Selaa kysymyksiä

Suuntautuminen ahdistaa

Hei!

Olen 18-vuotias tyttö, ja olen ehkä bi. En oikeastaan halua määritellä suuntautumistani, sillä se aiheuttaa ikävän fiiliksen mulle itselleni ja mikään termi ei jotenkin tunnu oikealta kuvaamaan mun tuntemuksia.

Olen kuitenkin aina ihastunut myös tyttöihin. Muistan jo hyvin pienenä tykänneeni fiktiivisistä naispuolisista hahmoista ja esim. tytöistä jotka oli samassa eskarissa jne. Jostain syystä en kuitenkaan ole koskaan oikein tajunnut olevani jotain muuta kuin hetero. Vasta yläasteella aloin tosissani miettimään mahdollisuutta olla esim. biseksuaali, mutta mua ahdisti asian ajatteleminen ja koin oloni niin syylliseksi, huonoksi ja erilaiseksi, etten kestänyt ajatella asiaa syvemmin. Jossain alitajunnassa ne kysymykset kai pyöri ja ajattelin asiaa paljon, varsinkin kun mulla oli muutama ihastus yläasteen aikana jotka kohdistui naisiin. Sitä kautta asiaa ajatteli suht paljon, mutten koskaan oikein sisäistänyt kunnolla, että olen ehkä oikeasti bi.

Asia sitten säilyi jossain syvällä mielen perällä ja olin n. 1-2 vuotta käytännössä ihastumatta kertaakaan tyttöihin. Pieniä ohimeneviä tuntemuksia lukuunottamatta, mutta en jaksanut ajatella niitä paljonkaan. Ylipäätään ajattelin siihen aikaan (ja ehkä jollain tapaa vieläkin?) että heterotkin voivat joskus ihastua naisiin ja tää on vain sitä. Että olen oikeasti hetero eikä mun tarvitse huolehtia asiasta. Ajattelin että tää on vain ohimenevää. En ns. hyväksynyt bisseyttä identiteetikseni.

Olin 16, kun ihastuin sen verran palavasti yhden kaverini siskoon, että en enää voinut piiloutua tunteiltani. Aloin miettimään asioita tosissani ja alkoi tuntumaan, että olenkin bi. Alussa se ei ahdistanut puoliksikaan niin paljon kuin nykyään. Mulla oli siinä lyhyen ajan sisällä vielä toinenkin voimakas ihastus tyttöön, joka oli mun koulukaveri. Tai ennemminkin hyvänpäiväntuttu. Siinä vaiheessa bi-identiteetti alkoi muotoutua, mutta ei mua ahdistanut vielä silloin niin paljon.

Nyt oon siis n. 2 vuoden ajan "käsittänyt itseni biseksuaalina" (ja välillä panseksuaalina), ja asia vaan ahdistaa. En pysty hyväksymään itseäni. Enkä ymmärrä, minkä takia en pysty. Joskus itken tän asian takia, kun tuntuu että vihaan itseäni niin paljon. Ahdistaa olla jopa tyttöjen pukkarissa, vaikka koulussa, koska joudun pakostakin näkemään kun muut tytöt vaihtaa vaatteita ja joudun katsomaan maahan välillä ettei muut luulisi että tuijotan heitä. Pukkareissa aina tuntuu että oon maailman ainoa tyttö joka tuntee vetoa tyttöjä kohtaan, ja että kaikkia muita ällöttäis jos ne tietäisi, miten mä ajattelen niistä. Tietysti kunnioitan muita ihmisiä enkä tuijota, mutten voi omille tunteilleni ja ajatuksilleni mitään. Ja jos vaikka mun joku tyttöpuolinen ihastus sattuu olemaan samassa pukkarissa, niin tulee todella hermostunut olo, kun pitää yrittää olla niin kuin ei välittäisi yhtään siitä, että näkee ihastuksensa puolialastomana.

