Syrjintä- ja kiusaamiskokemukset

Olen 28-vuotias nainen ja olen alkanut kyseenalaistamaan omaa seksuaalisuuttani viime aikoina. En ole koskaan ihastunut kehenkään, vaikka olenkin seurustellut kerran miehen kanssa (olimme yhdessä peräti 6 vuotta).
Koko seurustelun ajan tunsin oloni epämukavaksi ja ahdistuneeksi, vaikka pidinkin hänestä henkilönä. Pelkkä intiimin yhdessäolon ajattelukin hänen kanssaan sai niskakarvani pystyyn ja erottuamme en pysty edes kuvittelemaankaan olevani miehen kanssa uudelleen. Koko ajatus ällöttää.

Olen huomannut katsovani tai kiinnittäväni huomiota toisiin naisiin ollessani ulkona, mutten koe varsinaista seksuaalista vetoa.
En tosin tiedä johtuisiko tämä siitä että olen hyvin jyrkästi kieltänyt olevani kiinnostunut naisista aina siitä lähtien, kun kaverini ala-asteella levittivät ilkeitä juoruja (väittivät minun olevan lesbo) ja hylkäsivät minut täysin ja siitä tullut jonkinlainen negatiivinen ajatus.

Jos kuvittelen parisuhdetta ja vaikka asumista saman katon alla naisen kanssa en koe oloani ollenkaan ahdistuneeksi, toisinkuin jos kuvittelisin saman tilanteen miehen kanssa.

En osaakkaan sanoa mitä olen. Haluaisin kuitenkin parisuhteen ja jakaa elämäni jonkun kanssa. Löytää sen onnen arkeen, mistä monet puhuvat. Onko minulla jotain lukkoja, jotka pitäisi käsitellä, että minulle selkiytyisi kenestä olen oikeasti kiinnostunut
Lue vastaus
Moi!
Oon 14 vuotias poika(:
Mulla on tullut aika paljon ihastuksia poikiin ja tyttöihin. Olen aika varma että olen Bi... Kukaan perheestäni/kavereistani ei tiedä, uskoisin kyllä että perheeni ymmärtäisi mutta en usko että kaverini ymmärtäisi.
Kaverini eivät selvästikkään ymmärrä/hyväksy LQBT:tä.
Mitä tekisin...?
Kiitos(:
Lue vastaus
Hei!

Onko mitään keinoa selvittää terapeutista, suhtautuuko hän asiallisesti seksuaalivähemmistöihin, silleen oikeasti? Mitä kysyä terapeutilta, mistä etsiä? Olen pääosin naisiin päin kallellaan oleva panseksuaali nainen. Olen masentunut ja minulla on toiminnallisia addiktioita, mietin toisinaan auttaisiko terapia. Mutta olen kohdannut sen verran monta kertaa paskaa kohtelua eri terapioissa tai psyk. sairaanhoitajan vastaanotolla, että pelkkä terapeutin etsiminen tuntuu vastenmieliseltä, ja kun ajattelen terapiaa, mieleeni usein ennen pitkää juolahtaa, että vaikkapa kynsien repiminen irti voisi olla rattoisampi ja mielenterveyttä edistävämpi tapa viettää aikaa. Milloin syötetään heteronormatiivisuutta, milloin haukutaan pystyyn monisuhde, milloin oletetaan, että olen kristitty. Olen nykyään aika epäluuloinen ammattiauttajia kohtaan.

Yksi asia, mistä minun voisi myös olla hyvä käydä juttelemassa jonkun kanssa, on se, että minua on lapsena hyväksikäytetty seksuaalisesti (kerran, vieras aikuinen). (Sen jälkeen pääsin kuuntelemaan terapeutin luennointia siitä, kuinka tytöt tykkää pojista ja toisinpäin... Kilttinä tyttönä en saanut sanottua vastaan, mutta käynti lähinnä lisäsi ahdistusta, vaikka sen oli tarkoitus auttaa.) Olen huomannut, että tapaus vaikuttaa minuun vieläkin, kolmikymppisenä. En oikein vain jaksa uskoa, että löytäisin asiallisen terapeutin, joka ei lähtisi vetelemään tapauksesta yhteyksiä seksuaaliseen identiteettiini. Olen lisäksi kinky, piirteitä oli jo kauan ennen hyväksikäyttöä, ja kinkyily on elämäni ihania puolia. Mutta enpä usko, että terapeutti ymmärtää tämän. Tällä värisuoralla (seksuaalivähemmistö, kinky, ei-ehdottoman-monogaaminen, ateisti) tuntuu melko toivottomalta etsiä ongelmiinsa apua ilman, että tulisi lytätyksi jollakin osa-alueella. Voisihan sitä tietysti etukäteen päättää, että rajaa jotain täysin keskustelun ulkopuolelle, mutta onnistuuko terapia tällaisilla reunaehdoilla?
Lue vastaus
Hei, olen 13 vuotias "tyttö":( mutta koen olevani poika. Olen taistellut tätä asiaa vastaan jo 4-5 vuotta. Olin pienempänä prinsessa mutta jo ennen murrosikää olen alkanut tuntemaan vierautta tyttömäistä kehoani kohtaan, ja se on vain pahentunut tässä murrosiän aikana. Olen yrittänyt hyväksyä itseni sellaisena, kuin olen, mutta se ei vain yksinkertaisesti enää onnistu. En pysty hyväksymään kehoani, ja sitä että olen tyttö. Olen ollut aina erilainen kuin muut, koska olen ujo ja minulla on valikoivaa puhumattomuutta. Minua on myös syrjitty erilaisuuteni vuoksi koko kouluelämäni ajan. Pienempänäkin olin lähes aina leikeissä pojan roolissa, ja minusta se tuntui oikealta. Minulla on ollut myös tyttökaveri ja hänenkin seurassaan olin enemmän pojan roolissa.
En ole mitenkään tyttöyttä/naisellisuutta vastaan, mutta jotenkin se, että minua on kasvatettu naiseksi, on minua kohtaan väärin. Siksi minua jotenkin ällöttää naisellisuus, vaikka kuitenkin arvostan sitä omalla tavallaan.
Itken lähes joka päivä yksin vain sitä että olen väärässä kehossa. En ole onnellinen.

Koulussa liikunnassa en mennyt uintiin mukaan ollenkaan. Jotenkin tuntuu siltä, että en vain kuulu liikunnassa tyttöjen joukkoon.

Kun koulussa nyt yläasteella pidettiin ne itsenäisyydenpäivän tanssijaiset vai mikä se nyt ikinä onkaan, niin panikoin siitä etukäteen aivan kauheasti. Yritin kysellä mitä tyttöjen täytyy panna päälleen, ja vastaukseksi sain, että tyttöjen on pakko panna mekko. Enkä sitten tietenkään laittanut mekkoa, koska se tuntuisi todella ahdistavalta. Itsenäisyyspäivän tanssiaisissa olin sitten meidän luokan ainut "tyttö" jolla ei ollut mekkoa. Oikeastaan taisin olla koko koulun ainut. Muutama oli, jolla oli jotain hameen kaltaista, mutta minulla oli poikamainen paita ja mustat farkut. Minua ahdisti, kun kaikki tuijottivat minua, kun tanssin jonkun pojan kanssa. Olisin mieluummin halunnut tanssia tytön kanssa. Seuraavana päivänä kaikki tuijottivat minua koulussa ja olisin vain halunnut itkeä ja paeta, mutta en voinut. Minun oli pakko vain nielaista suru.

En oikeasti enää tiedä, mitä merkitystä minulla on, kun en ole onnellinen. Minulla on tyttömäinen nimi, mutta se tuntuu oikealta, enkä ehkä ikinä tahtoisi muuttaa sitä. Käytän myös poikamaisia vaatteita ja minulla on lyhyt tukka (ei polkkatukkaa vaan sellainen lyhyt poikamainen). Olen ihastunut poikiin sillä tavalla, että tahtoisin itsekin olla sellainen, mutta jos menisin naimisiin, menisin varmaan tytön kanssa.

Vanhempani ovat tietoisia siitä, että olen mieluummin poika, ja he hyväksyvät minut sellaisena kuin olen. He ovat hyvin ymmärtäväisiä, ja tukevat minua, mutta jotkut sukulaiseni ja luokkakaverit vain eivät tunnu ymmärtävän, että kaikki saavat olla erilaisia ihmisiä. Loukkaannun siitä, jos esimerkiksi luokkalaiseni puhuvat väärin siitä tai kun he ajattelevat, että se olisi muka jotenkin outoa tai hassua, että joku tyttö haluaa olla poika tai jotain vastaavaa.

Haluaisin kuitenkin löytää jonkun toisenkin ihmisen vanhempieni lisäksi, joka ymmärtää tällaisia asioita, joka ymmärtäisi minua. Arvostan ihmisiä, jotka uskaltavat olla omanlaisiaan. Minulla ei ole ollenkaan ystäviä ja olen syrjitty, enkä enää tiedä mitä tehdä ja mitä merkitystä minulla on. En osaa hyväksyä itseäni. Olen mieluummin poika.

Anteeksi todella pitkästä tekstistä ja kiitos vastauksesta etukäteen.
Lue vastaus
Hei, olen pian 28-vuotias nainen ja muutaman viime vuoden aikana seksuaali-identiteettini on ollut melkoisessa myllerryksessä, enkä oikein tiedä enää, mitä ja ketä uskoa tai mitkä ajatukseni ja kokemukseni ovat "totta".

Yläasteiässä huomasin, että minua eivät pojat ja seurustelu kiinnostaneet lainkaan ja että se teki minusta jonkinlaisen kummajaisen. Tutkin asiaa ja löysin tietoa aseksuaalisuudesta, mikä tuntui silloin sopivan kuin nenä päähän. Seksi, pussailu, seurustelu ja kaikki siihen liittyvä tuntui täysin irrelevantilta minulle. En pitänyt asiasta mitään meteliä tai edes kertonut siitä kenellekään erästä ystävää lukuun ottamatta, koska kiinnostuksen puute seurusteluun ei ollut missään vaiheessa ongelma. Kotopuolessakin taidettiin vain huokaista helpotuksesta, kun istuin pahimmat teinivuodet kotona lukemassa, enkä riekkunut baareissa tai kuolannut poikien perään. En tästä syystä itsekään ajatellut asiaa tarkemmin ja pidinkin itseäni vuosikaudet aseksuaalina, mutta "käytännössä heterona".

Lukion jälkeen muutin opintojen perässä isommalle paikkakunnalle ja tutustuin uusiin ihmisiin. Lyhyestä virsi kaunis, vuosien kuluessa huomasin ihastuneeni naispuoliseen opiskelutoveriini, josta oli myös tullut hyvä ystäväni. Tai ainakin luulen ihastuneeni - en edelleenkään tullut edes ajatelleeksi mitään sohvalla vierekkäin istumista intiimimpää kanssakäymistä hänen kanssaan, mutta pidin häntä äärimmäisen kauniina, halusin viettää hänen kanssaan kaiken aikani ja pelkkä puhelinsoittokin häneltä aiheutti perhosia vatsassa ja teki minut suunnattoman onnelliseksi. En kuitenkaan koskaan kertonut hänelle tunteistani, koska en itsekään ollut varma, mitä tunsin. Kun hän sitten aloitti seurustelun erään toisen kanssa, yllätyin jopa itsekin, kuinka paljon se minuun sattui ja tajusin, että hän ei ollutkaan viehättynyt häneen "vain" ystävänä, vaan olisin mieluusti jakanut elämäni hänen kanssaan.

