheisteni kanssa, jos jännitämme jotain tulosta). Yhtäkkiä tapahtui jotain ja tajusin tuntevani pientä vetoa tätä tyttöä kohtaan. Kädestä pitäminen tuntui vähän liiankin luonnolliselta. Olen tämän jälkeen alkanut tajuta, että minua viehättää hänen tapansa puhua, pidän paljon hänen vaaleanpunaisista hiuksista ja silmistä ja jopa hänen tuoksustaan. Ja lisäksihän meillä on yhteinen idolikin. Nyt pelkäänkin, ettei hän tykkää minusta samalla tavalla kuin minä hänestä (vaikka tiedän hänenkin olevan naisiin päin). Uskon ettei hän välejämme katkaise, mutten tiedä mitä tapahtuu, jos kerron hänelle tunteistani. Ja jos hän tuntee samoin, pelkään että tämän tytön ja hänen kämppiksensä "side" heikkenee, jos alamme seurustelemaan (tämä tyttö on pojan kämppis ja paras ystävä, he ovat todella läheisiä). Mietin siis: Mitä teen asian kanssa?

Lisättäköön, että hän tietää suuntautumisestani
Lue vastaus
Olen 19-vuotias sukupuoleton, mutta synnyin tytöksi. Tässä viime tai sitä edellisenä vuotena aloin harkita rintojeni ja myöhemmin myös kohdun poistoa. En tunne ketään joka voisi vastata kysymyksiini asiassa ja totta puhuen en uskalla siitä kellekään puhua, ainakaan vielä. Olen yrittänyt etsiä tietoa molemmista leikkauksista suomeksi, mutta rintojen poistosta olen löytänyt vain rintasyöpä-aiheista materiaalia ja rintakehän muokkauksesta ei löydy mitään. Kohdun poistoa ei kaiken keräämäni mukaan tehdä ennen kuin henkilö on täyttänyt 30 vuotta tai jos kärsii taudista, minkä vuoksi kohtu on pakko poistaa. Onko kellään antaa tietoa minne pitää mennä jos haluaa muokkauttaa rinnoistaan miehen rinnat? Eli siis tehdään kaikki nännin piennennyksiin asti. Kuinka paljon se maksaisi? Saako binderilla lähimain samoja tuloksia kuin leikkauksella? Haluaisin kokeilla ensin miltä tuntuisi elää ilman näitä, etten tee mitään hätiköityä. Entä kohdunpoisto? Voisin ilomielin lahjoittaa omani sitten ajan tullen jollekulle, joka haluaa lapsen
Lue vastaus
Mistä ihmeestä ihminen tietää sukupuoli-identiteettinsä? En tiedä miten hyvin voin luottaa tunteisiini, jotka hieman pohdintani aikana muuttuneet. Tiedän kyllä, että ihmisiä, jolla sukupuoli identiteetti "elää", mikä Genderfluid se olikaan. Yksi vaihtoehto ei kuitenkaan tunnu hyvältä, vaan jos oikein itseäni tajuan (minulla vaikeuksia joskus tuntuu ilmaista tunteitani), väärältä. Kaksi enempi vähempi hyvältä, joskin hieman jännittävältä. Johtuu ehkä siitä, että en ole tunteistani puhunut kuin valittujen kanssa. Joskus, jos tulee aika paljastaa laajemmin asia, tietysti luonnollisesti jännittää miten lähipiiri reagoi. Olen luultavasti hakeutumassa lähiaikoina tutkimuksiin kuitenkin.
Lue vastaus
Hei, olen 17-vuotias transpoika. Joskus 12v tunsin olevani genderfluid, ja 15v tajusinkin, että oon vaan poika. Viime aikoina tosin oon tuntenu tosi vahvaa dysforiaa mun kehoo kohtaan, enkä oikeen tiiä mitä aatella siitä. Haluisin vaa olla oikee poika, mut vaikka kuinka näyttäsin ja kuulostaisin oikealta joskus kaukana tulevaisuudessa, mulla tulee kuitenki aina olee tytön.. osat.. Se on niin epäreilua!

Kuitenkin, haluisin kysyä että kenelle pitäisi mennä puhumaan että sais lähetteen transtukipisteesee? Joku kaveri on sanonu et ihan koulun terkkarille voi mennä puhuun mut sitte toine on sanonu jotain että ei, kyllä sen ihan oikea lääkäri pitää olla että voi lähetteen saaha? En kyllä tiiä miten ees pystysin puhuu kenellekää lääkärille näist asioista, koska mul on tosi paha social anxiety. :(

Kiitos vastauksesta tälleen etukäteen. Ajatusten kirjottamine autto vähä tänhetkisee ahistuksee. On hyvä et on olemassa tämmöne sivusto tuen jakamiseks.
Lue vastaus
Saattaa olla vähän offtopic-kysymys, mutta haluan neuvoa. Sukupuoleni ja s-suuntautumiseni mietityttävät joka päivä, etten saa rauhaa. Haluaisin puhua tästä jollekulle, mutten tiedä kenelle. Vanhempieni kanssa olen tästä jutellut paljon, mutta se ei tunnu auttavan samalla lailla, koska saan yleensä vain samoja vastauksia. Olen käynyt aikuistumisleirin, jonka seurauksena porukkamme hitsautui tiiviiksi jengiksi, jossa voi olla oma itsensä. Mutta tuntuu hassulta avautua ihmiselle, jonka on tuntenut ~kaksi viikkoa. Puhuin tästä aiheesta eräälle ohjaajalle leirillä, ja hän auttoi minua paljon. Mutta kun tunnistin pitäväni häntä ystävänäni ja kerroin sen hänelle, hän torjui minut. En enää uskalla lähestyä häntä, koska pelkään katkaisevani vähäisetkin langat välillämme. Nettikaverilleni olen avautunut useasti, ja hän on tukenut minua. Mutta tuntuu typerältä kertoa hänelle ongelmistani. En halua kohdella häntä kuin henk.koht. psykiatria. Koulukaverini eivät ole tarpeeksi läheisiä, jotta voisin uskoutua heille. Olen puhunut koulukuraattorille, psykologille ja terveydenhoitajalle. Huomasin, että haluan puhua jollekin ihmiselle, joka tuntee minut. Sukulaisiani en uskalla lähestyä tämän asian kanssa. Voisin tietysti pohtia asiaa yksin, mutta olen havainnut, että se syö sisältä.

Pähkinänkuoressa:
En tiedä kenelle puhua.
Lue vastaus
Olen 16-vuotias tytön vartaloon syntynyt hämmentynyt olento. Olen yli vuoden itseäni gengerfluidina pitänyt parempaa nimikettä vailla. En ole panseksuaalisuuteni tai sukupuoleni kanssa tullut sukulaisilleni (en myöskään perheelleni) kaapista. Kavereista aika moni tietää ja ainakin olettaa. En nää mitään syytä miksi vanhempanikaan eivät olisi jo tajunneet seksuaalisuuttani.

Aluksi luulin olevani transsukupuolinen, mutta pidin silti naisellisesti pukeutumisesta. Mekot ja meikkaaminen kuuluvat suuresti tyyliini. Kaveri tietää, että käytän tytön ja pojan nimiä olosta riippuen. Oloni on nyt hyvin ahdistunut rintaliivejä käyttäessäni. Hmh.

Olisiko mahdollista olla transsukupuolinen mutta genderfluid? Miehen vartalossa fluidaaminen? Mitä jos minua kaduttaisi? Olen odottanut sitä yhtäkkistä hetkeä kun kaikki loksahtaa paikoilleen, tajutessani olevani jotain. Niin on käynyt useasti muistaessani olon olevan parempi fluidauksen vaihtaessa pojaksi. Itse asiassa, tunnen olevani kaunis/komea ja onnellinen mieheksi pukeutuneena. Tätä olen miettinyt myös, kun mahdollinen "pano" olisi tarjolla, mutta oma alapää ahdistaa (voisi olla myös ensikerran pelko, dysforia tai hyväksikäytön kummittelu).

Asiat ovat epäselviä ja niitä on hankala sanoiksi pukea. En edes tiedä voiko mietintääni auttaa, ei ainakaan terapeuttini (hän ei oikein tiedä sukupuoliasioista, uskoo vain kahteen sukupuoleen). Kiitän jokaisesta sanastasi.
Lue vastaus
Hei,
Olen kertonut perheelleni sukupuolettomuudestani, ja he ottivat sen aluksi neutraalisti. Mutta kun aloin suosia enemmän miesten vaatteita, äitini ei ole tykännyt asiasta. On sanonut, että ostaisin edes joskus naisten vaatteita, pukeutuisin sukupuoleni mukaisesti yms. Asia vaivaa minua, ja mietin, pystynkö vasta täysi-ikäisenä olemaan oma itseni. Haluaisin saada vinkkejä siihen, miten voin saada vanhempani edes hyväksymään hiljaa.
Lue vastaus
Hei!
Olen 15-vuotias tyttö ja minulla on jo jonkin aikaa ollut sellainen olo, että olisinkin oikeasti poika, mutta en oikein tiedä miten asian kanssa pitäisi edetä. En ole kertonut tuntemuksistani vanhemmilleni tai sisaruksilleni, mutta olen jutellut asiasta parin kaverini kanssa, mutta asiasta on todella hankala jutella jonkun sellaisen kanssa jolla ei ole samanlaisia tuntemuksia.

Olen etsinyt tietoa transsukupuolisuudesta ja lukenut joitain artikkeleja aiheesta, mutta en ole varma olenko oikeasti trans vai onko tämä jokin ohimenevä juttu. Siitä on jo jonkin verran aikaa, kun koin ensimmäisen kerran, että en ehkä olekaan tyttö vaan poika. En silloin tiennyt mitään transsukupuolisuudesta, mutta muistaakseni en edes ollut hämmentynyt omista tuntemuksistani vaan se tuntui ihan luonnolliselta ja vasta myöhemmin olen kokenut hämmennystä, ahdistusta ja epävarmuutta asian suhteen.

Olen aina pukeutunut hieman poikamaisesti ja käytän paljon isoja paitoja ja löysiä housuja koska en halua korostaa muotojani ja olen käytännössä täysi vastakohta siskoilleni, jotka rakastavat laittautumista ja kauniita vaatteita. Olen myös huomannut käytöksessäni olevan paljon poikamaisia piirteitä.

Olen yrittänyt pikkuhiljaa muuttaa ulkonäköäni poikamaisemmaksi esim. leikkaamalla lyhyen poikatukan ja käyttämällä kauluspaitaa. Ja yleensä koen olevani poika ja näyttäväni pojalta, jos en voi nähdä itseäni peilistä. Ja aina kun ajattelen sitä miltä näytän tulevaisuudessa en pysty kuvittelemaan naista vaan mieleeni pomppaa aina kuva minusta miehenä.

Ja kun kyselin muutamalta kaveriltani ovatko he ikinä miettineet haluavansa olla poikia, minä oikeasti yllätyin, että he olivat vain joskus ajatelleet että saattaisi olla helpompaa olla poika, mutta ei muuta. Minusta se oli outoa.
Lue vastaus
Hei,

Olen alle 30 vuotias naiseksi syntynyt henkilö, joka on pienestä lapsesta lähtien ollut seksuaalisesti aktiivinen. Onnekseni sain syntyä perheeseen, joka ei ensi kädeltä tuominnut toisen ajatuksia ja tekoja, vaan ensimmäinen oppi oli oman itsensä arvostus. Olen siis polvenkorkuisesta lähtien tiennyt, että kiusaajat ovat yhteiskunnan pohjasakkaa, enkä heille kumartele – enkä ole kumarrellutkaan.

Ongelmani ei siis ole toisten hyväksyntä eikä oma hyväksyntäni, olen täysin sinut itseni kanssa. Haluaisin vain tietää, millaista termiä minun tulisi käyttää esitellessäni itseni muille, jotta he ymmärtäisivät, millainen ihminen olen.

Koen itseni ajoittain naiseksi, ajoittain mieheksi. Kokonaisvaltainen tunne voi kestää tunteja, päiviä, viikkoja tai jopa kuukausia, ja ajatusmaailmani, arvoni, eleeni, puhetyylini ja käsitykseni vartalostani muuttuvat sen mukaan, kumpi tunnen olevani. Kokemukseni ei edellytä, että minun tarvitsisi pukeutua erityisesti kuvaamaan sukupuolista olotilaani, mutta olen kyllä ajatellut, että voisin hankkia miesten vaatteita, jos muiden olisi silloin helpompi käsittää minut miehenä. Koska välillä kuitenkin olen nainen, en ole harkinnut esim. pitkien hiusteni lyhentämistä tai rintojen leikkausta. Eivätkä ne haittaa minua miehenä, olen sokea vartaloni "virheille".

Naisena olen biseksuaali, ja olen kerran kokeillut seksiä naisen kanssa. Naisissa kiinnostaa vain seksi, ei parisuhde. Naisena olen myös kokenut hyvin paljon, ja päätynyt lopulta naimisiin ja äidiksi. Puolisoni on hyvin avarakatseinen, hyväksyy biseksuaalisuuteni ja arvelee ehkä itsekin olevansa sellainen. Olen myös saanut olla miehen "roolissa" hänen kanssaan, mutta hän ei pysty kokemaan minua miehenä.

Miehenä olen täysin homoseksuaali, haluaisin suhteeseen toisen miehen kanssa, joka hyväksyy, että olen mies. Tässä on siis perusongelmani: kuinka voin hakea homoseuraa, kun olen naisen vartalossa? Olen löytänyt monien mielenkiintoisten henkilöiden seuranhakuilmoituksia, mutta en ole viitsinyt vastata, koska he ovat ilmaisseet hakevansa miestä, enkä tiedä kelpuuttaisivatko he minua. Miten esittelisin itseni tällaisille henkilöille? Saisin kerrottua, että vartalostani huolimatta olen mies, joka etsii miestä?

Rivien välistä voi lukea, että naisena ja miehenä minulla on erilaiset moraalikäsitykset. Nainen on varattu, mies ei.

Kiitos jo etukäteen vinkeistänne oikean termin löytämiseksi.
Lue vastaus
Olen 25 vuotias nainen ja ollut parisuhteessa miehen kanssa kolme vuotta. Tunnen häntä kohtaan edelleen kovaa kipinää. Lapsuudessa kun leikimme muiden tyttöjen kanssa, olin aina mieshenkilö esim. isä tai poikaystävä, ja hevosleikeissä olin se joka vei muita selässä eli oli hevonen :D koska olin muka "vahvin" tai näin koin ainakin itse. Tunsin muutenkin itseni jollain lailla aina vähän "ronskiksi" "jätkäksi" tyttöjen seurassa, ja olen huomannut et se tunne on edelleenkin välillä...Tykkään pukeutua naisellisesti ja muutenkin olen ihan heteron näköinen. En ole ikinä ihastunut tyttöön/naiseen, mutta olen aina katsellut mielelläni naisten kuvia ja kiihotun ajatellessani naista (jotain tiettyäkin) esim. oman mieheni kanssa. Tapasin hiljattain yhden naisen ja joku hänessä vetää minua puoleensa, en tiedä mikä mutta kiinnostaa kuitenkin. Ennemmin en ole tällaista tunnetta kokenut, että naisessa olisi jotain kiinnostavaa... Minua pelottaa jotenkin omat ajatukseni, haluaisin saada selvyyden niihin. Seksistä naisen kanssa en ole uskaltanut edes haaveilla koska se tuntuu jotenkin pelottavalta...vaikka jotenkin kiinnostaakin. Rakastan seksiä mieheni kanssa ja se toimii hyvin. Laitoin tämän viestin sen jälkeen, kun näin unta että lesbo nainen (kyseinen ihminen vaikuttaa pukeutumisensa perusteella lesbolta mutta on naimisissa miehen kanssa, enkä ole nähnyt häntä edes muutamaan vuoteen) puristeli takapuoltani ja se tuntui minusta jollain aralla tapaa jännän hyvältä... Haluaisin tietää olenko bi vai mikä vai onko normaalia olla kiinnostunut naisista ilman että haluaa seksiä naisen kanssa tai on lesbo tai bi.
Lue vastaus
Moi, olen 15-vuotias, ja synnyin tyttönä. En ole kovin varma seksuaalisuudestani tai sukupuolestani, tai ainakaan tiedä millä nimellä kutsua niitä.

Pienempänä leikin aina eläimillä, "poikien lelut" tai "tyttöjen lelut" eivät juurikaan kiinnostaneet. Hyvin usein myös leikin poikahahmona, mutta käytin myös mekkoja ja pidin prinsessoista (vaikka muistelisin että en pitänyt juurikaan "tyttömäisistä" vaatteista ollenkaan, lähinnä pidin niitä mahdollisesti vaatteessa olevan eläimen kuvan takia tai äitini pakottamana).

Leikkasin lyhyet hiukset kutosluokan alussa, enkä sen jälkeen ole pystynyt kasvattamaan niitä tai pystynyt pitämään niitä pitkinä niiden aiheuttaman ahdistuksen vuoksi. Binderiä olen halunnut pitkään, mutta en ole pystynyt sellaista hankkimaan tiettyjen syiden takia (niitä ei ilmeisesti myydä suomessa ollenkaan + ulkomailta tilatessa tarvitsisi vanhempien luvan ja apua, ja olen kaapissa lähes kaikilta tällä hetkellä, joten se ei kuulosta kovinkaan mukavalta.) Olen kuitenkin pärjännyt ilmankin, ja ilmeisesti ns. "mennyt läpi"(?) useammankin kerran. Pidän lähinnä miesten vaatteita, ja pidän niistä enemmän, mutta tykkään tyttömäisemmistäkin vaatteista. Minua ahdistaa se, että ihmiset näkevät minut naisena. Noin vuosi sitten vaatekaupan myyjä kutsui minua pojaksi vaikka en edes yrittänyt mennä läpi, enkä ole koskaan unohtanut sitä tunnetta.

En ole varma sukupuolestani. Minusta tuntuu samaan aikaan pojalta, ja samaan aikaan ei miltään. En juurikaan mieti sukupuolta, mutta jos päädyn miettimään sitä, minua ahdistaa. Lähimpien kavereideni (ulkomaalaisten nettikavereiden joille olen tullut kaapista ulos) kesken minua kutsutaan he/his, ja olen käyttänyt niitä nyt melkein vuoden. She/her ja muu tytöttely lähinnä hämmentää, pahoina päivinä ahdistaa todella paljon. En tiedä mitä mieltä olen siitä että minua kutsutaan they/them. Se ei haittaa minua ollenkaan, mutta en tiedä sopivatko ne juuri minulle.

Lähes kaikki "roolimallini" ovat aina olleet miehiä (vaikka useimmiten isääni ja paria sarjakuvapiirtäjää lukuunottamatta ovatkin olleet fiktionaalisia hahmoja), ja olen aina halunnut näyttää maskuliinisemmalta. En tykkää vartalostani, tai äänestäni, enkä todellakaan naamastani. Hyvinä päivinä saatan pitää naamastani paljonkin, mutta mielipiteeni vartalostani on korkeimmillaan "meh".

Seksuaalisuudestanikaan en tiedä yhtään. Tällä hetkellä määrittelen itseni biseksuaaliksi, mutta en ole varma. Olen seurustellut kaksi kertaa, molemmat kerrat nonbinäärisen ihmisen kanssa, toisen kanssa olen vieläkin.
En tiedä mistä sukupuolista pidän. Olen aika varma, että olen tuntenut vetoa sekä miehiin, naisiin, ja kaikkeen siltä väliltä ja ulkopuolelta, mutta en ole koskaan ihastunut. Ainoa kerta oli, kun ala-asteella oli "todella cool" jos oli ihastus, ja jos kerrottiin salaisuuksina aina muille ihastuksensa. Minä vain sanoin jonkin satunnaisen luokkalaisen pojan nimen, sillä en halunnut vaikuttaa nololta, vaikka siinä ei mitään noloa olisi ollutkaan.

En tiedä yhtään, miten ihmiset ympärilläni reagoisivat, jos tulisin kaapista ulos muuna kuin cisheterona. Nettikaverini ja kumppanini hyväksyvät. Oikeille kavereilleni en ole puhunut todella pitkään aikaan koska olen ollut masennuksen ja ahdistuksen takia paljon pois koulusta emmekä juuri pidä yhteyttä sen ulkopuolella, mutta hekin varmaan hyväksyisivät. Vanhemmistani en tiedä. Molemmat vanhempani tekevät jatkuvasti pilaa lgbt+-ihmisistä, ja ovat vasta hiljattain alkaneet hyväksyä heitä. Isäni on tosin sanonut, että hyväksyy minut millaisena ikinä olenkin, mutta minua silti pelottaa. Jos käy ilmi että olen trans, en tiedä yhtään miten he suhtautuisivat siihen. Mitä olen nähnyt, isääni ällöttää ja äitini ei ymmärrä. Toki olen monta kertaa sanonut isälleni asioita tyyliin "en halua olla tyttö" "olen poika" yms, eikä hän ole suuttunut niistä tai reagoinut valtavan negatiivisesti. Kouluni tuskin hyväksyisi minua ollenkaan, lgbt+ ihmiset ovat jatkuva naurunaihe, varsinkin poikien kesken.

Myös se pelottaa, että jos olen trans, en ole "tarpeeksi trans". Minulla on hyviä päivinä, joina tykkään naamastani ja joskus ehkä vartalostanikin. Ja mitä jos käykin ilmi, että en ole trans sen jälkeen kun vihdoin pääsen pois kaapista kaikille, tai olen jo aloittanut testosteronin oton? Myös testosteronin sivuvaikutukset pelottavat. Hiuksia kuulemma saattaa lähteä todella paljon, tai ne saattavat lähteä kokonaan. Hiukseni ovat olleet aina minulle todella tärkeät, ja ovat vieläkin. Uuden nimen valintakaan ei ole koskaan onnistunut, pysyvä muutos ahdistaa, ja muistakin syistä. En tiedä itsekään mitä ne ovat. Ajattelin kysyä vanhemmiltani mikä nimeni olisi jos olisin syntynyt poikana, mutta pelkään että he aavistaisivat jotain.

Pelottaa myös miten muu maailma reagoisi. Maailma on erittäin paska paikka lgbt+ ihmisille, muutamaa pientä paikkaa lukuun ottamatta. Ihmisiä tapetaan joka päivä sen takia, ja heitä halveksitaan. Netissäkin näkee todella paljon vihaa erityisesti ei-cissukupuolisia kohtaan. Pelkään että käykin ilmi että olen jotain minkä he laskevat "special snowflakeksi", ja heti kun olen onnellinen omana itsenäni, päädyn naurunalaiseksi julkisilla sivuilla.
Lue vastaus
Olen pian 20-vuotias transpoika ja homoseksuaali. Olen tuntenut olevani poikamainen aivan varhaislapsuudesta alkaen, mutta vasta murrosiässä selvittänyt tietoja sukupuolen moninaisuudesta ja tajunnut, että olen selvästi transsukupuolinen. Ennen, kun tiesin asiasta, olen aina kiinnostunut pojista.

Kaverit ovat aina olleet suvaitsevaisia ja osa ovat myös sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöstä, niin heille tulin kaapista ensimmäisenä. He arvasivat, että olen trans ja homo. Kaverit ovat tukeneet mua aivan tähän päivään asti.

Entäs perheeni? Sisarukseni arvasivat myös, että olen trans ja homo. He pitävät mua veljenään. Äitini ja isäpuoleni välttelevät asiaa, tytöttelevät ja kutsuvat mua biologisella nimelläni, mikä aiheuttaa mulle kamalan olon. En mainitse siitä melkein ollenkaan, mutta kun mainitsen joskus, he kiertävät asian ja jatkavat tytöttelyä ja biologisen nimeni käyttöä. Äitini sanoo, että on ottanut tietoa transsukupuolisuudesta, muttei silti vaikuta ymmärtävän. Kerran hän kysyi, mitä tiedän homoseksistä, niin vastasin, että paljonkin.

Isäni taas ymmärtää mua, mutta meillä on niin huonot välit, ettemme juttele oikustaan ollenkaan. Kuitenkin kun näemme joskus, niin hän kyselee kuulumisiani. Isäni kertoi kerran, että hän on pitänyt mua aina poikamaisena ja että tykkäsin lapsena enemmän pojille suunnatuista jutuista.

Olen käynyt vuosia psykologin ja toimintaterapeutin luona juttelemassa. Ennen, kun täytin 18, niin mulle suositeltiin, että hakeutuisin transpoliklinikalle. Toteutin sen vasta, kun täytin 18 ja se harmittaa, sillä käyn yhä tutkimuskäynneillä, mitkä ovat venyneet henkisen rasitukseni takia.

Haluisin saada äitini ja isäpuoleni ymmärtämään, että tytöttely ja biologisen nimen käyttö aiheuttavat mulle pahan olon. Mikään ei kuitenkaan tunnu toimivan, vaikka kuinka vääntäisi rautalangasta.
Lue vastaus
Hei,
Olen juuri 17-vuotta täyttänyt tyttö. Mulla on ollut tosi pitkään jo semmonen tunne että tahtoisin olla poika. En ole asiasta puhunut koskaan kenellekkään koska koen tuon ajatuksen vääräksi mutta sitä tulee huomaamatta aina mietittyä. En ole koskaan ollut mikään kovin tyttömäinen tai viihtynyt kovin tyttömäisissä bling bling asuissa. En tiedä mitä asian kanssa tekisin sillä viimeaikoina tuo "tunne" on vain vahvistunut.
Lue vastaus
Hei.

Olen 16-vuotias lapsonen ja panseksuaali. En ole vielä ulkona kaapista, mutta olen pudotellut pieniä vihjeitä, ja tiedän että ainakin parhaat ystäväni ottamaan sen hyvin. Perheestä en tiedä alkuunkaan, miten he sen ottavat, mutta sittenhän se nähdään, kun joskus loikkaan ulos kaapistani.

Kysymykseni ei kuitenkaan liity tähän. Lapsena olen pukeutunut tyttöjen vaateisiin. Olen leikkinyt tyttöjen kanssa ja tyttöjen leluilla.

Jossain seiskaluokan alussa tajusin, että olen jotenkin erilainen, mutten tiennyt mitään termiä ja asia ahdisti. Olin silloin koulukiusattu, joten oli muutakin ajateltavaa ja pelotti muutenkin koko ajan. (Nykyään 2 vuotta myöhemmin, asia on kunnossa, vaihdoin luokkaa :D) Päätin haudata asian ja olla miettimättä sitä.

Pukeutumistyylini on punk/gootti/emo/mikälie ja ostan mielelläni miesten vaatteita, sillä en pidä naisten vaatteista. En halua näyttää naiselta. Lähiaikoina olen ostanut oikeastaan vain miesten vaatteita/vaatteita joilla ei oikeastaan ole sukupuolta. Olen kahdeksannesta luokasta asti miettinyt hiusten leikkuuta "poikatukaksi".

Nyt, yhdeksännellä luokalla huomasin usein ajattelevani, että mitä jos en olekaan tyttö. Kaivoin sen seiskaluokan oudon tuntemuksen esiin. Ajatus oli jotenkin outo ja vieras, siksi päätin googlata asioita.

Netistähän löytyikin oikein osuva nimitys. Non-binäärinen transsukupuolinen. Luin lisää ja mitä enemmän luin, sitä enemmän tunnistin itseäni. Etsin samankaltaisia ihmisiä ja luin kokemuksia. Tunnen todella olevani tällainen. Minua kuitenkin pelottaa.

Mitä jos tulen ulos kaapista ja perhe hylkää minut? Siskoni, joka on oikeastaan tärkein ihminen minulle, on uskoakseni positiivinen panseksuaalisuuteni suhteen. Perheestä en todellakaan osaa sanoa. Se pelottaa eniten. En ole tullut kaapista panseksuaalina, joten en tiedä, pitäisikö minun kertoa ensin se, ja myöhemmin sukupuoleni vai kerronko molemmat kerralla? Olen lukenut positiivisia kaapista ulos- tarinoita, mutta mitäpä jos oma tarinani jää vaille onnellista loppua?
Lue vastaus
Hei!
Olen 14-vuotias ja minut on pienestä pitäen kasvatettu erittäin vahvasti tyttönä, lähes kaikkien stereotyyppien mukaan. Silti olen kuitenkin jo joitakin vuosia miettinyt, että onko kuitenkaan se tyttö, joksi minut kasvatettiin kuitenkaan minä, kun oma keho alkoi tuntua vieraalta ja inhottavalta murrosiän muutoksista.

Kun yritin n. vuosi sitten puhua äidilleni siitä, kuinka en tuntenutkaan itseäni välttämättä tytöksi, se vaan sanoi, että se on normaalia ja kuuluu vain "tähän ikään".

Tiedän olevani transsukupuolinen, mutta en uskalla puhua vanhemmilleni, sillä minua pelottaa heidän reaktionsa. En usko että kumpikaan minua vihaisi, mutta äiti ei ehkä ottaisi sitä hyvin eikä varmasti suostuisi ottamaan minua tosissaan. Minusta tuntuu pahalta olla tässä naisellisessa vartalossa ja joka kerta kun äiti sanoo "..ja tässä on mun tyttö" tai "mun tytär" tai kutsuu minua ja pikkusiskoa "tytöiksi" tuntuu vaan ihan äärettömän pahalta, ihan kuin valehtelisin jollekin.

Vain mun kaksi kaveria tietää, eikä kumpikaan asu samassa kaupungissa. Olen jo pidempään halunnut kertoa mun läheisemmille ja parhaimmille kavereille mutta olen jänistänyt joka kerta kun kertomiseen on tullut mahdollisuus. En enää tiedä yhtään, mitä tehdä. En halua menettää mun kavereita, koska se niiden alakoulusta asti tuntema vähän omituinen tyttö onkin yhtäkkiä se omituinen poika.