Ylipäätään esim. koulussa oleminen on ahdistavaa joskus, kun tuntuu, että kaikki muut näkee musta ulkoisen olemuksen takia että tykkään tytöistä. Oon siis aika maskuliininen ja sekin ahdistaa mua. Unohdun joskus tuijottamaan ihastuksiani liian pitkään ja silloin hävettää ja ällöttää oma itseni, koska uskon että muut sitten ajattelee että "hyi miks toi tuijottaa". En tarkoita mitään pahaa kellekään ja vihaan itseäni oman suuntautumiseni takia, mutta en tiedä voinko muuttaa tunteitani. Tuskin, ja pääsisin varmaan helpommalla jos en edes yritä muuttaa sitä mitä todella olen. Mutta ongelma onkin siinä, että en usko olevani edes pohjimmiltani tällainen. Tiedän ehkä sisimmässäni että olen bi tai jotain vastaavaa, mutta haluan kieltää asian ja siksi en pysty uskomaan että tämä oikeasti on näin, ja ajattelen jatkuvasti että olen varmaan hetero, että nää tunteet on vaan jotain sellasta mitä kaikki heterotytötkin tuntee. En jaksa enää, mua ahdistaa niin paljon.

Lisäyksenä vielä että mulla on itsetunnon kanssa ongelmia muutenkin, varsinkin liittyen seksuaalisuuteen ja kärsin kai jonkinlaisesta seksuaalisesta vastenmielisyydestä (en tiedä syytä siihenkään). Olen käynyt muutamia kertoja psykoterapiassakin, mutta en pysty ottamaan tätä aihetta esille ammattiauttajan kanssa keskustellessa. Muutaman kerran oon puhunut siitä ammattilaisen kanssa, mutta mulla hoitosuhteet ja ammattiauttajat on vaihdellut niin useasti etten pysty joka kerta miljoonalle uudelle ammatti-ihmiselle avautumaan asiasta.

Perheelleni olen vielä kaapissa, tosin ne ehkä arvaa tän asian, kun oon ollut pridessakin monena vuonna jne. Tosin äidille oon selittänyt vain poikapuolisista ihastuksistani, en koskaan muistaakseni yhdestäkään tytöstä, joten voi hyvin olla että siksi se ajattelee mut ihan vaan heterona. En kyllä uskalla varmaan koskaan ulos kaapista ja suoraan sanottuna tässä tilanteessa en varmaan haluakaan. Tiedän, että mulla on oikeus olla kaapissa, jos tahdon, mutta tuntuu siltä että valehtelen kaikille ja se harmittaa. Lisäksi olen varma siitä, että mun läheiset varmaan vihais mua jos ne tietäis totuuden musta. Luultavasti tää on turhaa pelkoa, mutta se pelko vaan on tosi suuri.

Miten pystyisin hyväksymään itseni? Onko siihen ees mitään helppoa ja nopeeta keinoa? Tuntuu, että oon ihan pihalla itsestäni enkä tunne itseäni edes. Ärsyttää, että mun pitää olla niin vaikea tapaus, etten osaa vain hyväksyä itseäni.

Pahoittelut pitkästä viestistä ja kiitos vastauksesta jo etukäteen :)

Hei
Kysyt, miten voisit hyväksyä itsesi sellaisena kuin mitä biseksuaalisen kokemustesi perusteella olet huomannut olevasi.

Kuvaat erittäin hyvin niitä tuntemuksia ja hankalia tilanteita, joita monille biseksuaalisilla nuorilla – ja aikuisillakin – on. Oletan, että kuvaamasi vaikeudet liittyvät suurelta osin siihen, miten eri tavalla homo- ja biseksuaalisuuteen suhtaudutaan eri yhteyksissä kuin heteroseksuaalisuuteen. Heteroseksuaalisuutta pidetään itsestään selvänä, sitä ei tarvitse selittää eikä salata. Siihen liitetään paljon myönteisiä arvoja ja odotuksia. Homo- ja biseksuaalisuuteen ei useinkaan liitetä vastaavia arvoja ja odotuksia vaan niihin liitetään edelleen vahvasti nimenomaan seksi, joka on jotenkin vinoutunut, vääränlainen, ”ei luonnollinen”.