Siitä on nyt useampi vuosi ja vaikka olen päässyt ihastuksestani yli, tuntuu kuin sen jälkeen kaikki minussa olisi hiljalleen alkanut muuttua. Yritin olla ylianalysoimatta ihastustani, koska siihen ei liittynyt mitään seksuaalista ja sepitin itselleni olevani yhä "käytännössä hetero", mutta sain silti huomata kiinnittäväni enenevässä määrin huomiota viehättäviin naisiin, eikä ajatus seksistä tuntunut mahdottomalta, kun tulin ajatelleeksi, että partneri voisikin olla toinen nainen miehen sijaan, joskaan en edelleenkään kokenut seksiä mitenkään tarpeelliseksi. Tämä tajuaminen syöksi minut jokseenkin myrskyisään identiteettikriisiin, minkä päätteeksi päädyin myöntämään itselleni, etten taidakaan olla edes pikkuisen hetero. Terminä lesbo alkoi kuulostaa osuvammalta.

Olen keskustellut asiasta seksuaalivähemmistöihin kuuluvien ystävieni kanssa ja heidän seurassaan minun on ikään kuin helppo tuntea itseni lesboksi. Heidän kokemuksensa ovat samankaltaisia kuin minulla, he eivät kyseenalaista termejä, joita itsestäni käytän ja he vaikuttavat vain ilahtuneilta siitä, että olen löytänyt tämän puolen itsestäni. Yksin jäädessäni minua kalvaa kuitenkin edelleen epäilys, josta en uskalla tai voi puhua kenellekään. Entä jos olenkin käsittänyt jotain väärin itsessäni? Mitä jos en ollutkaan ihastunut opiskelutoveriini - enhän halunnut seksiä - ja vain tulkitsin tunteitani väärin, ja kaikki siitä seurannut mieltyneisyys naiskauneuteen onkin vain jonkinlaisen itsesuggestion tuotos? Se, että tämä tajuaminen tulee tässä iässä, eikä esim. teininä, kun useimmat painivat näiden asioiden kanssa, ei myöskään auta asiaa. En uskalla luottaa ajatuksiini, koska tuntuu jotenkin hupsulta painia näiden asioiden kanssa, kun on jo aikuinen ja minun pitäisi olla jo jotenkin "valmis".

Osa lähipiiristäni myös sekoittaa ajatuksiani lisää. Eräs perheenjäseneni sanoi minulle, että ei usko minun olevan lesbo, koska vietän niin paljon aikaa "sellaisten" seurassa, että todennäköisesti vain kuvittelen itsekin olevani heistä yksi. Toinen sukulainen taas kommentoi, että minun ei ole tarpeellista tulla kaapista, koska en seurustele ja - suora lainaus - "kukaties tulet vielä muuttamaan mieltäsi". En ole edes uskaltanut kertoa kaikille perheenjäsenilleni seksuaalisuudestani, koska pelkään sen aiheuttavan repiviä ristiriitoja jo valmiiksi riitelyyn taipuvaisessa perheessäni. Töissä (meillä on pieni ja avoin työyhteisö) minua taas kiusoitellaan siitä, etten ymmärrä mieskomeuden päälle ja vaikka olen kertonut, ettei seksi kiinnosta minua ja työtoverini väittävät tietävänsä, mitä aseksuaalisuus on, he eivät tunnu ottavan minua vakavasti, koska seksi ei ole minusta iljettävää tai vastenmielistä. Tällaiset pienet ja isot kommentit päivästä ja viikosta toiseen tekevät minut epävarmaksi - ehkä en vaikuta tarpeeksi aseksuaalilta/lesbolta, koska en todellisuudessa olekaan sellainen? Tai ehkä minun pitäisi todistaa seksuaalinen suuntautumiseni jotenkin? Toisaalta en kuitenkaan jaksa jatkuvasti selitellä ja todistella itseäni, koska olen itsekin epävarma, enkä halua avautua kaikista seksuaalisuuteni kommervenkeistä ihan kenelle tahansa. Ja miten ylipäätään todistaisin olevani sekä viehättynyt naisiin, että aseksuaali? Kuka minua uskoisi, kun en itsekään ihan ymmärrä, miten tällainen kombo oikein toimii? Olenkin ottanut tavaksi selvitä näistä tilanteista palaamalla takaisin ajatukseen itestäni "käytännössä heterona" koska tosiaan, en ole koskaan seurustellut tai ollut minkäänlaisessa intiimissä suhteessa yhtään kehenkään, joten minulla ei ole varsinaisia todisteita homoseksuaalisuudestani. Mutta mitä enemmän olen tullut sinuiksi homoseksuaalisten taipumusteni kanssa, sitä rasittavammalta teeskentely tuntuu ja joskus lipsahdan roolistani, mikä luo hämmennystä kanssaihmisissä. Minusta tuntuu myös, että jatkuva seilaaminen roolista toiseen etäännyttää minut muista ihmisistä, koska he aistivat, etten ole aito.

Koen olevani jotenkin hukassa, tai vähintään eläväni kahdessa todellisuudessa. Luottoystävieni seurassa tunnen itseni vapaaksi olemaan juuri niin homo ja juuri sellaisella tavalla kuin hyvältä tuntuu, mutta muualla en ole oikein mitään, en aseksuaali, en lesbo, en hetero. Epäilen identiteettiäni, koska se ei ole pysyvä ja pelkään, että homoseksuaalisuutenikin on vain joku alitajuinen rooli muiden joukossa, olkoonkin, että niinä hetkinä, joina voin olla avoimesti naisiin viehättynyt aseksuaali, koen itseni eheäksi ja kokonaiseksi. En tiedä, mitä voisin tehdä, että elämääni tulisi selkeyttä ja identiteettiini pysyvyyttä. Muutin hiljattain uudelle paikkakunnalle työn perässä ja luotettavimmat ystäväni asuvat nyt 2-3 tunnin ajomatkan päässä, ja nykyinen kotipaikkakuntani on niin pieni, ettei täällä ole esimerkiksi Setan paikallistoimintaa. Lisäksi yleisilmapiiri on melko konservatiivinen. Koen itseni eksyneeksi, yksinäiseksi ja eristetyksi.
Lue vastaus
Hei, olen kaksikymppinen naisenalku, jolle koko käsite "seksuaalisuus" tuntuu olevan epämääräinen, ahdistava ja vieras asia. En ole koskaan tuntenut vetoa kehenkään ihmiseen seksuaalisessa mielessä.

Joskus nuorena, 12-vuotiaana, koitin uskotella itselleni, että olisin ollut ihastunut silloin tällöin joihinkin poikiin, mutta todellisuidessa tuskin edes muistin heidän olemassa oloaan useinkaan. Myöhemmin tajusin, miten hyvin olin vain onnistunut pitämään itseäni varten yllä kulisseja siitä, että olisin jotenkin "normaali teini" ihastuksineen. Tosiasiassa en näe kenessäkään ihmisessä mitään ystävyyttä syvempää, ja oikeastaan ystävilläkin on elämässäni nykyään vain vähän merkitystä, toisin kuin lapsena.

Olen kliinisesti masentunut ja tällä hetkellä jopa vaikea-asteisesti, minulla on traumaattinen kouluaika kiusaamisen vuoksi, nykyään paljon itsemurha-ajatuksia, hankala perhe ja niin edelleen, jotka todellakin ovat yhdistelmänä sellainen, ettei ihastumisen tunteille edes jää sijaa. Silti masennukseni suhteen parempinakaan kausina en ole yhtään sen kiinnostuneempi katsomaan ihmisiä "sillä silmällä". Olenkohan todellakin aseksuaalinen vai pelkästään niin rikki henkisesti, etten kykene ihastumisen kaltaisiin tunteisiin? Toisaalta, voiko aseksuaalisuuden taustalla olla traumoja tai psyykkisiä ongelmia?
Lue vastaus
Hei! Olen 17-vuotias tyttö ja asun äidin, isän ja siskoni kanssa. Meillä oli ihan tavalliset perhesuhteet, kunnes tulin kaapista 2016 kesällä.

Olen homoseksuaali ja minulla on ollut tyttöystävä jo yli puolen vuoden. Viime kesänä tiesin, että pian on kerrottava vanhemmilleni seksuaalisuudestani ja tyttöystäväni, mutta en ollut siihen vielä itse henkisesti valmis. Äitini oli aiemmin sanonut, että hyväksyy tytöt tyttöjen kanssa ja pojat poikien. Tyttöystäväni tuli viikonlopuksi meille ja viikonlopun jälkeen äiti tuli huoneeseeni ja kysyi että mikä tämä homo juttu nyt oikein on, hän oli todella vihainen. Aluksi ihmettelin, että mistä äiti tiesi suhteestani tyttöystävääni, mutta sitten tajusin omistavani kaksi fritsua kaulassani viikonlopun jälkeen. Äiti suuttui ja puhui päiviä siitä, miten olen valinnut väärän tien ja että hänen on vaikea hyväksyä tätä asiaa. Äiti ja isä riitelivät iltaisin tästä asiasta koska isänikin on rasisti homoja kohtaan. Äiti väitti, että he kyllä pitävät tyttöystäväni mutta ei vain pysty hyväksymään suhdettamme. Seuraavan kerran kun tyttöystäväni tuli meille kylään, ei kumpikaan vanhemmista hänelle moikannut. Pikkuhiljaa äiti ei enää puhunut asiasta ja siitä tuli jonkinlainen tabu. Isän kanssa en ole puhunut ollenkaan asiasta koska emme ole niin läheisiä. Väitin äidilleni olevani biseksuaali koska luulen hänen hyväksyvänsä sen paremmin. Vanhempani myös kritisoivat pukeutumistyyliäni (olen poikamainen), enkä uskalla kertoa olevani genderfluid.

Alkoi ajat, kun tunsin alakuloisuutta ja tunteen ettei minua hyväksyvä kotona. Ahdisti olla paikassa, jossa kaikki kamala oli tapahtunut. Aloin viiltelemään itseäni käsivarteen ja itkin joka yö. Tätä on jatkunut nyt yli kolme kuukautta. Tilanne ei tunnu etenevän ja en uskalla hakea apua esim. koulukuraattorilta koska pelkään että sieltä soitetaan kotiin (olenhan alaikäinen). En ole siis mahdollisesta masennuksestani kertonut vanhemmilleni koska luulen etteivät he hyväksyisi sitäkään.

Minua myös ahdistaa, jos tyttöystäväni pitää ottaa puheeksi vanhemmilleni. Asumme eri kaupungeissa, joten minun on aina ilmoitettava, jos lähden tyttöystävälleni tai toisin päin. Äidin äänensävy aina muuttuu kun esim. lähtöni tyttöystävälleni otetaan puheeksi ja se ahdistaa minua paljon.

Olen hyvin väsynyt koska tein koko kesän rankkaa työtä ja käyn lukiota. Tuntuu etten saa koskaan levätä ja en jaksa enää henkisesti arjessa. Koulunkäyntini menee huonommin ja itken edelleen joka yö ja välillä saatan satuttaa itseäni, koska nuo asiat eivät mene mielestäni pois. En tiedä mitä pitäisi tehdä
Lue vastaus
Hei, olen syntynyt tyttönä, mutta tunnen oloni pojaksi. En ole kumminkaan varma olenko poika. Silti minua ahdistaa ja inhottaa tanssia "tyttönä" (opettaja on valinnut parit) ja parini on siis cispoika. En ole ennen käynyt katsomassa itsenäisyyspäivän tanssijaisia, eikä kukaan koulussani tiedä että koen olevani enemmän poika kuin tyttö. Minulla on siis lyhyet hiukset (ei polkkatukka, vaan aivan lyhyet). Kyselin luokkatovereiltani tietävätkö he kuinka tanssijaisiin täytyy pukeutua. Kuulemma "tyttöjen" täytyy pukea mekko. En tahdo pukea mekkoa. Koko tanssijaiset vaikuttavat inhottavilta, mutta eniten minua huolestuttaa tämä sukupuolijuttu. Vanhempani eivät siis tiedä myöskään siitä, että koen olevani enemmän poika kuin tyttö.
Lue vastaus
Hei!