Haluaisin myös hankkia binderin, mutta en tiedä, kuinka voin sellaisen ostaa ilman vanhempia, enkä uskalla kysyä edes kavereilta apua
Lue vastaus
Hei. olen 21 v mies. Tykkään kotona pukeutua naisten vaatteisiin ja olen aika sinut asian kanssa. Mielessä kuitenkin pyörii pelko mitä jos naapurit näkee esim. ikkunasta jne. Järjellä yritän aatella, että kotoa saan pukeutua miten haluan ja mulle on ihan sama vaikka näkee mutta kuitenkin pelottaa. Tilasin netistä ihanan vaaleanpunaisen naisten paidan. Jos meen esim. se päällä keittiöön niin varmasti vastapuolen talosta näkee, en oo vielä uskaltanut. Onko teillä hyviä käytännön vinkkejä ja miten uskallan toteuttaa itseäni. Ärsyttää edes miettiä tallaista, kotona pitäisi saada tehdä mitä haluaa.
Lue vastaus
Moi! Olen 13 vuotias poika. Olen syntynyt tytön kehoon mutta koen olevani poika. Kun täytin 9 niin huomasin, että kuinka poikien hiukset ja vaatteet ovat hienoja. Sanoin silloin mun veljelle aina 9 vuotiaasta noin 11 vuotiaaksi asti, että haluan olla poika. Jos veljeni kertoi äidille, niin sanoin vaan että en halua olla poika koska pelkäsin äidin reaktiota. Nyt taas kadun, että en silloin asiaa äidille kertonut. Tuossa 12 vuotiaana kerroin äidille haluavani lyhyet hiukset mihin äiti suostui. Vaikka jossain vaiheessa äitini taas rupesi vastustamaan asiaa. Hiusten leikkuun jälkeen olin onnellinen. Mutta ongelma oli, että mulla ei ollut poikien vaatteita. Käytin tyttöjen vaatteita. Myöhemmin rupesin keräämään poikien vaatteita ja hankkiuduin eroon tyttöjen vaatteista. Ensin luulin, että olin vain ''tomboy'' mutta myöhemmin tajusin että olen trans. Päätin että en kertoisi äidilleni. No rupesin katsomaan muita lapsia youtubesta samassa tilanteessa, jotka olivat jo tulleet kaapista. Itkin kun katsoin niitä koska halusin itsekkin olla poika. Sitten päätin, että nyt mun on pakko kertoa. Lähetin äidilleni viestin kuinka olen transsukupuolinen. Äitini hyväksyi asian. Olen aina tiennyt, että äitini hyväksyisi asian koska hän on todella kiltti. Mutta pelkäsin että hän ei ottaisi asiaa tosissaan mutta toisin kävi. Ollaan käyty juttelemassa transtukipisteellä asiasta. Nyt saan olla poika ja minua kutsutaan pojaksi ja nimikin on eri.

No nyt mennään itse ongelmiin: Äitini ja veljeni ovat ainoat asiasta tietävät. Ei olla kerrottu muille. Esim. mun täti varmaan hyväksyisi koska hänkin on todella mukava. Mutta taas mun eno ja mummi ja pappa ovat taas semmoisia jotka varmaan eivät hyväksyisi asiaa niin kuinka niille voisi asian kertoa?

Sitten on ongelma, kun menen ensivuonna 7 luokalle ja äitini haluaa minut samaan kouluun kuin muut minun luokkalaiset. Itse haluan eri, koska en halua mennä nykyisten luokkalaisten kanssa samaan kouluun koska menen 7 luokalle poikana. Tulisi varmasti paljon kiusaamista ja kyselemistä. Ja eilen kun mainitsin asiasta, hän vain rupesi huutamaan asiasta, kuinka mun pitää mennä samaan kouluun heidän kanssaan ja valitti, kuinka teen asiasta niin vaikean. Miten kertoisin äidille asiasta niin että en joutuisi kouluun mihin en halua?

Sitten vielä koulu uinnit. Meillä on tulossa koulu-uinnit tässä lähipäivänä. Se ei sinänsä häiritse muuten koska olen vielä tässä koulussa tyttö. Olen vain hieman pullea... Mutta sitten kun menen yläkouluun niin siellä kun on uinnit mitä teen? Siellä olen poika ja joutuisin menemään tyttöjen tuijotettavaksi samaan pukukoppiin. Ja uimahalleissa ei uimapaitaoja saa käyttää. Äitini vain sanoo, että kyllä mä pärjään mutta asia silti pelottaa? Mitä teen.
Lue vastaus
Olen lukenut paljon Suomen translaista (ja kun se nyt muutenkin on ajankohtainen aihe). Joka kerta kun edes ajattelen koko asiaa, alkaa ahdistaa todella paljon. Voin jopa tuntea sydämeni sykkeen korvissani.. Onko mitään tietoa, onko tähän koko asiaan otettu lähiaikoina mitään kantaa tai onko siitä keskusteltu ns. "ylempien tahojen" keskuudessa? Olen aika varma, että 15 vuotiaan transpojan täytyisi elää normaalia nuoren elämää eikä laskea päiviä kuinka kauan joutuu elää masennuksen ja ahdistuksen alaisena ennen kuin täysi-ikäisenä voi alkaa pikkuhiljaa miettimään että saisi ehkä itse päättää omasta sukupuolestaan.
Lue vastaus
Olen identifioitunut sukupuolettomaksi jo kohta kolme vuotta. Minulla oli joskus aivan hirveä määrä sukupuolidysforiaa, mutta lopulta suurella taistelulla pääsin yli asiasta. Pystyin unohtamaan asian ja nauttimaan taas elämästäni. Nyt tämä olo on kuitenkin taas täällä. Vihaan niitä kehoni osia, jotka osoittavat parhaiten biologisen sukupuoleni. Tämä dysforia ei kuitenkaan ole vielä yhtä pahaa, kuin silloin ehkä vuosi sitten. En haluaisi joutua taas siihen ahdistuksen pyörremyrskyyn. Onko mitään keinoja, millä voisin saada dysforiani kuriin vielä, kun se on pientä? Vai eikö se jätä minua ikinä rauhaan? Onko oikea ratkaisu vain yrittää unohtaa ja olla ajattelematta kehoni inhottavia kohtia? Vanhemmistani ei ole ainakaan apua tässä. Vaikka ystäväni kunnioittavat ja tukevat minua parhaani mukaan, eivät he cis-henkilöinä voi auttaa samalla tavalla. Mihinkään fyysisiin muutoksiin minulla ei ole mahdollisuutta 15-vuotiaana.
Lue vastaus
Moi ! Olen 38v kundi ja käyttänyt naisten alusvaatteita jo 10 vuotta ja haluaisin itselleni enemmän naisellisia muotoja, mm rinnat ja peppu, eli onko mahdollisuutta saada naishormoonia (estrofem 2mg) terveyskeskus lääkärin kautta ?
Lue vastaus
Hei!

Sain kysymyksen, jossa henkilö mietti, voisiko saada lähetteen transpolille. Kyseinen henkilö on alaikäinen, ei omaa Suomen kansalaisuutta, mutta on asunut suurimman osan elämästään Suomessa.

Onko kyseisen henkilön mahdollista hakeutua hoitoihin Suomessa? Entä jos kyseessä olisi aikuinen? Millaiset sääntelyt liittyvät näin yleensä ulkomaalaisten kohdalla lähetteen saamisen suhteen?
Lue vastaus
Moi! Olen 14-vuotias, aseksuaalinen, panromanttinen demipoika, syntymässä todettu sukupuoli on tyttö. Rupesin kyseenalaistamaan seksuaalisuuttani vähän alle kaksi vuotta sitten, ja sukupuoli mietitytti puolen vuoden ja vuoden sitten välillä.

Olen tullut ulos jo kaapista kaikille, joille on tarvinnut; kaverit, perhe, luokkatoverit, opettajat. Kaverit on ollu tosi ihania, osa opettajista kivoja myös, osa taas ihan vähän epämukavia, luokkatoverit ihan ok osa, mutta sitten perhe... no ei ole potkittu ulos tai mitään, mutta ei ne millään viitsi uskoa että trans ihmisiä olis edes olemassa, ja jatkuvasti sitten mua tytöksi kutsutaan.

Aluksi mulla ei oikein ollut mitään ongelmia kehon kanssa, mutta pikkuhiljaa vihaan sitä enemmän ja enemmän. Reidet ja takapuoli on ihan liian isot, rintojen pitäisi hävitä olemassaolosta, hartioiden pitäisi olla leveämmät... Binderia olen yrittänyt hankkia, mutta äidin mielestä terveysriskit on ihan liian suuria, niin se nyt ei ainakaan vielä ole onnistunut. Alkaa jo harkita sen salaa hankkimista.

Sitten kanssa, kun on itselleen hankkinut miehekkäämmän nimen, se on vähän ristiriitaista. Olen sanonut, että syntymänimeä saa käyttää, ja niin ihmiset tekee, mutta sitä mukaan olen tajunnut että se saa itseni epävarmaksi ja epämukavaksi, kun ihmiset sitten sillä nimellä kutsuu. Kumminkin tykkään siitä syntymänimestä, ja tuntuu siltä, että vanhemmat vähän yrittää saada mulle syyllisen olon kun käytän mun uutta nimeä. Sitten kun mennään virallisempiin asioihin, kuten näytelmiin koe-esiintymiseen, niin tuleekin isompi dilemma, että mikä nimi siihen nyt pistetään.

Vielä yksi asia, jonka takia lähinnä tämän viestin lähetin, on sellanen mistä oon vielä enemmän tiedoton ja avuton; ääni. Olen laulaja, eli en halua riskeerata mitään ääneni kanssa, enkä muutenkaan hirveän matalaa ääntä halua. Lisäksi hirveän suuri muutos pelottaa, eli hormoonijutuista taidan kieltäytyä. Mutta silti ääni tuntuu aivan liian korkealta. Olen kuullut neuvoja siitä, että ääntä pitäisi vaan opetella madaltamaan, ja olen yrittänytkin, mutta tulokset tuntuu mulle ihan liian pieniltä ja mitättömiltä. Onko olemassa mitään muuta tapaa madaltaa ääntä? Alkaa tuntua vähän toivottomalta tämä.

Onneksi ei nyt enempää tarvitse listata ongelmia ja heikkouksia kun niistä on suurimmaksi osaksi päästy eroon. Toivottavasti voitte auttaa. Kiitos!
Lue vastaus
Olen 15v ja tunnen olevani poika, vaikka olen syntynyt tytöksi. Osa kavereistani tietää ja he tukevat minua mutta perheeni ei vielä tiedä. En uskalla puhua aikuisille tästä. En tiedä mitä pitäisi tehdä. Siskoni suuttuu, kun puhun halustani olla poika jonka takia en uskalla täysin tulla ulos kaapista transsukupuolisena. Olen epävarma sukupuolestani. Jo lapsena olen miettinyt haluani olla poika mutta olen työntänyt vain tunteeni syrjään ja yrittänyt olla kuin muut tytöt. Olen aina halunnut mieluummin pelata ja hengata muiden poikien kanssa mutta minua ei huolita mukaan poikaporukkoihin koska heille olen tyttö. Oma tytönkehoni inhottaa minua ja aina kun minut lasketaan tytöksi se ahdistaa minua. Olen biseksuaali.
Lue vastaus
Tämä on ehkä todella hassu kysymys, mutta olen jäänyt pohtimaan mitä merkitystä psykologisella sukupuolella on? Olen siis fyysinen nainen, mutta aina enemmän tai vähemmän ollut sukupuoleton psykologisesti. Asia ei ole minua painanut tai stressannut juurikaan, enemmänkin olen asian kunnolla hahmotettuani löytänyt vastauksia sille, miksi sukupuolittaminen silittää minua usein vastakarvaan.

Viime aikoina on ollut useita muunsukupuolisia (ja sukupuolettomia) mediassa esillä. Oikeastaan heidän puheenvuoronsa ovat saaneet minut miettimään sitä, että paljonko painoarvoa pitäisi psykologiselle sukupuolelle antaa? Olen jotenkin aina ohittanut sukupuolettomuuteni hieman kuriositeettina, enkä ole sitä tuonut esiin muuten kuin olemalla piittaamatta tietyistä perinteisistä sukupuolijaoista ja olen puolustanut voimakkaasti yksilöiden tasa-arvoa sukupuolestakin riippumatta.

En tiedä ovatko nämä julki tulleet muunsukupuoliset näyttäneet että muitakin tapoja elää voisi olla - avoimemmin omana itsenä. En siis oikein edes tiedä mitä kysyn, ehkä osaat lukea sen tästä viestistä tai sen rivien välistä :) Kait sitä, että onko psykologisella sukupuolella väliä, onko se "oikeasti" olemassa?
Lue vastaus
Hei,

olen 24-vuotias nainen, jota mietityttää oma sukupuoli. Oon kokenut jo pitkään, etten olisi nainen. Oma sukupuoli tuntuu väärältä, mutta en ole ihan varma olenko trans. Oon kyllä ihan vakavissani miettinyt sukupuolenkorjausta, mutta se pelottaa, enkä ole saanut tehtyä asian eteen mitään järkevää. En ihan tiedä kenen puoleen asiassa kääntyä tai mitä konkreettisesti tehdä.

En tiedä, laitanko viestiä oikeaan paikkaan tai osaatteko vastata kysymykseeni, mutta eniten mua on viime aikoina mietityttänyt millaisia vaikutuksia sukupuolenkorjauksessa (naisesta mieheksi) käytettävillä hormoneilla on. Tekeekö testosteroni aggressiiviseksi ja itkuiseksi tai vaikuttaako se muutoin mielialaan? Vanhempani väittävät näin, eivätkä muutenkaan suhtaudu asiaan kovinkaan hyvin. Aina aiemmin vanhemmat on ollu tukena monenlaisissa asioissa ja on ehkä nykyäänkin, mutta tässä asiassa ei. Se pelottaa ja hämmentää, koska oon tottunut siihen, että saan niiltä tukea, ja nyt kun ei yhtäkkiä saakaan, en tiiä mitä tehdä. Vanhempien reaktiot saa mut epäilemään omia tuntemuksia, että ehkä mä en ookkaan trans tai että mä jotenkin vaan hätäilen tän asian kanssa ja että "tää on vaan ohimenevä vaihe".

Pikkusisko kuitenkin ymmärtää ja on tukena, mutta se asuu toisessa kaupungissa niin ettei konkreettisesti voi olla kauheesti läsnä. Myös mun mies hyväksyy asian, mutta ei oikein osaa sanoa mitään tai auttaa. Pikkusisko myös kehotti kysymään tätä kautta, että mitä mun pitäisi tehdä ja et mistä voisin saada jotain tukea näiden asioiden käsittelyyn Jyväskylästä, jossa asun.
Lue vastaus
Transmiehelle joka ei ole poistattanut kohtuaan ja munasarjojaan, säännöllinen gynekologilla käynti olisi tärkeää oman terveyden ylläpitämiseksi. Etenkin papa-seulonta mietityttää. Juridisille naisille aletaan lähettää säännöllisiä kutsuja papa-seulontoihin 30-ikävuoden paikkeilla kohdunkaulansyövän aikaiseksi havaitsemiseksi. Juridisesti sukupuolensa vaihtaneelle tätä seulontakutsua ei tietenkään tule, mutta niin kauan kuin on gynekologisia elimiä, on vaarana niihin muodostuva syöpä. Tämän takia seulonta olisi tärkeää myös joillekin transmiehille.

Onko transmiehellä (juridisesti mies), joka ei syystä tai toisesta ole halunnut poistattaa sukupuolielimiään, mahdollista päästä kunnallisiin seulontoihin, ja mitä kautta tämä olisi mahdollista? Vaihtoehtoisesti, onko mahdollista saada Kelan korvaus yksityisellä puolella tehdystä gynekologisesta näytteestä/tutkimuksesta?

Tärkeimpänä kysymyksenä esitän kuitenkin: onko jollain taholla antaa tietoa yksityisen puolen gynekologeista, jotka olisivat valistuneita transseksuaalisuudesta ja transasiakkaiden hoidosta, jotta terveydelle tärkeään käyntiin ei tarvitsisi liittyä turhaa jännitystä ja pelkoa kuulluksi ja kunnioitetuksi tulemisesta, ja jotta voisi olla varma siitä että saa parhaan mahdollisen hoidon trans-statuksesta huolimatta?

Uskon, että Suomessa voi yleensä luottaa terveysalan ammattilaiseen, mutta jos tietäisi että gynekologilla on jotain tietoa ja ymmärrystä transseksuaalisuudesta, olisi asiointi varmasti sujuvampaa ja siihen liittyisi vähemmän ahdistusta.
Lue vastaus
Hei, oon 14-vuotias joka identifioi itsensä transmieheksi. Mutta mä aina ajattelen, etten voi olla transmies koska must ei oo aina tuntunu siltä et oon syntyny väärään kehoon. Nää tuntemukset alko joskus 7-luokan alussa. Melkein kaikki aina kertoo netissä et ne on aina tienny olevansa jotai muuta ku se sukupuoli mihin he ovat syntyneet. Mua ahistaa. Iskä sanoo et ei pahalla mut se on vaa vaihe. Tuntuu pahalta. Tuntuu et kukaan ei ota mua tosissaan. En uskalla sanoo iskälle et kutsuis mua sillä nimellä millä oon itestäni ajatellu. En tiiä sen kantaa transihmisiin. Mutta kun mä tunnen dysforiaa omaa kehoani kohtaan. Haluun vaa itkeä. Vihaan itteeni. Vihaan kehoani. Haluisin vaa joskus ottaa sakset ja leikata rintani pois. Toki mulla on binderi, mut se ei poista sitä faktaa et mul on tissit. Mua pelottaa. En tiiä ees et saanko hormoonit täysikäsenä. Mua pelottaa se idea et joutuisin elää tässä kehossa lopun ikääni.
Lue vastaus
7 vuotta sitten minulle syntyi pieni tyttö, joka kulki keijun mekossa vielä pari vuotiaana. Eräänä päivänä hän tuli kotiin iskän kanssa kerhosta ja kertoi, että on leijona. Eikä koskaan enää prinsessa. Kerhossa toinen tyttö oli valittu Prinsessa Ruususeksi, vaikka oli tummatukkainen. Täti oli sanonut, että Leijona on "sellainen poikatyttö". "Mikä se poikatyttö on?"
Kerroin kyllä, että jotkut vanhemmat ihmiset sanovat autoilla leikkivää tyttöä poikatytöksi, mutta että vaikka leikkii autoilla tai kaivaa kuoppia, voi silti olla ihan tyttö olematta poika. Ja pojat voivat leikkiä nukeilla ja kotia, ja voivat silti olla poikia.

Muutama vuosi on kulunut. Leijonasta on tullut tyttöpoika. Äidille hän on kertonut, että sellaisia on, uskotko äiti. Ja äiti on kertonut, että kyllä uskoo - ja tietää.

Eilen aamulla tyttöpoika itki, että haluaa kaikki tyttöä muistuttavat asiat pois huoneestaan.

Äiti ei tiedä onko kyseessä valtava pettyminen vuosien varrella muutamaan yritykseen ystävystyä tytön kanssa; kelpaamattomuus, että pikkuveli oli rakkaampi mummalle ja paapalle, isiltä ei saa positiivista palautetta ja tutkimusmatkailu ja kuoppien kaivaminen on edelleen mukavampaa kuin meikit ja Monster High? Koulussa tyttöparia ei löytynyt ja pari poikaa otti leikkipiiriin. Toisaalta tyttöpoika rakastaa pehmoja, kiukuttelee, oikuttelee ja määräilee kuin "tytöt" ja rakastaa kynsilakkoja, mutta vain kotona, koska jos koulussa on lakkaa, pojat eivät halua leikkiä kanssaan.

Miten äiti nyt parhaiten toimisi? Olen kertonut, että vaikka tyttöpoika pukisi itsensä säkkiin, äiti rakastaa palavasti, mutta äiti ei anna pukea säkkiin, koska sattuu, kun pikkukoululainen ei kehtaa laittaa päälle uutta tai kaunista. Tosin, kauneus on katsojan silmässä: hupparit ja collarit ovat kauniita nekin pienen tyttöpojan mielestä. Äiti on sanonut, että ei itsekään voinut pienenä sietää mekkoja ja avojaloin, sortseissa meni kesät paljon paremmin!
Lue vastaus
Hei, olen 13 vuotias "tyttö":( mutta koen olevani poika. Olen taistellut tätä asiaa vastaan jo 4-5 vuotta. Olin pienempänä prinsessa mutta jo ennen murrosikää olen alkanut tuntemaan vierautta tyttömäistä kehoani kohtaan, ja se on vain pahentunut tässä murrosiän aikana. Olen yrittänyt hyväksyä itseni sellaisena, kuin olen, mutta se ei vain yksinkertaisesti enää onnistu. En pysty hyväksymään kehoani, ja sitä että olen tyttö. Olen ollut aina erilainen kuin muut, koska olen ujo ja minulla on valikoivaa puhumattomuutta. Minua on myös syrjitty erilaisuuteni vuoksi koko kouluelämäni ajan. Pienempänäkin olin lähes aina leikeissä pojan roolissa, ja minusta se tuntui oikealta. Minulla on ollut myös tyttökaveri ja hänenkin seurassaan olin enemmän pojan roolissa.
En ole mitenkään tyttöyttä/naisellisuutta vastaan, mutta jotenkin se, että minua on kasvatettu naiseksi, on minua kohtaan väärin. Siksi minua jotenkin ällöttää naisellisuus, vaikka kuitenkin arvostan sitä omalla tavallaan.
Itken lähes joka päivä yksin vain sitä että olen väärässä kehossa. En ole onnellinen.

Koulussa liikunnassa en mennyt uintiin mukaan ollenkaan. Jotenkin tuntuu siltä, että en vain kuulu liikunnassa tyttöjen joukkoon.

Kun koulussa nyt yläasteella pidettiin ne itsenäisyydenpäivän tanssijaiset vai mikä se nyt ikinä onkaan, niin panikoin siitä etukäteen aivan kauheasti. Yritin kysellä mitä tyttöjen täytyy panna päälleen, ja vastaukseksi sain, että tyttöjen on pakko panna mekko. Enkä sitten tietenkään laittanut mekkoa, koska se tuntuisi todella ahdistavalta. Itsenäisyyspäivän tanssiaisissa olin sitten meidän luokan ainut "tyttö" jolla ei ollut mekkoa. Oikeastaan taisin olla koko koulun ainut. Muutama oli, jolla oli jotain hameen kaltaista, mutta minulla oli poikamainen paita ja mustat farkut. Minua ahdisti, kun kaikki tuijottivat minua, kun tanssin jonkun pojan kanssa. Olisin mieluummin halunnut tanssia tytön kanssa. Seuraavana päivänä kaikki tuijottivat minua koulussa ja olisin vain halunnut itkeä ja paeta, mutta en voinut. Minun oli pakko vain nielaista suru.

En oikeasti enää tiedä, mitä merkitystä minulla on, kun en ole onnellinen. Minulla on tyttömäinen nimi, mutta se tuntuu oikealta, enkä ehkä ikinä tahtoisi muuttaa sitä. Käytän myös poikamaisia vaatteita ja minulla on lyhyt tukka (ei polkkatukkaa vaan sellainen lyhyt poikamainen). Olen ihastunut poikiin sillä tavalla, että tahtoisin itsekin olla sellainen, mutta jos menisin naimisiin, menisin varmaan tytön kanssa.

Vanhempani ovat tietoisia siitä, että olen mieluummin poika, ja he hyväksyvät minut sellaisena kuin olen. He ovat hyvin ymmärtäväisiä, ja tukevat minua, mutta jotkut sukulaiseni ja luokkakaverit vain eivät tunnu ymmärtävän, että kaikki saavat olla erilaisia ihmisiä. Loukkaannun siitä, jos esimerkiksi luokkalaiseni puhuvat väärin siitä tai kun he ajattelevat, että se olisi muka jotenkin outoa tai hassua, että joku tyttö haluaa olla poika tai jotain vastaavaa.

Haluaisin kuitenkin löytää jonkun toisenkin ihmisen vanhempieni lisäksi, joka ymmärtää tällaisia asioita, joka ymmärtäisi minua. Arvostan ihmisiä, jotka uskaltavat olla omanlaisiaan. Minulla ei ole ollenkaan ystäviä ja olen syrjitty, enkä enää tiedä mitä tehdä ja mitä merkitystä minulla on. En osaa hyväksyä itseäni. Olen mieluummin poika.

Anteeksi todella pitkästä tekstistä ja kiitos vastauksesta etukäteen.
Lue vastaus
Olen hiukan hämilläni omasta sukupuolisuudestani. Olen myös alkanut käyttää naisten sukkia. Voiko jo sanoa, että ollen transseksuaali? Haaveilen että minulla olisi naisen nimi.
Lue vastaus
Hei. Olen 16 vuotias transmies/poika, joka juuri äskettäin tuli ulos kaapista äidilleen. Äiti otti asian positiivisesti ja sanoi tukevansa minua, mutta silti painotti sitä kuinka olen murrosikäinen ja saatan katua mahdollista muutosta myöhemmin. Kerroin äidilleni kuinka olen tuntenut olevani poika jo useamman vuoden ja kuinka pienenäkin olin leikeissä aika usein prinssi enkä prinsessa. Haluaisin päästä asioissa eteenpäin, koska kroppani ahdistaa minua todella paljon enkä tiedä voinko odottaa kovin kauaa. Kuinka saisin äitini ymmärtämään ja vakuuttumaan siitä, että tiedän kuka olen ja että tämä ei ole vain osa murrosiän identiteettikriisiä?
Lue vastaus
Olen kohta 19-vuotias sateenkaarinuori, joka ei luokittele itseään sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen mukaan. Synnyin tyttönä mutta tällä hetkellä minusta tuntuu, etten ole kumpikaan (olen sen asian kanssa "sinut"). En koe vetoa ihmisiin, joilla on miehen uloke (ja sekin on fine mulle). Tulin kaapista alkuvuodesta 2015 ja vanhempani alkavat vihdoin hyväksymään suuntautumiseni (paras ystäväni ja ensirakkauteni oli eka, jolle kerroin, hänelle oli superfine nää jutut). Mutta ongelmana on, että sukupuoleni on perheelleni asia, joka on vaikea ymmärtää. En tykkää, että mua "tytötellään". Mulla on kaks veljeä (toinen on homo ja toinen ketero). Ne kutsuu mua virheellisesti siskokseen, mutta korjaavat sanalla "sisarus" (ei siksi että hyväksyisivät -päinvastoin. Vaan siksi etten suuttuisi)
Mutta vielä näistä mun vanhemmista. He eivät suostu kutsumaan mua mun poikanimellä ja muutenkaan eivät tajua miksi haluisin pienemmät rinnat.

Edellistä juttua vielä isompi ongelma on se että fanitan yhtä naispuolista laulajaa ja fanitukseni alkaa menemään pahasti yli. Albumit löytyy mutta sitten kun se alkaa menemään siihen, että puhun hänestä 24/7 (eli käytännössä koko ajan), aion ottaa tatuoinnin hänestä ja näen hänestä fantasiaunia. Minusta tuntuu kuin en pystyisi elämään ilman häntä). Hän kuuluu myös sateenkaariväestöön ja on kihloissa toisen naisen kanssa. ONKO TÄLLAINEN NORMAALIA???

En myöskään saa mielestäni yhtä toista tyyppiä, joka myös seurustelee tytön kanssa (käytin sanaa "tyyppi", koska hän ei koe olevansa kumpikaan, niinkuin en minäkään). Hän on niin ihana mulle ja semmonen läheisyysihminen, joka tykkää esim. halata. Minun on vaikeaa hyväksyä se tosiasia että hän on varattu. Mitä teen?

Ja vielä kolmas juttu. Mua pelottaa et oon sinkku koko loppuelämäni (Olen kyllä seurustellut sekä pojan että tytön kanssa, olivat tosin superlyhyitä juttuja). Äitini sanoi että jos lopettaisin aeimmin mainitusta laulajasta jatkuvan jauhamisen, löytäisin jonkun ihanan tytön/naisen todella nopeasti. Mutta: Minun on todella vaikeata olla puhumatta idolistani edes 10 minuutin ajan. Pitäisikö minun muuttaa itseäni muiden mieliksi?
Lue vastaus
Olen tiennyt ihan pienestä, että olen trans. Olen nyt 14v ja olen aina pitänyt poikien/miesten vaatteita ja mulla on lyhyet hiukset mutta en uskalla varsinaisesti tulla ulos koska en sit tiiä et mitä vanhemmat tekis kun ne ei ole mitään kauheen suvaitsevaisia ja mitä koulussa kävis ja sillee. Oon tosi epävarma mun pituudesta koska oon 150cm ja en enää kasva ja en tykkää mun rinnan alueesta yhtää.

Päätin joku aika sitten, että meen amikseen artesaani puualalle. Äitiä ainakaa ei haitannut mutta en tiiä mitä sitten teen kun haluun vaihtaa nimen, saaha testosteronia yms. Mulla on yks kaveri joka tietää kaikesta ja aikoo auttaa mua mutta en sit tiiäiti. Mitä teen?
Lue vastaus
Olen nuori, pian 13v "tyttö" joka on epävarma seksuaalisesta suuntautumisestaan ja sukupuolestaan. Olen ollut ihastunut sekä tyttöihin että poikiin, ja tunnen olevani bi, mutta en ole varma.

En uskalla kertoa näistä asioista vanhemmilleni, he kyllä ovat monien asioiden suhteen ymmärtäväisiä, esimerkiksi vaatemakuni (en pidä esimerkiksi mekoista paljoa, saatan joihinkin yksityistilaisuuksiin laittaa sellaisen, mutta minusta tuntuu hiukan ahdistavalta käyttää mekkoa tai hametta. Tässä asiassa vaikeus onkin se, että esimerkiksi itsenäisyyspäivän tansseihin mennessäni (kaksi vuotta sitten) tunsin oloni koko ajan ahdistavaksi mekossa julkisella paikalla. Minun kuitenkin oletetaan käyttävän mekkoa tällaisissa tilaisuuksissa, koska olen "tyttö". Vanhempani myös tukivat minua, kun kerroin tahtovani lyhyemmät hiukset (en ole vielä leikkauttanut, mutta äitini auttaa minua miettimään minulle sopivaa hiustyyliä).

Myös aina kun olen ollut mukana jossakin roolipelissä tai leikissä mukana, hahmoni on ollut useimmiten poika. Pienempänä vietin myös enemmän aikaa poikien kanssa, ja olin enemmän kiinnostunut samoista asioista kuin he. En ole ikinä pitänyt nukeilla leikkimisestä. Perheessäni on minun lisäkseni ainoastaan poikia, ja vietänkin heidän kanssaan paljon aikaa (vaikka eivät kaikki minulle biologista sukua olekaan). Tykkään rakennella legoja, sekä luen enimmäkseen "pojille suunnattuja" kirjoja. Nykyään olen kuitenkin alkanut tekemään enemmän samoja juttuja kuin muut ikäiseni tytöt. Monet kuitenkin sanovat minua oudoksi (lähimpien kavereiden suusta tiedän sen olevan kehu, mutta muiden sanomana se kuulostaa ikävältä). En kuitenkaan tosiaan pidä itseäni poikana enkä tyttönä, enkä myöskään muunsukupuolisena. Jos kuitenkin johonkin lomakkeeseen pitää valita, olen enemmän tyttö kuin poika.

