Iloa ja toivoa

Näinä aikoina ilon ja toivon löytäminen maailmassa tuntuu olevan kiven alla. Oma sukupolveni ei ole ehtinyt näkemään maailmassa juuri mitään positiivista, vaan jatkuva kriisit ovat värittäneet koko elämänkaarta. Ehkä juuri siinä piilee syy nuorten rapautuvalle tulevaisuususkolle. Vaikka viime vuosikymmenten aikana on otettu isoja askeleita ihmisoikeuksien osalta, on 2020-luvulla myös livuttu monilta osin taaksepäin. Etenkin nuorten miesten keskuudessa lisääntyvä konservatiivisuus voi pahimmillaan johtaa epätoivottuun kehityskulkuun ihan jo laajemmallakin näkökulmalla maailmassa, jossa jatkuvat kriisit vaativat tieteeseen ja tutkimukseen sekä eteenpäin katsomiseen perustuvaa päätöksentekoa ja johtamista. 

Uskon kuitenkin, että yhteisöissä piilee voimavarat suunnan muutokseen. Vaikka yhteiskunnan turvaverkkoja on viime vuosina harvennettu, toivon meistä jokaisella olevan on vähintään joku yhteisö, johon kuuluu. Monilla niitä on useita, ja se jos jokin tekee yhteisöjen välisestä vuoropuhelusta helpompaa. Vuoden 2025 Manse Priden suojelija Petja Kopperoinen nosti puheessaan, kuinka perhe pohjimmiltaan merkitsee yhteisöä, jossa voi kokea olevansa turvassa. Perhe voi myös olla valittu, siis itse ympärille rakennettu ydinpiiri tärkeitä ja läheisiä ihmisiä.  

Kopperoinen on oikeassa. Myös itselleni perhe koostuu läheisimmistä ystävistä sekä tärkeistä ihmisistä. Siis heistä, joiden seurassa voi tuntea olonsa kodiksi ja turvalliseksi. Kestävää maailmaa rakentaessa tulee varmistaa, että jokaisella on mahdollisuus löytää itse valittu perheensä. Sieltä ne yhteisön voimat pohjimmiltaan kajahtavat. 

Viime vuosina ihmisten keskinäinen luottamus on myös rapautunut historiallisella tavalla. OECD:n luottamustutkimuksessa (2024) luottamus OECD-maiden hallituksia kohtaan on Suomessa laskenut merkittävästi (lähes 15 %-yks). Sosiaalisen median mahdollistama anonyymi vihaposti on ruokkinut keskustelun polarisaatiota suorastaan järkyttäville tasoille, ja se onkin elementillinen tekijä luottamuksen rapautumisessa. 

Vaikka yhteiskunta polttaa loppuun sekä ihmisiä että planeettaa, on tärkeää pyrkiä irtautumaan jatkuvasta kriisiajattelusta ja kanavoimaan energiaa yhdessä toimimiseen. Toivon, että kaiken keskellä pystymme olemaan avoimia ilolle: pienille hetkille, naurulle sekä yhteydelle toisiimme ja valittuun perheeseen. Sillä pystymme kasvattamaan toivoa, joka kantaa yli vaikeuksista.

Iloa ja toivoa, luottamusta ja intoa.