Olen 24 vuotias homoseksuaali nainen ja n kaksi vuotta sitten tulin puhelimitse kaapista äidilleni.. kotonani on aina ollut hyvinkin suvaitsevainen ilmapiiri ja olen kerran jopa kuullut äitini toteavan, ettei hänelle olisi väliä jos joku lapsista olisi lesbo, mikä silloin teini-iässä tuntui helpottavalta, vaikka oman seksuaalisen suuntautumisen pohdinta olikin vielä vaiheessa. Esimerkiksi koulussa tai työelämässä asia on myös ollut täysin ok ja olenkin tullut kaapista ulos jo melkein kaikkialla enkä ole kohdannut mitään selkeää syrjintää aiheen tiimoilta.

Kuitenkin äitini reaktio puhelimessa yllätti minut yhtä paljon kuin kaapista ulos tulemiseni hänet.. itkuisesti soperrettujen melkoisen asiattomien kysymysten ja kiellon kertoa kenellekään jälkeen olen kuullut äitini asian käsittelystä väliraportteja lähinnä sisaruksiltani, joiden mukaan käsittely on ollut ilmeisesti raskas ja itkuinen. Viime kesänä sain myös hämmentävän puhelinsoiton, jossa ensin äiti käski minua kertomaan suuntautumisestani sukulaisille, minkä jälkeen kielsi kertomasta, minkä jälkeen ilmoitti että kaveriporukkani on lesboksi muuttumisen jälkeen muuttunut ihan kauheaksi (whaat?) ja minun pitäisi pitää sosiaalinen mediani yksityisenä (en somessa ole kokenut tarpeelliseksi toitottaa seksuaalista suuntautumistani, mutta jotain häiritsevää siellä sitten ilmeisesti oli). Tämän jälkeen tuli onneksi seuraavana päivänä vähän katuvaisempi soitto, missä toteamus että minun pitäisi ymmärtää asian olevan hänelle vaikea edusti ilmeisesti anteeksipyyntöä.

Joka tapauksessa näiden episodien välissä yhtään kenenkään seksuaalinen suuntautuminen on täysin tabu aihe perheessämme, itsekään en halua millään tavalla viitata mihinkään oman elämäni ihmissuhteisiin, etten vaan saa aikaan mitään kohtausta. Olen aika huono puolustamaan omaa kantaani ja konfliktitilanteissa (esim. liian henkilökohtaiset tai syyllistävät kysymykset) menen yleensä aika jäihin ja mielellään vetäydyn. Rauhallisesti ja hyvässä ilmapiirissä voisin asiasta keskustella.

Alun perin ajattelin, että ajan myötä asia helpottaa, nyt olen viime aikoina pohtinut, että onko mitään mitä voisin tehdä auttaakseni äitiäni saamaan tälle jutulle vähän normaalimmat mittasuhteet, vai pitääkö tällaista salailua ja aiheen välttelyä jatkaa ikuisuuksiin... Tuntuu että hän kuvittelee minun elävän jotain mystistä undergroundlesboelämää, kun oikeastihan näin sinkkuna seksuaalinen suuntautumiseni ei näy arjessani pahemmin ollenkaan. Äitini ei käy töissä, hänellä ei ilmeisesti ole oikein ystäviä kenen kanssa kehtaisi asiasta puhua, saatikka sukulaisten kanssa, kenen kanssa hän olisi läheisempi. Paitsi pikkusisarusteni, jotka ovat kyllä ihailtavasti jaksaneet kuunnella, mutta minusta on jotenkin ikävää että minun elämäni melko henkilökohtainen asia on tällä tavalla muiden hartailla puitavana ja selvitettävänä.

Harmittaa myös, kun arvelin että kaapista tulon jälkeen voisin olla vapaammin eikä olisi oloa, että salailen jotain, mutta tilanne on oikeastaan jo melkeinpä päinvastainen kun joudun asiasta kuitenkin vaikenemaan. Ehkä oli virhe tulla kaapista, kun meidän perheessä ei romanttiset ihmissuhdeasiat muutenkaan ole mikään luonnollinen keskustelunaihe.. Osaatteko neuvoa miten saisin tilanteen korjattua?
Lue vastaus
Hei!
Olen 15v "tyttö". Olen "tyttö" ja se ei tunnu oikealta mutta välillä tunnen itseni maskuliiniseksi mutta sekään ei tunnu oikealta... Olen kokeillut muunsukupuolisuutta mutta sekään ei tunnu oikealta... Enkä edes tiedä miten pukeutua kun kaikki tuntuu väärältä...olen leikannut hiukseni lyhyeksi koska se tuntui oikealta ja olen tykännyt mutta välillä kaipaan pitkiä hiuksia... En voi suodattaa maskuliinisuutta ja rintoja samaan pakettiin... Sekään ei tunnu oikealta... Ja pelkään muiden katseita ja sanomisia jos pukeudun poikamaisesti jota haluaisin kovasti...en myöskään pidä kehostani varsinkin rinnoistani mutta en niistä haluaisi luopuakaan... Mutta ne ei vain tunnu oikealta...pelkään myös sitä että jos pukeudun poikamaisesti en saisi poikaystävää... Pidän kyllä tytöistäkin eli voisin seurustella tytönkin kanssa mutta en haluaisi olla se "maskuliinisempi/jätkä" siinä suhteessa... Minua kiusataan tämän takia ja se ei auta asiaa yhtään vaan ahdistaa mennä ulos/kouluun varsinkin jos olen pukeutunut vähänkään maskuliinisemmin... En tiedä mitä teen
Lue vastaus
Hei! Olen nuori demipoika ja olen tullut kaapista ulos läheisilleni. Läheiseni yrittävät ymmärtää minua ja käyttävät parhaansa mukaan sukupuolineutraaleja ilmaisuja minusta. Kuitenkin välillä heiltä lipsahtaa vahingossa tytötteleviä ilmaisuja ja viittauksia vain kahteen sukupuoleen. Ne loukkaavat minua ja tuntuu että koko maailma on sukupuolen moninaisuutta vastaan. Koko ajan ihmiset puhuvat "molemmista suokupuolista", "transseksuaalisuudesta" ja kaikesta muustakin väärillä termeillä. Ne särähtävät korvaani tosi herkästi ja pahoitan niistä aina mieleni. Miten voisin olla ottamatta tahattomat ilmaisut vähemmän raskaasti itseeni?
Lue vastaus
Hei,

olen 40v transnainen, mutta elän miehenä ja lähes täysin kaapissa. Väärän elämän eläminen ottaa voimille. Tunnen kuitenkin olevani puun ja kuoren välissä. Miehen roolin kulissi on helppo pitää kauniina, mutta minä itse joudun jättämään elämäni elämättä, jotta ulkoinen kuva ei häiriintyisi. Jos taas tulen ulos ja alan elämään naisena, pelkään, että tulen loppuelämäni olemaan pelkkä sukupuoli, eikä ketään enää kiinnosta millainen ihminen olen.

Keski-ikään päästyäni tietoisuus elämän rajallisuudesta on konkretisoitunut. Ystävättäreni ovat vaimoja, äitejä, uranaisia ja elämän vapaimmat ja voimakkaimmat vaiheet juuri koittamassa. Myös minä haluaisin miehen, perheen ja paikan yhteiskunnassa olla oma itseni. En sitä kuitenkaan tule koskaan saamaan. Tuntuu, että vaihtoehtoni ovat vain odottaa elämäni valuvan ohitseni ilman, että saan sitä elää, tai sitten alistua halveksituksi friikiksi, joka joutuu kerjäämään olemassaolon oikeutusta ulkomaailmalta.

Sanotaan kuitenkin, että transsukupuolisen on hoitojen jälkeen mahdollista, jopa helppoa, elää tasapainoista ja vapaata elämää. Mistä tämä vapaa elämä löytyy yhteiskunnassa, jossa jokainen koulukiusaaja ja fundamentalisti saa itse päättää, tunnustaako transsukupuolisen ihmisarvon, vai leimaako sairaaksi hulluksi, joka pitäisi lukita laitokseen? Miten voin elää arvokasta elämää omana itsenäni, jos joudun jokaiselta ventovieraalta kerjäämään oikeutta olla, kuka olen?
Lue vastaus
Miksi eräät poliittiset tahot ja muut toimijat, sekä yksityishenkilöt, saavat tasa-arvoon pyrkivässä yhteiskunnassa toimia ja kampanjoida seksuaalivähemmistöjä vastaan ilman, että tällaisesta toiminnasta seuraa rangaistusta? Eikö seksuaalivähemmistöjen vastainen toiminta ja kampanjointi ole kiihottamista kansanryhmää vastaan? Vastaavasti edelleen poliittisissa piireissä ym. käydään keskustelua asioista, joiden tulisi olla valmiiksi pureskeltuja ja itsestään selviä.

Homoseksuaalina haluan muistuttaa siitä, että homoseksuaaliseksi synnytään, homofobiseksi kasvatetaan ja homofobiseksi kasvattamiselle on tultava loppu. Edelleen tämä ei lopu niin kauan, kun eräät toimijat saavat levittää homo- ja muiden seksuaalivähemmistöjen vastaista kampanjaa.

Olen itse perheestä, jossa on pyritty kasvattamaan lapsista homofobisia. Tässä vanhempani ovat sisarteni kohdalla onnistuneet. Kärsin tästä suunnattoman paljon. En voisi kuvitellakaan kertovani perheelleni seurustelevani pojan kanssa.

Tässä tuli nyt asiaa jonkin verran. Halusin vain välillä kirjoittaa, mitä viime aikoina on liikkunut mielessä.
Lue vastaus
Olen kuullut, että joissain maissa miehet vastaavat homojen deitti-ilmoituksiin vain pahoinpidelläkseen heidät. Onko vastaavaa tiettävästi tapahtunut Suomessa? Tietenkin voi ensitapaamisen järjestää julkiselle paikalle, mutta entäs jos jatkoilla odottaakin ikävä yllätys pesismailojen ja punaniskojen muodossa?
Lue vastaus
Olin koko teini-ikänä ihastunut samaa sukupuolta olevaan ystävääni. Eikä näin parikymppisenäkään ihastuminen vastakkaiseen sukupuoleen ole ottanut tuulta alleen.

Ainoa ihminen, joka tiesi seksuaalisesta suuntautumisestani, pakko-outtasi minut seurassa, jossa iso osa kuului seksuaalivähemmistöön. Jostain syystä jouduin heti vähätellyksi, minua pidettiin korkeintaan biseksuaalina, jos sitäkään. En tuntenut heistä ketään ennestään. Kokemus oli luonnollisesti hyvin traumaattinen, eikä todellakaan kiinnosta mennä mukaan paikkakunnan Setan toimintaan, varsinkin kun siihen kuuluu niitä ihmisiä, jotka vähättelivät minulle jo ennestään kipeää ja arkaa asiaa. Lisäksi tunnun olevan konservatiivisempi kuin mitä julkisuudessa esiintyvät seksuaalivähemmistöihin kuuluvat. Mieluummin olen yksin ja syvällä kaapissa kuin seurassa, jossa minulla ei ole oikeutta olla minä.

Olen viime viikot seurannut keskustelua mediassa siitä, saako ihmisen pakko-outata, varsinkin silloin, jos hän ei ole samaa mieltä esim. avioliittolaista. Suurin osa tuntuu olevan sitä mieltä, että saa.

Nyt mietin sitä, että tekeekö vähemmistöön kuuluminen todella ihmisestä lampaan? Onko vain yksi mielipide oikeutettu? Näin kaapissa olevana tuntuu todella kurjalta, että minua pidetään huonompana siksi, etten huonojen kokemusteni takia uskalla julkisesti olla sitä mitä olen. Puheet pakko-outtauksen oikeudenmukaisuudesta eivät kannusta kertomaan totuutta itsestäni.