Vanhemmistani vielä, jos esimerkiksi televisiossa tulee jotakin homouteen liittyvää, vanhempani alkavat usein vitsailla aiheesta, joka tuntuu minusta loukkaavalta (sekä itseni, että muutaman ystäväni puolesta). Yleensä he myös käyttävät mieluummin esimerkiksi sanoja "lepakko" tai "homppeli", kuin lesbo ja homo. Tämä ei tunnu minusta kivalta, mutta en uskalla sanoa heille että olen hyvin epävarma seksuaalisesta suuntautumisestani, sillä pelkään heidän reaktiotaan.

Myöskään ystävilleni en ole uskaltanut kertoa, sillä osa heistä käyttää sanaa homo haukkumasanana, tai vitsailee aiheesta. Tämä on mielestäni erittäin loukkaavaa, ja olen siitä heille sanonutkin, mutta he eivät näytä ymmärtävän. Osa kyllä on ihan suvaitsevaisia, mutta en ole varma miten he suhtautuisivat jos kertoisin. Kouluni missä olen, on nimittäin erittäin jälkeenjäänyt, esimerkiksi jos luokka pitää jakaa puoliksi niin se on aina että "tytöt ja pojat". Menen silloin tyttöjen puolelle, mutta en varsinaisesti tunnu kuuluvan kumpaankaan. Liikuntakin on jaettu että "tytöt ja pojat" erikseen, ja opettajamme välillä puhuu että:
"Otetaan sitten välillä näitä vähän tyttömäisempiä kysymyksiä ettei koko ajan puhuta urheilusta"
Tai
"Pojat saavat halutessaan mennä pelaamaan jalkapalloa nyt, mitä te tytöt tahdotte tehdä?"
Tämä on mielestäni ahdistavaa, ja toivon että mennessäni ylä-asteelle, uusi kouluni olisi edistyksellisempi tällaisten asioiden suhteen.

En siis uskalla tulla kaapista osittain myös kouluni takia. Vaihdan joka tapauksessa koulua asuinkaupunkiini nyt kun menen yläkouluun, mutta osittain tahtoisin jatkaa samassa paikassa, sillä kaikki irl kaverini ovat siellä. En ole kovin hyvä luomaan ihmiskontakteja, ja minua pelottaa etten yläkoulussa saa ketään luotettavaa ystävää, jolle voisin kertoa asioistani.

Asian kertomista kavereille nyt vaikeuttaa entisestään se, että olen ollut jo pidemmän aikaa ihastunut erääseen parhaista kavereistani. Hän on suvaitsevainen kaikenlaisia ihmisiä kohtaan, ja olemme erittäin läheisiä. Halailemme usein, vietämme paljon aikaa yhdessä (yleensä kuitenkin niin että siinä on eräs toinenkin hyvä ystäväni mukana), ja ymmärrämme pelkästään katsomalla toisiamme silmiin, mitä toinen ajattelee. Olemme myös tanssineet yhdessä hitaita (lähinnä varmaan kuitenkin vain ystävyysmielessä), mutta minulle se merkkasi paljon. En kuitenkaan tahdo menettää ystävyyttämme, joten en siksi uskalla kertoa hänellekkään.

Tässä miettimiäni kysymyksiä:
Mikä minä oikein olen sukupuoleltani, vai olenko mikään?
Miten voin kertoa perheelleni ja ystävilleni sukupuolestani ja bi-seksuaalisuudestani?
Pitääkö/kannattaako minun edes kertoa heille?
Miten pääsen eroon ahdistuksen tunteesta näissä asioissa, vai pääsenkö mitenkään?
Kannattaako minun puhua jollekin muulle tästä asiasta? (Minulla on eräs luotettava ja ystävällinen nettikaveri joka on lesbo, ja pari vuotta minua vanhempi. Kannattaako hänelle puhua?)

Kiitos jo etukäteen ja anteeksi sekava viesti!
Lue vastaus
Moi olen 52 vuotias ja ollut transseksuaaline vuodesta 1975 alkaen ja tykännyt vanhemmista miehistä. Olen käynyt kaikki stadin mestat ja tunnen gay piirit.

Nyt mulla on vakisuhde 62 -vuotiaan miehen kanssa enkä liiemmin liiku laaksossa, ruudussa tai motareiden levarilla. ..Haluaisin muuttua naiseksi kokonaan koska mulla on sellainen tunne että olen nainen ja tykkään miehen kanssa sekstailla enemmän kuin naisen
Lue vastaus
Olen 24-vuotias, joka on syntymässä määritelty tytöksi. Olen jo vuosia miettinyt omaa sukupuoltani, toistaiseksi ainoa johtopäätös on, etten ole tyttö/nainen. Kärsin vakavista mielenterveysongelmista, joten tätä asiaa on ollut vaikea pohtia. Jotenkin tuntuu, että vasta nyt pystyn edes miettimään tätä asiaa vakavasti, kun aina ennen jokin muu asia on ollut akuutimpi.

Omasta epävarmuudesta ja mielenterveysongelmista johtuen en ole vielä valmis lähtemään transpolille. Pelkään hoitojen pitkittymistä ja toisaalta sitä, että saisin muunsukupuolisuus-diagnoosin, enkä sen takia varsinaisia hoitoja. Onko joku paikka tai ihminen kenelle voisin käydä puhumassa polin ulkopuolella? Olen terapiassa, mutta terapeuttini ei oikeen ymmärrä tätä asiaa: on mm. viitannut siihen "transuasiana" ja pohtinut, että johtuuko tämä siitä, että haluan etäisyyttä poikaystävääni. Eli haluaisin löytää jonkun, jonka kanssa selvitellä sukupuoliasiaa, joka ehkä tietäisi jotain myös mielenterveysongelmista. Oma epävarmuus kun osittain johtuu siitä, että tyytymättömyys kehooni voi johtua myös syömishäiriötaustastani.

Vinkkejä? Olen hukassa, enkä tiedä kenelle puhua. Kysymys ahdistaa joka päivä, mutta en tiedä mistä apua
Lue vastaus
Hei

Olen 23-vuotias muunsukupuolinen Lahdesta ja minulla on sellainen olo kuin olisin hyvin yksin tämän asian kanssa. Olen tullut ulos kaapista äidilleni, siskolleni ja entiselle opettajalleni. Loppu suvulle ei missään nimessä saa kertoa, koska he oletettavasti tekevät perheestäni pahempia mustia lampaita kuin jo olemme.

En kuitenkaan tunne että voin puhua näistä asioista kotonakaan. Tuntuu kuin kiusaisin äitiä aina kun puhun näistä asioista, enkä kehtaa vaatia että hän ei kutsuisi minua mimmiksi, tytöksi etc. Yritin olla kovana asiasta aluksi, mutta hermostutin äitini sillä, niin luovutin. Nyt se kaduttaa, koska se häiritsee. Siskolleni sanoin vain etten ole tyttö enkä poika, koska äidin mukaan hänkään ei ymmärrä. Tähän vielä se, että tahtoisin eroon rinnoistani, mutta en uskalla tehdä päätöksiä äidin ja suomen lain säädännön takia. Bindaus ei tunnu enää oikein auttavan asiaa...

Anteeksi että tämä on niin jaaritteleva viesti, mutta lopullinen kysymys on kait se, että pitäisikö minun yrittää puhua tästä lisää vai ei?

Kiitos!
Lue vastaus
Olen 19-vuotias tyttö. Olen tässä viimeisen vuoden ajan miettinyt aika aktiivisesti omaa sukupuoltani ja seksuaalisuuttani (ja varmaan aiemminkin olen asiaa jotenkin ajatellut, mutta noin vuosi sitten asia iski häiritsemään voimakkaasti). Jos jommassa kummassa on jotain normaalista poikkeavaa, niin olen kyllä vielä todella syvällä kaapissani.

Ylipainoni takia minun on muutenkin vaikea hyväksyä kehoani, mutta en tiedä onko tässä myös se ongelma, etten pidä naisellisista muodoistani. Minulla ei ole kokemusta millään tavalla seksistä, enkä muutenkaan ole seurustellut ikinä.

Katson nykyään usein lesbopornoa. Mutta välillä on myös aikoja, jolloin katson miehen ja naisen välistä seksiä ja välillä jopa miesten välinen seksi on kiihottanut. Huomasin tässä lähiaikoina, että olen katsonut muutamankin naisen muotoja oikeassa elämässä ja ajatellut esim. että tolla on jotenkin hyvä perse. En käsitä ajatuksiani naisia kohtaan ja minua kuvottaa ajatella mahdollisuutta, että haluaisin naisen kanssa tehdä jotain, vaikka toisaalta en tiedä onko se se, mitä haluan. En osaa kuvitella "ottavani suihin" kummaltakaan sukupuolelta, tai no osaan ehkä kuvitella, mutta en tiedä houkuttaako se sinällään. Toki tajuan, ettei kaikkia kiinnosta suuseksi. Mutta toisaalta minulla itselläni ei olisi mitään ongelmaa, jos joku antaisi suuseksiä minulle.

Joskus olen ehkä ajatuksissani laittanut itseni miehen asemaan, enkä tiedä haluaisinko oikeasti olla jollain tapaa miehen roolissa vai onko se se miehen kroppa, joka kiihottaa kuitenkin. Minulla ei sinällään ole mitään ongelmaa alapääni kanssa, vaikka joskus olenkin leikitellyt ajatuksella, että entä jos siinä tilalla olisikin penis. Joskus kun olen katsonut miehiä hieman "sillä silmällä" niin olen alkanut ajatella, että ajattelenko kyseisen miehen oikeasti hyvännäköiseksi vai ihailenko vain kyseisen miehen tyyliä ja haluaisinko olla samanlainen. En ole kovin naisellinen ja periaatteessa haluaisin pukeutua miehellisemmin.

Minulla riittäisi monelta muultakin kantilta kertoa tästä aiheesta mutta päätin kertoa tällä kertaa hieman erikoisempaa kautta asioita. Minua häiritsee minun ajatukseni, enkä tiedä mikä olisi se oikea "minä". Olen kuitenkin tullut enemmän ja enemmän siihen ajatukseen, että jollain tapaa haluaisin olla miehisempi, mutta miten pitkälle haluaisin viedä sen niin en tiedä. En oikein pääse "testaamaankaan" mikä tuntuu hyvälle, koska olen niin syvällä "kaapissa" enkä pysty edes kuvittelemaan, että kertoisin jollekin läheiselle ajatuksistani. Minua hämmentää ajatukset sukupuoliakin kohtaan, että tavallaan, mitkäköhän on niitä oikeita mieltymyksiä... pääni hajoaa tän kaiken takia, joten toivon että saisin edes jotain pienoista vastausta tähän kaikkeen...
Lue vastaus
Moro, olen 14-vuotias, enkä ole oikein varma sukupuolestani. Biologinen ja juridinen sukupuoleni on tyttö, mutta minusta tuntuu kummalliselta, kun minusta puhutaan "tyttönä" "neitinä" tai "naisena". Minulla on lyhyet hiukset ja olen aina käyttänyt miesten vaatteita, jos olen saanut valita. Haluaisin binderin, mutta en juurikaan tarvitse sitä, eikä Suomessa ei oikein myydä bindereitä enkä ole uskaltanut kertoa vanhemmilleni tästä mitään. En tykkää vartalostani tai naamastani, enkä ole uskaltanut mennä esim. uimaan vartaloni takia, lähinnä sen takia että minun pitäisi pitää "naisten uimapukua", ja ihmiset ajattelisivat minua tyttönä. En tykkää puhumisestakaan, koska vaikka ääneni on melko matala, sen kuullessa ajattelee ensimmäisenä että "Jaha, tuo on tyttö".

Molemmat vanhempani ovat melko homo- ja transfobisisia, mutta isäni on sanonut että hyväksyy minut vaikka olisin mitä, mutta pelkään silti heidän reaktioitaan.

Enkä ole varma, olenko trans, vai onko tämä vain joku epämääräinen vaihe jolle nauran kymmenen vuoden päästä. Minua pelottaa, että jos esim. aloitan testosteroonin oton tai poistatan rintani, ja sitten joku päivä heräänkin että "ei helvetti, kadun kaikkea"
Lue vastaus
Hei, olen syntynyt tyttönä, mutta tunnen oloni pojaksi. En ole kumminkaan varma olenko poika. Silti minua ahdistaa ja inhottaa tanssia "tyttönä" (opettaja on valinnut parit) ja parini on siis cispoika. En ole ennen käynyt katsomassa itsenäisyyspäivän tanssijaisia, eikä kukaan koulussani tiedä että koen olevani enemmän poika kuin tyttö. Minulla on siis lyhyet hiukset (ei polkkatukka, vaan aivan lyhyet). Kyselin luokkatovereiltani tietävätkö he kuinka tanssijaisiin täytyy pukeutua. Kuulemma "tyttöjen" täytyy pukea mekko. En tahdo pukea mekkoa. Koko tanssijaiset vaikuttavat inhottavilta, mutta eniten minua huolestuttaa tämä sukupuolijuttu. Vanhempani eivät siis tiedä myöskään siitä, että koen olevani enemmän poika kuin tyttö.
Lue vastaus
Hei! Olen 14-vuotias, aseksuaalinen, panromanttinen demipoika, jonka syntymässä todettu, biologinen ja juridinen sukupuoli on tyttö. Siitä ei ole kauaa, kun kyseenalaistin seksuaalisuuttani, ja sukupuoli selvisi vain vähän aikaa sitten.

Kuten odotettavissa, minulla on pientä epämukavuutta kehoni yms. kanssa. Välillä haluaisin eroon rinnoistani, feminiiniset muotoni häiritsevät ja haluan epätoivoisesti matalamman äänen. Genitaaleillani minulla ei oikeastaan ole minkäänlaista ongelmaa.

En kuitenkaan halua tehdä mitään pysyvää päätöstä. Välillä, mielestäni on ihan kivaa omistaa rinnat. En tavallaan uskalla ottaa testosteronia, koska olen laulaja, enkä halua ottaa pienintäkään riskiä - ja on itseasiassa näyttelijänä hauskaa näytellä muuta kuin omaa sukupuolta (vaikka haluaisin vaihteeksi miesroolin).

Olen yrittänyt madaltaa ääntäni luonnollisesti, vain opettelemalla puhumaan hieman matalammalta - se tosin tuntuu vaikealta ja hitaalta prosessilta, joka ei vaikuta ääneeni niin paljon kuin haluaisin. Rintojen bindaus on myös pieni ongelma. Olen koulussa aina välillä käyttänyt paidan ja alustopin välissä pitänyt venyvää vyötä, mutta se ei tee isoa muutosta, tuntuu epämukavalta, eikä pysy aina paikallaan. Haluaisin oikean binderin, mutta niitä myydään vain netissä, ja niiden tilaaminen ja samalla kaapissa pysyminen on vaikea tehtävä. Sen lisäksi ne ovat melko kalliita, enkä osaa netistä tilatessa olla varma siitä, että ovatko ne sopivat.

Minua myös, ärsyttää se, että minun on vaikeampi mennä läpi miehestä, koska pidän mielelläni hameita ja mekkoja.

Ja, kuten äsken viittasin, olen vielä kaapissa. Ainakin joillekin. Monille, mutta monille olen myös tullut ulos. Olen kertonut kaveriporukallemme, hieman epäsuoraan muille luokkalaisillemme (saattaa olla outoa, että kerroin heille, sillä he eivät ole millään tavalla läheisiä minulle, enemmän vatsakohta, mutta sillä ei ole paljon merkitystä), olen pistänyt somessa sukupuolekseni "en tiedä", vaihtoehtoiseksi nimekseni miesnimeni ja he-pronominit käytettäväksi minusta (koska kukaan ei kuitenkaan katso facessa tietoja, heh), ja lisäksi olen kertonut yhdelle opettajistamme (yksi oppilaiden suosikeista, luotettava, terveystiedon opettaja). En ole kuitenkaan kertonut perheelleni mitään. He tietävät, että olen sateenkaarinuori, sillä olen käynyt heidän tietäessä pridessa ja monissa sateenkaarinuorten tapaamisissa, mutta he eivät tiedä muuta. Paitsi isoveljeni, joka on vähän hankalampi juttu.

Minulla on tumblr, jossa olen puhunut siitä kuinka hämmentynyt olen ollut sukupuolestani. En ollut ollenkaan huomannut, että veljeni on yksi seuraajistani. Veljeni on myös nähnyt yhden priviledgebingon, jonka täytin - siinä olin pistänyt kysymysmerkin siihen, että olisin mies, ja pistin siihen myös, etten ole cis. Olen vältellyt aihetta veljeni kanssa, ja tuntuu siltä, että hankin on.

Tiedän, että perheeni kannustaa LGBTQIA+ ihmisiä, vaikkakin joskus sanovat tietämättään loukkaavia kommentteja. En kuitenkaan uskalla tulla kaapista. Ennen ajattelin, etten kertoisi sukupuolestani koskaan, mutta nyt olen huomannut, etten voi pysyä ikuisesti kaapissa. En tiedä yhtään miten tai milloin kertoisin. En haluaisi tehdä siitä suurta asiaa, mutta se kuitenkin on, kun minut on kasvatettu sanomalla jatkuvasti minun olevan tyttö, nuori nainen, prinsessa yms. ja yhtäkkiä sanon, etten ole.

En tiedä yhtään mitä tehdä ja se hirvittää.

Kiitos avusta.
Lue vastaus
Hei!
Olen 15v "tyttö". Olen "tyttö" ja se ei tunnu oikealta mutta välillä tunnen itseni maskuliiniseksi mutta sekään ei tunnu oikealta... Olen kokeillut muunsukupuolisuutta mutta sekään ei tunnu oikealta... Enkä edes tiedä miten pukeutua kun kaikki tuntuu väärältä...olen leikannut hiukseni lyhyeksi koska se tuntui oikealta ja olen tykännyt mutta välillä kaipaan pitkiä hiuksia... En voi suodattaa maskuliinisuutta ja rintoja samaan pakettiin... Sekään ei tunnu oikealta... Ja pelkään muiden katseita ja sanomisia jos pukeudun poikamaisesti jota haluaisin kovasti...en myöskään pidä kehostani varsinkin rinnoistani mutta en niistä haluaisi luopuakaan... Mutta ne ei vain tunnu oikealta...pelkään myös sitä että jos pukeudun poikamaisesti en saisi poikaystävää... Pidän kyllä tytöistäkin eli voisin seurustella tytönkin kanssa mutta en haluaisi olla se "maskuliinisempi/jätkä" siinä suhteessa... Minua kiusataan tämän takia ja se ei auta asiaa yhtään vaan ahdistaa mennä ulos/kouluun varsinkin jos olen pukeutunut vähänkään maskuliinisemmin... En tiedä mitä teen
Lue vastaus
Meillä on viisivuotiastyttö, joka kolmevuotiaana alkoi inhoamaan mekkoja ja perinteisiä tyttöjen juttuja.
Tänä kesänä hiukset piti leikata lyhyeksi kuin Robinilla ja tähän suostuimme. Vaatekaupassa vaatteet kelpaavat ainoastaan poikien osastolta.

Olen huolissani, joutuuko koulussa silmätikuksi. Miten tähän pitäisi suhtautua? En ole tyrkyttänyt tyttöjen hömpötyksiä.
Lue vastaus
Olen yläastetta käyvä nuori, fyysisesti nainen, joka pohtii sukupuoli-identiteettiään. Noin puoli vuotta sitten tutustuin kunnolla siihen, mitä transsukupuolisuus tarkoittaa. Tämän jälkeen olen miettinyt paljon sitä, mitä itse olen.

Haluaisin olla poika, mutta en uskalla sanoa olevani. Tunnen aina riittämättömyyttä siitä, etten ole tarpeeksi poika. Se saa mielialani alas. Kun taas ihmiset luulevat minua pojaksi, tuntuu hyvältä. Hiustyylini on poikamainen, ja ostan vaatteenikin yleensä poikien osastolta.

Äidilleni olen asiaa vihjaillut sanomalla, että haluaisin olla poika, ja etten pidä kehostani. Erityisesti rinnat saavat epämukavuuden tunteen. Peilin edessä peitän usein levenevän kohdan lantiostani nähdäkseni, miltä pojan lantio voisi itselläni näyttää.

Miten saisin tutkittua itseäni? Millä saan selville mitä sukupuolta oikeasti olen? Olen kyllä tietoinen muunsukupuolisista, mutta haluaisin selvästi edustaa jotakin. Onko siis keinoja, joilla voisin auttaa itseäni ymmärtämään? Kiitos jo etukäteen!
Lue vastaus
Hei! Olen nuori demipoika ja olen tullut kaapista ulos läheisilleni. Läheiseni yrittävät ymmärtää minua ja käyttävät parhaansa mukaan sukupuolineutraaleja ilmaisuja minusta. Kuitenkin välillä heiltä lipsahtaa vahingossa tytötteleviä ilmaisuja ja viittauksia vain kahteen sukupuoleen. Ne loukkaavat minua ja tuntuu että koko maailma on sukupuolen moninaisuutta vastaan. Koko ajan ihmiset puhuvat "molemmista suokupuolista", "transseksuaalisuudesta" ja kaikesta muustakin väärillä termeillä. Ne särähtävät korvaani tosi herkästi ja pahoitan niistä aina mieleni. Miten voisin olla ottamatta tahattomat ilmaisut vähemmän raskaasti itseeni?
Lue vastaus
Olen nainen 17v ja olen jo pari vuotta tiennyt, että pidän naisista, miehet eivät kiinnosta ollenkaan, joten olen lesbo. Olen täysin sinut sen kanssa ja kaikki on hyvin. Pukeudun miestenvaatteisiin ja minulla on lyhyet hiukset, koska ne tuntuvat minulta itseltäni. Mutta nyt olen vähän aika sitten alkanut miettiä kehoani...
Luulin, että se on vain ohi menevää, mutta se on jäänyt kalvamaan. En tunne olevani nainen, mutta en mieskään eli en halua miehen kehoa.

Minua ahdistaa kutsua itseäni naiseksi tai sanoa jollekin olevani nainen. Myös terveyslomakkeiden täydennys ahdistaa tai mikä vaan lomake johon pitää kertoa sukupuoli. Ahdistaa myös naisten pukuhuone. Ei se, että siellä on muitakin vaan oma kehoni ahdistaa... En tiedä mikä olen, jos en tunne olevani nainen tai mies ja kehoni vaivaa minua. Kehossani minua vaivaa eniten rintani.

Haluan poistaa rintani, jotta tuntisin itseni paremmaksi, että silloin "en ole nainen, mutta en mieskään"-tyylillä.
Minkä ikäisenä voi poistaa rinnat ja paljonko se maksaisi? Minkälainen prosessi se on? Onko kuukautisten lopettaminen mahdollista? Jos on miten?

En ole kertonut vanhemmilleni tai sisaruksilleni. He eivät tiedä, että olen lesbo tai tästä keho asiasta mitään.
Uskon, että vanhempani hyväksyisivät minut lesbona, mutta olen epävarma hyväksyvätkö he minut jonain muuna kuin naisena tai miehenä. Sisarukseni pelottavat minua eniten. He ovat puhuneet minun kuullen negatiivisesti seksuaalivähemmistöstä, kuinka transsukupuoliset ovat ällöttäviä ja että homot ja lesbot eivät saa tulla heidän lähelleen ja kaikkea tämmöistä. Tuntuu että he eivät hyväksy muita kuin heteroita ja "normaaleja" ihmisiä. Sävy jolla he puhuvat tuo heti ahdistuneen tunteen. Olen heidän kanssaan myös paljon tekemisissä. Jos kerron heille, niin pelkään, että se rikkoo välimme pysyvästi.

Ainoastaan lähimmille ystävilleni olen kertonut ja he ovat hyväksyneet minut ja auttaneet ja tukeneet minua, mistä olen helpottunut ja kiitollinen. He ovat tukipilarini. Miten voin kertoa vanhemmilleni ja sisaruksilleni näistä asioista? En tiedä miksi kutsua itseäni tai mikä olen... Toivon että kertoisitte vastaukset kysymyksiini ja siihen että mikä/kuka olen. Ja mitä minun kannattaa tehdä. Haluaisin kutsua itseäni joksikin.

KIITOS!
Lue vastaus
Oon 15 vuotias tyttö. Tai ainakin aikaisemmin olen pitänyt itseäni tyttönä. Nyt vuoden aikana musta on tuntunut mun kroppa lähinnä vastenmieliseltä. Välillä oon ihan tyytyväinen, mut välillä haluisin vaan mun rinnat pois. Tykkään välillä pukeutua maskuliinisemmin ja meikkaan mun kasvot maskuliinisemmaksi. Ja oon ilonen silleen. Mut välillä taas tunnen oloni tyttömäisemmäksi ja käytän "tyttöjen" vaatteita. Olen lukenut "genderfluid" ihmisistä nyt paljon ja samaistun oikeastaan siihen kuvaukseen. Välillä oon poika ja välillä tyttö ja välillä en kumpikaan. Mutta aikaisemmin musta ei tuntunut tältä, joten en tiedä onko tää vaan ihimenevä vaihe vai enkö mä oikeasti ole tyttö. Ahdistaa kun en osaa sanoa mitä sukupuolta edustan ja en tunne ketään ihmistä, joka ymmärtäisi tän, koska kaikki tietävät selvästi niiden sukupuolen mun lähipiirissä. Miten opin tajuamaan ihteäni? Tai miten opin olemaan vihaamatta mun vartaloa?
Lue vastaus
Sanoin kaverilleni aluksi että musta tuntuu että olen genderfluid se oli okei sen kanssa mutta kun puhuin uudestaan sille se sanoi että hän ei voi otta minua tosisaan.
Se on ite osa LGBT ja sillä on toisiakin ystäviä joka on siitä mutta, mitä pitäisi tehtä?
Lue vastaus
Niin minusta on tuntunut noin vuoden verran, että haluaisin näyttä pojalta (masculine) mutta ennen sitä en edes miettinyt tämmöisestä oli vaan ihan tiukasti kiinni sukupoolirooleista jne.
Nyt haluaisin vaan mennä kauppaan ja ostaa vaateita vain sellaisia, jotka näyttävät minusta kivalta. Olen myös miettinyt, kuinka paljon erilainen elämäni olisi, jos olisin syntynyt poikana. Haluaisin leikata hiukset lyhyeksi mutta äitini ei lupaa ja siksi että näyttäisin pojalta....
Lue vastaus
Hei!
Olen 14-vuotias cis-tyttö(kai). Noin vuosi sitten tajusin, etten ole hetero, ja siitä alkoi noin vuoden pituinen sisäinen taistelu seksuaalisuudestani. Ainakin tällä hetkellä luokittelen itseni aseksuaaliseksi ja joko bi- tai panromanttiseksi, mutta minusta tuntuu mukavalta myös kutsua itseäni yksinkertaisesti homoksi.

Vaikka minulla on vielä jonkinmoista hämmennystä seksuaalisuuteeni liittyen, olen saanut uutta ihmeteltävää: sukupuoleni. Olen biologisesti tyttö ja olen aina ajatellut itseäni tyttönä, kuten kaikki ympärilläni olevat. Pukeudun myös feminiinisesti. Olen kuitenkin tullut ajatelleekseni, haluanko ihmisten näkevän minua tyttönä. Usein, kun ihmiset ovat viitanneet minuun tyttönä (tai meidän kaveripiirissä muijana) olen tuntenut pientä(tai joskus suurempaa) epämukavuutta. Kuitenkin ajattelen itseäni usein tyttönä. Olen alkanut epäillä, että olen demityttö tai jotain sinne päin. Tuntemukseni on vaikea selittää, mutta tämä lausahdus voisi kuvailla sitä jotenkin: "Jos kysyt sukupuoltani, vastaan olevani tyttö. Mutta jos kysyt, kuka olen, sukupuoleni ei kuulu vastaukseen".

Kävin mietiskelyn keskellä uteliaisuudesta vilkaisemaan facebookin sukupuolivaihtoehtoja ja huomasin, että siellä kysytään myös mitä pronomineja käytät (kielissä, joissa niissä on eroa). Minua alkoi kiehtoa they/them pronominien käyttö. En osaa sanoa, miksi. Meinasin pyytää kavereitani käyttämään näitä pronomineja minusta, ainakin jonkun aikaa, niin voisin kokeilla, tuntuuko se luonnolliselta, mutta en uskaltanut, koska ystäväni (vaikka he puolustavat lgbtq+ oikeuksia) ovat usein ärsyyntyneitä, kun puhun siitä, kuinka ärsyttäviä hetero- ja cisnormatiivisuus ovat yms.

Toivottavasti voitte neuvoa minua. Pahoittelen sekavaa viestiä, sellainen mielenikin on tällä hetkellä.
Kiitos!
Lue vastaus
Moi olen 14v ftm ja haluaisin tietää koska hormooneija saa aloittaa. Ja miten saisin vanhemat suostumaan siihen
Lue vastaus
Niin, löysin tämän sivun erään aseksuaali-neuvonta-sivun kautta. Olen 14-vuotias, enkä koskaan ole sillälailla pitänyt kenestäkään. Naimisiinmeno ja seurustelu vaikuttavat vain luotaantyöntävältä. Tietysti olen onnellinen toisten puolesta, mutta en itse haluaisi minkäänlaiseen parisuhteeseen.

Pikkutyttönä, ykkös-kakkosluokalla, tietysti oli porukan mukana siinä "oi kun on söpö poika"-jutussa. Kuitenkin esim. päiväkodissa parhaat kaverini olivat poikia, eikä minua koskaan haitanneet "poikabakteerit" vaan istuin alakoulussa uhmalla sille tuolille, jossa poika oli istunut, näyttääkseni. En kuitenkaan ole ajatellut poikia mitenkään seurustelukumppaneina, niinkuin en tietysti tyttöjäkään.

