Selaa kysymyksiä

Hei!
Mä olen tällä hetkellä tutkimuksissa HYKSin sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalla transsukupuolisuuden vuoksi (naisesta mieheksi). Olen nyt käynyt läpi sairaanhoitajan haastattelut ja olen menossa hormonipolin tarkastuskäynnille ja psykologin testeihin. En tiedä vielä hoitoneuvottelun tulosta, vaikka aika rohkaisevia mulle on oltu siitä että diagnoosi olisi tulossa. Mulla on Aspergerin syndrooma ja krooninen masennus, eikä mun vointi ole ihan ongelmaton, mutta enimmäkseen luotan siihen että olen käyttänyt hormoneja ominpäin jo puoli vuotta ja käynyt yksityisellä klinikalla rintojen poistossa. Hoitojen alettua olen päässyt elämään mielekästä, omaa elämää. Ennen prosessin alkua itseviha myrkytti elämäni, mulla oli niin paha viiltelyongelma, että käsivarsista on kuollut melkein kaikki tuntohermot. En pystynyt samaistumaan omaan kehooni tai ajattelemaan tulevaisuutta. Yritin itsemurhaa useita kertoja. Elämänlaadun nouseminen hoitojen jälkeen on ollut niin pysyvä ja merkittävä, että minun on välillä vaikeaa käsittää sitä tai löytää omaa paikkaani. Tuntuu että olen liian onnellinen, ja kohta tämä tullaan ottamaan pois multa ja pakotetaan takaisin naiseksi, ja kohta saan maksaa tästä. Mulle on kehittynyt ahdistusoireita ja pelkoja, esimerkiksi että ilmastonmuutos tai maailmansota tuhoaa nykyisen terveydenhuoltojärjestelmän ja en saa hormoneja ja masennuslääkkeitä enää, ja joudun tappamaan itseni. Olen ollut onnellisempi kuin koskaan, ja hormoneille pääsemisen helpotus on ihan käsittämätön, mutta samalla olen miettinyt itsemurhaa vielä enemmän kuin aiemmin, koska haluan varmistaa itselleni tuskattoman poispääsyn siinä tapauksessa että mahdollisuus hyvään elämään, jota olen saanut maistaa vasta vähän, katoaa. Sen jälkeen kun pääsin hoitoihin, mun elämä tavallaan vasta varsinaisesti alkoi, ja olen nyt vähän hukassa tän helpotuksen kanssa ja lähinnä pään täyttää ahdistavat maailmanloppuskenaariot ja selitykset siitä miten tää ei voi olla totta, pelko viharikosten kohteeksi joutumisesta, ja kaikki muut huolet joita on suhteettoman paljon. Haluisin pystyä laittamaan ne taka-alalle edes hetkeksi, nukkua kunnolla ja nauttia hyvästä olosta. En miettiä sitä että miten voin varmistaa että tarvittaessa pääsen pois tuskattomasti.

Mun fyysinen ja psyykkinen hyvinvointi on parantunut ihan käsittämättömästi sukupuolenkorjausprosessin myötä ja pystyn opiskelemaan yliopistolla ja harrastamaan. Siitä ei ole mitään epäselvyyttä, että mä olen tarvinnut korjaushoitoja. Kuitenkin prosessi on marginalisoinut mua ja saanut ottamaan etäisyyttä ystäviin. Tuntuu että koko elämän ajan olen joutunut tappelemaan että tulisin ymmärretyksi ja tuntenut, etten kuulu kunnollisiin ihmisiin. Mua kiusattiin koko peruskoulu- ja lukioaika, koska olin erilainen, ja Aspergerin syndrooman takia sosiaaliset taidot on huonot ja stressaannun herkästi. Lisäksi mielenterveysongelmista ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä on vaikea puhua. Nyt oon lisännyt tähän kaikkeen sen että olen trans ja homo. Oon nelinkertaisessa marginaalissa - kuulun neurologiseen, seksuaaliseen ja sukupuolivähemmistöön ja mulla on ollut rankka mielenterveyshistoria. Mulla on liikaa raskaita asioita, joita suurin osa ihmisistä ei ymmärrä, koska heillä ei ole kosketuspintaa. En uskalla puhua prosessista muille, koska ihmiset voivat sanoa mitä tahansa. Joskus sanat sattuvat todella pahasti. Mulle on sanottu, ettei musta koskaan tule oikeasti miestä, ettei sukupuolta voi vaihtaa, että pitää ymmärtää jos kumppani haluaa jättää mut, että mun pitäis elää naisena, ja että mulla on vikaa päässä kun en pystynyt tykkäämään normaalista kehostani, ja että tuntuu muista pahalta mitä teen nätille keholleni. Ja että mulla ei ole oikeutta käyttää miesten vessaa tai vaatia kutsumaan mua mieheksi jos näytän naiselta. Ihmiset luulee että tää on joku juttu jota huvikseen kokeillaan. Mun pitäis olla vahva miehenä eikä sais puhua tunteista, mutta toisaalta tytötellään päin naamaa eikä pidetä oikeana miehenä. Nyt käynnissä olleet avioliitto- ja translakikeskustelut on myös ollu vaikeita kun kaverit kommentoi kaikkea typerää ja en pysty älähtämään että tää koskee mua henkilökohtaisesti ja tuntuu pahalta. Pitäis täyttää miehen roolin velvollisuudet, mut etuja ei saa. Välillä tuntuu että vaan näännyn emotionaalisesti hengiltä kun en uskalla puhua kenellekään tunteista, koska se tuntuisi epäonnistumiselta miehen roolissa ja voisi huonontaa mun asemaa. Pahinta on että mä en voi kertoa psykiatrian poliklinikan avohoidossa, miten pahoja ahdistusoireita mulla on, koska transpolilla näkyy kaikki psykiatrian poliklinikan potilasmerkinnät ja diagnooseja viivytetään usein, jos vointi ei ole riittävän hyvä.

En tiiä mitä pitäis tehdä, en jaksa kantaa tätä taakkaa yksin. Haluisin elää koska ensimmäistä kertaa elämässä oon päässy tuntemaan millaista on olla onnellinen, mut toisaalta mulla on ahdistuskohtauksia, oon joutunut koko ajan ottamaan käyttöön vahvempia unilääkkeitä ja pelkään tulevani riippuvaiseksi, ja oon kadottanut uskalluksen puhua tunteista ystäville. Olen vertaistukifoorumilla (wtftm.org) mutta olen sielläkin arka. Mä en jaksais enää hävetä ja pelätä itteäni hengiltä vaan kertoa ihmisille rehellisesti omista tunteista ja tuntea että olisin hyväksytty. Tunnen liian usein että mua tarkkaillaan, suoriudunko hyväksyttävästi miehen roolissa, joka varmaan johtuu siitä että transpolin haastattelu-tutkimukset oli tosi rankkoja ja keskittyi siihen toteutanko mä stereotyyppisiä sukupuoliominaisuuksia ja pärjäänkö rooleissa. Ihmiset ei tiedä että mulle rooleissa pärjääminen on tosi raskasta, koska mun sukupuolta voidaan kyseenalaistaa koska tahansa ja mulla on sosiaalisten tilanteiden pelko. Mietin vaan että miten tätä häpeän ja syrjinnän pelon synnyttämää eristäytymisen kierrettä pystyisi rikkomaan.