Onko tosiaan niin, että on olemassa vain yksi oikea tapa kuulua seksuaalivähemmistöön? Olen lesbo, en lammas!
Lue vastaus
Epäilen olevani lesbo, ajatus seksistä miehen kanssa inhottaa ja olen ihastunut tyttöön. En ole vielä tullut kaapista ulos, mutta haluaisin kertoa siitä parille harkitulle henkilölle, joista toinen on paras kaverini.

Olen ihastunut parhaaseen kaveriini, joka on hetero. Yhtenä päivänä keskustelu päätyi lesboihin. Kaverini rupesivat puhumaan kuinka hirveää olisi, jos joku kaveri olisi lesbo. Ihastukseni kohde sanoi, ettei ikinä voisi tykätä tytöstä sillä tavalla. Ja muut sanoivat, etteivät voisi olla henkilön kanssa koska heillä on pelko ihastumisesta. Mainitsin sitten siinä jotain, että minua ei haittaisi, vaikka ystäväni olisi lesbo ja heti kaikki syyllistivät. Haluaisin kertoa tästä jollekin mutta en uskalla koska juorut leviäisivät heti näin pienellä paikkakunnalla. Epäilen että kaverini alkavat kohta jo epäillä jotain. En haluaisi olla yksin tämän asian kanssa mutta menettäisin kaikki ystäväni siinä samassa. Enkä halua vielä kertoa vanhemmillekaan.

Olen ihan pulassa mitä mun pitäisi tehdä?
Lue vastaus
Olen nuori opiskelija poika, jolla on ainakin tällä hetkellä elämässään vakava ongelma. Olen seksuaalisesti kokematon rumuuteni takia ja tämä on saanut minut pohdiskelemaan. Aivan aluksi uskoin, että olisin 100% hetero. Olen jo 6-vuotiaasta asti ymmärtänyt mikä on hetero, homo, bi jne. joten minulla olisi ollut jo pienenä varaa valita, mutta tunsin pojat vain hyvinä kavereina ja tytöt puolestaan olivat kuin "kiellettyjä hedelmiä" ja tunsin ikään kuin olisin kokenut yhteyden useammankin tytön ja itseni välillä eli tunsin rakastuneeni. Kuitenkin hieman kasvettuani ja mentyäni kouluun, mikään muu ei muuttunut, kuin, että aloin käydä rumaksi ja lihavaksi ja kaikki tytöt alkoivat minua siitä huomauttamaan, niinkuin se olisi heille tärkeää. Siitä minulle kehkeytyi jo varsin nuorella iällä vahva naisviha, joka vaivaa minua nykyäänkin. Kiinnostukseni ja uskoni siitä, että voisin, joskus vielä naisen itselleni saada ei kuitenkaan mennyt miksikään. Tänä vuonna kuitenkin olen huomannut itseäni järkyttävä seikan, nimittäin en ole enää ollut kiinnostunut tytöistä ja naisista vaan enemmän miehistä, enkä pidä siitä. Mitä voisin tehdä asialle ? Miten voin muuttua takaisin ennalleni? Syytän tästä useita naisia, koska siinä 10-16 iässä olin siinä tilassa, että olisin voinut ollakkin seksuaalinen naisen kanssa, mutta kukaan ei hyväksynyt minua ja nyt he ovat pilanneet seksuaalisuuteni. Mieluummin elän loppuelämäni aseksuaalina tai tapan itseni, kuin, että olisin homo. Tämä haittaa minun arkielämää, perhe-elämää, koulunkäyntiäni, kaikkea. Kertokaa miten voisin olla hetero jälleen ja olla vapaa homoseksuaalisista haluista
Lue vastaus
Olen 16-vuotias Panseksuaali poika ja minulla on ongelma. Käyn kristillistä koulua, jossa opettajat julistavat kuinka homous, bi-henkisyys jne. ovat syntiä. En itse ole hirveän uskonnollinen henkilö mutta pelkään muiden ihmisten, etenkin ystävieni suhtautumista suuntautumiseeni, ja myös tietenkin vanhempieni aatteita asiasta. Isäni ja äitini ovat eronneet, kun olin pieni. Äitini on suvaitsevainen henkilö mutta isästäni enkä isäpuolestani voi olla niin varma. En halua rikkoa perhettäni yhtään enempää, mutta haluan kuitenkin olla oma itseni. Koulussa en voi kertoa edes luottohenkilöilleni, koska en uskalla ja koska olen oppinut kantapään kautta että koulussani MIKÄÄN ei pysy salaisuutena pitkään. Olen nyt myös yhdeksännellä luokalla ja olen ensi vuonna muuttamassa toiselle paikkakunnalle opiskelija-asuntolaan. Kannattaisiko minun "tulla ulos kaapista" siellä, vai odottaa että olen täysi-ikäinen ja kertoa sitten kaikille?

+Miten kerään rohkeutta kertoakseni kenellekkään?
Lue vastaus
Moikka!
Oon 16-vuotias tyttö ja oon lesbo. Mulla on kaks "ongelmaa" ja toivon et saisin täältä jonkinlaista apua.

1.Kerroin lesboudestani vanhemmilleni keväällä 2014, mutta sen jälkeen he eivät ole ottaneet asiaa kertaakaan puheeksi. En ole varma johtuuko se siitä, että he ovat unohtaneet asian, että he eivät halua uskoa asiaa ja luulevat sen olleen jokin ohimenevä vaihe vai siitä että häpeävät minua. Pitäisikö minun puhua heidän kanssaan asiasta vielä uudestaan?

2.Joskus kun olemme kotona ja katsomme televisiota, isäni saattaa ottaa kaukosäätimen ja vaihtaa kanavaa sanoen "homojen hommaa". Hän käyttää myös samankaltaisia homoja/lesboja pilkkaavia lausahduksia. Se loukkaa minua, mutta en uskalla sanoa hänelle mitään siitä. Kannattaisiko minun kuitenkin ottaa asia puheeksi?
Lue vastaus
Koen itseni transsukupuoliseksi.Olen mies,mutta haluaisin olla nainen.Inhoan kehoani.Olen kärsinyt pitkään myös masennuksesta.Erokin tulossa.Vaimo sanoo ettei ala naisenkanssa elämään.En tiedä miten selviän tästä tilanteesta.Pelkään jääväni yksin jos lapsetkin välillä lähtevät äidin luo.Ei ole ystäviä eikä kaverieta
Lue vastaus
Olen ollut kiusattuna pitkään. Kiusaaminen on ollut sellaista tavallaan pientä mutta minulle tulee aina paha mieli. Vaihdoin siis viime keväänä koulua mutta tämä pieni kiusaaminen on silti jatkunut. On esimerkiksi hieman pilkattu, keksitty nöyryyttäviä lempinimiä, kommentoitu ulkonäköä. Onko se kiusaamista? Kiusaajat ovat luokkani suosituimpia poikia. Pitäisikö minun puhua äidilleni? Miten saan kiusaajat kuriin?
Lue vastaus
Olen 19-vuotias tyttö ja minulla on neljä pienempää sisarusta, joista vanhin on 15 ja nuorin 6. Olen kertonut olevani kiinnostunut myös tytöistä vanhemmilleni, mutta en sisaruksille.

En ole koskaan seurustellut, joten en voi kertoa vain tuomalla tyttöystävää kylään. Miten lapsille olisi hyvä kertoa asiasta? Minusta on alkanut tuntumaan, että olisi kuitenkin kiva saada jakaa asia heidänkin kanssaan.
Lue vastaus
Olen hyväksynyt itseni panseksuaalina jo hyvin kauan aikaa sitten, mutta olen alkanut miettiä suuntautumistani uudelleen. Pojat kiinnostavat minua romanttisesti, mutta en pysty edes kuvittelemaan seksiä heidän kanssaan. Seksin harrastaminen kyllä kiinnostaa ja olen täysin mukana siihen, mutta jo pienikin juttelu/kontakti poikien kanssa aiheuttaa ahdistus- ja pahimmillaan paniikkikohtauksia. Myöskään tyttöjen kanssa en pysty menemään pussailua ja kuhertelua pidemmälle, mutta haluan kuitenkin harrastaa seksiä enemmän tyttöjen kanssa. Eli siis pojat ja tytöt kiinnostavat molemmat romanttisessa mielessä, mutta vain tytöt kiinnostavat seksuaalisessa mielessä, eivätkä heistäkään ketkä tahansa, vaan ainoastaan ne, joihin minulla on kehittynyt tunteita ajan kuluessa. Eli olen täysin pihalla suuntautumisestani, vaikkei se ihmistä määritäkään mitenkään.

Minun on myös erittäin hankala ilmaista seksuaalinen suuntautumiseni vanhemmilleni, vaikka tiedän heidän olevan täysin seksuaalivähemmistöjen puolella. Pelkään kuitenkin heidän reaktioitaan mahdolliseen tyttöystävään. Isä on tukenut minua jokaisessa päätöksessäni ja jopa auttanut siirtymään esimerkiksi kasvissyöjäksi, mutta silti kaapista tulo on kauhistuttava ajatus. Lisäksi pelkään, etten saa haluamaani työpaikkaa, jos olen kotikaupungissani avoimesti panseksuaali, vaikka seksuaalisen suuntautumisen pohjalta ei saisikaan syrjiä.
Olen kyllä ulkona kaapista kaikille kavereilleni, mutta en ole uskaltanut kertoa kenellekään muulle aikuiselle kuin parhaan ystäväni äidille suuntautumisestani. En tiedä miten ottaisin asian hienovaraisesti puheeksi vanhempieni kanssa, joten olen hieman pulassa. En haluaisi muuttaa kesän jälkeen pois kotoa ilman, että vanhempani tietävät että saatan tulla käymään tyttöystävän kanssa.
Lue vastaus
Hei! Ihanaa, että löysin tällaisen neuvontasivuston. Olen 18-vuotias tyttö ja koen olevani lesbo. Joskus nuorempana pidin myös joistain pojista, mutta tunteeni eivät koskaan olleet yhtä vahvoja kuin tyttöjä kohtaan. Fantasioin aina pelkästään naisista, katselen heitä kadulla, ja haluaisin näyttää hyvältä heidän silmissään. Haluaisin kovasti seurustella tytön kanssa, kaipaan läheisyyttä ja seksiä, välillä tuskastuttavan paljon. Olen kuitenkin kaikessa täysin kokematon, eikä mahdollisuuksiakaan ole ollut..... Joskus pelkäsin, että en oikeasti olekaan lesbo, vaan tämä fantasiointi on seurausta siitä, että en tunne myöskään miehiä tai miehen kehoa, ja tunteet on helpompaa kohdistaa omaan sukupuoleeni. Eikö tämä kuitenkin kuulosta lesboudelta? En vihaa miehiä, mutta he ovat seksuaalisessa ja romanttisessa mielessä tylsiä, vaikka osa onkin esteettisesti hyvännäköisiä. Haluankin olla lesbo, sillä naiset ovat niin ihania.....