Sain vanhempana (jotain kolme vuotta sitten?) kuulla homoista. Ei se haitannut, mutta inhotti sillä lailla kuvitella kaksi poikaa pussaamassa. Mutta kun luin, oliko se tänä vuonna, kirjan, jossa eräs lempihahmoistani paljastui homoksi, käsitykseni muuttui. Kun instagramiin loin tilin, aloin selailla eri LGTB+ profiileja ja löysin, että on niitä muitakin kuin homoja. Sieltä, tägrämin ihmemaailmasta, löysin myös Aromantikot ja Aseksuaalit.
Ne jotenkin kolahtivat, ja tunnuin kuuluvani vihdoinkin johonkin :3

Lähetin vielä instagramissa eräälle Ace-profiilille yksityisviestin, kysyäkseni voiko näin nuori olla Aro-Ace.
Sain myöntävän vastauksen. Aamulla jaksoin nousta ylös sen onnen voimalla. Piirsin vihkoon pienellä Ace-pride lippuja, ja se toi minulle hyvän olon tunteen. Joskus kun on kesäloman aikana kamala epävarmuus päälle, olen vakuuttanut mielessäni itselleni, että olen Aromantikko ja Aseksuaali.

Olen hyvin uskonnollinen, löysin valaistumisen vasta ekana yläkouluvuonna, viime vuonna. Kaikki oli silloin koulussa niin rankkaa, minua kiusasi luokan eräs poika. Huusi ilkeyksiä porukkansa kanssa. En tuntenut kuuluvani porukkaan.

Lainasin kirjastosta silloin erään Narniaa käsittelevän kirjan, joka sitten kertoikin Narnia -sarjan uskonnollisesta puolesta. Luin koko sarjan uudelleen, ja eräänä aamuna kouluun kulkiessani koin linja-autossa jonkinlaisen valaistumisen. Rupesin itkemään spontaanisti, en tiedä miksi. Ehkä onnesta.

Minulla on seinällä sänkyni yläpuolella huopataulu Aslanista. Joskus kun on oikein kovaa, rukoilen, tai ainakin yritän rukoilla, sen alapuolella. Joskus rukoilen muuten, mutta kun oikein kunnolla sattuu, niin silloin sen kuvan lähellä. Siitä on jotenkin hyötyä.

Joskus hiukan alle kymmenvuotiaana, siinä seitsemän vuoden hujakoilla, olin usein leikeissä poikahahmo. Leikin aina eläimiä, en melkein koskaan ihmistä. Ja jos leikin, niin olin lemmikin omistaja. Hyvin harvoin se eläinhahmo oli tyttö, aika usein poika ja joskus ei kumpikaan. Pienempänä oli hetkiä, jolloin halusin olla poika. Minua ei haitannut, että olin tyttö, mutten erityisesti kokenut olevanikaan tyttö.
Sitten oli pitkä hiljainen vaihe, kun kaikki sujui "normaalisti".

Nyt, murrosiässä, on kuitenkin alkanut taas vaivata. Joskus, aika usein, kaikki sujuu normaalisti, mutta välillä ei niinkään. Joskus on täydellisiä itseinhon hetkiä. Vihaan rintojani. Heti kun huomasin niiden alkavan kasvaa, murrosiän alkuvaiheessa, pillahdin itkuun nähdessäni itseni peilissä. Nyt vain harmittaa, ja joskus itkettää. Esim. kun menen vessaan yöllä ja näen itseni isosta peilistä pestessäni käsiä tms. näen ne. Eivät kai mitenkään isot tai pienet, mutta minua ne haittaavat. Olen yrittänyt peittää ne, siteillä ja taittamalla kireän topin kaksinkerroin, mutta niistä tulee lähinnä turhautunut "jaaha"-olo. Olen estänyt äitiä ostamasta minulle liivejä, koska ajatuskin niistä inhottaa.

Minusta myös tuntuu, etten edes haluaisi olla ihminen. Tai ainakin toivon, että osaisin muuttua naakaksi. En välttämättä aina oikein edes halua ihmisen kehoa, koska feminiinisyys paistaa. Pienempänä oli ihan okei käyttää mekkoa. Nykyään en välttämättä pukisi sitä päälleni kuin maksusta. Vähintään viidestäkympistä. Naamiaisasussa voin pitää hametta, esim. eräs kissapuku, mutta muuten en sitä halua käyttää. Niin ikään "tyttömäiset" jutut, kuten meikkaaminen ja pojista keskusteleminen eivät kiinnosta minua lainkaan. Olen myös huomannut olevani jonkin verran allerginen meikeille ja hajusteille, silläkin on siis lusikkansa sopassa.

Olen alkanut miettiä agenderia, mutta en koe itseäni täysin sukupuolettomaksi. On OK, että minua kutsutaan tytöksi, mutta en todellakaan halua, että minua kutsutaan naiseksi. Inhottaa, kun äiti tai joku muu joskus sanoo minun olevan "kaunis nuori nainen". Sekä kaunis että nainen tuntuvat pahalle. Esim. Vaatteitani voi toki sanoa kauniiksi, muttei minua. En myöskään haluaisi minua kutsuttavan komeaksi, mutta ei siitä haittaakaan ole. Mutta "miehekäs" menee jo yli.

Onko mahdollista olla ikäänkuin demi-girl, mutta jotenkin osaksi agender? Ei mikään pokatyttö, vaan jokin agendertyttö tai jotain? /:(

Kiitos avusta! :3♡
Lue vastaus
Hei,

olen 40v transnainen, mutta elän miehenä ja lähes täysin kaapissa. Väärän elämän eläminen ottaa voimille. Tunnen kuitenkin olevani puun ja kuoren välissä. Miehen roolin kulissi on helppo pitää kauniina, mutta minä itse joudun jättämään elämäni elämättä, jotta ulkoinen kuva ei häiriintyisi. Jos taas tulen ulos ja alan elämään naisena, pelkään, että tulen loppuelämäni olemaan pelkkä sukupuoli, eikä ketään enää kiinnosta millainen ihminen olen.

Keski-ikään päästyäni tietoisuus elämän rajallisuudesta on konkretisoitunut. Ystävättäreni ovat vaimoja, äitejä, uranaisia ja elämän vapaimmat ja voimakkaimmat vaiheet juuri koittamassa. Myös minä haluaisin miehen, perheen ja paikan yhteiskunnassa olla oma itseni. En sitä kuitenkaan tule koskaan saamaan. Tuntuu, että vaihtoehtoni ovat vain odottaa elämäni valuvan ohitseni ilman, että saan sitä elää, tai sitten alistua halveksituksi friikiksi, joka joutuu kerjäämään olemassaolon oikeutusta ulkomaailmalta.

Sanotaan kuitenkin, että transsukupuolisen on hoitojen jälkeen mahdollista, jopa helppoa, elää tasapainoista ja vapaata elämää. Mistä tämä vapaa elämä löytyy yhteiskunnassa, jossa jokainen koulukiusaaja ja fundamentalisti saa itse päättää, tunnustaako transsukupuolisen ihmisarvon, vai leimaako sairaaksi hulluksi, joka pitäisi lukita laitokseen? Miten voin elää arvokasta elämää omana itsenäni, jos joudun jokaiselta ventovieraalta kerjäämään oikeutta olla, kuka olen?
Lue vastaus
Terve! olen 13 v bi transpoika ja olen jo tullut kaapista. Mulla ei ole kavereita joille puhua, mutta mulla on 15 -vuotias transpoika "veli", joka kutsuu mua Viljamiksi koska niin pyysin. Hän asuu kuitenkin kaukana minusta. Perhe on nyt kuitenkin ongelma. He sanovat, että jos kerran olen poika niin mun pitää tehdä poikien hommia ja lopettaa kaikki akkamaiset jutut. Se loukkaa aika paljon, sillä eihän vaatteilla, tekemisillä ja väreillä ole sukupuolta. En saa mistään lähipiiristä tukea tai apua. Vanhempani tarvitsevat jonkun kelle puhua näistä ja neuvoja, miten toimia trans sukupuolisen kanssa. Tunnen itseni hyvänä sellaisena kuin olen mutta en halua, että vanhempani häpeävät minua.
Lue vastaus
Moi oon tosi nuori 13-14-vuotias tyttö ja olen tuntenut jo melkein kuusi vuotta, että olen syntynyt väärään sukupuoleen.
Kun katson peiliin en tunnista heijastusta minuksi. Vaan se on ventovieras. Minua ahdistaa tämän takia tosi paljon ja mieli on maassa. Minusta tuntuu, että olen sairas. Olen yrittänyt sopeutua olemaan tyttö, mutta se on niin rasittavaa. Aina jos piirrän jotain henkilöä, henkilö on poika. Aina jos pelaan jotain ja saa valita onko tyttö vai poika, olen poika. Myös pienenä tämä on tullut esiin. Esim. jos on leikitty me ollaan -leikkiä, hahmoni on ollut aina poika. Haluaisin kertoa vanhemmilleni, mutta pelkään että he eivät ymmärrä.
Mitä minä teen? Mitä pitäisi sanoa heille?
Lue vastaus
Hei, olen jo pitkän aikaa ajatellut tällaista asiaa: Tulin noin. 4 kk sitten kaapista ulos trans-poikana (female to male), ja kerroin siitä äidilleni. Äiti sanoo, että hyväksyy, mutta hän ei ymmärrä. Hän ei osaa nähdä eroa transpojan ja tomboyn/poikamaisen tytön välillä. Isäni taas kuuli asiasta äidiltä, joka esitti asian "ohimenevänä" ja "vaiheena". Olisin kuitenkin halukas tulevaisuudessa keskustelemaan sukupuolen korjauksesta yms. En saa siihen vanhemmiltani minkään näköistä tukea ennen kuin olen täysi-ikäinen, koska isäni sanoi, että jos haluan korjata sukupuoleni (hän esitti asian "sukupuolenvaihdokseni, joka sai minut ärsyyntymään) minun on oltava 18 -vuotias, koska hän ei suostu allekirjoittamaan mitään...

Olen yrittänyt puhua koko perheelleni (äiti, isä, veli) mutta he eivät huomioi minua, he eivät huomioi, etten halua minua kutsuttavan sen enempää "tytöksi" kuin "prinsessaksikaan". He pitävät minua vain poikamaisena tyttönä. Miten ikinä aikuisena he voisivat koskaan nähdä minua heidän poikanaan, kun eivät nytkään suostu edes ajattelemaan asiaa. Jos hormonihoitojen ja nimen vaihdoksen sun muun jälkeenkin he kutsuvat minua syntymänimelläni, niin mistä se kertoisi? Eivätkö he tosiaan arvosta yhtään? Tiedän että asian sulattelu ja käsittely vie aikaa, mutta olettaisin asian odottamalla menevän eteenpäin, mutta eipä mene. Mitä heille pitäisi sanoa?
Lue vastaus
Olen 32 vuotias nainen ja olen ollut onnellisessa suhteessa 34 vuotiaan naisen kanssa jo 8 vuotta. En ole koskaan ollut miehistä kiinnostunut seksuaalisesti. Puolisoni on pitkään halunnut adoptoida lapsen mutta minusta se on väärin, jos lapsen isäsuhde on vaarassa, koska lapsella on oikeus isään ja äitiin. Viime keväänä tapasin ihanan naisen ja elämäni muuttui täysin. Huomasin että seksuaalinen suuntautumiseni ei estä normaaliperheen perustamista, sillä tämä nainen 28v, olikin mies. Huomasin, että aivan sama mitä siellä jalkovälissä on, kun ihminen säteilee naisellista kauneutta ja auraa. Rakastuin tähän mieheen ja haluamme perustaa perheen ja nyt olen pulassa. Kuinka selitän tämän puolisolleni, että haluan erota. En kykene siihen, koska hän on niin läheinen ja rakas minulle. Toinen kuinka selitän hänelle, että hänkin voi löytää miehen itselleen. Koko asiana minulla on alkanut ahdistaa mm. että miksi kukaan ei kirjoita näistä, että voi homomies voi hakea esim. miehekästä naista tai lesbonainen naisellista miestä. Olen hakenut netistä tietoa ja mm. saanut selville, että esim. Thaimaassa on paljon kauniita naisia (jotka oikeasti sitte ovatkin miehiä) joihin me lesbot tai heteromiehet rakastumme. Taas ihan sama mitä siellä jalkovälissä on. Mietin usein myös että eikö tästä voisi jakaa tietoa. Ei tarvitsis jakaa ihmisiä lesboihin, homoihin tai heteroihin vaan miehiin ja naisiin, joista osa tykkää feminiinisistä piirteistä ja osa maskuliinista. Rakkautta kaikille
Lue vastaus
Tuttavistani yhä useampi julistaa olevansa muunsukupuolinen, kaikki näistä kertovat perusteeksi etteivät 100% koe olevansa miehiä/naisia tai etteivät halua normien määrittelevän heitä. Itse olen kehoahdistusta kokeva transihminen, ja minun on todella vaikea ymmärtää tai hyväksyä näiden ihmisten identiteettejä tai kaapistatuloja. Monet heistä ovat olleet "ylpeitä" binäärisukupuolen edustajia, äänekkäitä sateenkaarivaikuttajia jopa. En voi olla ajattelematta, että tiukat normit "tekevät" ihmisistä muunsukupuolisia, kun eivät ymmärrä ettei niiden "tarvitse" määritellä ketään. Samalla minusta tuntuu jotenkin siltä, että omaan tilaani tunkeudutaan, tai että minut niputetaan ryhmään, johon en kuulu (~ tai että nämä ihmiset niputtavat itsensä samaan kategoriaan minun kanssani). Miten voisin olla vähemmän ihmisparsa, yrittää ymmärtää ja olla ahdistumatta kyseisenlaisista kaapistatuloista?
Lue vastaus
Moi olen 45v perheellinen mies. Olen aina nuoresta asti tykännyt pukeutua salaa naisten vaatteisiin. Se on tuottanut suurta nautintoa ja kiihottanutkin. Kuitenkin olen halunnut pitää kaiken salassa ja kapissa. Vaimoni on kyllä joskus epäillyt minua, kun on huomannut, kun vaatteisiin on koskettu. Olen aina myös fantasioinut miestenvälisestä erotiikasta ja se tunne on kasvanut vuosi vuodelta. Muutamia btm-kokemuksia on ja olen nauttinut niistä. Nyt on ajatus Toppina olemisestakin tuntunut hyväksyttävältä.

Vaikeaa on tehdä salaa, jotenkin pettää koko perhettä ja se vaivaa minua ja psyykettä.
Seksi vaimon kanssa ei ole koskaan sujunut oikein hyvin. Olen liian herkkä ja hellä hänelle.
En tiedä mitä teen? Tuntuu että elämä menee hukkaan ym.
Lue vastaus
Olen kohta 23 täyttävä mies joka kuitenkin tuntee olevansa nainen. Tässä on monta vuotta mietitty, tuskailtu ja ahdistuttu tämän asian takia, että nyt on aika alkaa tehdä asialle jotain... mutta en tiedä mitä. Mitkä ovat ensimmäiset askeleet, kun alkaa sukupuoltaan muuttamaan? Samoiten minua huolettaa sukulaiset jotka ovat kaikkea "lieveilmiöitä" vastaan. Miten heille olisi viisainta tästä asiasta kertoa.
Lue vastaus
Olen kolmen lapsen äiti. Heidän isänsä kanssa olin kaksikymmentä vuotta yhdessä. Vuosi sitten uskaltauduin tulemaan kaapista eräälle silloiselle kaverilleni: olen homoseksuaali transmies. Eihän se hyvin mennyt, en jaksa mennä yksityiskohtiin, enkä itseasiassa niitä tiedäkään, mutta kuten sanottua, hän on nyt entinen kaverini.

Meni yli puoli vuotta, kun uskaltauduin vihdoin sanomaan saman aviomiehelleni. Hän kiitti luottamuksesta, sanoi olevansa aina mun tukenani, mitä ikinä tekisinkään, mutta että koska ei itse ole homo, ei koe voivansa jatkaa yhteiseloa minun kanssani. Erosimme siis.

Nyt asun yksin. Minulla ei ole enää parasta kaveria, mulla ei ole enää aviomiestä, jolle itkeä huoliani. Niille yhden käden sormilla laskettaville kavereilleni en uskalla avautua. Kaksi edellistä kertaa olivat niin tuhoisia. En tiedä kuinka selviäisin, jos menettäisin heidätkin. Sukulaiset eivät tiedä, he eivät taida ymmärtää miksi erosimme. Tuntuu että kaikki pitävät minua syyllisenä. Tunnen itseni erittäin huonoksi ihmiseksi.

Nyt olen sitten tilanteessa, jossa tavallaan olen ulkona, tavallaan en, koska en ole kertonut kaikille. En myöskään oikein tiedä mitä mä haluan. Binderiä olen kokeillut, en pidä siitä kuinka kuuma se on. Pelottaa silti masektomia. Huomaan etten oikein enää jaksa huolehtia itsestäni. En usko rehellisesti voivani koskaan saada ihmissuhdetta, joka perustuisi totuudelle. Minut on hylätty kahdesti sen takia mitä olen. En jaksa uskoa, ettei niin tapahtuisi vastakin. Rehellisesti, ellei minulla olisi lapsia, harkitsisin päivieni päättämistä. En vain oikein näe mitään mieltä tässä, olen lähinnä vaivaksi muille, ja paheksunnan kohde, jätinhän mieheni "ilman mitään syytä".

En osaa kuvitella tulevaisuuttani. En oikein näe edes viikkoa eteenpäin. Hävettää tännekin kirjoittaminen. En käsitä mitä mun pitäisi tehdä.
Lue vastaus
Olen 17-vuotias tyttö. Viime aikoina on alkanut tuntua, että voisin olla joku muu. Joinakin päivinä olen ihan tyytyväinen itseeni ja tyttönä olemiseen, joinakin päivinä taas haluaisin olla poika tai en kumpikaan. En kuitenkaan haluaisi olla kaikilta osin poika, esim sukupuolenkorjausta en koe tarvitsevani. Haluaisin tavallaan molemmista sukupuolista parhaat asiat. Joinakin päivinä esimerkiksi vihaan rintojani ja haluaisin ne pois, joskus ne eivät haittaa ollenkaan. Rakastan käyttää poikien vaatteita ja pukeutua sukupuolineutraalisti. Leikkasin vasta lyhyen tukan, enkä halua enää kasvattaa pitkää. En ole seurustellut, mutta minusta tuntuu, että voisin olla suhteessa yhtä hyvin naisen kuin miehenkin kanssa. Onko tämä kaikki normaalia ja onko sille joku nimitys?
Lue vastaus
Olen pian seurustellut vuoden poikaystäväni kanssa, nyt on selvinnyt pikkuhiljaa enemmän hänen taustastaan. Jo pian, kun tutustuimme, tiesin että hänelle on tehty korjausleikkauksia, (rinnat poistettu, alapäätä korjattu) ajattelin silloin vain, että hänellä on vaan joku hormoninen häiriö, eikä se minua ole koskaan haitannut. Suhteemme toimii hyvin, rakastan kultaani todella paljon, ja olen oppinut häneltä paljon. Nyt olen ihmetellyt, poikaystäväni äiti puhui synnytyksestään, kun joutui keisarinleikkaukseen, kutsui hän lastaan tyttäreksi. Hän vaimeni nopeasti aiheesta. Poikakaverini oli puhunut, että hänet tunnistettiin aluksi tytöksi, joten en asiaa kummemmin pohtinut. Olin olettanut tässä kuukausien ajan, että häntä kuitenkin kasvatettiin poikana. Mutta nyt on selvinnyt paljon muutakin. Löysin vanhan valokuva albumin, jossa oli poikaystävästäni kuva, ihmettelin miksi hän näyttää niin tyttömäiseltä. Olen vaan miettinyt, että mitä poikaystäväni jättää minulle kertomatta? Onko hän kuitenkin ollut aikaisemmin tyttö? Se ei siis haittaa minua mitenkään, en ole tämän takia suhteesta mitenkään lähtemässä, mutta tuntuu pahalta, ettei minulle olla kerrottu koko totuutta. Poikaystäväni kun esim. puhu siitä miten tyttömäinen olo hänellä on, niin on vaan monesti tehnyt mieli sanoa "varmaan sinulla on kun olet tyttö joskus ollutkin" en oikein tiedä miten voisin avata tätä aihetta hänen kanssa enempi. Haluaisin niin paljon tietää mikä hän on ollut ja miten hänestä on tullut hän. Rakastan miestäni yli kaiken enkä ole koskaan häntä jättämässä. Haluan vain tietää rakkaani tarinan.
Lue vastaus
Hei! Olen 19 ja koen olevani transsukupuolinen. Olen hautonut asiaa lähes 5 vuotta, mutta vasta reilun vuoden olen ollut varma asiasta. En ole kuitenkaan koskaan kertonut asiasta kenellekään.

Masennuin n. 12-vuotiaana, kun murrosikäni alkoi kunnolla. Tavallaan olen tiennyt jollain tasolla siitä lähtien, mutta silloin ajattelin vain, etten pidä kehostani koska olen lihava (olin kuitenkin reilusti alle 40kg). Myöhemmin aloin "leikitellä" ajatuksella, että olisinkin oikeasti poika enkä tyttö, mutten moneen vuoteen kuitenkaan tehnyt asialle mitään.

Nyt kuitenkin jostain syystä päädyin siihen, etten enää voi "valehdella" itselleni. En ollut aiemmin kokenut transsukupuolisuuden "oireita" kovin vahvasti, joten siksikin olin helposti epäillyt itseäni. Nyt kuitenkin olen havahtunut siihen, miten "väärältä" kaikki tuntuu. En esimerkiksi ollut kokenut varsinaista dysforiaa ennen kuin vasta viime kuukausina, mutta nyt ahdistun todella helposti pienistäkin asioista.

Tunnen olevani tällä hetkellä hukassa. Olen tullut liian pitkälle mennäkseni takaisin, mutta tuntuu siltä, etten voi jäädä tähänkään tai teen jotain peruuttamatonta. Pelkkä ajatus siitä, että kertoisin perheelleni saattaa aiheuttaa ahdistuskohtauksen, eikä minulla ole muita kenelle voisin harkita kertovani. Tunnen olevani asian kanssa todella yksin enkä tiedä mitä tehdä.
Lue vastaus
Voiko olla muunsukupuolinen ilman kehodysforiaa? kun se miten androgyyniuden mieltää ei tunnu oikealta.
Lue vastaus
Hei! Lapsuudessani halusin leikkiä tyttöjen kanssa mieluiten, olin vilkas poika mutta tyttöjen maailma kiehtoi! olin kuitenkin mukana poikana, suutelin tyttöjä ja esitin aina leikeissä miestä. Poikien kanssa, ainakin naapurinpojan kanssa leikkiessäni halusin hänen kanssaan olla tyttö, suutelimme ja leikimme kotia, jossa olin aina tyttö! Minulle jäi varjo, joka on seurannut minua tänne saakka!

Olen elänyt elämääni heterona, johtuen ajasta jossa elin, pohjanmaan ahtaassa yhteisössä ei ollut tilaa poikkeaville, menin naimisiin, joka johti eroon (ei tästä syystä) mutta toinen kerta jo onnistui, perhe on mielestäni voinut hyvin. Jotain on puuttunut, olkapääni takana on ollut hän, joka on kuiskannut useasti voimakkaastikin, kun on eteeni tullut upea poika, myöhemmin mies. Se on johtanut unelmiin olla jälleen tyttö miehen kainalossa. Ei se ole toteutunut, mutta en tiedä mitä tehdä. En haluaisi rikkoa perhettä mutta tunnen, jotain suurta on kokematta!!!

ps. Olen syntynyt 1940-luvulla. Taitaa olla toivotonta enää tehdä asialle mitään! En olisi uskonut, että saisin kirjoitettuani teille, olen helpottunut!
Lue vastaus
Hei! Olen 21-vuotias tyttö ja olen murrosiästä asti kokenut, etten halua olla feminiininen enkä maskuliininen. Kun aloin lähestyä teini-ikää ja äiti alkoi puhua naiseudesta ja kannustaa minua näyttämän kauniilta, minua ahdisti kamalasti. Halusin mahdollisimman kauas kaikesta naisellisesta ja jätin tahallani ulkonäköni huomiotta. Pukeuduin isoihin vaatteisiin, koska minusta tuntui pelottavalta näyttää kehoni muille. En koskaan halunnut olla poikamainen tai yrittänyt näyttää pojalta - halusin vain eroon kaikesta naiseuteen liittyvästä. Myöhemmin lukiossa aloin meikata ja pukeutua siroihin vaatteisiin, mutta tein sen lähinnä, koska tunsin alemmuutta naistellisempien kavereideni rinnalla. Naiselliselta näyttäminen ei koskaan saanut minua tuntemaan oloani erityisen mukavalta, vaan tuntui, että olin käärinyt itseni lainavaatteisiin, jotka puristivat joka puolelta. Meikki kasvoilla tuntui jonkinlaiselta maskilta. En kokenut, että ulkonäössäni ilmeni mitään sisäisestä maailmastani. Kun menin yliopistoon, aloin pukeutua rennommin ja löysin itseni akateemisista asioista. Tein kokeiluja ulkonäköni suhteen ja pukeuduin joskus korostetun poikamaisesti. Sekin sai kuitenkin oloni tuntumaan hyvin epämukavalta. Sitten yhtenä päivänä näin netissä videon naisesta, joka koki olevansa sukupuoleton. Ajattelin, että siinä se vastaus on; olen sukupuoleton. Tiedän, että tältä minusta tuntuu, mutten ole kuitenkaan löytänyt asialle mitään tieteellistä todistusta. Tiedän, että esimerkiksi homoseksuaalisuus ja transseksuaalisuus ovat kummatkin kehon omasta hormonitasapainosta johtuvia juttuja, mutta sukupuolettomuudelle en ole löytänyt mitään selitystä. Voisiko tällä olla jotain tekemistä sen kanssa, että olen biseksuaalinen?
Lue vastaus
Olen 14-vuotias.... tyttö, tai tytön kehoon olen ainakin syntynyt. Haluaisin kuitenkin olla poika. Minulla on lyhyet hiukset, käytän meikkiä, mutta vain saadakseni kasvoni näyttämään maskuliinisemmilta, ja käytän poikamaisia vaatteita. Mielestäni miehen lihaksikkaampi keho on kaunis, ja haluan sellaisen itsellenikin. Vihaan kehoani erittäin, ERITTÄIN paljon, olen mielestäni ruma ja lihava.
Olen aina ajatellut olevani biseksuaali, mutta ajattelen olevani kiinnostunut miehistä vain siinä tapauksessa, että itsekin olisin mies. Mikä sellaisen seksuaalisuuden virallinen nimi on? Vihaan tätä kehoa niin paljon, että se on aiheuttanut masentuneisuutta, itsetuhoisuutta ja viikon olon suljetulla osastolla. En kuitenkaan uskalla puhua asiasta vanhemmilleni, johtuen kai siitä, etten muutenkaan hirveästi ajatuksistani heille puhu.

Haluaisin todella paljon olla poika! Rakastan sitä, jos joku sanoo että näytän ihan pojalta. Mutta sitten taas jos joku muistuttaa minua siitä että olen vangittu tytön kehoon, alkaa ahdistaa. Mitä pitäisi tehdä? Kiitos jos osaatte auttaa!
Lue vastaus
Hei,

Vuosien ajan koin miesidentiteetin (johon olen kasvanut) hieman vieraaksi ja sukupuoli-ilmaisuni lipui luontevasti määrittelemättömälle androgyynille vyöhykkeelle. Olen sittemmin kokenut, että englanninkielinen termi gender fluid kuvaa hyvin liukuvaa ja vaihtuvaa identiteettiäni.

En kuitenkaan tykkää siitä, että joudun änkemään englanninkielisen erikoistermin käyttämäni suomen kielen sekaan. Kielitoimistolta tuskin löytyy virallista suomennosta termille, mutta ehkä aktivistidiskurssiin on ehtinyt vakiintua jokin käännös. Eli siis onko tälle spesifille termille "gender fluid" tarjolla fiksua suomenkielistä käännöstä vai pitääkö sellainen keksiä itse?

Sukupuolijoustava? Liukuvasukupuolinen?
Lue vastaus
Hei! Oon 17 vuotias tyttö, mulla on pitkään ollu fiilis et haluaisin olla poika. Mua ahistaa tää et oon väärässä kehossa missä en haluaisi olla.

Ylä-asteella mulla oli ulkonäköpaineita ku en ollu yhtä hoikka kuin muut tytöt. Lopetin viiltelyn kun löysin tän poikamaisen tyylin (poikamaiset vaatteet, lyhyet hiukset jne.). Oon jonkin verran saanut palautetta tästä tyylistä mutta en oo välittäny, tää poikamainen tyyli on auttanu mua hyväksymään itseni sellaisena ku oon.

Oon kiinnostunu pojista, mutta... Nyt pari päivää oon miettiny et tykkään myös tytöistäkin. Tää on niin hämmentävää ku en oo ikinä ajatellu tällaisia asioita.

Oon kertonu parille kaverille, etsivä nuorisotyöntekijälle ja seurakunnan nuorisotyönohjaajalle tästä.
Lue vastaus
Hei!
Olen 58-vuotias transvestiitti. Puolisoni tietää asian ja hyväksyy sen. Samoin ystävät Setan piirissä tietävät, toki oikea henkilöllisyyteni pysyy piilossa siellä. Kukaan muu ei tiedä ja ongelmana onkin, miten tulla ulos kaapista siten, etten menetä kasvojani ja mainettani taloyhtiössämme ja monissa muissa paikoissa, joissa olen mukana. Haluan olla nainen enemmän kuin mitä nyt pystyn.
Lue vastaus
Olen mies, ja tykkään kauheasti naisten farkuista, jostain syystä onlyn farkut kiihottavat, ja omistan itsekkin muutamia, olenko transvestiitti?
Lue vastaus
Kyseessä on siis minun lapseni. Hän on aina ollut tietyllä tavalla enemmän maskuliininen, nyt taaksepäin katsoessani. Hän tykkää pukeutua miehisesti ja lopetti meikkaamisen. Hän on kiinnostunut tytöistä. Hän sanoo, että kokee itsensä enemmän miehiseksi. Hän ei halua vaihtaa kehoaan miehen kehoksi, vaan on tyytyväinen kehoonsa.

Tämä kaikki on minulle ihan ok, ja sitä kuka ja millainen hän on. Ongelma on siinä että sanon välillä ajattelematta, ilahtuneena ja rakkaudella, kun hän tekee jotain kivaa, "hyvä tyttö". Siis ihan sellaisesta tottumuksesta ja samalla tavoin kun sanon siskoni koiralle. Tämä loukkaa häntä paljon, ja siihen pahaan oloon ei auta se, että hän tietää minun tietävän kyllä kuka hän on ja etten tarkoita, että nyt näkisin hänet tyttönä sen enempää kuin useamman lapsen vanhempi oikeasti ei erottaisi kuka hänen lapsistaan on kukin, vaikka välillä suusta tuleekin väärä nimi.