Norjalaisessa nuorille suunnatussa Skam -TV-sarjassa (joka on katsottavissa Ylen Areenassa) yksi päähenkilöistä, poika, huomaa itselleen yllätykseksi kiinnostuvansa toisesta pojasta. He jossain vaiheessa lopulta kohtaavat toisensa ja he nauttivat hyvin herkästi ja kauniisti toistensa läheisyydestä. Pojalle tämä rakastuminen toiseen poikaan on erittäin vahva kokemus ja tuon toisen pojan häilyvyys suhteeseen sitoutumisessa satuttaa häntä. Hänellä on myös suuria vaikeuksia hyväksyä sitä että hän saattaisi olla homo, koska hän on kulttuurin myötä omaksunut lukuisia ennakkoluuloja homoja kohtaan.

Luulen että ongelma sekä tällä TV-sarjan pojalla että sinulla on itse asiassa siinä että nuo itselle syvästi koskettavat eroottiset/romanttiset tunteet samaa sukupuolta olevaa toista nuorta kohtaan eivät mitenkään poikkea siitä mitä kahden eri sukupuolta olevan välillä parhaimmillaan koetaan, mutta niitä on pitkään pidetty poikkeavina, ja sen perusteella samaan sukupuoleen ihastuneita pidetään erilaisina. Meillä kaikilla on tarve tulla hyväksytyksi ja arvostetuksi lähiympäristössämme ja siksi saatamme hyljeksiä itsessämme kaikkea sitä, mitä voisi vaarantaa hyväksytyksi tulemista. Monilla on sen vuoksi pelko, että jos tulen määritellyksi biseksuaaliksi, niin se erottaa minut muista nuorista yhdessä todella merkittävässä asiassa.

Tuo miten kuvaat tilanteita pukkarissa kuvaa tilannetta todella hyvin. Tyttöjen pukkarissahan voidaan puhua vapaasti pojista, niiden tekemisistä sekä poikiin kohdistuvista tunteista ja ajatuksista. Samalla tavalla vastaavasti poikien pukkarissa voidaan puhua tytöistä. Tällaisilla keskusteluilla luodaan keskinäistä yhteisyyttä ja puretaan vastakkaiseen sukupuoleen liittyvää hämmennystä. Sen sijaan omaa sukupuolta oleviin kohdistuvat tunteet ja ajatukset ovat tabu, joista ei puhuta. Seksuaaliset/eroottiset/romanttiset tunteet, jotka vastakkaista sukupuolta olevaan kohdistuvina ovat jaettavissa ja hyväksyttävissä, muuttuvatkin pelottaviksi kokea ja näyttää. Silloin se, joilla näitä tunteita kuitenkin on, kokee itsensä ulkopuoliseksi ja epäkelvoksi.

Miten sitten päästä eroon pelosta ja itsensä hyväksymättömyydestä? Siihen on yksinkertaiselta tuntuva mutta aluksi ei aina niin helppo keino: omista tunteista ja kokemuksista puhuminen sellaisten ihmisten kanssa, jotka osaavat ja haluavat aidosti kuunnella toista ja ymmärtää häntä. Kyllä niitä on. Mistä heidät tunnistaa? Siitä miten he puhuvat muista ihmisistä. Siitä, puhuvatko he muista heidän yksilöllisyyttään ja erilaisuuksiaan arvostaen vai näkevätkö he toiset ihmiset vain jonkin ryhmän jäseninä asettuen heidän yläpuolelleen.