Suurin ongelmani on paras ystäväni, jolla on vahva kristillinen usko. Hän sanoo, ettei vihaa homoseksuaaleja ihmisinä, vaan vihaa heidän harrastamaansa syntiä, mutta myös se tuntuu pahalta. Hän vihaa asiaa, joka on todella suuri osa minua. En meinannut kestää juttuja, joita hän jakoi somessa avioliittoäänestyksen aikoihin. Kaiken lisäksi olin vuosikaudet ihastunut, suorastaan rakastunut häneen, noin 12-17 -vuotiaana. Tunnustin tunteeni 14-vuotiaana, ja vasta tämän jälkeen ystäväni "homoviha" alkoi. Yläasteella hän oli sen kanssa paljon aggressiivisempi, mutta nyt hieman rauhoittunut. Hänellä on jopa muitakin ei-heterokavereita. Hän on valittanut minulle, kuinka ihmiset eivät hyväksy hänen mielipiteitään, ja häntä kiusataan ja syrjitään niiden takia. Jotkut ovat tainneet pistää välitkin poikki. En tiedä, mitä sanoa tällaiseen. En ole enää rakastunut, mutta pidän hänen seurastaan, enkä halua hylätä häntä. Kuitenkin nykyään hänen ajattelemisensa ahdistaa, ja tunnen jopa vihaa. Hän uskoo olevansa oikeassa kaikessa mitä sanoo, ja on muutenkin hiukan ylimielinen. Kannattaako jatkaa ystävyyttä joka ahdistaa näin paljon? Pelkään, että joskus räjähdän hänelle ja huudan kaikki ajatukseni ulos. Toisaalta ystävyydessämme on paljon hyviä puolia, ja jos katkaisisin sen, menettäisin varmaan koko lapsuuden kaveriporukkani.

Asun hyvin pienellä paikkakunnalla, mutta käyn lukiota isommalla. Tiedän koulusta monta ei-heteroa, mutta itse olen ainakin osittain kaapissa. Vanhemmille olen kertonut, ja muutamalle muulle kaverille kertonut jotain. Jotenkin epämääräisesti pelkään muita lesboja, ja koen alemmuuden tunteita. Välttelen heidän katseitaan, ja hermostun heidän seurassaan, vaikka muuten itsetuntoni on ihan hyvä. Tuntuu, että täytyisi olla erityisen itsevarma ja upea tyttö saadakseen tyttöystävän. En ole erityisen kaunis, ja olen aivan kokematon. Kun olen ihastunut, en uskalla ottaa mitään kontaktia ihastuksen kohteeseen. Olen hakemassa opiskelemaan Helsinkiin ja erääseen toiseen isoon kaupunkiin, ja toivon että voisin aloittaa "uuden elämän" siellä. Miten voisin rohkeasti ilmaista suuntautumiseni alusta asti, ja tutustua muihin ei-heterotyttöihin? Toisaalta, haluasin olla jo nyt rehellinen kaikille kavereilleni. Kaikki tätä yhtä lukuunottamatta ovat suvaitsevaisia, joten varmaan vain panikoin turhasta.
Lue vastaus
Olen 23-vuotias homo. Olen tiennyt asian lähes 10 vuotta, eikä minulle itselleni ole siitä koitunut mitään kriisiä. Olen vain tiennyt, että näin asia on ja sillä siisti. Tulin kaapista läheisimmille kavereilleni viime syksyn ja tämän talven aikana. Vastaanotto oli myönteinen, mistä minulla ei ollut epäilystäkään. Yksi heistä kiteytti asian, että sehän on vain rikkaus kun meillä on sinunkaltainen ihminen meidän kaveriporukassa. Ja tytöt sanoivat, että pitää alkaa etsiä minulle miestä. Koen, että elämäni ei ole juurikaan muuttunut kaapista tulon jälkeen.

Itselleni vaikein asia on vanhempieni suhtautuminen asiaan, ja kuinka homoudesta vieläkin puhutaan yhteiskunnassa. Olen kotoisin maaseudulta, mutta asun nyt yksin suuremmassa kaupungissa opiskelujen perässä. Olen saanut konservatiivisen kristillisen kasvatuksen, ja meillä kotona kaikki seksuaalisuuteen liittyvä oli tabu, niin hetero- kuin homoseksuaalisuuteenkin. Jälkimmäisestä on kuitenkin tullut vanhemmilleni punainen vaate. Olen saanut kuulla vuosien mittaan, kuinka olen iljetys ja kuinka vääriä minun tunteeni ovat. Isäni kerran totesi, että jos tuo homoudesta vauhkoaminen ei lopu mediassa, niin hänen pitää lähteä kaupungille heilumaan haulikon kanssa. Tämmöisen kanssa olen siis elänyt läpi nuoruuteni, ja se on aiheuttanut minulle myös masennusta. Olen miettinyt sitä, että muuttaisiko asiaa se, jos he tietäisivät oman poikansa olevan homo. Mutta vaikka muuttaisikin, niin voinko enää antaa heille anteeksi sitä, mitä he ovat sanoneet. Mikäli he väittäisivät, että homouteni on heille ok, en voi uskoa, että he olisivat vilpittömiä asian suhteen. Ei se vuosia jatkunut viha ja halveksunta voi vain kadota sormia napsauttamalla. Muutenkin välit vanhempiin ovat kylmät, joten uskon, että tämä saattaisi olla se asia, joka katkaisee kamelin selän. Olen varautunut jo henkisesti siihen, että he eivät tule ikinä hyväksymään asiaa tai esimerkiksi sitä, jos joskus löydän rinnalleni jonkun. Mutta parhaillaan en koe, että minun olisi aiheutettava itselleni lisästressiä asian kertomisella. On vain pidettävä mölyt mahassa.

Seurasin syksyllä käytyä keskustelua tasa-arvoisesta avioliittolaista aktiivisesti. En muista, että olisin ollut ikinä järkyttynyt mistään vastaavanlaisesta julkisesta keskustelusta. Kuinka homoja verrataan eläimiinsekaantujiin ja pedofiileihin. Eivätkä asiaa auttaneet vanhemmiltani saadut lakialoitteen kirvoittamat samankaltaiset kommentit. Tekisi vain mieli sanoa, että puhut juuri minusta, että kerro vain lisää. Haluaisin uskoa, että avioliittolain hyväksyminen vähitellen muuttaisi yhteiskuntaa suvaitsevaisempaan suuntaan. Pääkaupunkiseudulta on helppoa huudella, että kyllähän ne asiat paranevat ja että kyllähän homot ovat jo nykyisin tasa-arvoisia yhteiskunnan jäseniä. Maaseudun kasvattina voin sanoa, että asia ei kuitenkaan päde suurimpaan osaan Suomea. ”Perinteiset arvot” kukkivat yhä, enkä voisi kuvitellakaan, että voisin olla avoimesti homo omalla kotikylälläni lynkkauksen pelossa. Tämän vuoksi olen skeptinen uskomaan yhtä nopeaan yhteiskunnan muutokseen, jota homoaktiivit ennustavat.
Lue vastaus
Aika kurjaa kun kaikki ihmiset luokitellaan johonkin seksistä hullantuvaan joukkoon.
Rehellinen transnainen ei voi kulkea rauhassa kadulla pelätessään homovihaajien väkivaltaa.
Automaattisesti luokitellaan olevan miehistä kiinnostuneeksi.
Setankin asenne on että miestä ollaan vailla kun eletään yksinään.
Joku homomies tässä vielä ihmetteli sitä ettei miehet kiinnosta.
Sitähän varten tässä tietysti pukeutuu mekkoon.
Pukeutumenkin pitää olla harmaata ja kadulla varoa jokaista vastaantulevaa miestä.
Varmistaa pakoreitti.
Kaikki ne homomiehet ja lepakot saavat kulkea rauhassa ja me yksin kantaa yhteiskunnan viha.
Tää pallo on teidän paratiisi
Lue vastaus
Oon kuusitoistavuotias, Uudellamaalla asuva nuori. Mä oon aina ollut ”kiltti tyttö” ja hyvä opiskelija, mutta mulla on ollut tosi rankkaa viime vuosina. On ollut koulukiusaamista, ahdistuneisuutta sosiaalisissa tilanteissa, läheisiä ihmisiä on poistunut mun elämästäni, äskettäin diagnosoitiin keskittymisvaikeus, eikä lista pääty tähän. Välillä tuntuu, etten enää jaksa. Kaipaan jonkinlaista neuvoa tai opastusta parissa asiassa, joissa en saa tukea muualta.

Mä olen virallisesti ja biologisesti nainen ja tyttönä mua on aina kasvatettu. Tunnen kuitenkin oloni epämukavaksi, kun joku sanoo mua tytöksi. Mun nimi ei aina tunnu omalta tai sopivalta. Naiseus on ehdottomasti lakannut olemasta itsestäänselvyys. Mä en oo ihan varma milloin tämä alkoi. Mulla on ehkä aina ollut sellainen tunne, ettei kaikki oo ihan oikein. En tunne kumpaakaan sukupuolta omakseni, tai kummankin yhtä aikaa, tai sitten jotain ihan muuta. Mä en enää tiedä.

Joinain päivinä on hauskaa laittaa meikkiä ja koruja ja korkokengät, joskus haluan pukeutua miesten huppariin ja kurvit litistäviin urheilurintsikoihin, joskus taas parhaalta tuntuu pitää väljää neulepaitaa, josta ei ota selvää kummalle sukupuolelle se on tarkoitettu. Mä oon pitkään ajatellut, että toisinaan en vain jaksa panostaa ulkonäköön niin paljon. Nyt viime aikoina oon ymmärtänyt että mä nimenomaan haluan pukeutua välillä miehekkäämmin, välillä naisellisemmin ja joskus ”häivyttää” sukupuolen kokonaan pois. Eikä se rajoitu pelkkiin vaatteisiin, vaan tuntuu että myös mun tapa ajatella ja katsoa maailmaa jotenkin muuttuu näiden päivien välillä. Oon kuitenkin tosi ujo ja hiljainen eikä tämä ”sukupuolen vaihtuminen” ilmeisesti näy ulospäin. Musta myös tuntuisi paremmalta, jos mua kohdeltaisiin poikana silloin kuin haluan, tyttönä kun haluan ja jonain muuna kun niin haluan. En kuitenkaan uskalla sanoa mitään kellekään, ja tällaiset ajatukset tuntuvat jollain lailla itsekkäiltä ja ”diivailulta”.

Mulla on tosi huono itsetunto. Mä en voi lakata ajattelemasta, että mun kaikki ongelmat on keksittyjä tai johtuvat siitä että mä olen jotenkin huono ihminen. Tai että mä vaan teeskentelen ongelmaista saadakseni huomiota. Tiedän kärsiväni jonkinlaisesta ”huijarisyndrooman” tapaisesta yhden jos toisenkin asian suhteen, mutta mun on vaikea tietää milloin tunteeni ja ajatukseni itsestäni ovat järkeviä ja aiheellisia. Mä en voi uskoa olevani oikeasti joku transgender tai transvestiitti tai genderfluid tai jotain, vaan sen täytyy olla jotain huomionkipeyttä taas, tai tekosyy sääliä itseäni. Musta tuntuu, ettei mulla ole edes oikeutta olla mitään muuta kuin cis. Oon pyöritellyt näitä asioita päässäni aika pitkään, etsinyt netistä tietoa ja muiden ihmisten kertomuksia itsensä etsimisestä ja löytämisestä, mutten ole saanut siitä paljoakaan irti.

Mä joskus ala-asteella huomasin ihastuvani ennemmin tyttöihin kuin poikiin. Vaihdoin käsitykseni seksuaalisesta suuntautumisestani heterosta biksi. Muutama vuosi myöhemmin tajusin, etten välitä miehistä romanttisessa tai seksuaalisessa mielessä juuri lainkaan. Totesin olevani lesbo. Sitten ihastuin erääseen tuntemaani transpoikaan. Nykyään koen, että voin naisten lisäksi tuntea vetoa eri tavoin sukupuoltaan ilmaiseviin henkilöihin, tai ehkä toisin sanottuna joihinkin ihmisiin, jotka eivät ole cis-sukupuolisia. En tiedä onko mitään sanaa tai ytimekästä tapaa ilmaista nämä tunteet, eikä kai välttämättä ole mielekästä väkisin laittaa nimilappua kaikelle.

Mä tiedän, että jos mä annan itseni ajatella vapaasti, ihastua kehen sitten ihastunkin, käyttäytyä ja pukeutua niin kuin parhaalta tuntuu, se tekee musta ehjemmän ja vahvemman ihmisen. En kuitenkaan uskalla tehdä niin avoimesti, enkä aina edes oman pääni sisällä.