Iloinen yhdessäolo muuttuu surulliseksi tunnelmaksi loppuillaksi. Tulee sellainen olo, että taidan muuttaa yksin lappiin loppuelämäksi, kun on liian vaikeaa enkä osaa, kun en voi vartioida aina jokaista sanaani, tai olen ihan hirveän varautunut. Kun olen iloisella, vapautuneella ja rakastavalla ololla, en voi kontrolloida kaikkea kokoaikaa. Yritän siis, mutta se vain unohtuu. Mitä tälle voi tehdä?
Lue vastaus
Koen, että itse olen transgender naisesta agenderiin. Olen puhunut mun terapeutilleni sukupuolenkorjausleikkauksesta ja kaikesta siitä ja sinänsä mä oon matkalla kohti sitä ihmistä, joka mun kuuluukin olla. Perhe tietää, kaverit tietää, koulu tietää, oon kaapista ulkona 100%, mutta silti oon yhtä epävarma ja pelokas kuin mitä olin koko elämäni ennen kuin tulin kaapista. Tavallaan kaikki ulkopuoliset asiat on hoidossa, mutta psyykkinen ja sosiaalinen puoli on ihan paskana.

Tuntuu siltä, että mua ei koskaan tulla pitämään normaalina ihmisenä. Transgenderin leima tulee aina leijumaan mun yllä, ja vaikka tiedän että meitä on monta, niin silti omassa elämässä ja tuttavapiirissä olen yksi ainoista queer ihmisistä. Olen kaiken aikaa masentunut, yksinäinen ja pelokas, ja kaikki kohtelee mua kuin jotain avaruusoliota. Mun koulussa on tasan yks toinen kaapista ulkona oleva queer/trans ihminen. Siinä se.

Kuinka tuntea itsensä normaaliksi yhteiskunnassa ja kuinka käsitellä sitä, miten muut minua kohtelee trans ihmisenä? Mistä kaikkialta voin löytää tukea, ja mitä mun pitää tehdä itteni kanssa, että selviän hengissä tästä elämästä?
Lue vastaus
Koen itseni mieheksi naisen kehossa. Vanhempani haluavat muuttaa minua heteroksi yms.. Olen kertonut läheisimmille ihmisille asiasta. Vanhempani eivät halua hyväksyä asiaa. Olenko tehnyt jotain väärää, että minun vanhemmat eivät hyväksyisi asiaa?
Voinko tehdä asialle jotakin, että minut hyväksyttäisiin sellaisena kuin olen, etteivät ihmiset muuttaisi minua sellaiseksi kuin toivoisivat?
Lue vastaus
Hei, olen 18-vuotias opiskelija. Olen hyvin pitkään tuntenut ulkonäköni itselleni vastenmieliseksi. Erityisesti nuorempana n. 12-vuotiaasta asti, kun murrosikä alkoi. Olen nykyään yrittänyt toteuttaa itseäni ja huomannut, että eniten tunnen olevani oma itseni, kun en identifioi itseäni naiseksi. Toisaalta, en identifioidu kokonaan mieheksikään. En määrittelisi seksuaalisuuttanikaan.
Ulkonäköni silti tuottaa minulle jatkuvaa stressiä. Unelmani olisi näyttää ulkoisesti erityisen miehekkäältä ja silti olla nainen. Toivon tulevaisuudessa, että voisin poistaa kohtuni yms. (Olen pienestä lapsesta asti tiennyt, etten synnytä.) Muuten olen kehooni tyytyväinen; ulkoisesti en korostu naiseksi (joksi olen siis syntynyt, naiseus ei haittaa), olen kehonrakenteeltani "neutraali".
Kysyisinkin, miten voin korostaa maskuliinisempia piirteitäni? Tiedän, että haluan leikkauksia ja hormonihoitoja, mutta tarvitseeko minun käydä sama prosessi kuin trans-ihmisten? Itse nimittäin tunnen olevani pikemminkin androgyyni tms.
Kiitos etukäteen!
Lue vastaus
Hei! olen 19-vuotias muunsukupuolinen henkilö, ja mietin miten kertoa siskolleni sukupuolestani. Kaverini ja psykiatrini tietävät ja käyttävät minusta haluamaani nimeä ja termejä, olen myös kertonut äidilleni, ja hänen rektionsa oli enimmäkseen positiivinen, muttei hän käytä minusta uutta nimeäni ja kutsuu yhä syntymässä määritellyn sukupuolen mukaan, mikä on masentavaa.
Haluaisin kertoa siskolleni (16v) toivossa että kun kaikki perheenjäsenet tietävät, äitikin alkaisi kutsumaan oikealla nimellä, mutta en tiedä kuinka ottaa asiaa puheeksi tai miten toimia, jos siskoni reaktio on negatiivinen. Vinkkejä?
Lue vastaus
Hei!

Olen kohta vuoden ajan pohtinut omaa sukupuoltani, ja olen alkanut tulla siihen tulokseen, että saatan olla muunsukupuolinen. Minulle on valjennut, että monet ahdistuksen, masennuksen ja riittämättömyyden tunteeni ovat juontuneet mm. siitä, etten koe olevani nainen enkä mieskään, vaikken tosin aikaisemmin kyennyt paikallistamaan tai sanallistamaan näitä tuntemuksia. Koen tällä hetkellä kuitenkin paljon epäilystä siitä, olenko ”tarpeeksi” muunsukupuolinen kertoakseni siitä muille, esimerkiksi perheelleni, huolimatta vahvoista kuulumattomuuden tuntemuksistani miehen tai naisen sukupuoleen; huolimatta siitä, että alan aina itkemään kun vain kuvittelenkin kertovani asiasta vanhemmilleni.

Pelkään sukupuolen kokemukseni takia ihmisten ajattelevan, että minussa on jotain vikana, että minulla on psykologinen ongelma. Pelkään myös sitä, että he ovat oikeassa, vaikka näköjään eräät historialliset ja jopa biologiset seikat osoittavatkin, että mies/nainen-jako ei ole niin pätevä ja universaali mitä yleisesti ajatellaan. Mietin jatkuvasti silti sitä, pystyisinkö välttämään kertomisen muille ja elää silti tyydyttävää elämää. Vaikka muunsukupuolisuuden hoksaaminen on tuonut minulle jonkin verran helpotusta, tunnen silti olevani jotenkin jumissa. Neuvoja?
Lue vastaus
Olen kohta 14-vuotias tytöksi syntynyt poika(?). Haluaisin tulla ystävilleni ja vanhemmille kaapista transsukupuolisena ja haluaisin tulla kutsutuksi poikana. Kaksi hyvää ystävääni tietävät asiasta ja tukevat minua mutta silti en uskalla puhua asiasta. Haluaisin kovasti pukeutua poikamaisemmin, vaikka pukeudun paljon poikien vaatteisiin ja minulla on lyhyet hiukset. Haluaisin saada boxereita ja binderin mutta en uskalla puhua asiasta vanhemmilleni. Äitini tietää, että olen kiinnostunut tytöistä, mutta pelkään tulla taas kaapista, vaikka se meni viimeksi hyvin. Pelkään eniten kuitenkin, että isäpuoleni ei ota asiaa hyvin koska meidän välit on muutenkin huonot. Haluaisin myös tietää, onko Kaakkois-Suomessa minkälaisia mahdollisuuksia sukupuoli-ja seksuaaliterapiaan. Haluaisin asian pian pois alta koska olen erittäin itsetuhoinen ja tunnen paljon vihaa itseäni kohtaan.
Lue vastaus
Mä olen miettinyt jonkun aikaa jo, kuka mä olen. Mähän synnyin ikävä kyllä pojaksi, ja nyt omassa päässä on pikkuhiljaa alkanut asiat selviään. Kohta vuosi (?) sitten olen alkanut meikkaamaan enemmän, pukeutumaan naisellisemmin ja yleensä mua luullaankin tytöksi. Mua ahdistaa mun vartalo, karvat ja se että mulla ei ole rintoja ja kunnollista lantiota & vyötäröä.

Mutta en ole uskaltanut kertoa kenellekään tuntemuksistani. Uskon että kaikki ottaisi tosi hyvin ja tällee, mutta en vaan uskalla. En tiedä kenelle uskaltaisin kertoa ensimmäisenä, koska mua pelottaa super paljon, että jos ne hylkääki mut..

En tiedä mitään, mua ahdistaa mennä koulussa liikuntatunnille, vessaan ja kaikkialle mihin pitää mennä tiettyyn sukupuolelle suunnattuun paikkaan. Pidän itseäni tyttönä enemmän kuin poikana, mutta en uskalla mennä esim. naisten veskiin, minkä takia yleensä vältän käymistä julkisissa wc-tiloissa ja tämmöisissä.

Olen aika yksin tämän asian kanssa, en ole kertonut kellekään ja tämä on eka kerta, kun kirjotankaan mihinkään, toivon saavani jonkinlaista apua ja mielenrauhaa :/
Lue vastaus
Hei mä oon poika. Tosin mulla on tytön vartalo. Ihmiset yleensä pitää mua poikana, koska mä näytän pojalta, mulla on siilitukka ja mä käytän poikien vaatteita ja mun rinnat on onneksi niin pienet ettei ne näy paidan alta vaikken bindereitä käytäkään. Mä tykkään korjata autoja ja hitsata ja rakentaa ja laskea matikkaa (rekkakuskin koulutuksen oon saanu ja nyt opiskelen insinööriksi) ja urheilla ja metsähommista tykkään kans mutta mua ei kiinnosta perinteiset naisten työt enkä mä ajattele itseäni naisena. Mä en tunne olevani nainen, mä en samaista itseäni naisiin, mä olen poika. Jos joku sanoo mua naiseksi niin se ei tunnu hyvältä, mun tekis heti mieli älähtää et älä sano mua siksi, mutta jos joku sanoo mua pojaksi tai nuoreksi mieheksi, niin se on kivaa, se tuntuu jotenki oikeelta.

Mä olisin halunnu syntyä pojaksi. Mulla oli jo pentuna aina poikien vaatteet ja lyhyehkö tukka ja leikin veljen kanssa autoilla, traktoreilla, legoilla, aseilla ym. Roolileikeissä mä olin aina poika. Ala-asteikäisenä mua luultiin toisinaan pojaksi enkä mä sitä silloinkaan moittinu. Yläasteikäisenä mä näytin tytöltä, semmoselta urheilijatytöltä, mulla oli aina ponnari ja lenkkarit, mä olin kai lähinnä niinku poikatyttö, mutta kyllä mut tytöksi tunnisti vaikka olikin poikien vaatteet ja hokkareilla luistelin. Murrosiän jälkeen mä olin taas enemmän pojan kuin tytön näköinen ja autohommat rupes kiinnostaan enemmänki ja tuntuu että vuosi vuodelta mä oon aina vaan poikamaisempi (jossain vaiheessa rupesin käyttään miesten boxereitakin koska musta ei tuntunu luontevalta pitää naisten omia) enkä mä usko, että musta koskaan naisellista naista tulee, en mä edes haluaisi olla sellainen. Mä en oo ikinä meikannu tai lakannu kynsiä tai käyttäny koruja tai naisten vaatteita (paitsi ehkä pari ekaa vuotta kun en vielä ite voinu valita vaatetusta..) Mä en oo tuntenu kuuluvani mihinkään tyttöryhmään, mä tunsin aina itseni jotenkin ulkopuoliseksi ja erilaiseksi vaikka en tiennytkään et millä tavalla erilaiseksi. Nykyään mulla on yksi naispuolinen kaveri ja muut on miehiä.


Mutta... Mä tunnen kuitenki vetoa miehiin, oon aina ihastunu itseäni vanhempiin miehiin enkä kertaakaan kehenkään naiseen. En mä pidä itseäni homona koska mä tykkään heteromiehistä ja mulla on naisen vartalo eli jos mä seurustelisin joskus semmosen kanssa (tosin en tiedä voiko ketään ikinä kiinnostaa tämmönen sekopää) niin ihan normaali (?) ihmissuhde se olisi kai muuten mutta mä olisin muuten poika paitsi sänkyhommissa. Onko tällaiselle tilanteelle/ asialle edes nimeä? En mä tiedä mitä tehdä.

Joskus mä ajattelen että jos mä olisin syntyny pojaksi niin mä varmaan tykkäisin tytöistä mutten mä tiedä olisinko muuten niin kovin erilainen. Mutta ei musta voi ikinä tulla oikeaa poikaa. Se on niin raastavaa tuskaa ettei siihen ole edes sanoja keksitty eikä numerot riitä. Joskus kun mä herään aamulla niin mä ajattelen että mä oon Timi ja että mulla on pojan vartalo ja mä istun sängyn reunalla ja kuvittelen että mä oon oikeesti poika ja meen kylppäriin Batman- pyjamapaita päällä (ja kuvittelen että mulla on rintakarvoja sen alla eikä rintoja) ja boxerit jalassa ja "ajan" partaa eli leikin vaan sen koneen kanssa koska eihän mulla parta kasva vaikka mä haluaisin että se kasvaisi ja mä haluaisin olla poika hei mä olisin halunnu syntyä pojaksiiiiiiiii!!!!!! Ehkä se vähän helpottaa sitä sairasta tuskaa (jolle ei kuitenkaan voi tehdä mitään) kun on vaan oma itsensä eikä yritä väkisin olla nainen, kun kattoo peiliin ja näkee siinä lyhyttukkaisen pojan jolla on autopaita ja miesten farkut ja voi esiintyä poikana eikä rinnat oo suuret (mä en tiedä mitä mä tekisin jos ne olis isot tulisin varmaan höperöksi) ja suurin kehu mitä mulle voi "naisena" sanoa on se kun jotku on eka luullu pojaksi ja sitten kun ne on kuullu mun nimen niin ne on ollu niin ällistyneitä ettei ne oo sanonu hetkeen mitään eikä ne oo meinannu millään uskoa etten mä ole poika ja sitten ne on lopulta sanonu että sähän oot ihan pojan näköinen ja sulla on tommoset vaatteetkin ja sähän käyttäydyt ku poika, et sä voi millään mikään tyttö olla. Kerran jotku sanoi mulle niin ja vähänkö se tuntui mah-ta-val-ta. Yks isän kaveri, joka meillä joskus kävi, kysyi multa aina että ootsä ny Jenni vai Ville ja kun mä sanoin et Jenni niin se vaan nauroi ja sanoi et ihan samannäköisiä ootte. Semmoset kommentit on kivoja. Joo on kivaa leikkiä poikaa. Mä oon leikkinyt niin kauan -mitäs sitten kun leikit loppuu. Todellisuus paiskaa aika kovaa välillä. Mitähän tässä olisi tehtävissä vai onko mitään?
Lue vastaus
Olen 14v tyttö ja en tiedä kuka olen tai mikä olen. Olen jo jonkin aikaa miettinyt, kuka olen, ja joskus tuntuu, että olen transsukupuolinen. Haluaisin kovasti olla poika koska miesten lihaksikas vartalo on niin kaunis ja haluaisin semmoisen itsekin, haluaisin kesäisinkin olla ilman paitaa niin kuin pojat.

Pidän myös jotenkuten naisen vartalostani, mutta se ei tunnu oikealta. Enkä uskalla puhua tästä kenellekään, koska kerroin parhaalle kaverilleni olevani tälläinen kuin olen ja hän lopetti kaveruutemme siihen. Pelkään sitä mitä muut ajattelevat. Pidän pojista ja yhdestä meidän koulun pojasta, mutta en halua menettää mahdollisuuttani olla hänen kanssaan yhdessä. Koska haluaisin olla niin kovasti poika, että itken joskus öisin ja joskus vihaan kehoani.

Olen ajatellut sukupuolen vaihtoa, mutta sekin pelottaa. Ensin pitäisi kertoa vanhemmille ja en halua saada huonoja välejä vanhempiini. Olen ajatellut kertoa kavereilleni, mutta en ole uskaltanut, kun en ole ihan varma mikä olen. Käytän hyvin paljon poikien vaatteita ja minua kiusataan siitä mutta en välitä kovinkaan paljoa mitä he minulle sanovat. Pidän kyllä myös mekoista ja hameista. Ja pitkistä hiuksistani. Ja naisellisuudestani. Mutta haluaisin olla niin kovasti poika, että se sattuu. En tiedä mitä teen.
Lue vastaus
Olen 18-vuotias cis-mies.
Kiinnostun cis-naisista enkä ole koskaan potenut vetoa miehiä kohtaan. En sulje pois vaihtoehtoa, ettenkö voisi kiinnostua transnaisesta - näin ei vain ole ikinä käynyt. En ole koskaan kiihottunut miesten takia tai potenut romanttistakaan vetoa, eli näillä spekseillä minun pitäisi siis olla hetero.

Äskettäin kiinnostuin seksuaalisesti eräästä henkilöstä, jonka olin tuntenut jo pidemmän aikaa. Meillä oli lyhyehkö friends with benefits tyyppinen suhde. Tämän suhteen aikana sain kuulla, että hän määrittelee itsensä muunsukupuoliseksi. Kiinnostukseni ei kuitenkaan hälvennyt häntä kohtaan vaan harrastimme seksiä tämän jälkeenkin. Nyt olen alkanut miettiä, että eikö tämä tekisi minusta pan-seksuaalin? Oikeastaan, se että tämän suhteen jälkeenkin kutsuisin itseäni heteroksi, voisi jopa olla loukkaavaa tätä henkilöä kohtaan. Minä tietysti hyväksyn hänen sukupuolensa jne.

En kuitenkaan koe, että pan-seksuaali olisi minulle oikea termi, koska aktiivinen seksuaalisuuteni kohdistuu niin voimakkaasti vain cis-naisiin. Miten minun tulisi sitten itseni määritellä? Heteropreferatiivinen panseksuaali? Koen edelleen hetero-termin mukavaksi ja itselleni sopivaksi, en vaan tiedä, kuinka uskottavaa minulta olisi käyttää kys. termiä, koska muunsukupuoliseen kiinnostuminen ei selkeästi näyttäisi olevan minulle ongelma.

Kiitos jo valmiiksi avustanne!
Lue vastaus
Hei, olen 16 -vuotias poika ja haluaisin avautua/kysyä mieltäni askarruttavista asioista. Tiedän että tämä on kysymistä varten mutta tahdon enimmäkseen vain avautua ja kysyä olenko normaali ja missä voisin puhua näistä asioista.

Olen pan-seksuaali mutta vielä kaapissa oikeassa elämässä, yksi ystäväni tietää. Internetissä esiinnyn avoimesti pan-seksuaalisena, mutta olen jo pari kertaa saanut kritiikkiä siitä etten oikeasti ole pan-seksuaali koska pidän enemmän tyttömäisistä pojista ja tytöistä kuin macho-miehistä.
Internetissä olen myös jakanut kuvia itsestäni useiden poikien ja miesten kanssa, roolileikkinyt, yleisesti sekä tyttönä. Usein tunnen seuraavana päivänä "krapulaa" eli mietin mitä taas tuli tehtyä. Usein minua huomattavasti iäkkäämmät miehet pyytävät kuviani, joskus pissaamis- tai köyttämiskuvia. Mutta minua häiritsee vain se että nautin erikoistenkin pyyntöjen toteuttamisesta ja itseni kuvaamisesta, onko tämä normaalia? Siis olenko exhibitionisti tai jotain?

Katselen myös pornografiaa, yleensä joka ilta. Yleisimmin hentaita (pornograafista animea tai mangaa) jossa esiintyy "trap" hahmoja (tytöiltä näyttäviä poikia) tunnen pornon vievän aikaa yöuniltani joita tarvitsisin lukiossa.

Sitten ihmissuhteista. Joskus ihastun anime- tai kirjahahmoon joka ihmetyttää minua jälkeenpäin. Kun pidän jostakin hahmosta, kuvittelen hänen kulkevan rinnallani koulussa yms. Tunnen myös olevani riippuvainen ihmisestä/hahmosta johon ihastun, varsinkin jos saan jonkinlaista vastakaikua...

Olen alistuva ja haluaisin myös pukeutua tytöksi sekä tulla köytetyksi. Pelkään erikoisten halujeni sekä useiden fetissieni ajavan karille tulevat rakkaussuhteeni jos niitä tulee olemaan.

Asioita ei myöskään helpota se että vanhempani eivät tunnusta homo- bi- tai panseksuaalisuutta edes olemassa oleviksi seksuaalisiksi suuntautumisiksi -> "Epäluonnollista" "tekosyitä"

Tahtoisin siis kysyä olenko normaali, marginaalitapaus vai jokin anomalia. Myös mahdollisista keskustelupalstoista olisi mukava tietää.

Kiitos vastauksista jo etukäteen, hei hei!
Lue vastaus
Hei vain. Olen 19-vuotias tyttö - kai? En ole oikein varma. Olen viime aikoina lukenut paljon transsukupuolisista ihmisistä netissä ja kaikki se vain sekoittaa päätäni. Olen aika naisellinen, meikkaan joka päivä, käytän joskus hameita ja haluaisin olla kaunis kuten naiset ovat. En pidä vartalostani, se on niin epänaisellinen. Toisaalta pidän rinnoistani, mutta joskus haluaisin ettei niitä olisi ollenkaan. Miesten vartalo on mielestäni kaunis ja olen aina halunnut parran ja viikset. Kuulostaa ehkä oudolta.. Välillä on selviä kausia jolloin tahtoisin olla nainen ja välillä mies. Välillä käytän mekkoa ja söpöä pientä käsilaukkua - ja välillä käytän reisitaskuhousuja ja isoa hupparia. Masentaa kun en tiedä mikä olen. Ei ehkä pitäisi yrittää lokeroida itseään väkisin. Asiaa ei auta että minulla on kuukautisvuotohäiriöitä ja menkat jatkuu monia kuukausia putkeen. Olen käynyt lääkärissä mutta kukaan ei tunnu tietävän mitään mistään eikä ketään kiinnosta. Olen ajatellut jotain sukupuolen korjausta, mutta olisiko sekään oikea ratkaisu. Jos haluankin olla taas nainen kesken hoitojen? Mistä ikinä löytäisin poikaystävän jos olisinkin mies? Kaikki sanovat että näytän ihan veljeltäni ja aika usein katselen tuntitolkulla miesjulkkisten kuvia kateellisena. Minäkin haluaisin olla komea ja kasvattaa parran. Ja sitten seuraava päivänä haluan meikata överisti ja käyttää korsettia ja hametta. Olen niin hämmentynyt ja ahdistunut
Lue vastaus
Olen hyvin hämmentynyt. Olen aina ollut varma, että olen hetero. Mutta noin vuosi sitten katsoin erästä televisiosarjaa ja tajusin erään persoonan tässä sarjassa muistuttavan minua. Aloin sitten vähän tonkia asioita, mutta mikään nimike ei tunnu sopivan minuun. Olen siis melkein kuusitoistavuotias tyttö. Minä pidän pojista. Mutta siihen liittyy jotain outoa. Aina välillä, kun kuvittelen olevani jonkun kanssa seksuaalisesti, kuvittelen olevani poika. Ja kumppanini on poika. Minä rakastan vartaloani ja tykkään olla tyttö. Mutta välillä huomaan miettiväni, että näyttäisinkö hyvältä ilman rintoja. Vapaalla olen tyttö. Kuvitelmissa poika. Kuvitelmissa se tuntuu luonnollisemmalta. En voisi kuvitella sitä tyttönä. Se enemmänkin ällöttää.
Lue vastaus
Kuten otsikko sanookin, olen epävarma sukupuli-identiteetistäni. Olen mies ja koko ikä, niin pitkälle kuin muistan, olen halunnut ilmaista itsenänii feminiinisti. Olen aina ollut luonteelta todella naisellinen ja halunnut pukeutua ns. naisten vaatteisiin. Ongelma on kuitenkin että en usko että koen suurta dysphoriaa kehoani kohtaan (olen kyllä aina toivonut naisellisempaa muotoa itselleni), ja miehenä olen tyyväinen sukupuolielimiini.
Joten en tiedä olenko trans vai en? Henkilökohtaisesti todistan että 'miesten vaatteet' ja 'naisten vaatteet' ovat vain yhteiskunnan rakentamia ideoita, mutta silti minua askarruttaa tämä asia.
Lue vastaus
Minulla oli lapsena sellainen tapa, että ehdotin naapurin tytölle, että voisimme panna ja minä olisin mies ja hän nainen... Näin sitten teimme ja menimme leiksi mukamas yhdyntään. Sitten teimme jutun toisinpäin, niin että kuvittelin, että hän on mies ja minä nainen. Tällä tavalla hommailimme aika useita kertoja ja minä aloin olemaan useammin mies ja hän nainen. Olemme sitten lopettaneet touhun, mutta minä olen alkanut onanoimaan ja kuvittelemaan, että olen jokin mies ja kuvittelemaan naisia, joiden kanssa harrastan seksiä. Tämä on mielestäni vähän hävettävää ja en oikein kehtaa puhua kenellekään... Mitä teen? Haluaisin olla naisellisempi tai tyttömäisempi, mutta turmellunko, jos katson pornokuvia? Ne eivät ole kai kenellekään hyväksi. Olen kuitenkin jo niin tehnyt. Apua! En halua turmeltua... mitä teen asialle?
Lue vastaus
Olen poika joka käyttää sukkahousuja.
Käytän niitä päivittäin. Haluaisin mennä ulos sukkahousuihin hameeseen ja ballerinoihin pukeutuneena mutta en uskalla. Pelkään että joku varsinkin naispuolinen näkee minulla sukkahousut jalassa ja mietin että miten suhtautuu minuun kun näkee sukkahousut minulla. Mitä pitäisi tehdä ?
Lue vastaus
Voinko 30+-vuotiaana ilmoittaa ihmisille olevani muunsukupuolinen ts. sukupuoleton tai genderfluid? Millä tavalla sen teen? Entä jos tulee tilanne, jossa en ole valmis tulemaan kaapista läsnä oleville henkilöille, mutta ihmiset "jaotellaan" sukupuolen mukaan? Koen em. tilanteet aika hankalina. Olen kuitenkin syntymässä määritellyn sukupuolen näköinen.
Lue vastaus
Haluaisin neuvoa siihen miten saan naishormoneja. Olen 40 v nainen miehen kehossa. Olen käyttänyt naisten vaatteita 15-vuotiaasta asti. Nyt haluan elää naisena. Kun olin yhteydessä terveyskeskukseen, niin he käskivät mennä yksityisen lääkärin vastaanotolle jotta saisin lähetteen transtutkimuksiin. Nyt en tiedä mihin ottaisin yhteyttä.
Lue vastaus
Hei! Olen 22-vuotias transmaskuliininen, diagnosoitu ja ihan hollilla aloittamassa testosteronit ja mastektomiastakin on käyty kirurgin pakeilla juttelemassa. Olen innoissani kyllä ja odottelen lähtölaukausta jopa malttamattomana, mutta minnua myös jännittää ja hieman pelottaakin. Entä jos hormonit eivät sovikaan minulle? Entä jos käyn rintakehäleikkauksessa ja lopputulos ei miellytä ja/tai alan katua? Entä jos tulee komplikaatioita?

Tiedän, että jännittäminen ja muutoksen pelko ovat normaaleja missä tahansa uudessa tilanteessa, eivätkä ne haittaa minua sinänsä. Olenhan varma sukupuoli-identiteetistäni ja niin varma kuin voi olla siitä, että tarvitsen näitä hoitoja. Minusta kuitenkin tuntuu usein siltä, ettei minun kuuluisi pelätä. Että minun kuuluisi olla niin innoissani ja epätoivoinen, ettei pelolle olisi tilaa. Lisäksi hormonihoidon aloitus viivästyi
Lue vastaus
Oon 15-vuotias transpoika. Tykkään jos mua kututaan Eliakseks.
Oon 10 vanhasta asti tiennyet mussa on jotain vikaa mut vasta 12,5 vuotiaana ymmärsin et kyse oli mun sukupuoli identteetistä. Oon poika joka on syntyny tytön kehoon. Tietenkin kielsin sen ja 13 vuotiaana kuitenkin tulin kaapista ystävilleni genderfluidina. se oli helppo termi vaikka väärä olikin.
Tänä kesänä riparin aikana aloin hyväksyyn itteeni. tiesin aina et olin trans. ennen tätä kesää en halunnu olla sitä. asiani kuitenkin oli se etten kestä enää pidempään. Oon saanu käsityksen et kirjeellä ois helpoin tulla kaapista vanhemmile joten nyt viiden yrityksen jälkeen en usko et saisin tätä paremmaks.
Kirjeessä selitän mu tilanteen ja jätin muutamia linkkejä hyville nettisivuille ja youtube-videoihin uppercasechase1:ltä, skylarkeleveniltä ja TransTastic kanavalta. En vaan tiedä millon ois hyvä hetki jättää se kirje keittiön pöydälle nin että molemmat vanhemmistani lukisi sen. Illalla en halua sillä tiedän etten pystyisi nukkumaan ja aamulla en halua koska he eivät välttämättä lukis sitä. Apua pliis?
haluisin tän viikon aikana saada tän pois alta. ja itsetuhoisuuteen taipuvana ihmisenä tää on aiheuttanu jo liian monii arpia ja tiedän että riski viiltää liian syvälle kasvaa joka kerta. en haluu kuolla. arvostaisin kovin jos saisin vastauksen mahd pian.
Lue vastaus
Olen 25-vuotias mieheksi syntynyt henkilö ja ilmeisesti trans-ihminen. Huomasin asian noin vuosi sitten, kun mietin seksuaalisuuttani ja aloin samalla miettimään naisena oloa. En ollut koskaan ennen tuntenut sillä tavalla, mutta yhtäkkiä naisena/feminiinisenä olemisessa oli jotakin hyvin säväyttävää, jopa eroottista. Ihan lapsena muistan joskus leikkineeni että olen tyttö. Ja kokeneeni joskus olevani vastine poikatytölle, eli jonkinlainen tyttöpoika, koska äitini toiveesta minulla oli pitkät hiukset, joiden takia koin ehkä olevani erilainen muihin poikiin verrattuna. Myös joskus muistan ottaneeni oudosti rooleja, jotka tuntuivat naiselle kuuluvilta, tai että niissä rooleissa koin olevani feminiininen.