Miksi omista seksuaalisista/eroottisista/romanttisista tunteista sitten kannattaa puhua sellaisen ihmisen kanssa joka osaa kuunnella ja arvostaa kuulijaansa? Siksi että nuo tunteet ovat meille kaikille äärettömän merkityksellisiä. Niihin liittyy toisaalta valtavasti myönteistä energiaa ja toisaalta kammottavaa hylätyksi tulemisen pelkoa. Onhan kyse hyvin intensiivisistä tunteista toista kohtaan ja ne voivat vallata koko mielen ja ruumiin. Niistä puhuminen normalisoi ko. tunteet ja rauhoittaa mieltä. Silloin kun tunteiden kohde on vastakkaista sukupuolta, niin siitä löytyy tuhatmäärin lauluja, kertomuksia, elokuvia ja niistä on helpompi puhua. Silloin kun tunteiden kohde on samaa sukupuolta, niin mallia ja rohkaisua antavien laulujen, kertomusten ja elokuvien määrä onkin hyvin vähäinen ja kynnys kertoa niistä muille on korkeampi. Silloin on hyvä muistaa, että tunteet ovat samalla tavalla merkityksellisiä riippumatta kohteen sukupuolesta. Samaa sukupuolta olevaan kohdistuviin tunteisiin liittyy tosin enemmän torjutuksi tulemisen pelkoja. Sitä suuremmalla syyllä niistä olisi voitava puhua, jotta nuo pelot eivät valtaisi koko mieltä.

Mietit mahdollista kaapista ulostuloa perheelle ja muille läheisille. Sinulla on todellakin oikeus ”olla kaapissa” niin kauan kuin koet sitä tarvitsevasi ja niiden seurassa, joiden reaktioita eniten pelkäät. Avaaminen kannattaakin aloittaa niiden seurassa, missä se on turvallisinta, eli sellaisten läheisten seurassa, jotka arvostavat toisia sellaisina kuin mitä he ovat. Silloin tunteesi ja kokemuksesi pelkoineen mitä todennäköisimmin koetaan täysin normaaleiksi. Silloin sinun biseksuaalisuudestasi ei tule erottavaa tekijää, vaan huomaat että kyse on yhtä arvokkaista tunteista riippumatta kohteen sukupuolesta. On todella tärkeää, että lähelläsi on ihmisiä, jotka hyväksyvät sinut tunteinesi silloinkin, kun vielä itse kamppailet niiden kanssa.

Yksi tapa kerätä rohkeutta ja normalisoida sekä ihastumisen tunteitaan että niihin ja ulostuloon liittyviä pelkojaan on osallistua keskusteluun muiden homo/bi/panseksuaalien kanssa. Yksi kanava siihen on Sinuiksi palvelun vertaischatit, joista saat tietoa osoitteesta: www.pirkanmaanseta.fi/sinuiksi-chatit-tukinetissa-kevaalla-2017/.

Toivottavasti saat tästä rohkeutta ja askelmerkkejä tunteittesi ja itsesi hyväksymiseen

Jussi Nissinen

Aiheet


Aseksuaalisuus
Hengellinen kaltoinkohtelu, eheyttäminen
Huolestunut vanhempi
Huono kohtelu palveluissa
Identiteettipohdinnat
Ikääntyminen
Kaapista ulostuleminen
Kun kumppanini ei ole sitä mitä oletin
Kun perhe tai läheiset ei hyväksy
Lapsen ja nuoren kehitys
Lasten saaminen ja vanhemmuus
Osakulttuurien haasteita
Palvelujen saatavuus
Pari- ja monisuhteet
Parisuhteen ja perheen muodostaminen
Pelot
Perhe ja suku
Seksi ja seksuaalisuus
Seksuaalinen suuntautuminen
Seksuaalinen väkivalta
Seksuaaliset mieltymykset
Seurustelun aloittaminen
Sukupuolen moninaisuus
Syrjintä- ja kiusaamiskokemukset
Terveys
Terveys, mielenterveys
Työelämä
Ulkonäkö
Uskonto ja hengellisyys
Vaikeus hyväksyä itseään
Vertaistuki
Yhteiskunta, lainsäädäntö
Yksinäisyys