Oon ollut aina kaapissa, enkä näe sieltä mitään tietä ulos – käsitysteni muuttuminen koko ajan, se, ettei mulla ole mitään kunnollista kaiken kattavaa nimeä tunteilleni ja yleisemmin omista tunteista puhumisen vaikeus tekevät kaikesta ulostulosta mahdotonta. En näe ulostuloa itsessään mitenkään tarpeellisena eikä mulla ole mikään kiire kaapista ulos, mutta jos pysyn siellä, en voi puhua näistä murheista kenenkään kanssa enkä saada läheisimpiäni ymmärtämään millainen oikeasti olen. Se on valtava kynnys jota en uskalla ylittää.

Mä oon tavannut säännöllisesti koulupsykologia, mutta en pysty puhumaan näistä asioista hänen kanssaan. Perheellekään en oikein uskalla kertoa, tai kavereille. En kuitenkaan haluaisi olla yksin näiden tunteideni ja epävarmuuteni kanssa.

Tiivistettynä: En tiedä, mikä olen. En uskalla puhua asioistani muille. En uskalla olla oma itseni. Enkä uskalla elää.
Lue vastaus
Hei!

Olen siis 30-vuotias mies, hetero ja asun yksin. Minulla on ollut mielessä viime aikoina todella paljon seksuaalisuuteen liittyviä asioita, jotka ovat vaivanneet minua pitkään, osin hankalan menneisyyteni takia. En tiedä, onko tämä minulle oikea paikka kirjoittaa vai onko tämä vain seksuaalivähemmistöille suunnattu sivusto, mutta kysyn kuitenkin. Ohjatkaa sitten toiseen paikkaan jos on tarpeen.

Aluksi vaikka taustatietoa. Peruskoulussa olin jatkuvan koulukiusaamisen kohteena ja se jätti jonkinasteiset henkiset arvet. Kiusaaminen johtui varmaan poikkeavasta puhetyylistäni, herkkätunteisuudesta ja muusta porukasta erottautumisesta. Minulla todettiin lapsena dysfasia, joka vaikeutti puheen tuottamista ja ymmärtämistä. Nykyään nuo ongelmat eivät enää tuossa suhteessa vaikuta elämääni, mutta siihen usein liittyvät sivuoireet - herkkätunteisuus, keskittymis- ja muistiongelmat, motorinen kömpelyys - vaivaavat ajoittain edelleen tai ainakin jään jatkuvasti miettimään, miten paljon ne johtuvat dysfasiasta. Saattavat jossain määrin toki olla stressistäkin johtuvaisia. Joka tapauksessa, se lienee jättänyt minuun jäytävän epävarmuuden ja epäilyksen siitä, kelpaanko muille. Se näkynee minussa myös seksuaalisuuden puolella.

Yläasteelta alkaen olen sairastanut masennusta - milloin voimakkaammin, milloin lievempänä. Johtui osittain koulukiusaamisesta, osittain siitä että minulla oli - jo silloin - tosi hiljaista naisrintamalla. Kaikilla muilla tuntui olevan kokemusta ja parisuhteita silloin. Ystäviäkään ei juuri ollut.

Meni jonkin aikaa, yritin suorittaa armeijan mutta se keskeytyi psyykkisistä syistä. Sain sen jälkeen kutsukirjeen kansanopistoon, jonne menin koska minulla ei ollut oikein muutakaan suuntaa.

Tuolla suunta muuttui aika äkkiä. Asiat tuntuivat yhtäkkiä menevän aivan loistavasti. Jopa paljon haikailemissani seurustelukuvioissa alkoi tapahtua: ensin minulla oli kolmen päivän naistuttavuus (joka kylläkin osoittautui aika ongelmalliseksi), sitten tutustuin syvemmin toiseen naiseen jonka kanssa syntyi melkein kolme vuotta kestänyt seurustelusuhde.

Pääosin se oli hienoa aikaa, mutta siinäkin tuli ongelmia. Ensinnäkin uskonelämäni tuotti hämmennystä. Tämän ensimmäisen kanssa se oli sekä siunaus että kirous.

Tutustuin häneen kaveriporukalla yökerhoon mentäessä. Hänen ystävättärensä tuli puhumaan minulle ja kysyi, olisinko jutellut hänen ystävänsä kanssa. Menin ja aloin jutella. Huomasin heti, että hän on aika pahassa humalassa, mutta ajattelin että katsotaan mitä tästä tulee. Juttelimme aikamme, sitten hän alkoi suudella ja hyväillä minua. Se tuntui kieltämättä hyvältä, mutta tuntui tapahtuvan ehkä turhan äkkiä. Hän ehdotti hyvin pian sen jälkeen sänkyyn menemistä. Kieltäydyin, koska en ollut tuntenut häntä ennen lainkaan ja toisaalta ajattelin silloin yksiselitteisesti etten mene sänkyyn naisen kanssa ennen avioliittoa, uskonnollisista syistä. Sovimme kuitenkin tapaamisesta myöhemmin.

Olin hämilläni, sillä 21 vuoden hiljaiselon jälkeen alkoi yhtäkkiä tapahtua rytinällä. Eikä asiaa helpottanut myöskään se, että tämä toinenkin nainen alkoi hiljalleen osoittaa kiinnostusta minua kohtaan.

Menin lyhytaikaisen tuttavuuden kanssa yhdessä treffeille, menivät muuten mukavasti mutta hän puhui tosi omituisesti. Ensin hän saattoi puhua aivan niitä näitä ja yhtäkkiä tärskäyttää, miten hän tykkää harrastaa seksiä julkisten paikkojen vessoissa. Sain hänen puheistaan käsityksen, että hän oli kyltymätön nymfomaani, ja että hänen edellinen suhteensa oli kariutunut juuri seksielämän ongelmiin. Vein hänet kotiin ja näytti siltä että jatkaisimme taas hyvissä merkeissä yhdessä, mutta sitten hän alkoi taas hyväillä minua ja olisi ilmeisesti halunnut harrastaa seksiä. Kun kieltäydyin ja selitin miksi en halunnut vielä, hän torjui minut. Se teki sillä hetkellä todella kipeää. Jälkikäteen olen tosin ymmärtänyt, että olisin todennäköisesti satuttanut itseäni ja ehkä häntäkin todella pahasti, jos olisin lähtenyt siihen mukaan. En ole enää halunnut ottaa häneen yhteyttä sen jälkeen, kun seuraavana päivänä sovimme jättävämme homman siihen.

Melko pian sen jälkeen toinen tyttö, tämä jonka kanssa minulla on ollut tähänastisen elämäni ainoa vakava parisuhde, alkoi lähestyä minua enemmän ja enemmän. Aluksi en tiennyt miten suhtautuisin häneen, mutta pohdittuani asiaa itsekseni ja välillä kavereiden kanssa päätin antaa hänelle mahdollisuuden. Ja ennen kuin tajusinkaan, olin korviani myöten rakastunut. Päätimme aloittaa seurustelun.

Se oli ihanaa aikaa, mutta siinäkin oli ristiriitoja. Huomasin ennen pitkää myös seksuaalisten tunteideni heräävän, mutten osannut muodostaa niihin itselleni selkeä suhtautumistapaa. Toisaalta olisin halunnut hänen kanssaan sänkyyn ja ehkä aiemman perusteella pelkäsin torjutuksi tulemista jos sanoisin etten halua vielä seksiä, toisaalta taas pelkäsin painostavani sekä halventavani häntä ja toimivani uskoni vastaisesti.

Myöhemmin samana syksynä päädyimme kahdestaan risteilylle. Se oli minulle hyvin kaksijakoinen ja pelottava ajatus etukäteen: toisaalta keskustelin seurakuntani papin kanssa uskoni vastaisen toiminnan pelosta, toisaalta taas varasin risteilylle parisängyllistä hyttiä ja ostin kirkkaanpunaiset bokserit.

Risteily-yö tuli ja menimme hyttiin. Pikkuhiljaa tilanne eteni hieronnasta seksiin, tai sen yrittämiseen. En tohtinut kieltäytyä vaikka epäröin, ja olin tästä kaikesta sekä itse tilanteesta niin hermona etten pystynyt siihen. Jätimme sen sikseen ja minua kadutti ja ahdisti: toisaalta se ettei minussa ollut miestä sanoa ei, toisaalta taas se etten ollut niin valmis ja itsevarma että olisin esimerkiksi pystynyt yhdyntään.

Suhde kuitenkin jatkui muutaman vuoden tämän jälkeenkin. Toisaalta suhteessa ei ollut käytännössä yhtään seksiä. Jo asiasta puhuminenkin tuntui minusta vaikealta, vaikka himoni olivat kovat. Kaksi kertaa olimme aikeissa kokeilla uudelleen, mutta toisella kertaa hän sanoi kärsivänsä päänsärystä ja toisella taas käsittelin häntä ilmeisesti innokkuudessani liian kovakouraisesti, koska hän pyysi lopettamaan aika pian sen jälkeen kun häntä olin alkanut kosketella.

Vaikka seksittömyys painoi mieltä, tunsin silti niin suurta rakkautta tätä ihmistä kohtaan etten halunnut päästää irti hänestä. Ajattelin, että ennemmin sitten vaikka elän selibaatissa jos saan pitää hänet rinnallani. Olisi ollut mielestäni ylimielistä ja itsekästä jättää toinen vain seksin takia.

Kun melkein kolme vuotta oli tullut täyteen, todellisuus jysähti päin naamaa oikein kunnolla. Hän sanoi haluavansa jutella, ja kertoi sitten minulle, että on tajunnut olevansa lesbo. Se oli ehkä tähänastisen elämäni pahin järkytys ja surun aiheuttaja. En vielä tähänkään päivään mennessä tiedä varmaksi, puhuiko hän totta vai ei. Vaikka tavallaan koen päässeeni asiasta jo yli - en enää esimerkiksi ajattele asiaa enää päivittäin - , minulle tulee silti edelleen tilanteita, joissa saatan jäädä kiusaamaan itseäni menneisyydellä ja saatan joskus edelleen sitä itkeäkin. Tämä siitä huolimatta, että suhteen katkeamisesta on kulunut jo kuusi tai seitsemän vuotta. Aikamme tapasimme toisiamme ystävinä sen jälkeenkin, mutta jossakin vaiheessa yhteydenpito lakkasi kokonaan. En ole uskaltanut yrittää ottaa häneen uudelleen yhteyttä, koska pelkään että se avaisi vanhoja haavoja liikaa. (Vaikeimmissa vaiheissa olin jopa alkoholisoitua, kun yritin hukuttaa sydänsurujani pulloon).

Sen jälkeen olen yrittänyt silloin tällöin lähestyä muita naisia, mutta heikoin tuloksin. Yökerhoissa menen aina "kipsiin", kun yritän jututtaa naisia, ja jos pääsenkin juttelemaan heidän kanssaan niin he ennen pitkää lähtevät pois, tai antavat väärän puhelinnumeron enkä enää tavoita heitä. Internetissä olen yrittänyt myös tutustua naisiin, mutta treffi-ilmoitukseeni ei ole tullut pitkään aikaan mitään vastauksia. Chateissa minulle on annettu vääriä sähköpostiosoitteita, jätetty tulematta tapaamisiin joista ollaan siellä sovittu, tai viimeistään ensimmäisen tapaamisen jälkeen minulle on sanottu ettei tästä seurustelua tule. Kerran olen käynyt sokkotreffeilläkin, se vaikutti aluksi lupaavalta mutta sitten hän sanoi kiinnostuksensa loppuneen ja vaikka ystäviä olemmekin edelleen niin hän ei ilmeisesti ole kiinnostunut minusta parisuhdekandidaattina. Noilla tapaamisilla ja keskusteluilla en ole mielestäni ollut mitenkään töykeä tai törkeä, en ole esimerkiksi suoraan ehdotellut seksiä tai kommentoinut heidän ulkonäköään esineellistävästä. Päinvastoin olen ollut ennemmin ehkä liiankin varovainen.