Kuitenkin nämä uudet tuntemukset oli minulle todella yllättävä (ja järkyttävä) asia, sillä olin pitkään kokenut etten ymmärrä naisia ollenkaan, tai että minun on hankala kokea samaistumista ja yhteyttä heihin. Myöskään en koskaan aiemmin ollut kokenut asiassa mitään erityisen mielenkiintoista. Lapsena pitkien hiuksien takia minua joskus luultiin tytöksi, josta en pitänyt. Joskus minua myös haukuttiin hiuksieni takia.

Luin asiasta ja lopulta löysin erään itsensä muunsukupuoliseksi identifioivan ihmisen kertomuksen tuntemuksistaan, jonka koin hyvin omakseni. Tämä aiheutti minussa oudon tunteja kestävän tunneryöpyn, joka tuntui varmistavan että jotakin tosiaan oli pielessä sukupuolessani. Seuraavana päivänä minulle tuli kirjaimellisesti tunne siitä, että olen nainen miehen kehossa, enkä koskaan ennen ollut kokenut niin. Eikä silloin tunne naiseudesta tuntunut mitenkään minulta, vaan oudolta ja häiritsevältä, ja toivoin että se menisi pois. Ja niin menikin vain tullakseeni takaisin myöhemmin.

Tuntemukseni ovat outoja ja tuntuvat vaihtelevan (joka on minulle melko tuttua, sillä olen tunteiltani muutenkin epävakaa). Olen yrittänyt tehdä sitä mikä tuntuu perimmäiseltä minulta tai omalta, mutta huomannut etten ole löytänyt oikein mitään. Joskus koen tarpeen pukeutua täysin naiseksi, saadakseni purkaa feminiinisyyttäni. Joskus tämän jälkeen ikäänkuin herään taas eloon omassa miehen kehossa, tai koen jonkun "maskuliinisen energian" taas palaavan minuun. Joskus tunnen voivani kokea itseni oikeasti feminiiniseksi miehenä, (mutta jotenkin taipumukseni on ajatella etteivät "nämä ja nämä" jutut kuulu miehelle tjms). Joskus minusta tuntuu naiselta miehen kehossa, jolloin en pysty samaistumaan kehooni juuri ollenkaan (joka aiheuttaa epätoivoa ja kauhua). Joskus en huomaa tätä tunnetta, tai sitten minusta tuntuu feminiiniseltä mieheltä tai muulta miespuoliselta. Joskus minusta tuntuu, että olen ladyboy miehen vartalossa, joskus että olen sukupuolidysforinen nainen miehen vartalossa (mitä se ikinä tarkoittaakin), joskus että olen butch-lesbo. Ikään kuin mieleni hakisi vain jatkuvasti jotakin roolia tai muottia itselleen, eikä löydä sopivaa, koska tuntemukseni muuttuvat, tai niiden summa on enemmän kuin mikään niistä. Nykyään minua ei haluta olla yhtään missään muotissa, eikä minulla ole mitään käsitystä siitä mikä niistä on oikea.

Tämä on jatkunut vuoden, ja välillä varmaankin ympäristönkin vaikutuksesta luulin olevani miespuolinen taas lopullisesti, kunnes uusi maisemanvaihdos nosti taas pinnalle tahattomasti tukahdutetun feminiinisyyteni. Siitä lähtien minusta on tuntunut enemmän naiselta kuin mieheltä, vaikka edelleen "nainen" ei tunnu sukupuolelta, jolla voisiin selittää koko itseni. Enemmän tuntuu että naispuoli on nyt johtoasemassa enemmän kuin koskaan ennen. Yleensä minusta tuntui kehossani vain jotenkin rumalta. Nyt tunnen "haamuraajoja". Kadehdin joitakin naisia kun he näyttävät ainakin osittain siltä miltä minä haluaisin näyttää. Koen yhtäläisyyttä trans-naisten tarinoihin. Välillä tunnen kovaa dysforiaa ja halua saada naisen osia, tai olla mieluummin nainen kuin mies.

En voi elää normaalisti, koska tuntemukset ovat niin häiritseviä. Luulen, ettei tämä naisvaihe ole lopullinen, mutta tiedän myös ettei viimeinen. Myös otaksun näiden tunteiden vain kovenevan iän myötä, sekä tyytymättömyyden kehooni lisääntyvän. Tiedän, että on todellakin mahdollista, että minun pitää vaihtaa sukupuoltani. Mutta se tuntuu ahdistavalta ja olen välillä todella masentunut. Se tuntuu myös typerältä ja ärsyttävältä - että 25-vuotiaana joku osa minussa päättää etten enää voi olla mikä olen aina ollut, ja että muutun sisältä naiseksi itseni voimatta tehdä asialle yhtään mitään. Joku voisi sanoa, että olen löytämässä sen mikä olen aina ollut, mutta suoraan sanottuna en usko, että sukupuoleni on joku kohdussa leimattu polttomerkki, eikä ainakaan lapsuuteni ole antanut ymmärtää, että olisin enemmän naispuolinen (puhumattakaan siitä, että suuri osa lapsien sukupuoliongelmista korjaantuu itsestään). Sukupuolen täydellinen vaihtaminen tuntuu muutenkin hirveän radikaalilta, ja tahtoisin etsiä muunlaisia ratkaisuja tilan lievittämiseksi. Välillä olen pyöritellyt ajatusta alkaa pukeutumaan pelkkiin naisten vaatteisiin, tai muuttaa nimeni, mutta pidän nimestäni, enkä halua tulla pahoinpidellyksi.
Lue vastaus
Olen 19 vuotias enkä ole ennen tätä vuotta pohtinut sukupuoltani sen enempää. Pienenä osallistuin stereotypisesti ajatellen kummankin sukupuolen aktiviteetteihin ja pukeuduin milloin mekkoihin ja milloin veljeni vaatteisiin. Teini-iän kynnyksellä ystävieni naiseus nousi ylös enkä itse kokenut mukavaksi korostaa sukupuoltani. Kapinoin aina sukupuolten stereotypioita vastaan ja valitsin tahallani ei-tyttömäisiä vaihtoehtoja. Nykyään rintani ahdistavat minua ajoittain liikaa, mutta olen huomannut etten välttämättä toivo että olisin mielummin poika, lähinnä vain ettei minulla olisi rintoja. En tiedä mitä ajatella tästä, minua pelottaa että tajuan olevani transsukupuolinen. En tajua miten omalla kohdalla sukupuolen ja seksuaalisuuden löytäminen ja hyväksyminen voi olla niin vaikeaa, kun muiden kohdalla hyväksyn sen muitta mutkitta.
En edes tiedä mitä palautetta haen, mutta en tiedä miten pääsisin asiassa eteenpäin.
Lue vastaus
Hei!

Olen 18-vuotias ihminen ja minua mietityttää se, että kumpaa sukupuolta olen vai olenko mitään. Ääneni on hyvin naisellinen, käytän meikkiä, käytän naisten vaatteita, ja ajattelen enemminkin enemmän naisellisesti kuin mitään miehisiä asioita. Muuten olen kyllä poikamainen ihminen.

Tämä vaivaa minua, koska en tunne, että olen oikeassa vartalossa poikana mutta toisaalta sitten taas en ole varma siitäkään, että tunnenko itseäni oikeeseen vartaloon tyttönäkään jos vaikka sukupuolen korjaukseen ryhtyisin.

Tämä on se ongelma minulla ja toivon, että saisin jonkun vastauksen mistä olisi apua hämmentävälle tilanteelleni.
Lue vastaus
Olen 17-vuotias nuori ja minut on syntymässä määritelty tytöksi. Minusta on kuitenkin jo pidemmän aikaa (1 vuoden) alkanut tuntua siltä, että kehoni on "vääränlainen". Ongelman tuo se, etten tunne itseäni tytöksi, mutten identifoi itseäni pojaksikaan (eli olen mielestäni androgyyni tai ns. 3.sukupuolen edustaja). Tykkään meikata (en tosin aina), käyttää mekkoja ja tehdä ns. tyttöjen juttuja. Olen kiinnostunut vain tytöistä, mutten pysty luokitttelemaan itseäni lesboksi, koska en ole täysin tyttö.

Juttelen ja vietän aikaa koulussa enemmän poikien kanssa ja haluaisin pukeutua poikamaisemmin mutta suurien rintojeni (joita vihaan TODELLA paljon) takia se ei ole mahdollista, koska kauluspaita ei näytä hyvältä päälläni. Käytökseni ja ruumiinrakenteeni (jos rintoja ei lasketa) on melko jätkämäinen mutta miesten sukupuolielimet tai niiden omistaminen on mieltäni ja kehoani puistattava ajatus minulle. Myös hiukseni on tällä hetkellä hyvin poikamaiset mutta ne haluan kasvattaa pidemmiksi (siihen on monta syytä, joita en jaksa luetella) Ts. Haluaisin PALJON pienemmät rinnat (jotka olisi helppo peittää binderillä tai litistää ideaalisiteellä) mutten kuitenkaan halua omistaa penistä.
Nämä asiat saavat minut todella ahdistuneeksi ja haluaisin saada tukea muilta. Haluaisin saada neuvoja kuinka kertoa ihmisille mikä minä olen ja mitä tunnen (yhdelle olen kertonut).
Lue vastaus
Hei! Olen 22-vuotias, vasta hiljattain kaapista tullut transmies. Aion hankkiutua lähiaikoina tutkimuksiin ja toivon että saisin suhteellisen vaivatta diagnoosin ja reseptin testosteronia varten. En kaipaa leikkauksia, ne tuntuvat fyysisesti liian rajuilta ja riskialttiilta, ja uskon että hormonit riittävät tekemään kropastani sennäköisen kuin sen mielestäni kuuluu olla.
Pelkään kuitenkin muiden mielipiteitä kehostani. Olen homo, ja huolestuttaa etten koskaan löydä poikaystävää. Tiedän että monet transmiehet elävät onnellisesti homomiehinä muiden joukossa, mutta he kaikki vaikuttavat olevan hyvin maskuliinisia ja perinteisen komeita ja hoikkia ja lihaksikkaita, ja kaikki tuntuvat hankkiutuvan masektomiaan. Pelottaa etten ole koskaan tarpeeksi miehekäs tai että rintani ovat inhottava yllätys mahdollisille kumppaneille. Tuntuu melkein että minun pitäisi muuttaa kehoani tavoilla jotka eivät tunnu minusta hyvältä, ja lisäksi käyttäytyä ja pukeutua hypermaskuliinisesti, jotta olisin muille "tarpeeksi mies". Eikä sekään tietenkään riittäisi kaikille. En halua ruveta sellaiseen. Mikä neuvoksi?
Lue vastaus
Täällä kirjoittelee 17-vuotias henkilö, ainakin biologisesti tyttö. Tarinani alkaa viime marraskuusta, jolloin aloin miettiä, olenko sittenkään täysin tyttö.
Leikkasin pitkät hiukseni lyhyeksi toukokuussa pitkän pohdinnan jälkeen, koska ne alkoivat ahdistaa. Se oli vapauttava tunne. Nyt näytän enemmän pojalta ja se on mielestäni mahtavaa. Pukeudun sekaisin naisten ja miesten vaatteisiin, mutta mielestäni miesten vaatteet ovat paremman näköisiä ylläni. Olen kroppaani suhteellisen tyytyväinen, ainoastaan rinnat tekisi mieli litistää binderillä, mutta olen mieluummin ilman. Binderithän ovat kamalan epämukavia käyttää (pukeminen, tiukkuus ja pitämisen aikarajat) ja voivat mahdollisesti aiheuttaa terveyshaittoja.

Olen lukenut tämän kuluneen puolen vuoden aikana paljon eri sukupuolista, ja mieleeni on herännyt kysymyksiä. Tärkeintä ovat kuitenkin nämä: mistä tiedän, olenko muunsukupuolinen vai ainoastaan poikatyttö, tuntuuko se jotenkin erilaiselta? Entä voinko kertomani perusteella sanoa itseäni muunsukupuoliseksi? Jokainen toki määrittelee itsensä miten haluaa, eikä tyyli ole sama kuin sukupuoli... mutta se sekoittaa päätäni vain lisää. En edes tiedä enää, mikä on sukupuoli.

Tiedän, että ajankulu selventää asioita, mutta ehkä täällä on muitakin, joita asiani koskee ja hekin saisivat apua tästä :)
Lue vastaus
Olen siis nyt 16v ja ainakin fyysisesti tyttö. Kahden edellisen vuoden aikana olen alkanut tuntemaam pientä ns. halua olla vastakkaista sukupuolta ja olo on vain pahentunut. Kavahdan kuullessani tytön nimeni tai kun minua kutsutaan tytöksi. Se tuntuu suurelta loukkaukselta. Jos mua kutsutaan pojaksi, olen aina erityisen ilahtunut :D oon tilanteesta suhteellisen ahdistunut, hermo kireällä ja masentunut. Pitäiskö hakea jotain apua? :( perheeni on hyväksynyt mut mutta tämä olo tekee hulluksi :(
Lue vastaus
Olen (syntyessäni naiseksi määritelty) 16 vuotias ihminen. Noin puoli vuotta sitten aloin ajatella, pohtia, kyseenalaistaa sukupuoltani. Aikaisemmin en oikeastaan ole ajatellut sukupuoltani sen kummemmin, olen vain ajatellut yksinkertaisesti, että kun olen biologisesti nainen ja minut on syntyessäni määritelty naiseksi, olen nainen.

Tällä hetkellä ajatus siitä, että minulla ei ole sukupuolta ollenkaan tai että miehisyys ja naiseus sekoittuu minussa kokonaisuudeksi tuntuu hyvältä, oikealta ja koen vahvasti niin.

Minulla on suuri tarve ilmaista sukupuolettomuutta / naiseutta ja miehisyyttä minussa kokonaisuutena, jollain tavalla. Haluaisin sen näkyvän minusta. Millä tavoin sukupuoltaan/sukupuoliaan/sukupuolettomuutta voi ilmaista? Minulle tulee mieleen ainakin pukeutuminen. Mutta minä en tiedä, miten haluaisin pukeutua, millaisissa vaatteissa viihtyisin.

En ehkä (ainakaan tällä hetkellä) koe tarvetta muokata vartaloani, (minulla on melko suora vartalo, pienet rinnat).

Joskus ajattelen, mitä jos tuntemukseni (siis sukupuolettomuudesta/miehisyydestä ja naiseudesta minussa kokonaisuutena) eivät olekaan aitoja, todellisia. Toisaalta, kun ajattelen asiaa, minusta tuntuu, se että ajattelen välillä kyseisellä tavalla, kertoo vain siitä että en jostain syystä halua myöntää asiaa itselleni.

Olen miettinyt lähiviikkoina sukupuoleeni liittyviä asioita todella paljon. Joskus ajatuksia on ollut niin paljon, etten ole yksinkertaisesti pystynyt ajattelemaan mitään, enkä välttämättä illalla ole saanut nukutuksi. Olen jo jonkin aikaa kokenut epämääräisiä riittämättömyyden, tyytymättömyyden ja häpeän tunteita. Olen kokenut olevani ahdistunut ja peloissaan.

Tällä hetkellä, näin runollisesti ilmaistuna minusta tuntuu, vaikkei häkin ovi ole suljettuna, olen siellä (omasta tahdostani) mutta jos päättäisinkin uskaltaa…?

Haluaisin kokea olevani minä.
Lue vastaus
Olen miettinyt teille soittoa jo kuukausia, mutten ole uskaltanut, joten kokeillaampa tätä kirjoittamista. Pelkään eniten tästä ongelmastani kertoessa sitä, ettei minua oteta tosissaan. Olen ongelmani takia kohdannut fyysistä ja henkistä väkivaltaa, kärsinyt syömishäiriöstä, masennuksesta ja rampannut useilla eri lääkäreillä, psykologeilla, psykiatreilla, kuraattoreilla, ynnämuilla, jotka ovat yrittäneet etsiä minusta syytä sille, miksi olen sellainen kuin olen. Minulla on epäilty mm. skitsofreniaa, ADHD'tä, ADD'tä, asbergeria, sekä muita "vikoja", mutta yhtäkään niistä minulla ei ole todettu.
Olen häpeillyt asiaa vuosia, tarkkaan ottaen 18 vuotta. Minä täytin viime kuussa 18 vuotta, olen pähkäillyt asiaa koko elinikäni. Valvonut tuhansia öitä miettien mikä minussa on vikana.

Sitten näin Ylen Silminnäkijä -ohjelman ja tajusin etten olekkaan ainut. Jakson nimi on Ei mies, ei nainen ja se kertoo kolmannesta sukupuolesta. Asia oli minulle täysin uusi, sillä en ole koskaan oikein osannut etsiä asiasta tietoa ja peruskoulun terveystiedossa asiasta ei mainittu sanallakaan.
Nähkääs, minusta on aina tuntunut etten ole kokonaan psyykkeeltäni nainen, eikä ruumiini pitäisi olla vain naisen. Tämä on todella vaikeata selittää, mutta yksinkertaistettuna koen, että olen 2/3 nainen ja 1/3 mies. Henkisesti niin olenkin, mutta ruumiillisesti en, ja se on suurin ongelmani.
Minusta esimerkiksi tuntuu, ettei ääneni ole omani, tai kehoni kokonainen. Yksinkertaisesti ääneni kuulostaa liian korkealta ja kimeältä omakseni, myös ruumiini tuntuu liian hennolta ja naiselliselta. Olen aina ollut salaa kiinnostunut myös niin sanotuista poikien jutuista ja viimein tarpeeksi rohkaistuttuani uskalsin hakea logistiikka-alalle opiskelijaksi, nyt olen opiskellut sitä vuoden. Olen aina ollut tytöksi aika rasavilli ja aikamoinen rääväsuu, joka on jonkun verran karsinut ystäväehdokkaita. Moni varmaan pelästyy kun en aina naisellisesta ulkokuorestani huolimatta käyttäydykkään niinkuin "tyttöjen kuuluisi".

Asioiden purkaminen sanoiksi ja eritoten kirjoittaminen on minulle vaikeaa, kuitenkin haluaisin kuulla, olenko sittenkään niin tavaton ja harvinainen "luonnonoikku" kun olen luullut. Olisi ihana tietää mikä minä oikeastaan olen, ja saada siihen helpotusta, sillä tällä hetkellä minusta tuntuu, etten ole edes minä. Olisi myöskin ihanaa tavata ihmisiä, jotka ovat kohdanneet saman ongelman kuin minä. Ennenkaikkea olisi ihana tavata ihminen, joka ei tahallisesti ymmärtäisi minua väärin, nauraisi tai haukkuisi erikoisuudentavoittelijaksi tai puhuisi "teini-iän myllerryksistä", haluaisin vain että joku kuuntelisi, auttaisi ja ennenkaikkea välittäisi ja ottaisi minut tosissaan.
Lue vastaus
Hei! Olen juuri 18 vuotta täyttänyt nuori transnainen ja olen käynyt TAYS:n nuorisopsykiatrian osastolla diagnosointitutkimuksissa jo melkein vuoden, joten diagnoosi (jos kaikki menee, kuten ajattelen) on melko lähellä. Arviolta elokuussa. Olen itse sinut asian kanssa ja monet ystävistäni tukevat minua - sekä arkisen elämän ystävät että nettitutut.

Suurin ongelmani on kuitenkin vanhempani. Heistä kumpikaan ei vaikuta hyväksyvän päätöstäni tulla naiseksi. Erityisesti huolestuneeksi tulin viestikeskustelusta, jonka kävin äidin kanssa tänään mennessäni kotiin jo kuudennelta käynniltäni. Hänen kysyessä, tunnenko itseni edelleen tytöksi, vastasin luonnollisesti kyllä, jonka jälkeen hän kysyi, pärjäänkö minä, jos välimme katkeavat. En tiedä, onko tämän tarkoitus olla jokin shokeeraava uhkaus, joka saa minut pohtimaan asiaani vielä kerran vai onko hän oikeasti hylkäämässä minut. Isäni reaktiosta en tiedä, mutta samankaltaisen suhtautumisen huomioon ottaen epäilen, että riski on myös sillä suunnalla.

Vanhempieni erottua ja äitini muutettua pois kotiseudulta aloitettuani lukion olen asunut isäni luona. Aloitan syksyllä ylioppilaskirjoitukset ja tavoitteenani olisi tulla keväällä 2016 ylioppilaaksi. Tässä on kuitenkin pieni pulma: Vanhempieni tulojen takia en voi saada tukia ennen kuin täytän 20. Jos välit vanhempiini katkeavat, en kyllä voi elää heidän luonaan, mutta en myöskään muuttaa omilleni rahapulmien takia. Mietinkin siis, että onko mitenkään mahdollista saada vanhempani jotenkin ymmärtämään tilanteeni ja ehkä hyväksymään se. He ovat itsekin käyneet jokusen kerran käyntieni yhteydessä TAYS:lla jutustelemassa, mutta he eivät kykene tästä huolimatta ymmärtämään. Missä tahansa muussa tilanteessa minua ei välien katkeaminen haittaisi (vaikkakin surettaisi), mutta tässä tilanteessa olen valitettavan lähellä tuuliajoa.
Lue vastaus
Koen itseni transsukupuoliseksi.Olen mies,mutta haluaisin olla nainen.Inhoan kehoani.Olen kärsinyt pitkään myös masennuksesta.Erokin tulossa.Vaimo sanoo ettei ala naisenkanssa elämään.En tiedä miten selviän tästä tilanteesta.Pelkään jääväni yksin jos lapsetkin välillä lähtevät äidin luo.Ei ole ystäviä eikä kaverieta
Lue vastaus
Hei! Olen 17-vuotias henkilö ja olen varma että olen transmies. Puran hiukan tunteitani jos ei haittaa koska en tosiaankaan ole kertonut tästä kellekkään. Aloin miettiä sukupuoltani kunnolla murrosiän alettua (12-13v) oletin olevani tyttö koska en tiennyt muista sukupuolista. Olin 13 vuotias kun tutustuin ystävääni joka esitteli minulle cosplayn (= manga, anime, peli, sarja, sarjakuva hahmoksi pukeutuminen) Löysimme molemmat sarjan josta pidimme ja päätimme sitten pukeutua sarjan hahmoiksi. Päätimme itse hahmot ja minä päätin valita miespuolisen hahmon (vaikka naishahmoja olikin tarjolla). Kun laitoin puvun päälle tulin jotenkin äärettömän iloiseksi. Tunsin jotenkin ylpeyttä että näytän mieheltä. Katsoin itseäni peilistä pitkään tämä asu päällä ja olin jotenkin hyvin tyytyväinen että sain näyttää pojalta. Lapsena minulla ei ollut mitään hajua että transsukupuolisia on edes olemassa, minut kasvatettiin hyvin stereotyyppiseksi tytöksi. Halusin pienestä pitäen leikata hiukset lyhyiksi mutta en saanut (olen tosissani kävin ensimmäistä kertaa kampaajalla kun olin 14 ja silloinkin sain vain lyhentää latvoja) . Aina lapsena leikeissä olin joko lyhythiuksisin tyttö tai poika mikäli sellainen rooli oli leikissä mukana.

Leikkasin hiukseni lyhyeksi ensimmäistä kertaa kun olin 15-vuotias. Olin järjettömän onnellinen. Äitini ei reagoinut hiuksiini juuri ollenkaan, hän yritti vain esittää välinpitämätöntä. Mummoni taas, joka on minulle hyvin läheinen, alkoi haukkua minua aivan järjettömästi. Yksi hänen kommenteistaan oli että "sinä olet minun tyttärentyttäreni. Minulla on jo oma poika SINÄ ET OLE POIKA!" Vaikka en vielä silloin tiennyt olevani transmies, nuo sanat pistivät kummasti ja muistin ne pitkään. Puolen vuoden päästä keskustelin mummoni kanssa autossa ja hän jälleen alkoi puhua hiuksistani. Hän alkoi kysellä että olenko lesbo tai "joku transu". Sanoin että "en". Hän vastasi siihen "hyvä" ja oli sitten loppumatkan hiljaa. Ne sanat sattuivatkin sitten oikeasti ja ihmettelin kovasti että miksi koska en minä ollut lesbo. Silloinen käsitykseni transsukupuolisesta henkklöstä oli jotain mikä oli lähellä drag queeniä.

No, täytin 16 ja äiti kielsi taas hiusten leikkuun. Aloin pukeutumaan poikamaisemmin ja lopetin mekkojen käytön kokonaan. (sitä ennenkin olin käyttänyt hameita vain ani harvoin, yleensä juhlissa). Pitkät hiukset ahdistivat minua ja muutenkin vanhempien vaate ehdotukset jotka yleensä olivat mekkoja. Silloin ystäväni selitti minulle mikä transsukupuolinen oli. Aluksi olin hämmentynyt ja ajattelin että miten sellainen on mahdollista. Vähitellen aloin kuitenkin hankkia tietoa aiheesta ja huomasin samaistuvani muihin transmiehiin. Viime vuoden kevättalvella aloin hiljalleen hyväksyä ajatusta siitä että saatan olla transmies. Täytän nyt muutaman kuukauden sisällä 18 ja olen päättänyt lähteväni korjauksiin heti syntymäpäiväni jälkeen. Olen vihdoin oppinut hyväksymään itseni ja alan olla varma tulevaisuudestani.

Olen, siltikin äärimmäisen ahdistunut. En ole kertonut tunteistani kellekkään vaikka olenkin saanut siihen monia mahdollisuuksia. Minulla on äärimmäisen huono olo koko ajan ja itken nykyisin vähintään kolmesti viikossa. Tunnen itseni joksikin draamakuninkaaksi mutta en voi sille mitään, minua vain ahdistaa niin kovasti. Olen päättänyt että kerron kavereilleni lähiaikoina ja usko että he hyväksyvät minut helposti. Äitini ja isovanhempani ovat toista maata. Äitini kysyi yhtenä päivänä että olenko minä muka poika (olen puhunut äidilleni siitä kuinka haluaisin leikata rintani pois) Minä panikoin ja vastasin että "milloin minä muka niin sanoin?" Tuli taas ihan kamala olo. Siinä oli tilaisuuteni kertoa, mutta en ollut vielä valmistutunut siihen. Tiedän että äitini ja varsinkin isovanhempani alkavat inhota minua jos kerron heille. Isäni on vannonut että rakastaa minua olinpa mikä tahansa. Se ei paljoa auta koska en asu hänen luonaan. Minua ahdistaa niiin KAMALASTI kun en voi puhua tästä kellekään.

Vaikka onnistuisinkin kertomaan vanhemmilleni, seuraava ahdistava asia olisi hoidot. En tiedä minne soitan kun olen valmis hoitoihin. Kaikista eniten pelkään sitä että minua ei suostuta hoitamaan. Että reputan jonkun sukupuolikokeen ja minut potkitaan ulos. Olen positiivinen ihminen ahdistuneenakin mutta hoitojen kieltäminen TUHOAISI minut sisäisesti. Olo on jo valmiiksi niin paha. Haluan olla oma itseni. Minua inhottaa mennä jo suihkuunkin kun aina vahingossa vilkaisen itseäni peilistä ja nään kehoni. Inhoan naisellista muotoani ja eniten inhoan rintojani. En voi käyttää binderiä koska rintani ovat niin isot että mitään eroa ei näy. Pelkään älyttömästi että minua ei oteta hoitoihin ja että en saa korjata kehoani. Haluan vain olla oma itseni. Haluan olla se henkilö, se mies jonka näen sisälläni. Kuulin että jos haluaa hoitoihin pitää olla tiennyt olevansa väärää sukupuolta jo yli 2 vuotta. Itse tajusin sen vasta viime kevättalvella (koska en tiennyt transsukupuolisuudesta juuri mitään sitä ennen.) Joten olen tajunnut asian noin 1,5 vuotta sitten (varmasti sisäisesti paljon pidempään) . Tarvitsen apua. En jaksa pitää tätä ahdistusta sukupuolestani sisälläni. Miten kerron vanhemmille ja mitä jos en pääsekään hoitoihin? Mitä teen?? Anteeksi pitkä teksti. Oli pakko päästä vähän vuodattamaan. Kiitos jo etukäteen
Lue vastaus
Hei

Olen syntymässä tytöksi/naiseksi määritelty 20-vuotias. Noin vuosi sitten aloin kyseenalaistaa sukupuoltani ja ajatukset itsestä muunsukupuolisena tuntuvat huomattavasti kotoisammilta kuin syntymässä määritelty sukupuoli. Koen sukupuolekseni selkeästi jonkun "muun" kuin tyttö tai poika. Toisinaan sukupuolikokemus puuttuu laisin, toisinaan se on selkeästi "muu." Minua häiritsee, kun joku olettaa sukupuoleni.

En ole koskaan kokenut tyttönä elämistä erityisen ahdistavana, mutten toisaalta ole koskaan kokenut suurta yhteyttä tyttöyteen/naiseuteen, mutta mietin aina että "no en mä kyllä poika ole, eli mä olen tyttö." Sitten kuulin, että muitakin vaihtoehtoja on olemassa, ja siitä alkoi hämmennys. Tyttöys ja sukupuolen kaksijakoisuus alkoi ahdistaa. Olen kertonut kumppanilleni ja muutamalle ystävälle. He kohtelevat minua sukupuolineutraalisti, mikä tuntuu hyvältä.

Viime aikoina olen alkanut haaveilla testosteronihoidoista ja rintojen pienennyksestä. Koen ahdistusta ja kateutta nähdessäni parrakkaita ihmisiä ja litteitä/pieniä rintoja, sillä haluaisin oman kehoni näyttävän enemmän senkaltaiselta, kuitenkaan luopumatta oman tyylini feminiinisyydestä. Erityisesti minua ahdistaa se, että Suomessa hoitojen saaminen olisi minulle sula mahdottomuus sillä hoitoja on niin vähän saatavilla ja seula on tiukka. Tiedän, etten ole mies. Voisin elää tyttönä, mutta koen oloni paljon onnellisemmaksi muusuna. Mikäli hakeutuisinkin hoitoon, olisin siellä viemässä jo valmiiksi vähäisiä hoitoja pois ihmisiltä, jotka oikeasti eivät voi elää heille syntymässä osoitetussa sukupuolessaan. Koen, että se olisi itsekästä.

Viime aikoina nää asiat on pyöriny mielessä niin paljon, etten usein pysty edes nukkumaan. Tarve puhua asiasta on kova, mutten ole löytänyt aktiivisia suomenkielisiä tai edes eurooppalaisia foorumeita joilla asiasta puhua. Amerikka-keskeisyys monilla netin foorumeista häiritsee mua, enkä osaa samaistua kokemuksiin lainkaan. Kaipaan vertaistukea läheltä, mutten tiedä mistä sitä lähtisi etsimään. Käyn psykologilla kahdesti viikossa ahdistuneisuuden ja masennuksen vuoksi, mutten ole kertonut hänelle sukupuolikokemuksestani sillä epävarmuus kalvaa mua. Mitä jos kerjäänkin vaan huomiota?
Lue vastaus
Hei,

Olen 21-vuotias, itseni transmieheksi luokitteleva nuori. Asia on minulle vielä melko tuore, koska heräsin tähän vasta puolisen vuotta sitten. Kuitenkin sen ymmärtäminen on helpottanut oloani ja auttanut ymmärtämään monia asioita lapsuudestani ja nuoruudestani. En siis ole aina ajatellut olevani poika, mutta ehkä myös siksi että en ennen tiennyt niinkään sen mahdollisuudesta. Olen tiennyt transihmisistä ja tavannutkin heitä, mutta ei sitä heti omalle kohdalleen ajatellut, vaikka ajatukset eivät toimineetkaan kuin normaalilla "tytöllä". En ole koskaan päässyt jakamaan ajatuksiani kunnolla, joten tästä tulee aika pitkä kirjoitus.

Lapsena leikkiessä, tahdoin aina leikkiä poikaa. Olin leikeissä joko isä, veli tai muu miespuoleinen. Tulin hyvin toimeen muiden tyttöjen kanssa, ja olen tullut aina tähän päivään asti. Olen miettinyt syytä siihen miksi minulla ei ole miespuolisia kavereita ja olen miettinyt johtuisiko se siitä että olen aina tietyllä tapaa kadehtinut heitä. Tiesin etten ole kuin he, vaikka kovasti halusinkin. Kuitenkin "tyttöporukassa" tunsin oloni 'kiintiö pojaksi'.

Vastustin paljon äitini halua pukea minut hyvin tyttömäisesti, mutta vasta yläasteella sain luvan leikata hiukset lyhyeksi ja pukeutua hieman vapaammin. Murrosiän alkaessa aloin käyttämään urheilurintaliivejä, jotta saisin piilotettua rintani ja kun kuukautiset alkoivat ajattelin vain että eihän näin minulle kuuluisi käydä. Tahdoin ostaa vaatteeni aina poikien osastolta, josta äitini ei pitänyt, koska olinhan kuitenkin tyttö. Lopulta hän kuitenkin antoi myöten, eikä välittänyt kuinka pukeuduin.

Identifioidun tuohon aikaan lesboksi, koska huomasin että miehet ei kiinnostaneet siinä mielessä kuin piti. Ihastuin ensimmäistä kertaa tyttöön kutosluokalla, mutta tajusin/hyväksyin asian vasta myöhemmin. Tulin vanhemmilleni kaapista ulos yläasteen puolissa välin ja se oli äidilleni kova paikka. Hän uskoi asian olevan ohi menevää monta vuotta, vaikka seurustelin tyttöjen kanssa. Äitini myös sanoi ennen kaapista ulos tulemistani että "älä sitten miksikään lesboksi rupea". Isäni ei asiaan paljoa kommentoinut, totesi vain että omapahan on elämäni.

Koin itseinhoa kehoani kohtaan yläasteelta alkaen. Ensin se alkoi masennuksena ja anoreksiana. Laihduin nopeasti syömättömyydelläni ja sain siihen hoitoa, kiitos ystävieni, jotka huomasivat ahdinkoni. Kuitenkaan itseinho kehoani kohtaan ei hävinnyt, vaikka sain taltutettua anorektiset ajatukseni, ahdistus omaa kehoani kohtaan jäi. Vihasin, ja vihaan edelleen lantiotani, rintojani ja jokaista piirrettä minussa, joka muistuttaa siitä etten ole sitä mitä koen olevani. Muistan myös puhuneeni joskus äitini kanssa mikä nimeni olisi ollut, jos olisin syntynyt poikana. Kun sain kuulla "nimeni", se loksahti, tuntui oikealta heti. Harjoittelin salaa huoneessani mahdollista allekirjoitustani jos se olisikin oikea nimeni.

Lukiossa löysin ihmisiä jotka olivat enemmän samalla aaltopituudella kanssani, ymmärsivät ajatuksiani ja tukivat niissä. En pahemmin puhunut kehoni erimielisyyksistä itseni kanssa, paitsi rinnoistani. Puhuin usein ystävälleni kuinka tahtoisin käydä leikkauksessa poistattamassa ne. Ajatus siitä ilahdutti minua, eikä se koskaan kadonnut. En kuitenkaan osannut yhdistää näitä ajatuksia suoranaisesti transsukupuolisuuteen, koska en siitä paljoa tiennyt.

Lukiossa tapasin myös entisen tyttöystäväni, jonka kanssa olimme 3,5 vuotta yhdessä. En myöskään suhteen aikana tajunnut tätä ahdistusta sisälläni, vaikka usein katsoessani miehiä, koin suurta kateutta ja itseinhoa koska halusin vain näyttää samalta. Myöskään silloinen tyttöystäväni ei osannut yhdistää näitä. Vasta eromme jälkeen hän uskaltautui kysymään, olenko pohtinut mahdollisuutta että olen transmies. Ja silloin vasta sen ymmärsin.

Nyt olen alkanut olemaan sinut asian kanssa, ja olen kertonut siitä läheisimmilleni ystävilleni sekä siskolleni. Vanhemmilleni en uskalla kertoa, en vielä pitkään aikaan. Kaapista ulos tulemiseni lesbona, oli jo tarpeeksi rankkaa aikaa, niin en uskalla ajatella miten he reagoisivat tähän. Siskoni otti asian hyvin, ja on aina ollut tukenani ja olen kiitollinen siitä.

Kuitenkin itseni mieltäminen mieheksi on minulle hankalaa. Välillä en osaa puhua itsestäni miehenä, vaikka koen olevani, ja välillä en tiedä mitä pitäisi sanoa. Koen ahdistusta kun täytyy miettiä mihin vessaan mennä ja mitä sanoa kun joku kysyy. Yksi ystävistäni puhuu minusta aina miehenä, ja se tuntuu upealta ja arvostan häntä siitä paljon. Moni ystävistäni on kysellyt miten haluan että he pronomisoivat minut, mutta en tiedä mitä vastata, koska en osaa itsekkään tehdä sitä.

Olen kuitenkin ottanut selvää transklinikasta Helsingissä ja hormonihoidosta sekä leikkauksista. Omalla tavallani koen olevani valmis menemään, mutta tämä lääkärin ajanvaraus mietityttää paljon. Voinko esimerkiksi varata ajan yksyitselle lääkärille jotta saisin lähetteen transklinikalle? Soittaminen terveyskeskukseen ahdistaa, koska en tiedä mitä puhelimessa pitäisi sanoa. Muutenkin koko prosessi tuolla transklinikalla mietityttää, ja olen siitä yrittäny lukea netistä mutta tuntuu ettei kaikkiin kysymyksiin ikinä löydy vastauksia. Myös mahdollinen kielteinen diagnoosi pelottaa ja ahdistaa. Entä jos en saa tarvittavaa tukea tähän lääkäriltäni, tai mitä jos lähetteen antava lääkäri ei ole ymmärtäväinen ja tahtookin laittaa minut johonkin psykologisiin tutkimuksiin.

Lähinnä tahtoisin ehkä tietää enemmän tästä suomen sukupuolenkorjausprosessista ja sen etenemisistä. Ja kuinka tehdä tämä ensimmäinen siirto, eli saada se lähete. Onko olemassa lääkäreitä jotka ovat ehkä enemmän perillä asioista? Tai olisiko jollain suosituksia jostain tietystä lääkäristä, jolla olisi kokemusta ja ymmärrystä tälläisistä tilanteista.
Lue vastaus
Hei!

Olen 23-vuotias äiti. Olen ollut naimisissa mieheni kanssa täysi-ikäistymisestäni saakka. Kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että olen täysin nainen: nautin naisten vaatteiden käytöstä ja ehostautumisesta, ystäväni ovat naisia ja harrastukseni "naisellisia". Mitä tulee rakkaus- ja seksielämään, olen kiinnostunut miehistä ja saan (erittäin hyvinkin) nautintoa rakastelusta ja kehosta, jossa elän.
Minulla on kuitenkin eräs ongelma. Minä olen myös mies.

En tietenkään kromosomeja tarkasteltaessa, sillä olen saanut lapseni aivan perinteisellä menetelmällä ja läpikäynyt tavallisen tyttöjen puberteetin. Kuitenkin sekä henkisestä näkökulmasta että fyysisesti voidaan kai sanoa, että olen "mies". Murrosikäni alusta saakka minulla on ilmennyt fyysisiä piirteitä, kuten karvankasvua, äänenmurros ja aataminomenan kehittyminen, miestyyppinen akne ja lihasten muodostuminen, jotka ovat saaneet vartaloni kehittymään sekä naiselliseksi että miehiseksi yhtäaikaisesti. Mitään sairaalloista tilaa tähän ei ole lääkärikään onnistunut yhdistämään, vaan kehoni tuottamat hormonimäärät ovat luonnostaan tällaisessa suhteessa. Henkisellä puolella koen "mieheyteni" näkyvän muunmuassa niin, että tunnen seksuaalista vetoa myös naisiin, koen olevani lapselleni sekä maskuliininen että feminiininen roolimalli ja no... Hitto, kuinka sen sitten sanoisi? Koska tiedän olevani mies. Ja nainen.

Ongelmani on siis oikeastaan seuraava: alani on naisvaltainen, ulkoinen olemukseni pukeutuneena naisellinen, ihmisten mielikuva minusta on feminiininen, puolisoni on hetertoseksuaali ja lähes kaikki elämääni kuuluvat tekemiset jotakin "naisten tai äitien puuhaa". Haluaisin ilmentää myös mieheyttäni, mutta sellaisella tavalla, että siitä ei olisi haittaa perhe-elämälleni, ammatilliselle imagolleni tai ystävyyssuhteilleni. Haluaisin voida joskus rakastella kuten mies rakastelee, saada osakseni sellaista kohtelua kuin mies yleensä saa ja tehdä asioita, joissa saisin kokea mieheyttä ilman, että kukaan alleviivaa minun olevan 160 cm "söpö tyttö". En halua lähteä "korjaamaan" tilannetta lääketieteellisesti. Minä ja puolisoni harkitsemme edelleen sitä, haluammeko lisää lapsia. Lisäksi nautin "heteroseksistä" ja ajatus, jos sallitte kornin ilmauksen, toimivaan peliin kajoamisesta hirvittää. En usko, että lärpäke nahkaa enemmän tai vähemmän jossain päin kehoa olisi se mitä kaipaan tasapainottamaan identiteettiäni.

Minä ja puolisoni olemme keskustelleet aiheesta ja hän tietää totuuden sukupuolestani ja hyväksyy sen. Meillä on myös molemminpuolinen sopimus, että jos haluamme harrastaa muiden kanssa seksiä ja sovimme siitä yhdessä, asia on ok. Tavallaan haluaisin uskoa, että jos saisin naida jotakuta viehättävää naista, saisin itsevarmuutta mieheyteeni, mutta toisaalta pelkään, että vaikutus olisi ehkä enemmänkin päinvastainen. Haluaisin hoitaa homman kuin mies (rakastella naista/miestä peniksellä ja tuntea sen myös itse) ja jo tieto siitä, etten oikeasti pysty sellaiseen, aiheuttaa minulle todella turhautuneen olon. Olen kokeillut strap on -dildoa, mutta minua vaivasi, etten kyennyt itse tuntemaan fyysistä seksuaalista nautintoa sen käytöstä. Oli toki miehistä oloa lisäävä kokemus tyydyttää sillä kumppania, mutta... No, olo oli jälkeenpäin kiusallisen impotentti, koska en saanut aktista itse täyttymystä.

Asian kanssa pitkään painineena ottaisin mielelläni vastaan ulkopuolisen mielipiteen. Kuinka voisin siis ilmentää mieheyttäni turvallisesti niin, että voisin taas nauttia enemmän myös naiseudesta? Miesten vaatteiden käyttämistä olen kokeillut, mutta se oli enemmän kiusallista kuin tyydyttävää. Olen niin pieni, että minut tulkitaan jotakin muotia seuraavaksi teinitytöksi, ei varmasti mieheksi. Kasvoni ovat melko sukupuolettomat ja vartalon rakenne hoikka ja jäntevä, mutta kokoni vuoksi yleisvaikutelma on aina feminiininen.

Kiitos jo etukäteen avustanne!
Lue vastaus
Olen keski-ikäinen, perheellinen nainen, avioliitossa, lapsia. Olen lapsesta saakka nähnyt aika-ajoin unta että olenkin oikeasti mies ja unessa tuntenut mm. esimerkiksi miltä erektio tuntuu miehestä (kuulostaa omituiselta koska olen nainen, eikö totta?) Olen seksuaalisesti ollut koko elämäni ajan hyvinkin lähellä a-seksuaalisuutta, koska koen kaiken muun ajatuksiassa olevan, työasioiden ym. useinkin hankaloittavan seksin aloittamista tai siihen "keskittymistä". Olen aina, nuoresta lähtien, ihastunut hyvinkin naismaisiin miehiin, ja oma miehenikin on hyvinkin hoivaava ja "naismainen" päättämätön, ulkonäöstään ja vaatteistaan kiinnostunut heteromies.

Muutama vuosi sitten koin ehkä elämäni mullistavimman rakkaussuhteen, joka lähes päätti avioliittoni. Suhteen toinen osapuoli oli mies, ja näin jälkikäteen ajatellen hän on ja oli silloinkin homo. Kyseinen mies yritti vihjailla suhteen alussa asiasta ehkä tiedostamattaankin, mutta rakkaus- ja seksisuhteeseen päädyimme silti. Hän kuitenkin päätti suhteen yhtä-äkkiä ja palasi yhteen toisen miehen kanssa, mikä tuntui minusta äärettömän pahalta ja väärältä kokemamme jälkeen ja tuhosi käytännössä kaiken haluni olla lähelläkään miehiä. Näin öisin unia, että minut oli heitetty rautahäkissä valtamereen, ja ainoa mitä minulla oli näyttää rakastetulleni oli valtava ruma syvänmeren kala joka olin minä itse.

Tunnustin suhteen miehelleni, sovimme asian ja hän antoi anteeksi suhteen, ja elämme kuten ennenkin, paitsi että olen vieläkin enemmän lukittunut itseeni tämän jälkeen ihmisenä. Olen likipitäen käynyt läpi koko tunneskaalan homovihasta sääliin ja itsesääliin tämän suhteen jälkeen, mutta jotenkin ymmärrän että koin suhteen ihmiseen joka ei itsekään tiedä mikä on, kuten en minäkään. Sateenkaari-ihmiset ovat kiinnostaneet minua enemmän tämän jälkeen, ja loppujen lopuksi olen miettinyt, tietääkö kukaan ihminen loppujen lopuksi asiaa, kuka on ja mistä tulee?

Olenko todellakin niin sokea että en huomaa feikkisuhteen ja oikean ihmissuhteen eroa? Voinko olla oikeasti sisäisesti mies, ja vieläpä homo (ymmärrän jotenkin homokulttuuria enemmän kuin kukaan tuntemani hetero, ja mielestäni monet homojen slangi-ilmaisut, symboliikka ym. ovat myös lähellä autististen/skitsofreenisten ihmisten symboliikkaa, joiksi olen myös itseäni epäillyt). Ulospäin olen hyvinkin perinteinen, korkeasti koulutettu, hyvin ansaitseva, yhteiskunnan tukipylväs - olenko sittenkin vain "luovempi" kuin muut koska kukaan ei ole koskaan kertonut vastaavaa tai en ole löytänyt vastaavaa tarinaa mistään? Uskonnollinen en ole, vaikkakin olen jopa lukenut uskontotarinoita ym. näiden ajatuskuvioiden innoittamana, ja kunnioitan ihmisten vakaumuksia sekä uskon että uskonnon avulla ihmiset voivat hyvinkin kanavoida suhdettaan aineettomaan.

Onko näin, että homot oikeasti tuntevat oman sisäisen "minänsä" meitä heteroja (joksi itseni seksuaalisesti ehdottomasti koen) paremmin, ja onko omani todellakin niin syvällä jossakin etten tunnista edes sitä kuka olen? Ulkoisesti olen ihan tyytyväinen naisen olemukseeni, ja en missään tapauksessa koe olevani lesbo tai edes biseksuaali. Naiset lähestyvät minua paljonkin romanttisessa mielessä mutta en tunne oloani kotoisaksi tai mukavaksi, pikemminkin välttelen henkilöitä ja yritän saada heidän kanssaan aikaan kaverikontaktia, leikkien että en huomaa lähestymisyrityksiä. Onko vastaavia kokemuksia kenelläkään koko maailmassa? Miksi näen unta että olen mies, vaikka olen periaatteessa ihan tyytyväinen naisen osaani tässä maailmassa?
Lue vastaus
Olen pian 50-v nainen, kolmen lapsen äiti. Nuorin asuu enää kotona, heidän isästään erosin kymmenen vuotta sitten. Tapasin viisi vuotta sitten erään miehen, joka osoittautui transvestiitiksi. Ok, ehdottoman ok minulle. Mutta huomasin järkytyksekseni tykkääväni naisellisesta miehestä...lisäosineen päivineen ja varsinkin niistä. Ihminen siellä sisällä on kuitenkin sama riippumatta siitä, onko päällä pieruverkkarit vai pitsimekko!? En usko olevani lesbo, miehistäkään en välitä. Siis osaatteko sanoa kuka tai mikä olen? Löytyykö kohtalotovereita ja vertaistukea, juttuseuraa ym?
Lue vastaus
Olen 19 vuotias nuori nainen. Olen hyvin uskovaisesta perheestä ja olen itsekin sellainen (ainakin vielä). Perheessämme ei ole ikinä ollut kuitenkaan ihan äärimäisen tiukkaa tai mitenkään liian ahdasmielistä. Osa sisaruksistani on jättänyt uskon, mutta välit ovat silti samat ja yhtä rakkaat. Äitini on aika suvaitsevainen ja no, siskotkin sillain hyväksyy homot varmaan, mut isä ja veljet on aika tiukkoja mielipiteessään homoja vastaan, vaikka ei ne sitä huutelekaan jatkuvasti. Olen itse, ainakin luulemani mukaan, hyvin kiltti uskovainen ja vähän ujo tyttö maineeltani. Semmonen, että kukaan ei varmaan ikinä uskois mitä käyn läpi mun pään sisällä.

Okei, eli siis, olen ehkä noin 4 vuotta mietiskellyt, että oonko kiinnostunu pojista, tytöistä vai molemmista, vai mistä ja mitä ihmettä... En tosiaan tiedä ja se vaivaa mua. Tai, välillä se ei haittaa ja ajattelen vaan, että ihan sama, mut välillä koko asia ahdistaa. Varsinkin, jos jotkut puhuu homoista/lesboista.

Olen aina ollut kiinnostunut pojista. On ollut ihastuksia ja on tällä hetkelläkin. Mutta amiksessa mun luokalla oli eräs tyttö. Viimesellä luokalla myönsin (vihdoin) itelleni, että olin jollain tavalla ihastunut siihen tyttöön. Hän oli todella mukava ja hauska, ihan "tavallinen" seurusteleva heterotyttö. En ole kehenkään muuhun tyttöön sillein ihastunut. En edes ikinä sillä tavalla kattele tyttöjä koskaan, mutta poikia kattelen.

No, mutta nyt oon monta kertaa huomannu kiinnittäväni huomiota sellasiin tyttöihin, jotka pukeutuu hyvin poikamaisesti. Tai melkeenpä näyttää pojilta, eli onko ne sit transsukupuolisia tai jotain? No mut joka tapauksessa, esim. instagramissa näin kuvan pojasta, mutta se paljastukin tytöksi ja mielenkiintoni heräs huomattavasti enemmän. Tai just ihan sama missä nään jonkun poikatytön ni mielenkiinto herää heti.

Eli siis olen huomannut ihastuvani poikatyttöihin, tai mikskä heitä nyt sanoisi, ja sit myös edelleen olen pojista kiinnostunut. Tai lähinnä yhteen poikaan olen todella pitkään ollut ihastunut, mikä aiheuttaa sen, että muut pojat ei niin jaksa kiinnostaa täysillä. Joskus saattaa myös ihan naisellisetkin tytöt herättää tunteita, mutta ehkä vähän harvemmin.

Olen itse aika naisellinen, mutta oikeastaan olen aika poikamainenkin toisaalta. En tiedä, mut jotenkin on aina ollu sellanen tunne, että ihan sama kuka se "joku" ikinä joskus onkin, niin sen täytyy olla jotenkin vahvempi kuin minä ite. Että olen aika vanhanaikanen siinä ajattelussa, että "se joku tulee sillä valkealla ratsullaan pelastamaan". Välillä nään, että se joku on mies, mutta välillä taas se on miehekäs nainen.

En ole ikinä ollut siis parisuhteessa tai sanotaanko helpommin niin, että kokemukset jää viestittelyn ja juttelun tasolle muutaman pojan kanssa, ja nekin tapahtui yläaste aikoina. Sen jälkeen ei ole tapahtunut mitään sillä rintamalla, paitsi ykspuolista ihastumista, koska olen tosiaan aika ujo varsinkin miespuolisia henkilöitä kohtaan. Ja naisihastuksia en todellakaan ole lähestynyt kuin kaverimielellä, ja jos en ole "joutunut" tutustumaan heihin niin en ole lähestynyt mitenkään.

Olen myös fantasioinut niin miehistä kuin naisista, en osaa sanoa kumpi kiihottaa enemmän. Nyt tällä hetkellä enemmän ehkä miehet ja jostain kumman syystä homot. Mutta toisaalta myös naiset kiihottaa. Tosi sekavaa.

Jos en olisi uskovainen, tai "uskovainen", ja olisin jostain perheestä missä olis yks haile mikä on, niin saattasin olla ihan sinut itteni kans ja en välttämättä edes luokittelis itteni mihinkään lokeroon ja ihastuisin ihmisiin ihmisinä, enkä kattois sukupuolta. Mutta kun tilanne on se, että en vain yksin kertaisesti voi tai pysty edes juttelemaan tästä asiasta kenellekkään, kun en tunne ketään jolle vois jutella ilman, että se järkyttyis. Haluaisin kieltää uskon ja kattoa mitä elämä tuo tullessaan, naisen vaiko miehen, mutta toisaalta haluaisin olla yhä uskomassa ja löytää jonkun miehen jostain.

Pahinta tässä on se, että mää en tiedä itekkään mistään mitään. Tai sen mää tiedän, että jos mää kiellän uskon tai varsinkin, jos tulisin kaapista ulos, todella moni järkyttyis ja pettyisi, ja mahollisesti menettäisin monta rakasta ystävää ja menisi moneen ihmiseen välit poikki, ainakin joksikin aikaa, joihinkin ehkä ikuisesti. Eli ennemmin olen sinkku vaikka koko loppu elämän.

Todennäköseti tulen olemaan aina hetero ja ehkä myös uskovainen. Mutta pelkään sitä, että jos löydän jonkun ihanan miehen joskus, niin mitä jos se ei onnistukaan, mitä jos se ei riitäkkään mulle miehenä..? Mun unelma ois se, että menisin miehen kanssa naimisiin ja saataisiin lapsia, mutta mitä jos sydän sanookin siihen yhtäkkiä ei, tai mitä jos en olekaan sillein onnellinen.

Vaikea pukea jotenkin sanoiksi. Miten voin ikinä selvittää tätä asiaa, jos ei ikinä ole mahollista olla kenenkään naisen kanssa tai edes jutella tästä asiasta jollekin sellaselle naiselle. Ehkä jos pääsisin naisen kanssa kokemaan jotain niin se saattaa ollakin jotain mitä en haluakaan ja paljastuu vain pään sisäisiksi fantasioiksi. Mut mitä jos se taas onkin jotain mitä mää loppujen lopuksi haluan.

En tiedä miks tänne tulin kirjottamaan, mutta jotenkin ehkä piti vaan saada purettua ajatuksia johonkin. En tiiä mitä vastaatte, vastaatteko mitään edes, mut lähetän tän kuitenkin kun kerran näin pitkän stoorin kirjotin ja tuntuis tyhmältä sit vaan poistaa se... En tiedä mihin edes haluan vastauksen, ehkä siihen, et miten ihmeessä päätä saa edes vähän selville tästä asiasta? Jotenkin aivan sekavaa. Nyt tekis mieli taas heittää tää homma jonnekin jorpakoon ja ajatella, että hetero olen ja piste.
Kiitos, jos joku ikinä tätä loppuun asti jaksoi lukea! :D Toivottavasti ei ollut liian sekavasti kirjotettu...
Lue vastaus
Moi,

aloin juuri seurustella transpojan kanssa. Hän on tosi ihana ja kaikkea. Se ei oo tämän pointti, mutta kuitenkin. Hän kysyi että onko mulla jotain sukupuolineutraalia sanaa sille, miksi haluun olla kutsuttu kun puhutaan seurustelukumppaneista. En siis koe olevani tyttö tai poika. Niin onko teillä jotain söpöjä tai ylipäätään sukupuolineutraaleja termejä seurustelukumppanille?
Lue vastaus
Moi,

olen 16-vuotias nuori. Syntymässä minut luokiteltiin tytöksi, mutta nyt lähivuosina olen kyseenalaistanut sitä paljon. Minua ahdistaa, kun joku kutsuu minua tytöksi ja useimmiten syntymänimi ei tunnu omalta. Jo muutamia vuosia olen pukeutunut "poikien" vaatteisiin. Koitan piilottaa rintani käyttämällä urheiluliivejä, koska se tosiasia, että olen naisen kehossa saa minut ahdistumaan.

Mua ei ole oikeastaan kasvatettu tytöksi, vaan olen saanut vapaan kasvatuksen ja on ollut se prinsessavaihe. Mutta kuitenkin jo n. 6-vuotiaana aloin kotileikeissä olla isoveli ja kouluun mennessä kinusin, että saisin leikata hiukset sellaisiksi, kuin pojilla oli. Ala-asteella tunsin aina, että poikien kanssa oli kivointa olla ja tunsin kuuluvani joukkoon. Yläasteelle siirtyessä sain luvan leikata hiukset ja toteuttaa enemmän itseäni.

Sukupuoli-identiteetin puuttuminen on vaivannut jo aika kauan (sen lisäksi on ollut kiusaamista ja masennusta, jotka ovat pahentaneet asiaa.) ja haluaisin saada varmuutta. Sen tiedän, että tyttö en ole. Näen itseni homoseksuaalisessa suhteessa miehen kanssa ja heterosuhteessa naisen kanssa, mutta kuitenkin ajatus siitä, että minulla olisi miehen sukupuolielimet hämmentää minua. Olen muutaman kuukauden kuvannut itseäni termillä demiboy, mutta ei sekään tunnu enää oikealta. Haluaisin jotain varmuutta tai edes vihiä johonkin suuntaan, koska tämä ahdistaa ihan tosi paljon.
Lue vastaus
Olen 28-vuotias "nainen", heittomerkit siksi, että en oikeastaan koe moista nimitystä kovin kuvaavaksi. En ole vain yhtä sukupuolta, vaan oikeastaan tykkään "vaihtaa" sukupuolta fiiliksen mukaan. Joinain päivinä äijä, joinain päivinä nainen. Se näkyy pukeutumisessa, meikkaamisessa tai sen puutteessa ja kävelytyylissä. Tai oikeastaan en ole ollut kauhean rohkea tuon äijäpuolen toteuttamisessa muutoin kuin iltalenkillä pimeän aikaan. Huomasin joskus lähteväni aina innoissani lenkille, kun sain siitä tekosyyn pukeutua äijämäisiin vaatteisiin ja talsia miehekkäästi syrjäisempiäkin lenkkipolkuja pitkin ilman pelkoa häirityksi tulemisesta. Ja olen todellakin läpimenevä.

Olen jollain tavalla tiennyt aina, etten ihan kuulu joukkoon. Ihan kuin en sopisi tähän maailmaan, vaan olisin aina jotenkin vääränlainen. Olen miesmäinen myös luonteeltani. Tai tällaisen käsityksen olen saanut. En ole kuitenkaan niin mies, että haluaisin korjata sukupuoleni, vaan haluaisin toteuttaa molempia puolia itsessäni arkielämässä ja tulla hyväksytyksi tällaisena ja kohdelluksi sen sukupuolen edustajana, jota kulloinkin ilmennän.

Tai siitä sukupuolen korjaamisesta kai sen verran lisää, että ehkä haluaisin korjata osia itsestäni, mutta en tiedä, onko siihen mitään realistisia mahdollisuuksia, jos ei ole diagnosoitu transsukupuolinen. En kuitenkaan halua jäädä kummankaan sukupuolen vangiksi. Olen ihan tyytyväinen siihen, että minulla on rinnat, esimerkiksi. Mutta en ole tyytyväinen siihen, mitä tuolla jalkojen välissä on. Muistan toivoneeni päiväkoti-ikäisenä jo, että jonain päivänä minulle kasvaisi pippeli, mutta en ole koskaan toivonut muuttuvani kokonaan pojaksi.

Tää kuulostaa varmaan tosi oudolta... ja juuri sen takia en ole saanut ajatuksiani järjestykseen, kun en ole löytänyt mistään tähän sopivaa nimitystä tai kuullut samankaltaista tarinaa. Pelkään, että olen ihan älytön. Että muka voisin saada miehiset sukuelimet ja pitää kehon muuten naiselle ominaisena, että voisin toteuttaa tätä sukupuolen kaksinaisuutta tosielämässä ja vielä tulla hyväksytyksi sellaisena. Olen paininut tämän asian kanssa kauan ja yrittänyt työntää sen pois mielestäni, mutta se palaa aina uudestaan pintaan.

Olen myös biseksuaali, mikä on aiheuttanut jonkun verran hämmennystä itsessäni tämän sukupuoliasian suhteen. Tuntuu, että se, kuinka paljon olen kiinnostunut naisista ja miehistä vaihtelee päivän mukaan, mutta ei seuraa kuitenkaan sitä, kumpaa sukupuolta itse koen kulloinkin olevani. Yleensä tunnen itseni melko lailla biseksuaaliksi, mutta välillä tunteet menee niin sekaviksi, että en oikein itsekään tiedä, mitä olen (kuulostaako järkevältä, jos nainen sanoo, että tuntee olevansa homomies??)

Haluan siis lähinnä tietää, onko tällaisille tuntemuksille jotain nimeä ja voinko saada apua tähän asiaan jotenkin. Lähinnä mietityttää tuo omana itsenä eläminen arjessa ja fyysisen kropan korjauttaminen osittain, ilman transsukupuolisuusdiagnoosia.
Lue vastaus
Hei.