Toisaalta yksinäisyys turhauttaa sen takia, että haluaisin jakaa jonkun kanssa romanttisia tunteita ja ajatuksia, toisaalta valehtelisin myös jos väittäisin ettei minun tee mieli seksiä. Itsetyydytys vie fyysisen pakotuksen joksikin aikaa pois, mutta sen jälkeen tulee usein tunne emotionaalisen yhteyden ja toisen läsnäolon puutteesta, joka ahdistaa. En toisaalta koe irtosuhteita tai pornoakaan ratkaisuksi, sillä koen ne uskonnollisen moraalini vastaisiksi ja haluaisin seksiinkin myös henkistä sisältöä.

Minulla on myös itsetunnon kanssa ongelmia. Häpeän sitä, että olen ikääni nähden todella kokematon, en esimerkiksi ole kertaakaan ollut onnistuneesti yhdynnässä ja minulla on tosiaan ollut vain yksi oikea parisuhde. Olen myös ylipainoinen, häpeilen voimakkaasti jos esim. jään tuijottamaan ihaillen varattujen naispuolisten kaverieni tai ystävieni vartaloita, ja toisaalta minulla on seksuaalisia mieltymyksiä, haaveita ja fetissejä joita en uskalla tuoda esille koska pelkään että niitä pidettäisiin inhottavina ja perversseinä.

Nämä asiat ovat vaivanneet minua jo pitkään, mutta tuntuu siltä etten pääse niistä millään eroon. En toisaalta koe myöskään tulleeni uskonnollisesti liian tiukan kasvatuksen kohteeksi, vanhempani ovat olleet erittäin hyväksyväisiä eivätkä edes kovin uskonnollisia ja seurakunnankin toiminta on tuntunut olevan hyväntahtoista ja hyväksyvää vaikka esimerkiksi esiaviollista seksiä on pidetty syntinä. Korostettu on kuitenkin sitäkin että synnitkin saa anteeksi. Yritin päästä seksuaaliterapeutin tai seksologin puheille, mutta minut ohjattiin lähinnä tavallisen psykiatrian piiriin (sikäli hyvä juttu, että minulla on toki muitakin ongelmia, mutta toisaalta mietin keskitytäänkö siellä riittävästi juuri näihin ongelmiini).

Millä saisin itsetuntoani kuntoon, millä voisin luottaa siihen että minut hyväksyttäisiin omituisuuksineni myös seksuaalisessa mielessä, mistä voisin löytää parisuhteen?

Niin monta hämmentävää ja vaikeaa kysymystä. Pyydän myös anteeksi jos oli turhan pitkää tekstiä, mutta tuli sellainen olo että piti jonnekin tilittää
Lue vastaus
Olen 13v poika (kohta 14) ja tunnen olevani homo. En koe syytä tulla kaapista ulos, koska ei heteroillakaan ole siihen mitään erikoista tarvetta. Toisaalta haluisin keskustella asiasta jonkun kanssa. Haluaisin olla kotona avoimesti homo, että pystyisin olemaan avoimempi. Pari kertaa on kaverien ja perheen keskuudessa on lipsahtanut tällasta et "ei hemmetti ku on muute hyvännäköinen jätkä". Näistä kommenteistani on sitte tentattu ja olen joutunut selittelemään jotain valheita koska en uskalla kertoa homoudestani, koska jatkuvasti päähäni tulee ajatus "olenko liian nuori tulemaan kaapitsa ulos" mutta sitten mietin että ei heteroksi tarvitse mitään "julistautua" koulussa ihmettä on myös herättänyt kun olen puolustanut jatkuvasti homoksi ja transuksi haukuttua poikaa. Pelkään vain että minua alettaisiin kiusaamaan koulussa jos puhuisin homoudestani. Haluaisin myös tutustua muutamin mukavalta vaikuttaviin tyttöihin ihan vaan kaverina mutta heti syntyy oletus että on tyttöystävä hakusessa. Toivon että tähän viestiin vastattaisiin ja kiitän jos luette tämän viestin.
Lue vastaus
Olen 30-vuotta hipova nainen, joka ei koskaan ole tuntenut sydämessään eritteliviä osioita sen suhteen, että kumpaan sukupuoleen rakastuu. Olen elänyt nyt muutaman vuoden miehen kanssa ja olemme kihlautuneet. Olemme menossa naimisiin lähi vuosina.

Minua painaa eräs asia; se että koska olen kihloissa miehen kanssa, saa osan läheisistäni sivuuttamaan sen asian, että olen edelleen ihan yhtä bi-seksuaali kuin ennen nykyistä miestäni. Usein jopa tuntuu, että osa läheisistäni ei ole koskaan edes sisäistänyt asiaa todeksi sen takia, että en ole koskaan ole ollut parisuhteessa asti naisen kanssa. Minua loukkaa sanonnat esim. vanhemmiltani: " Kyllähän minä kuitenkin tiesin että sinä miehen kanssa elämäsi elät" jne.

Nyt kun tasa-arvoinen avioliittolaki on ajankohtainen kysymys, näen itseni ja oman perheeni kriisin kynnyksellä. Tiedän että ainakin toinen vanhemmistani ei kannata lakialoitetta ja että homoudessa ei ole mitään mitä veljeni hyväksyisi. On ollut vaikeaa katsoa veljeni kannanottoja somessa, missä hän tekee varsin selväksi kantansa tasa-arvoista avioliittolakia kohtaan, ja yleensäkin "vapaata rakkautta" kohtaan. Koen tukehtuvani suruun kaiken tämän keskellä.

Olen aikaisemmin pystynyt jollain tasolla ohittamaan sen seikan, että veljeni ei koskaan ole hyväksynyt minua täysin ihmisenä. Hänen julkaisunsa somessa loukkaavat sisintäni suuresti ja koen olevani elämäni vaikeimmassa tilanteessa. Osa minusta sanoo, että en pysty enää olemaan tekemissä veljeni kanssa, koska hän ei hyväksy minua ihmisenä niinkuin pitäisi. Osa minusta sanoo, että täytyisi yrittää jaksaa löytää keino, että ei tarvitse erottaa omaa perhettä itsestään. Koen olevani enemmän hukassa kuin koskaan tämän asian tiimoilta.

Oma minuuteni sekä periaatteni taistelevat oman perheeni kanssa. En esimerksi enää tiedä, pystynkö millään tasolla edes kutsumaan veljeäni ja hänen perhettään omiin häihini, sillä tiedän että hän ei hyväksy minua kokonaisuudessaan ihmisenä. Jos jätän kutsumatta heidän perheensä on täysi katastrofi perheemme kannalta esimerksi siltä kannalta, että veljeni lapset eivät todellakaan tiedä ja ymmärrä mistä on kyse, vaikka ovatkin koko perheellä mukana erittäin jyrkässä uskonnollisessa yhteisössä. Kaiken kaikkiaan koen, että olen orastavan periaatteiden sodan kynnyksellä perheeni kesken, ja aina joku loukkaantuu tällaisessa. Asia särkee sydämeni, sillä en tiedä kuinka asiassa pitäisi menetellä.
Lue vastaus
Olen naisen kanssa naimisissa oleva nainen. Oma perheeni on hyväksynyt nykyisen parisuhteeni (olen vähän "myöhäisherännäinen", nyt 35-v. ja ensimmäinen suhde naisen kanssa) mukisematta ja toivottanut naisystäväni lämpimästi tervetulleeksi. Ongelmaksi ovat muodostuneet puolisoni vanhemmat. He ilmeisesti viimeiseen saakka toivoivat, että kaksikymmpisestä asti lesbona elänyt tyttärensä kuitenkin ottaisi miehen. Nyt kun rekisteröimme suhteemme, tämä toivo romuttui.

Vanhemmat eivät ole suoraan aggressiivisia, mutta meidät jätetään usein kutsumatta, suhdettamme salaillaan muilta sukulaisilta ja minun annetaan usein pienin keinoin ymmärtää, etten ole tervetullut. Tämä on alkanut jurppia minua oikein urakalla, eikä oikein enää huvittaisi lähteä puolisoni perheen yhtään mihinkään tapaamisiin. Puolison sisko hyväksyy meidät täysin, mutta jostain syystä vanhemmat eivät vain pääse asiasta yli. Itse olisin ihan valmis katkaisemaan välini heihin, mutta puolisoni osalta asia ei tietenkään ole niin yksinkertainen. Minun leipääntymiseni tilanteeseen ei helpota tunnelmia, mutta olen kyllästynyt nöyristelemään näitä idiootteja. En haluaisi asettaa puolisoani tilanteeseen, jossa hänen olisi valittava minun ja vanhempiensa väliltä, mutta mittani alkaa olla täysi. Mitä pitäisi tehdä?
Lue vastaus
Hei,
minua mietityttää näennäinen aseksuaalisuuteni. Seksi ei kiinnosta pätkääkään, mutta joka tuutista kuulee tai lukee, että seksi on se parisuhteen liima joka yhdessä pitää. Miten aseksuaalinen henkilö sellaisessa maailmassa pärjää? Yksinkö?
Olen 23-vuotias nainen, seurustellut kasuaalisti niin naisten kuin miesten kanssa, ja haluaisin kai suhteeseen mieluummin naisen kanssa, mutta seksiä en haluaisi kummankaan sukupuolen kanssa. Onko aseksuaalisuus väärin? Onko aseksuaalin väärin haluta parisuhdetta? Voiko parisuhdetta olla ilman seksiä?
Lue vastaus
Hei!
Mä olen tällä hetkellä tutkimuksissa HYKSin sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalla transsukupuolisuuden vuoksi (naisesta mieheksi). Olen nyt käynyt läpi sairaanhoitajan haastattelut ja olen menossa hormonipolin tarkastuskäynnille ja psykologin testeihin. En tiedä vielä hoitoneuvottelun tulosta, vaikka aika rohkaisevia mulle on oltu siitä että diagnoosi olisi tulossa. Mulla on Aspergerin syndrooma ja krooninen masennus, eikä mun vointi ole ihan ongelmaton, mutta enimmäkseen luotan siihen että olen käyttänyt hormoneja ominpäin jo puoli vuotta ja käynyt yksityisellä klinikalla rintojen poistossa. Hoitojen alettua olen päässyt elämään mielekästä, omaa elämää. Ennen prosessin alkua itseviha myrkytti elämäni, mulla oli niin paha viiltelyongelma, että käsivarsista on kuollut melkein kaikki tuntohermot. En pystynyt samaistumaan omaan kehooni tai ajattelemaan tulevaisuutta. Yritin itsemurhaa useita kertoja. Elämänlaadun nouseminen hoitojen jälkeen on ollut niin pysyvä ja merkittävä, että minun on välillä vaikeaa käsittää sitä tai löytää omaa paikkaani. Tuntuu että olen liian onnellinen, ja kohta tämä tullaan ottamaan pois multa ja pakotetaan takaisin naiseksi, ja kohta saan maksaa tästä. Mulle on kehittynyt ahdistusoireita ja pelkoja, esimerkiksi että ilmastonmuutos tai maailmansota tuhoaa nykyisen terveydenhuoltojärjestelmän ja en saa hormoneja ja masennuslääkkeitä enää, ja joudun tappamaan itseni. Olen ollut onnellisempi kuin koskaan, ja hormoneille pääsemisen helpotus on ihan käsittämätön, mutta samalla olen miettinyt itsemurhaa vielä enemmän kuin aiemmin, koska haluan varmistaa itselleni tuskattoman poispääsyn siinä tapauksessa että mahdollisuus hyvään elämään, jota olen saanut maistaa vasta vähän, katoaa. Sen jälkeen kun pääsin hoitoihin, mun elämä tavallaan vasta varsinaisesti alkoi, ja olen nyt vähän hukassa tän helpotuksen kanssa ja lähinnä pään täyttää ahdistavat maailmanloppuskenaariot ja selitykset siitä miten tää ei voi olla totta, pelko viharikosten kohteeksi joutumisesta, ja kaikki muut huolet joita on suhteettoman paljon. Haluisin pystyä laittamaan ne taka-alalle edes hetkeksi, nukkua kunnolla ja nauttia hyvästä olosta. En miettiä sitä että miten voin varmistaa että tarvittaessa pääsen pois tuskattomasti.