Nuorena lapsena opittuani naisen ja miehen eron olin hyvin sekaisin koska ruumiini oli miehen. En asiasta puhunut kellekkään vaan elin elämääni normaalisti. Lähellä 10 vuotis syntymä päivääni kumminkin olin tosi turhautunut itseeni ja kun aloin huomata kuinka suuri ero poikien ja tyttöjen "näin sinun kuuluisi käyttäytyä" oli.
10 vuotiaana lopetin välittämisen aika lailla mistään. Millään ei ollut enään väliä enkä osannut kertoa siitä vanhemmileni jotka olivat eron keskellä. 11 vuotiaana yritin itsemurhaa johon en lopulta pystynyt ja olin masentua lopullisesti. Se myös alkoi näkyä koska en tahtonnut kavereita, olin kokoajan ärtynyt ja yksin. Kavereina minulla ei juuri ollut muita kuin serkkuni.

Yhtenä iltana pihalla leikkiessä lisko leluilla serkun kanssa kysyin yhtäkkiä että mitäpä jos minun hahmoni olisi nainen. Serkku ei kummemmin asiasta piitannu muuten kuin että hyvä idea. Siitä lähtien minun hahmoni olivat aina naispuolisia hahmoja ja sain sen kautta olla oma itseni. Myöhemmin peleissä joissa sai tehdä oman hahmon, minun oli aina sellainen nainen joka muistutti minua mahdollisemman paljon (tästä syystä tulikin pelattua paljon näitä pelejä).

16v alussa muutin kotoani opiskelemaan toiseen kaupunkiin ja sain olla enemmän oma itseni mutta edelleen jouduin tyytymään miehen rooliin. Tässä iässä näytin myös hyvin naiselliselta ja meikkasin sekä lakkasin kynteni (käytin tekosyynä sen aikaista death metal fanittamista).

Minulla oli monia ihastuksia jotka kaikki oli miehiä. Tiesin jo olevani bi enkä välittänyt oliko kyseessä nainen vai mies. Jos viihdyin jonku seurassa saatoin ihastua. En vain voinut tunteitani kertoa koska pelkäsin että minun todellisesta itsestäni ei pidettäisikään.

18 vuotiaana muutin kämppiksen kanssa vuokralle ja aloin seurustella jo syntymästä asti tuntemani naisen kanssa. Hän rakastui minun luomaani "hahmoon" vaikkakin kerroin hänelle vähitellen todellisesta minästäni niin rakkaus säilyi monta vuotta. Saman naisen kanssa elin yhdessä kihloissa lopulta 6.5 vuotta pikkuhiljaa eroten toisistaan koska en edelleenkään pystynyt nauttimaan omasta olemuksestani. Lopulta ero tuli pää asiassa minun takiani. En pystynyt välittämään tarpeeksi hänestä koska inhosin luomaani mies hahmoa.

Eron jälkeen tuli jotenkin vapaa olo. Sain olla oma itseni omassa asunnossani ja omassa päässäni. Innostuin koulustani entistä enemmän ja suoritin sen erittäin hyvällä arvosanalla läpi. Heti koulun loputtua kumminkin iski suuri masennus koska tajusin taas tilanteeni. Mitään ei ole muuttunut. Olen edelleen "mies". Kävin taas kuilun partaalla.

Minulle kumminkin tuli mahtava tilaisuus muuttaa kauas pois omasta suvusta ja ihmisistä ketkä tuntevat minut. Muuton jälkeen aloin avoimemmin juttelemaan tilanteestani yhden pelissä tapaamalleni kaverille jonka olin tuntenut jo monta vuotta. Hän oli erittäin positiivinen ja kannustava asian suhteen joka toi minulle sen pienen kipinän jonka tarvitsin yrittämiseen.

Olen nyt asunnut Helsingissä puolisen vuotta. Pukeudun joka päivä enemmän ja enemmän naiseksi sekä uskaltaudun ulos omana itsenäni. Olen alkannut lukemaan hormooni hoidoista ja mahdollisuudesta olla oikeasti joku päivä se joksi synnyin.

Olen henkisesti valmis kohtaamaan vanhempien ja muun suvun vastauksen asiaan.
Mutta haluan vielä ennen sitä puhua asiasta jollekulle asiasta enemmän tuntevalle ja joka osaisi neuvoa minua eteenpäin. Haluan olla oma itseni ja jättää tämän luomani hirviön pois.

Olen koko ikäni antanut muille enkä ole vaatinut mitään. Olen aina astunut sivuun muiden edestä ja auttanut kun vain ollut mahdollista.
Nyt olen päättänyt että haluan jotain itselleni, jotain mitä olen halunut koko elämäni ja aion taistella saadakseni haluamani.
Haluan olla ruummiillisesti nainen enkä vain henkisesti. Vaikkakin se vaatii monen monta vuotta.

Joten kysymykseni on. Mihin seuraavaksi? Mistä pääsisin asian tuntevan psygiatrin puheille miten voin astua seuraavan askeleen?

Pahoittelen pitkää tekstiä.
Lue vastaus
Olen 25-vuotias mies(tai no, mies ja mies.. biologisesti kyllä, en koe itselläni olevan mitään sukupuolta). Seksi onnistuu sekä biologisesti miesten että biologisesti naisten kanssa, mutta kummastakaan ei tule sen kummempaa nautintoa.

Samoin parisuhteeseen kykenen molempien sukupuolten kanssa, mutta en koe sellaiselle tarvetta. Joskus itseäni tyydytän, lähestulkoon aina omaa biologista sukupuoltani edustavalla pornografialla.

Tunnen häpeää itsestäni, en tiedä oikein mikä olen, olen katkaissut välini ääriuskonnolliseen perheeseeni.

Mikä minä oikein olen?
Lue vastaus
Aika kurjaa kun kaikki ihmiset luokitellaan johonkin seksistä hullantuvaan joukkoon.
Rehellinen transnainen ei voi kulkea rauhassa kadulla pelätessään homovihaajien väkivaltaa.
Automaattisesti luokitellaan olevan miehistä kiinnostuneeksi.
Setankin asenne on että miestä ollaan vailla kun eletään yksinään.
Joku homomies tässä vielä ihmetteli sitä ettei miehet kiinnosta.
Sitähän varten tässä tietysti pukeutuu mekkoon.
Pukeutumenkin pitää olla harmaata ja kadulla varoa jokaista vastaantulevaa miestä.
Varmistaa pakoreitti.
Kaikki ne homomiehet ja lepakot saavat kulkea rauhassa ja me yksin kantaa yhteiskunnan viha.
Tää pallo on teidän paratiisi
Lue vastaus
Oon kuusitoistavuotias, Uudellamaalla asuva nuori. Mä oon aina ollut ”kiltti tyttö” ja hyvä opiskelija, mutta mulla on ollut tosi rankkaa viime vuosina. On ollut koulukiusaamista, ahdistuneisuutta sosiaalisissa tilanteissa, läheisiä ihmisiä on poistunut mun elämästäni, äskettäin diagnosoitiin keskittymisvaikeus, eikä lista pääty tähän. Välillä tuntuu, etten enää jaksa. Kaipaan jonkinlaista neuvoa tai opastusta parissa asiassa, joissa en saa tukea muualta.

Mä olen virallisesti ja biologisesti nainen ja tyttönä mua on aina kasvatettu. Tunnen kuitenkin oloni epämukavaksi, kun joku sanoo mua tytöksi. Mun nimi ei aina tunnu omalta tai sopivalta. Naiseus on ehdottomasti lakannut olemasta itsestäänselvyys. Mä en oo ihan varma milloin tämä alkoi. Mulla on ehkä aina ollut sellainen tunne, ettei kaikki oo ihan oikein. En tunne kumpaakaan sukupuolta omakseni, tai kummankin yhtä aikaa, tai sitten jotain ihan muuta. Mä en enää tiedä.

Joinain päivinä on hauskaa laittaa meikkiä ja koruja ja korkokengät, joskus haluan pukeutua miesten huppariin ja kurvit litistäviin urheilurintsikoihin, joskus taas parhaalta tuntuu pitää väljää neulepaitaa, josta ei ota selvää kummalle sukupuolelle se on tarkoitettu. Mä oon pitkään ajatellut, että toisinaan en vain jaksa panostaa ulkonäköön niin paljon. Nyt viime aikoina oon ymmärtänyt että mä nimenomaan haluan pukeutua välillä miehekkäämmin, välillä naisellisemmin ja joskus ”häivyttää” sukupuolen kokonaan pois. Eikä se rajoitu pelkkiin vaatteisiin, vaan tuntuu että myös mun tapa ajatella ja katsoa maailmaa jotenkin muuttuu näiden päivien välillä. Oon kuitenkin tosi ujo ja hiljainen eikä tämä ”sukupuolen vaihtuminen” ilmeisesti näy ulospäin. Musta myös tuntuisi paremmalta, jos mua kohdeltaisiin poikana silloin kuin haluan, tyttönä kun haluan ja jonain muuna kun niin haluan. En kuitenkaan uskalla sanoa mitään kellekään, ja tällaiset ajatukset tuntuvat jollain lailla itsekkäiltä ja ”diivailulta”.

Mulla on tosi huono itsetunto. Mä en voi lakata ajattelemasta, että mun kaikki ongelmat on keksittyjä tai johtuvat siitä että mä olen jotenkin huono ihminen. Tai että mä vaan teeskentelen ongelmaista saadakseni huomiota. Tiedän kärsiväni jonkinlaisesta ”huijarisyndrooman” tapaisesta yhden jos toisenkin asian suhteen, mutta mun on vaikea tietää milloin tunteeni ja ajatukseni itsestäni ovat järkeviä ja aiheellisia. Mä en voi uskoa olevani oikeasti joku transgender tai transvestiitti tai genderfluid tai jotain, vaan sen täytyy olla jotain huomionkipeyttä taas, tai tekosyy sääliä itseäni. Musta tuntuu, ettei mulla ole edes oikeutta olla mitään muuta kuin cis. Oon pyöritellyt näitä asioita päässäni aika pitkään, etsinyt netistä tietoa ja muiden ihmisten kertomuksia itsensä etsimisestä ja löytämisestä, mutten ole saanut siitä paljoakaan irti.

Mä joskus ala-asteella huomasin ihastuvani ennemmin tyttöihin kuin poikiin. Vaihdoin käsitykseni seksuaalisesta suuntautumisestani heterosta biksi. Muutama vuosi myöhemmin tajusin, etten välitä miehistä romanttisessa tai seksuaalisessa mielessä juuri lainkaan. Totesin olevani lesbo. Sitten ihastuin erääseen tuntemaani transpoikaan. Nykyään koen, että voin naisten lisäksi tuntea vetoa eri tavoin sukupuoltaan ilmaiseviin henkilöihin, tai ehkä toisin sanottuna joihinkin ihmisiin, jotka eivät ole cis-sukupuolisia. En tiedä onko mitään sanaa tai ytimekästä tapaa ilmaista nämä tunteet, eikä kai välttämättä ole mielekästä väkisin laittaa nimilappua kaikelle.

Mä tiedän, että jos mä annan itseni ajatella vapaasti, ihastua kehen sitten ihastunkin, käyttäytyä ja pukeutua niin kuin parhaalta tuntuu, se tekee musta ehjemmän ja vahvemman ihmisen. En kuitenkaan uskalla tehdä niin avoimesti, enkä aina edes oman pääni sisällä.

Oon ollut aina kaapissa, enkä näe sieltä mitään tietä ulos – käsitysteni muuttuminen koko ajan, se, ettei mulla ole mitään kunnollista kaiken kattavaa nimeä tunteilleni ja yleisemmin omista tunteista puhumisen vaikeus tekevät kaikesta ulostulosta mahdotonta. En näe ulostuloa itsessään mitenkään tarpeellisena eikä mulla ole mikään kiire kaapista ulos, mutta jos pysyn siellä, en voi puhua näistä murheista kenenkään kanssa enkä saada läheisimpiäni ymmärtämään millainen oikeasti olen. Se on valtava kynnys jota en uskalla ylittää.

Mä oon tavannut säännöllisesti koulupsykologia, mutta en pysty puhumaan näistä asioista hänen kanssaan. Perheellekään en oikein uskalla kertoa, tai kavereille. En kuitenkaan haluaisi olla yksin näiden tunteideni ja epävarmuuteni kanssa.

Tiivistettynä: En tiedä, mikä olen. En uskalla puhua asioistani muille. En uskalla olla oma itseni. Enkä uskalla elää.
Lue vastaus
Hankalaa pukea tuntemuksiani sanoiksi. Jo teinipoikana menin salaa siskoni vaatekaapille ja pistin ylleni hänen nättejä vaatteitaan. Oletin aina että ilmiö on täysin normaalia murrosikäisen kehitykseen kuuluvaa itsensä toteuttamista. Parhaat ystäväni ovat naispuolisia, ja tulen naisten kanssa toimeen paljon paremmin kuin miesten. #girlsnightout onkin varsin tyypillinen hashtag somessa ollessani viettämässä iltaa naispuolisten ystävieni kanssa, vaikka se onkin vitsi. Vai onko?

Viime aikoina (oikeastaan viime vuoden aikana) olen alkanut kyseenalaistamaan sukupuoli-identiteettiäni. Olen 25-vuotias ja olen alkanut ajatella että murrosiän pukuleikit saattoivat ollakin enemmän kuin silloin luulin. Kuluneen vuoden aikana tunnistauduin homoksi läheisille ystävilleni ja perheelleni, mutta jos olen transsukupuolinen, tlanteellahan ei ole mitään tekemistä seksuaalisen suuntautumisen kanssa? Pitäisin mielelläni kauniita mekkoja ja koruja. Meikkaisin itseni kauniiksi ja opettelisin letittämään hiukseni kauniisti. Käyttäisin kimaltelevaa kynsilakkaa. Se vaan on sosiaalinen itsemurha miehillä. Ongelmaa ei olisi jos olisin syntynyt naiseksi.

Viimeisen viikon ajan olen ollut yhä enemmän ja enemmän ahdistunut tilanteestani, enkä saa öisin nukuttua. Olen alkanut lakkaamaan varpaankynsiäni, mikä helpottaa oloani. Varpaankynsien lakkaus pysyy piilossa varsinkin näin talvella, mutta sekään ei riitä minulle. Selailen usein kotona verkkokauppojen naistenvaatteita, ja usein purskahdan itkuun kun ymmärrän etten ikinä voi käyttää niitä.

Koulunkäynnistäni ei ahdistuksen takia tahdo tulla mitään. Olen harkinnut koulukuraattorin puheille menemistä, mutta en tiedä uskallanko sielläkään puhua näistä asioista.

Pahoittelen sekavaa viestiä, todella hankalaa pukea tuntemuksiani sanoiksi.
Lue vastaus
Hei!
Olen 21-vuotiaan nuorenmiehen äiti. Poikani kertoi vuosi sitten jouluna, että kokee olevansa väärässä kehossa. Hän kertoo viisivuotiaana ensimmäisen kerran tunteneensa olevan enemmän tyttö kuin poika. Hän on aloittanut sukupuolenvaihdosprosessin ja käynyt elämäntarinaansa läpi sairaanhoitajan kanssa tämän syksyn. Poikani ei halua, että asiasta puhutaan sukulaisten tai ystävien kanssa ennen kuin hän saa diagnoosin. Minä ja mieheni olemme jollain tavalla hyväksyneet päätöksen, mutta se ahdistaa ja pelottaa. Menen tällä viikolla ensimmäistä kertaa mukaan sairaanhoitajan luo, ns. läheistapaamiseen, jossa varmaan saan vastauksia moniin kysymyksiin. Romahdin henkisesti viime viikolla ja jäin vuodenvaihteeseen asti töistä burnout-lomalle. Terveysaseman psykiatrinen sairaanhoitaja kehotti ottamaan yhteyttä SETA:aan ja hakemaan tukea myös tätä kautta.
Eniten pelottaa tulevaisuus. Minkä näköinen pojastani tulee hormonihoitojen jälkeen. Miten ympäristö ottaa hänet vastaan, miten hän saa töitä, puolison...
Lue vastaus
Olen lukenut englanninkielisiltä nettisivuilta binder nimisestä liivivaatteesta (en tiedä millä nimellä kutsutaan suomeksi), jonka tarkoitus on saada rinnat näyttämään pienemmiltä esim. kun nainen pukeutuu miehen vaatteisiin. Millä nimellä tämä vaate tunnetaan Suomessa ja mistä sellaisen voi ostaa (jos mistään)?
Lue vastaus
Hei, olen 25 v ja ehkä tyttö. Poika tai mies en ainakaan ole, vaikka kaikki luulevat niin, mutta tämä tuntuu vain oudolta roolilta. Toisaalta naiseksi identifioituminen on (ainakin näin miesvartalossa) vaikeaa, kun en ole kovin naisellinen, enkä tiedä esim. pukeutumisesta tai meikkaamisesta mitään, niin en tiedä miten pärjäisin naisena, enkä tunne mitään naisen nimeä omakseni, vaikka nimenvaihto on varmaan pakollista. Transprosessiin lähteminen pelottaa, koska pelkään läheisten reaktioita, erityisesti poikaystäväni ja vanhempieni. Toisaalta itse hoidot ja niiden riskit pelottavat, se on kuitenkin iso operaatio. Pelkään lääkkeitä ja pelkään leikkauksia. Näistä asioista on vähän vaikea puhua kenellekään
Lue vastaus
Olen töissä seurakunnan leirikeskuksessa. En ole uskaltanut töissä sanoa sanallakaan että olen mikä olen. sukulaiset ja kaverit kyllä tietävät. mitä minun pitäisi tehdä? Työpaikan menettämisenpelossa en ole asiasta maininnut puolella sanallakaan
Lue vastaus
Olen 50 vuotta. Herkkä muiden toiveita toteuttanut lähes aina. Silti haluaisin että tämä erakon elämä päättyisi jo. Käyn töissä. Olen ainakin toiveissani ja henkisesti intersukupuolinen nainen ulkoisesti. Tällä hetkellä varattuun rakastunut. Hän ehkä vaistoaa. Haluan rohkaisua ja tavata muita ilman pelkoa.
Lue vastaus
Hei.

Onko olemassa vertaistukiryhmää tai mahdollisuutta keskustella
trans-asioista. Sain kuulla noin reilu vuosi sitten että kuopukseni ei
olekaan tyttö vaan poika. Nyt on tullut aika jolloin kaipaisin asiaan
ulkopuolista tukea, jotta voisin antaa omalta osaltani lapselleni tukea
ja turvallisuutta kohdata uusia asioita.
Lue vastaus
Hei!
Mä olen tällä hetkellä tutkimuksissa HYKSin sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalla transsukupuolisuuden vuoksi (naisesta mieheksi). Olen nyt käynyt läpi sairaanhoitajan haastattelut ja olen menossa hormonipolin tarkastuskäynnille ja psykologin testeihin. En tiedä vielä hoitoneuvottelun tulosta, vaikka aika rohkaisevia mulle on oltu siitä että diagnoosi olisi tulossa. Mulla on Aspergerin syndrooma ja krooninen masennus, eikä mun vointi ole ihan ongelmaton, mutta enimmäkseen luotan siihen että olen käyttänyt hormoneja ominpäin jo puoli vuotta ja käynyt yksityisellä klinikalla rintojen poistossa. Hoitojen alettua olen päässyt elämään mielekästä, omaa elämää. Ennen prosessin alkua itseviha myrkytti elämäni, mulla oli niin paha viiltelyongelma, että käsivarsista on kuollut melkein kaikki tuntohermot. En pystynyt samaistumaan omaan kehooni tai ajattelemaan tulevaisuutta. Yritin itsemurhaa useita kertoja. Elämänlaadun nouseminen hoitojen jälkeen on ollut niin pysyvä ja merkittävä, että minun on välillä vaikeaa käsittää sitä tai löytää omaa paikkaani. Tuntuu että olen liian onnellinen, ja kohta tämä tullaan ottamaan pois multa ja pakotetaan takaisin naiseksi, ja kohta saan maksaa tästä. Mulle on kehittynyt ahdistusoireita ja pelkoja, esimerkiksi että ilmastonmuutos tai maailmansota tuhoaa nykyisen terveydenhuoltojärjestelmän ja en saa hormoneja ja masennuslääkkeitä enää, ja joudun tappamaan itseni. Olen ollut onnellisempi kuin koskaan, ja hormoneille pääsemisen helpotus on ihan käsittämätön, mutta samalla olen miettinyt itsemurhaa vielä enemmän kuin aiemmin, koska haluan varmistaa itselleni tuskattoman poispääsyn siinä tapauksessa että mahdollisuus hyvään elämään, jota olen saanut maistaa vasta vähän, katoaa. Sen jälkeen kun pääsin hoitoihin, mun elämä tavallaan vasta varsinaisesti alkoi, ja olen nyt vähän hukassa tän helpotuksen kanssa ja lähinnä pään täyttää ahdistavat maailmanloppuskenaariot ja selitykset siitä miten tää ei voi olla totta, pelko viharikosten kohteeksi joutumisesta, ja kaikki muut huolet joita on suhteettoman paljon. Haluisin pystyä laittamaan ne taka-alalle edes hetkeksi, nukkua kunnolla ja nauttia hyvästä olosta. En miettiä sitä että miten voin varmistaa että tarvittaessa pääsen pois tuskattomasti.

Mun fyysinen ja psyykkinen hyvinvointi on parantunut ihan käsittämättömästi sukupuolenkorjausprosessin myötä ja pystyn opiskelemaan yliopistolla ja harrastamaan. Siitä ei ole mitään epäselvyyttä, että mä olen tarvinnut korjaushoitoja. Kuitenkin prosessi on marginalisoinut mua ja saanut ottamaan etäisyyttä ystäviin. Tuntuu että koko elämän ajan olen joutunut tappelemaan että tulisin ymmärretyksi ja tuntenut, etten kuulu kunnollisiin ihmisiin. Mua kiusattiin koko peruskoulu- ja lukioaika, koska olin erilainen, ja Aspergerin syndrooman takia sosiaaliset taidot on huonot ja stressaannun herkästi. Lisäksi mielenterveysongelmista ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä on vaikea puhua. Nyt oon lisännyt tähän kaikkeen sen että olen trans ja homo. Oon nelinkertaisessa marginaalissa - kuulun neurologiseen, seksuaaliseen ja sukupuolivähemmistöön ja mulla on ollut rankka mielenterveyshistoria. Mulla on liikaa raskaita asioita, joita suurin osa ihmisistä ei ymmärrä, koska heillä ei ole kosketuspintaa. En uskalla puhua prosessista muille, koska ihmiset voivat sanoa mitä tahansa. Joskus sanat sattuvat todella pahasti. Mulle on sanottu, ettei musta koskaan tule oikeasti miestä, ettei sukupuolta voi vaihtaa, että pitää ymmärtää jos kumppani haluaa jättää mut, että mun pitäis elää naisena, ja että mulla on vikaa päässä kun en pystynyt tykkäämään normaalista kehostani, ja että tuntuu muista pahalta mitä teen nätille keholleni. Ja että mulla ei ole oikeutta käyttää miesten vessaa tai vaatia kutsumaan mua mieheksi jos näytän naiselta. Ihmiset luulee että tää on joku juttu jota huvikseen kokeillaan. Mun pitäis olla vahva miehenä eikä sais puhua tunteista, mutta toisaalta tytötellään päin naamaa eikä pidetä oikeana miehenä. Nyt käynnissä olleet avioliitto- ja translakikeskustelut on myös ollu vaikeita kun kaverit kommentoi kaikkea typerää ja en pysty älähtämään että tää koskee mua henkilökohtaisesti ja tuntuu pahalta. Pitäis täyttää miehen roolin velvollisuudet, mut etuja ei saa. Välillä tuntuu että vaan näännyn emotionaalisesti hengiltä kun en uskalla puhua kenellekään tunteista, koska se tuntuisi epäonnistumiselta miehen roolissa ja voisi huonontaa mun asemaa. Pahinta on että mä en voi kertoa psykiatrian poliklinikan avohoidossa, miten pahoja ahdistusoireita mulla on, koska transpolilla näkyy kaikki psykiatrian poliklinikan potilasmerkinnät ja diagnooseja viivytetään usein, jos vointi ei ole riittävän hyvä.

En tiiä mitä pitäis tehdä, en jaksa kantaa tätä taakkaa yksin. Haluisin elää koska ensimmäistä kertaa elämässä oon päässy tuntemaan millaista on olla onnellinen, mut toisaalta mulla on ahdistuskohtauksia, oon joutunut koko ajan ottamaan käyttöön vahvempia unilääkkeitä ja pelkään tulevani riippuvaiseksi, ja oon kadottanut uskalluksen puhua tunteista ystäville. Olen vertaistukifoorumilla (wtftm.org) mutta olen sielläkin arka. Mä en jaksais enää hävetä ja pelätä itteäni hengiltä vaan kertoa ihmisille rehellisesti omista tunteista ja tuntea että olisin hyväksytty. Tunnen liian usein että mua tarkkaillaan, suoriudunko hyväksyttävästi miehen roolissa, joka varmaan johtuu siitä että transpolin haastattelu-tutkimukset oli tosi rankkoja ja keskittyi siihen toteutanko mä stereotyyppisiä sukupuoliominaisuuksia ja pärjäänkö rooleissa. Ihmiset ei tiedä että mulle rooleissa pärjääminen on tosi raskasta, koska mun sukupuolta voidaan kyseenalaistaa koska tahansa ja mulla on sosiaalisten tilanteiden pelko. Mietin vaan että miten tätä häpeän ja syrjinnän pelon synnyttämää eristäytymisen kierrettä pystyisi rikkomaan.
Lue vastaus
Kuinka pitkään sukupuolenkorjausprosessi (ftm) keskimäärin kestää (testosteronin käytön aloittamisesta masektomiaan ja juridiseen nimenvaihdokseen yms) ja missä järjestyksessä siihen sisältyvät toimenpiteet tehdään?
Lue vastaus
Olen 20 vee, olen nainen/tyttö. Naiseksi identifioituminenkin tuntuu välillä oudolta, mutta trans en ole. Yleensä elämä on kivaa, on monta tapaa olla ihminen ja tiedän että voin olla oma itteni kaikissa porukoissa missä liikun.
Koska pukeudun "poikien vaatteisiin" tai neutraalisti, mua luullaan usein nuoreksi pojaksi, tai sitten kysytään että kumpi olen. Sinänsä mua ei kommentointi haittaa, mutta kieltämättä ahdistaa silti välillä aika pahasti. Mikä mä olen, mitä mä olen, jos mut jatkuvasti luokitellaan ns. väärään sukupuoleen enkä itekään tiedä mitä haluan. Peilistä tuijottaa takaisin kummallinen eksyksissä oleva hyypiö.
Tässä iässä moni muodostaa parisuhteita, mä en seurustelua tai seksiäkään kaipaa vielä, mutta tulevaisuus tällä elämän osa-alueella näyttää jotensakin toivottomalta. Kiinnyn ja kaukoihastun jatkuvasti hieman itteäni vanhempiin naisiin. Pelkään irrationaalisesti, että tämä taipumus samoin kuin se miten sukupuoltani ilmaisen on seurausta lapsuuden kokemuksista tai vääränlaisista esikuvista tai vastaavaa- pelkään että olen jotenkin vinoutunut jossakin elämäni vaiheessa. Kai mä muuten yrittäisin olla nätti enkä haikailisi leveämpien hartioiden perään. Kai mä muuten haluaisin poikaystävän enkä toivoisi että se yks naispuolinen työkaveri hymyilis mulle taas. Näistä ajatuksistani en viittis kertoa kavereilleni, koska he ovat niin suvaitsevaista porukkaa.
Lue vastaus
Hei!

Olisi kiva kuulla ajatuksianne sukupuolen moninaisuuteen ja vanhemmuuteen liittyen. Oma lapseni on nyt kuusivuotias ja aina ajoittain keskusteluun nousee sukupuoli ja sen moninaisuus - erityisesti oman sukupuoleni moninaisuus. Oma kehoni ei ole yksiselitteisesti mies/naiskeho. Olen avannut lapselleni asiaa niin että maailma on kaikessa monenlainen. Sukupuoleltaan suurin osa ihmisiä on miehiä tai naisia, mutta sitten on myös ihmisiä jotka eivät ole miehiä tai naisia. Heistä voi käyttää vaikka sanaa trans, tai muunsukupuolinen ja monesti nämä ihmiset itse kertovat kyllä mikä sana on heistä itsestään mukavin käytettäväksi.

Nämä vastaukset riittävät vielä tässä vaiheessa pienelle, mutta huomaan että minua hieman jännittää tulevaisuus ja pienen kaverisuhteet. Hän on itse sukupuoleltaan iloisen painokkaasti poika ja tykkää poikajutuista ja hänelle on tärkeää että kaverit on poikia ja että tehdään poikajuttuja yhdessä. :)

Jännitän, että ristiriita ulkomaailman ja kodin välillä kasvaa jossain kohti tulevaisuutta isoksi. Luulen että suurelle osalle tässä ajasta kasvaville lapsille sekä heidän vanhemmilleen sukupuolia on simppelisti kaksi ja huomaan jo nyt miettiväni miten kohtaan mahdollisia ristiriitoja tulevaisuudessa. Omiin periaatteisiini kuuluu avoimuus ja olen lapselleni kertonut että ei ole sellaisia asioita, mistä ei olisi lupa puhua, vaan hän itse saa päättää mitä asioita haluaa kenenkin kanssa jakaa. Jos jokin juttu vaikkapa kotona mietityttää, siitä saa aina jutella vaikkapa aikuisten kanssa hoidossa tai kaverin vanhemmille.

Kai pohjimmiltani pelkään että miten suojaan lastani ja itseäni jos kohtaamme epäasiallista tai epäkunnioittavaa kohtelua tulevaisuudessa. Oloa helpottaa jo ihan kirjoittaa tämä kaikki näkyväksi, mutta olisi kiva kuulla ajatuksianne ja kenties saada vähän vahvistusta siihen miten vähemmistöön kuuluvana vanhempana voi käsitellä mahdollisia ikäviä kokemuksia lapsen kanssa ja huolehtia siitä että lapsi rohkeasti uskaltaa kotona kertoa jos joskus jotain sellaista elämässään kohtaa (eikä ala esim. suojella vanhempiaan pahalta mieleltä).
Lue vastaus