Mun fyysinen ja psyykkinen hyvinvointi on parantunut ihan käsittämättömästi sukupuolenkorjausprosessin myötä ja pystyn opiskelemaan yliopistolla ja harrastamaan. Siitä ei ole mitään epäselvyyttä, että mä olen tarvinnut korjaushoitoja. Kuitenkin prosessi on marginalisoinut mua ja saanut ottamaan etäisyyttä ystäviin. Tuntuu että koko elämän ajan olen joutunut tappelemaan että tulisin ymmärretyksi ja tuntenut, etten kuulu kunnollisiin ihmisiin. Mua kiusattiin koko peruskoulu- ja lukioaika, koska olin erilainen, ja Aspergerin syndrooman takia sosiaaliset taidot on huonot ja stressaannun herkästi. Lisäksi mielenterveysongelmista ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä on vaikea puhua. Nyt oon lisännyt tähän kaikkeen sen että olen trans ja homo. Oon nelinkertaisessa marginaalissa - kuulun neurologiseen, seksuaaliseen ja sukupuolivähemmistöön ja mulla on ollut rankka mielenterveyshistoria. Mulla on liikaa raskaita asioita, joita suurin osa ihmisistä ei ymmärrä, koska heillä ei ole kosketuspintaa. En uskalla puhua prosessista muille, koska ihmiset voivat sanoa mitä tahansa. Joskus sanat sattuvat todella pahasti. Mulle on sanottu, ettei musta koskaan tule oikeasti miestä, ettei sukupuolta voi vaihtaa, että pitää ymmärtää jos kumppani haluaa jättää mut, että mun pitäis elää naisena, ja että mulla on vikaa päässä kun en pystynyt tykkäämään normaalista kehostani, ja että tuntuu muista pahalta mitä teen nätille keholleni. Ja että mulla ei ole oikeutta käyttää miesten vessaa tai vaatia kutsumaan mua mieheksi jos näytän naiselta. Ihmiset luulee että tää on joku juttu jota huvikseen kokeillaan. Mun pitäis olla vahva miehenä eikä sais puhua tunteista, mutta toisaalta tytötellään päin naamaa eikä pidetä oikeana miehenä. Nyt käynnissä olleet avioliitto- ja translakikeskustelut on myös ollu vaikeita kun kaverit kommentoi kaikkea typerää ja en pysty älähtämään että tää koskee mua henkilökohtaisesti ja tuntuu pahalta. Pitäis täyttää miehen roolin velvollisuudet, mut etuja ei saa. Välillä tuntuu että vaan näännyn emotionaalisesti hengiltä kun en uskalla puhua kenellekään tunteista, koska se tuntuisi epäonnistumiselta miehen roolissa ja voisi huonontaa mun asemaa. Pahinta on että mä en voi kertoa psykiatrian poliklinikan avohoidossa, miten pahoja ahdistusoireita mulla on, koska transpolilla näkyy kaikki psykiatrian poliklinikan potilasmerkinnät ja diagnooseja viivytetään usein, jos vointi ei ole riittävän hyvä.

En tiiä mitä pitäis tehdä, en jaksa kantaa tätä taakkaa yksin. Haluisin elää koska ensimmäistä kertaa elämässä oon päässy tuntemaan millaista on olla onnellinen, mut toisaalta mulla on ahdistuskohtauksia, oon joutunut koko ajan ottamaan käyttöön vahvempia unilääkkeitä ja pelkään tulevani riippuvaiseksi, ja oon kadottanut uskalluksen puhua tunteista ystäville. Olen vertaistukifoorumilla (wtftm.org) mutta olen sielläkin arka. Mä en jaksais enää hävetä ja pelätä itteäni hengiltä vaan kertoa ihmisille rehellisesti omista tunteista ja tuntea että olisin hyväksytty. Tunnen liian usein että mua tarkkaillaan, suoriudunko hyväksyttävästi miehen roolissa, joka varmaan johtuu siitä että transpolin haastattelu-tutkimukset oli tosi rankkoja ja keskittyi siihen toteutanko mä stereotyyppisiä sukupuoliominaisuuksia ja pärjäänkö rooleissa. Ihmiset ei tiedä että mulle rooleissa pärjääminen on tosi raskasta, koska mun sukupuolta voidaan kyseenalaistaa koska tahansa ja mulla on sosiaalisten tilanteiden pelko. Mietin vaan että miten tätä häpeän ja syrjinnän pelon synnyttämää eristäytymisen kierrettä pystyisi rikkomaan.
Lue vastaus
Olen 26 vuotias perheenäiti joka on aina tiennyt tykkäävänsä myös tytöistä. Minua on haukuttu ala-asteelta asti lesboksi ja huoraksi, samaa jatkui yläasteelle asti. En ole ikinä oikein osannut olla tyttöjen seurassa. Kavereitakin minulla on enemmän poikia ollut aina. Asuin sijaisperheessä jossa seksi ja seksuaalisuus olivat suuri tabu, itsetyydytys väärin ja sairasta jne. Olen ollut ainoastaan miesten kanssa ja yrittänyt todistella kaikille olevani umpihetero. Olen aina ollut epävarma itsestäni ja seksuaalisuudestani kokemustenpuutteen takia. Kerroin nykyiselle miehelleni pari vuotta sitten mieltymykseni naisiin ja hän vaati päästä leikkeihin mukaan jos joskus aion kokeilla, mutta en missään tapauksessa saa kokeilla liittomme aikana. Miksi hän oli näin ilkeä?

Haluaisin kokeilla seksiä naisen kanssa mutta minulla ei ole aavistustakaan kuinka naisia lähestytään ja mitä tulisi tehdä..?. Olen nyt parin vuoden aikana tullut enemmän ja enemmän sinuiksi itseni ja seksuaalisuuteni kanssa, pystyn ääneen myöntämään vaan en tiedä mikä olen. Näen ihmiset ihmisinä, en luokittelee sukupuolen mukaan, mutta miksi näen naiset niin hankalina ja jotenkin pelottavia? silti kiihotun ja haaveilen suhteesta ja seksistä naisen kanssa.. mieltäisin itseni bi-seksuaaliksi koska myös miehet saavat minut syttymään, mutta voinko sanoa itseäni bi-seksuaaliksi vaikken ole naista ikinä kokenutkaan? Mistä tiedän ettei naiset ole vain joku fantasia? miksi näen naiset ilkeinä ja ikävinä ihmisinä, vaikka silti tunnen suurta mielenkiintoa heitä kohtaan? Olenko itse vain niin epävarma että karkoitan muut sillä pois?
Lue vastaus
Hei!

Olisi kiva kuulla ajatuksianne sukupuolen moninaisuuteen ja vanhemmuuteen liittyen. Oma lapseni on nyt kuusivuotias ja aina ajoittain keskusteluun nousee sukupuoli ja sen moninaisuus - erityisesti oman sukupuoleni moninaisuus. Oma kehoni ei ole yksiselitteisesti mies/naiskeho. Olen avannut lapselleni asiaa niin että maailma on kaikessa monenlainen. Sukupuoleltaan suurin osa ihmisiä on miehiä tai naisia, mutta sitten on myös ihmisiä jotka eivät ole miehiä tai naisia. Heistä voi käyttää vaikka sanaa trans, tai muunsukupuolinen ja monesti nämä ihmiset itse kertovat kyllä mikä sana on heistä itsestään mukavin käytettäväksi.

Nämä vastaukset riittävät vielä tässä vaiheessa pienelle, mutta huomaan että minua hieman jännittää tulevaisuus ja pienen kaverisuhteet. Hän on itse sukupuoleltaan iloisen painokkaasti poika ja tykkää poikajutuista ja hänelle on tärkeää että kaverit on poikia ja että tehdään poikajuttuja yhdessä. :)

Jännitän, että ristiriita ulkomaailman ja kodin välillä kasvaa jossain kohti tulevaisuutta isoksi. Luulen että suurelle osalle tässä ajasta kasvaville lapsille sekä heidän vanhemmilleen sukupuolia on simppelisti kaksi ja huomaan jo nyt miettiväni miten kohtaan mahdollisia ristiriitoja tulevaisuudessa. Omiin periaatteisiini kuuluu avoimuus ja olen lapselleni kertonut että ei ole sellaisia asioita, mistä ei olisi lupa puhua, vaan hän itse saa päättää mitä asioita haluaa kenenkin kanssa jakaa. Jos jokin juttu vaikkapa kotona mietityttää, siitä saa aina jutella vaikkapa aikuisten kanssa hoidossa tai kaverin vanhemmille.

Kai pohjimmiltani pelkään että miten suojaan lastani ja itseäni jos kohtaamme epäasiallista tai epäkunnioittavaa kohtelua tulevaisuudessa. Oloa helpottaa jo ihan kirjoittaa tämä kaikki näkyväksi, mutta olisi kiva kuulla ajatuksianne ja kenties saada vähän vahvistusta siihen miten vähemmistöön kuuluvana vanhempana voi käsitellä mahdollisia ikäviä kokemuksia lapsen kanssa ja huolehtia siitä että lapsi rohkeasti uskaltaa kotona kertoa jos joskus jotain sellaista elämässään kohtaa (eikä ala esim. suojella vanhempiaan pahalta mieleltä).
Lue vastaus
Olen 13v homopoika, ja kaverini ovat alkaneet epäillä koulussa olenko sittenkään hetero. Haluaisin olla oma itseni enkä häpeä sitä että olen homo mutta minua pelottaa että kaverini (pojat) alkavaisivat syrjiä ja kiusata. Plus se että olen homo saattaisi levitä äidilleni ja isälleni joille en nyt ihan vielä suunnitellut kertovani homoudestani (lähinnä pelkään vanhempien reaktiota, vaikka eivät olekkaan ainakaan minun tietääkseni mitään homovihaisia). Mitä minun kannattaisi tehdä?
Lue vastaus
Hei! Ongelmanani on ulkopuolisuuden tunne ihmissuhteissani. Olin ollut aikuisikään hetero vaikka joskus nuorena olinkin katsellut myös tyttöjä. Sitten aikuisena tapasin vanhemman naisen, tutustumme ja aloitimme seurustelun. Hän pakotti minut petipuuhiin vaikka en ollut valmis ja tilanne karkasi käsistä. Suhde muuttui huonoksi ja erosimme. Sitten tutustuin melkein ikäiseeni naiseen ja elimme pitkässä suhteessa. Taas tilanne huononi ja oli pakko erota. Nyt olen ollut pari vuotta sinkkuna ilman seurustelusuhteita ja se ollut minulle OK. Nyt olen epävarma jatkosta, haluanko enää seurustelusuhdetta. Olen usein ihastunut vääränlaisiin ihmisiin. Nyt muutamaan kuukauteen ei ole ollut ihastumisia. Koen itseni ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi ihmisisten parissa. Olen yrittänyt kaikkea ja mikään ei ole onnistunut. Kaveruussuhteissakin jokin on pielessä. En usko että se johtuu lesboudestani. He ovat hyväksyneet minut sellaisena kuin olen mutta sekään ei ole auttanut. En enää helposti luota ihmisiin kun elämässäni on ollut aika rajuja kokemuksia, koulukiusaamista jne.
Lue vastaus